Venlan IV Vempautus

Loimaan alueen yörastien yhteydessä järjestettiin jo neljättä kertaa hyväntekeväisyysrastit eli Venlan Vempautus. Rastien osallistumismaksuilla tuetaan kokonaisuudessaan TYKS:n Lastenklinikan osaston 412 toimintaa. Tällä kertaa mukana oli noin sata suunnistajaa etsimässä rasteja kolmella, eri pituisella radalla. Koska radoilla on myös hajonta, ei näillä rasteilla pelkästään peesaamalla pärjäisi.

Olimme Jorman kanssa ennakkoilmoittautuneet jo hyvissä ajoin ja tietenkin pisimmälle (10,1km) radalle. Kertunmäelle ehdittiin hyvissä ajoin eikä varusteidenvaihdon kanssa tullut mitään kiirettä. Ennen lähtöä huomasimme, että seurastahan oli neljä äijää paikalla eli yli puolet Tiomila-joukkueesta. Jykä oli lähdössä 6 kilometrin radalle, mutta me muut eli Pellervo, Jorma ja Kapteeni, olimme päättäneet kiertää pisimmän 10 kilometrin radan. Keli oli pimeä ja maasto märkää ,joten ihan kaikista helpoin reissu ei olisi (tälläkään kertaa) tiedossa. Kartan kanssa saisi olla todella tarkkana, sillä rasteja oli kaiken kaikkiaan 28 kappaletta ja osa toimisi kokoomarastina eli käytäisiin useampaan kertaan. Kartan pohjavärikin oli harmillisen paljon vihreä.

Ohessa kartta:

Lähtömerkistä koko suuri joukko ampautui eri suuntiin ja oman reitinvalinnan osuessa suoraan vaihtoehtoon polkujen sijasta, pääsin heti tekemään omaa suoritusta. Ennen rastia tapasin Jorman menossa samaan suuntaa ja nopean tarkastelun jälkeen huomasimme, että meillä oli sama alku nelosrastille asti. Alku oli melko helppoa ja kuljimme hyvää vauhtia vaikeasta maastopohjasta huolimatta. Ensimmäinen pidempi rastinväli kolmoselta neloselle päätettiin ottaa aluksi polkua ja tietä pitkin. Jopa vihreällä viivoituksella merkitty metsä tuntui mukavalta edettävältä. Rastinotossa meillä oli Jorman kanssa erimielisyyksiä, koska olin, osin sokeuttani ja osin kiireen takia, ottanut suunnan rastille 9, mutta onneksi tuo virhe selvisi ajoissa. Neloselta lähdimme eri suuntiin ja nyt päästiin tosissaan suunnistamaan yksin. Etenemisnopeuteni putosi välittömästi ja jouduin lukemaan aiempaa tarkemmin karttaa, koska otsalamppuni sijoittuu enemmän market-osastolle kuin Suunnistajankaupasta hankittuihin. Rastit 5, 6 ja 7 menivät ongelmitta, mutta kasirastille jouduin tekemään pienen koukun siitäkin huolimatta, että sama rasti oli jo kertaalleen käyty (rasti 4). Ysirastin lounainen kivi piilotteli Kapteenin haukan katsetta ja jouduin skannaamaan maastoa parin minuutin ajan. Fiilis parani saman tien, kun rastit 10,11,12 ja 13 löysin ongelmitta.

Seuraava rastinväli olisikin koko reissun pisin ja tutkailin hetken mahdollisuuksia eri valinnoille. Päädyin lähtemään polkua, joka kulkisi rastin 9 ohitse ja pääsisin melko lähelle tietä. Tulkitsin kuitenkin polut pimeässä metsässä väärin ja ajauduin liiaksi vasemmalle. Kun lisäsin vauhtia polulla, niin kaaduin pitkin pituuttani ja onnistuinpa vielä kierähtämäänkin selälleni isoon lätäkköön. Kyllä oli hienoa keräillä itseään jääkylmästä lammikosta ja lähteä jatkamaan juoksua! Loppumatkan rastille päätin ottaa rauhallisemmin ja tarkemmin. Tämä päätös tuottikin tulosta, sillä osuin suoraan sillalla sijainneelle rastille. Pari seuraavaa rastinväliä menivät hiljakseen hölkkäillen. Paras maku jaloista oli jo mennyt, mutta tällä kertaa oikea päkiä ei kipuillut teippauksen ansiosta. Rastien 16 ja 17 välillä Jorma ilmestyi yht´äkkiä pimeydestä. Meillä oli taas muutama rastinväli samaa, joten ei muuta kuin yhteistyöllä eteenpäin. Oikeastaan työnjako meni niin, että Jorma juoksi parikymmentä metriä edellä kevyellä askeleella ja minä yritin raahautua perässä, ettei välimatka kasvaisi liian isoksi.

Kun lopulta pääsimme kartan eteläosassa sijainneiden viimeisten rastien kimppuun, olisin ollut jo valmis menemään suoraan maaliin. Ilmeisesti jääkylmässä lätäkössä uinti ei ollut tehnyt hyvää orastavalle flunssalle ja aloin muutenkin olla melko väsyksissä. Sykekin oli koko ajan selkeästi korkeampi, kuin normaalisti tällaisilla lenkeillä.Viimeiset kahdeksan rastia oli sijoiteltu kuntoradan varrelle ja mitään suurta suunnistuksellista kokemusta ei ollut enää tarjolla. Kyse taisikin olla enemmän siitä, kenen jalka vielä nousee loppuradalla. Jorma onnistui pakenemaan edelle ja itse tavoitin maalin muutama minuutti myöhemmin ajassa 1.58. Aikaa oli kulunut yllättävän paljon ja järjestäjien mehut, sämpylät ja kahvit tekivätkin hyvin kauppansa suorituksen jälkeen.

Kotiinpäästyäni, menin suoraan kuumaan suihkuun ja siitä peiton alle. Uni ei vain Kapteenin silmään tullut ja olin yön aikana useampaankin kertaan jalkeilla. Kroppa tuntui olevan koko ajan ylikierroksilla väsymyksestä huolimatta. Ilmeisesti alkava flunssa ja kova rasitus tekivät tehtävänsä ja nyt saadaan sitten hetki huilata.

Jorma ehti toimia maalikamerana Kapteenin tehdessä maalileimausta. Iso kiitos reissusta kuuluu matkatoverille! Kokonaismatka 12,9km, aika 1.58.xx, keskisyke 163.

"Reinon sormi" ja Mortonin jalka

Vanhuus ei tule yksi sanotaan...

Pari vuotta sitten Kapteenilla todettiin valkosormisuus eli Raynaud´n tauti vasemman käden etusormessa ja nyt kasvavaan vikalistaan saatiin viikolla vielä Mortonin jalka! Onneksi päkiän vaiva on sen verran pieni, että treenaamalla jalkapöydän ja varpaiden lihaksia sekä teippaamalla pärjää. Hyvänä puolena voi pitää, että nyt saa taas aloittaa treenauksen suht´kivuttomana, kunhan teippaus on paikallaan. Valkosormisuuden haittoja voi ehkäistä niinkin yksinkertaisella asialla kuin hanskalla. Välillä tuntuu hullulta pitää plussakeleillä käsinettä vain vasemmassa, mutta parempi sekin kuin jääkylmä sormi, joka vaivaa koko ajan.

Lauantaina pitäisi pitkästä aikaa mennä yörasteille Loimaalle. Saa nähdä, miten jalan teippaus onnistuu hanska kädessä :).

Åland Marathon 28.10.2012

Kaikki lähti siitä, että kauden päätteeksi pitäisi käydä kokeilemassa sileä maraton. Tukholma jäi keväällä näkemättä jalkavaivojen takia ja kesä meni muutenkin turhan nopeasti ohitse. Vastuuton matkanjärjestäjä Micke's Marathonresor valjastettiin järjestelemään koko perheen reissua, jolle lähtisivät Kapteenin perheen lisäksi ystäväperhe "Namibiasta". Olkkalan Kirin juoksutähti Doc halusi samalla kokeilla 9 vuotta vanhan maratonennätyksensä kestävyyttä (2:50.xx). Matka tehtiin Viking Linella ja hotelliksi valikoitui Hotel Savoy, aivan Wiklöf Holding Arenan tuntumasta. Docin ja Kapteenin lapset eivät olleet hetkeen nähneet toisiaan ja riemu oli ylimmillään. Lauantai-iltapäivään ehdittiin sovittaa pieni kävelylenkki kaupungille sekä yhdistetty myöhäinen lounas/aikainen päivällinen paikallisessa ravintolassa. Ehtipä miesväki olla piilosillakin lasten kanssa läheisessä puistossa, kun saman aikaan rouvat nauttivat hotellin aulabaarissa lasilliset. Sunnuntaiaamun maratonin ajaksi vaimoille ja lapsille oli varattu uintireissu Marienbad-kylpylään. Mutta sitten itse juoksuun...

Kellojen siirto antoi tunnin lisäaikaa yöunille ja se olikin tarpeen, koska aamupalatarjoilu alkoi jo 5:30. Harvemmin hotellin aamupalalla näkyy niin paljon sporttista porukkaa yhtä aikaa. Aamupalan jälkeen menimme vielä reiluksi tunniksi nukkumaan ja sen jälkeen alkoi vimmattu varusteiden valikointi ja pukeutuminen. Keli oli todella liukas, sillä lämpötila  oli suunnilleen nollassa ja tiet jäässä. Kumpikin päätyi pitkiin trikoisiin ja talvijuoksutakkiin/-paitaan. Pipokin löytyi kummankin päästä, mutta Doc päätti luopua hanskoista juuri ennen starttia. Kapteenihan joutuu pitämään hanskoja alle +10 asteen keleillä, kun valkosormisuus aiheuttaa kiusallista palelua. Wiklöf Arenalla olimme noin 8:15 eli ylimääräistä aikaa ei juuri ollut (lähtöhän oli jo 8:30). Varustekassin säilytyksessä oli pieniä ongelmia, kun Kapteenin pehmeä, skånelainen ärrä tulkittiin väärin ja oikaisukehoituksesta huolimatta varustekassi numeroitiin väärin. Docin loppuaika olisi saattanut olla pari minuuttia parempi, ellei hän olisi joutunut nauramaan tapausta kippurassa ja vedet silmissä juuri ennen starttia.

Lähtömerkki tuli hiukan yllättäen, kun jutustelimme kotipaikkakunnalta mukana olleen suunnistusmiehen kanssa aikatavoitteista ynnä muusta. Olimme Docin kanssa sopineet noin 5.30 kilometriajoista, mutta suunnitelma romuttui heti lähtösuoralla minun jäädessäni pussiin ja Docin kirmatessa vauhdilla eteenpäin. Sain Docin kiinni vielä kilometrin kohdalla ja huohotettuakin muutaman katkonaisen lauseen kovasta alkuvauhdista, mutta sitten tiemme erkanivat. Ensimmäisen puolikkaan minä juoksin vitosen kummallakin puolella olevia aikoja niin, että keskimäärin mentiin koko ajan alle viiden minuutin per kilometri. Kolmentoista kilometrin kohdalla sain viimeisen kerran näköyhteyden Dociin ja silloin meillä oli eroa 1.15 eli vajaa 6 sekuntia / kilometri. En olisi pystynyt nostamaan yhtään vauhtiani ja nytkin mentiin jo riskirajoilla läpipääsyä ajatellen.
 
Kun alkukilometrien jäykkyydestä oli päästy, niin juoksu kulki oikein mukavasti. Maantielle siirryttäessä oli iso varoituskyltti villieläinkolareista, joita oli päivittäin. Pari sataa metriä kyltin jälkeen olikin peura kuolleena ojassa. Juoksentelin useammassakin eri ryhmässä, kun porukka haki omia paikkojansa kisassa. Järven vieressä kulkenut tie oli erityisen liukas ja askel piti sovitella varoen. Vasta jälkikäteen sain selville, ettei Ahvenanmaalla suolata teitä lainkaan, joten liukkauden kanssa piti vain elää. Tasainen ja helppo reitti oli mukavaa juostavaa ja muutamat ylämäet kovin loivia maastomaratonien reitteihin verrattuna. Puolen välin jälkeen tuli jokin ihme notkahdus: jalka painoi ja kilometriajat putosivat välittömästi 5:30-6:00 väliin. Varsinkin kilometrit 24-30 olivat erityisen vaikeita. Valmistauduin henkisesti jo ottamaan kävelyaskeleitakin, mutta juomapisteellä otettu geeli ja suola alkoivat tehota ja kilometriajat parantua. Eiväthän jalat enää mitkään ihan tuoreet olleet, mutta ihmeesti sitä jaksoi loppuun asti. Onnistuinpa saamaan muutamia selkiäkin kiinni, mm. samasta seurasta mukana olleen suunnistajan, jonka vauhti oli hidastunut kovan alkupuoliskon jälkeen (alussa jopa kolmosella alkaneita kilometrejä!) Maaliin saavuin ajassa 3:43.46 ja suunnistaja pari minuuttia myöhemmin. Doc oli jo hetken ehtinyt päivystellä maalissa, kun loppuajaksi oli merkitty 3:30.45! Suorituksemme oli hyvin tasainen, koska minä pystyin parantamaan ennätystäni 40 minuuttia ja Doc jäi saman verran omasta ennätyksestään :). Napostelimme maalissa järjestäjien pöydästä sipsit & pullat ja tulipa muutama mukillinen juomaakin kumottua. Varusteetkin saatiin säilytyksestä numerohässäkästä huolimatta. Doc sai aamulla puhuttua meille myöhäisemmän huoneenluovutuksen ja kävimmekin nopeasti hotellilla suihkussa. Kun muu perhe saapui kylpylästä, niin lähdimme parasta mahdollista vauhtia kohti terminaalia. Tällä kertaa lapset kulkivat edellä äitiensä kanssa ja juoksulenkistä väsyneet nuorisourheilijat laahustivat peränpitäjinä. Ulkopuolisen silmin etenemisemme taisi olla melkoista vaappumista. Laivan A'la Carte-pöydässä suunniteltiin jo uusia reissuja ja tavoitteeksi asetettiin NOPEAMMIN, PIDEMMÄLLE!

Hyvä ja rentouttava reissu. Iso hatunnosto vaimoväen ymmärtäväisyydelle, koska heille matka ei varmaankaan ollut kaikista helpoin.

Setämies pulassa - Minirogaining 3h, Jämi 21.10.2012

Olihan taas reissu! Pieni ja kevyt lajiesittely mopoikäisille pojille osoittautui matkan varrella yhdeksi kovimmista lenkeistä tänä vuonna.

Olin siis lupautunut esittelemään seuran nuorille tähdille rogaining-kisojen hurmaa ja kuvittelin pystyväni kepittämään sällit pitempikestoisessa suorituksessa, vaikka iltarasteilla jatkuvasti häviänkin heille. Aamukuudelta pojat kyytiin ja auto kohti Kankaanpäätä. Perillä oltiin hyvissä ajoin ennen karttojen jakoa ja saimmekin hyvän paikan reitinsuunnitteluun. Kilpailukeskus sijaitsi Kuninkaanlähteen caravanalueella, kahden kartan taitteessa ja reitti oli mahdollista suunnitella joko itäiselle osalle, pohjoiselle osalle tai näiden yhdistelmälle. Itäisellä alueella olivat isommat pisteet, joten reittisuunnitelma alkoi muodostua sinne. Reitin pituudeksi kaavailimme 12 kilometriä, joka olisi todellista, kuljettua matkaa noin 16 km. Kilometrivauhti ei olisi mikään mahdoton, mutta eihän meillä mikään kiire olisikaan, eihän? Suunnittelun lomassa juotiin kupposet kuumaa ja nautiskeltiin munkit järjestäjien kaffipöydältä. Joutuipa Kapteeni halailemaankin naapuripöydän puolituttua emäntää. Pojat taisivat vähän hätkähtää, että onko tällainen käytös lajille tyypillistä. Ennen lähtöä ehdittiin vielä pohdiskella kenkävalintoja ja Kapteeni sai osakseen ankaraa kritiikkiä painavista kengistään. Pojilla oli selkeä näkemys siitä, millä merkillä edettäisiin vauhdikkaasti ja kevyellä askeleella.

Ennen lähtöä Ursa Minor ehti ikuistaa nopean ja komean Liekkitiimi Jr. partion:

Lähtöalueella ehdittiin vielä ennen starttia sanailla hetkinen tuttujen kanssa. Suunniteltiinpa jopa "leikkimielistä" kisaa Virttaankankaan maastoon. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Lähtöhetki koitti vähän yllättäen ja lähdimme muun joukon mukana kohti Jämin kangasmaastoja. Aaro kirmasi heti alusta vetämään joukkoa ja määritteli näin ollen nopeuden. Minä ja Eero seurasimme ja varmistelimme reittiä kartalta. Suunnitelmana oli pysytellä kangasmaastossa ja alun järjestys meni 38-45-43-55-58-85-82. Juoksu kulki vaivattomasti, vaikka en ole täysin Kolilta vielä palautunutkaan. Suunnistuksenhan kuuluukin olla helppoa tällaisessa maastossa ja oli hienoa seurata poikien virheetöntä työtä. Vasta rastinvälillä 85-82 vaihdoimme ripeäksi kävelyksi minun ehdotuksestani. Samalla tuli ensimmäinen 8 kilometriä täyteen ja aikaa oli kulunut vasta hiukan alle tunti! Ainoat kosteammat paikat oli nyt takana, joten vauhti tulisi kasvamaan loppua kohden. Ajattelin kauhulla mielessäni sitä, miten jaksaisimme koko kolme tuntia, mutta samalla alkoi tulla ensimmäiset merkit siitä, että mahdollinen sippaaja olisin minä eikä pojat. Mäntykankaalle siirryttäessä otimme ensimmäistä kertaa energiaa: pojilla oli energiapatukat ja Kapteenilla itse rakkaudella valmistettua Flapjack-kaurapatukkaa, voipaperiin käärittynä. Evästä olikin aika helppo nautiskella sellaisessa juoksuvauhdissa. Toisaalta tätä on helppo valmistaa ja maustaa oman maun mukaan. Kankaalla rastit kierrettiin järjestyksessä 67-54-69-49-41-42-33-31. Juomarastilla 54 ehdimme jopa vaihtaa muutaman sanasen järjestäjien kanssa. Muuten tällä välillä ei juuri kävelyaskeleita otettu, juostiin kovaa ja välillä vielä kovempaa.

Alkuosan kartta: Kuninkaanlähde Itä

Suunnitellun reitin lopun häämöttäessä teimme nopeita laskelmia ja suunnitelmia. Kartan alaosan suolle ei enää kannattaisi (viitsisi) lähteä kosteuden eikä matkan takia, mutta pohjoisen kartan osalle voisi vielä tehdä täsmäiskun.

Suunnitelma kolmannelle tunnille: Kuninkaanlähde Pohjoinen, rastit 36-35-40-46-37-32-34-maali

Kartalta toiselle vaihdettiin matalalennossa caravanalueen lävitse. Matka jatkui tietä pitkin nopeuden vain kasvaessa. Rastilta 36 lähdettäessä oli reilut kaksi tuntia täynnä ja kaivoimme lisää evästä. Tällä kertaa päädyin Maraboun Dubbelnougat-patukkaan omien leipomusteni sijaan. Suklaa toikin hetkellisen hyvän olon tunteen, joka ehti kyllä hävitä rastinvälillä 35-40, kun pojat juoksivat pitkää ylämäkeä aivan uskomattomalla vauhdilla. Jouduin vaihtamaan kävelyksi ja huutelemaan, että malttakaahan vähän. Yhtään ylimääräistä aikaa ei ollut, vaan koko ajan piti kiirehtiä. Reissun ainoa pummi osui rastille 46, jolle mentäessä tulkitsimme polkuja väärin ja koukkasimme reilusti vasemmalta. Tämänkin pojat korjasivat hienosti ja rasti löytyi loppujen lopuksi aika mitättömän haeskelun jälkeen. Nyt alkoi olla jo tosissaan kiire ja mittailin jäljellä olevaa matkaa kartalta. Kävelyyn ei olisi enää varaa, vaan loppu pitäisi pistellä vieläkin vauhdikkaammin kuin tähän asti oltiin tultu. Kyselin Aarolta ja Eerolta, että oliko jaloissa tuntemuksia ja sain vastaukseksi "Joo, vähän pohkeissa ja vähän takareisissä". Omat jalkani tuntuivat aivan tukeilta ja oli tuskaista katsella, miten nuoret kollegat pyörivät kahdeksikkoa ympärilläni. Pojat tsemppasivat loppukiriin, mutta eihän dieselistä mitään kirivaihdetta löydy: samaa vauhtia vaan alusta loppuun. Rastilta 32 oli pakko suunnata maaliin, sillä aikaa ei ollut enää käydä rastilla 34. Pojat juoksivat edellä ja minä jatkoin jarrumiehenä perässä. Maali tavoitettiin ajassa 2.58.09, pisteitä koossa 1018 ja sijoituksena 14/83. Matkaa reissulle kertyi gps:n mukaan 26,5km, joten alkuperäinen suunnitelma taisi hivenen ylittyä.

Ei voi kuin hattua nostaa Aarolle ja Eerolle kovasta suorituksesta. Jos olisimme ennen kisaa tienneet pystyvämme tuollaiseen matkaan, olisin varmaankin piirtänyt meille kunnianhimoisemman suunnitelman, joka olisi sisältänyt rasteja itäisen kartan alaosassa. Näin toimien oltaisiin saatu paremmat pisteen kasaan, mutta turha tässä on jossitella erinomaisen suorituksen jälkeen. Kokeilu ja kevyt lajiesittelyhän tämä vain oli.

Mitäkö jäi päivästä käteen? Uskomattoman vauhdikas lenkki, upea maasto ja oli hienoa seurata nuorten innostusta uudesta lajikokeilusta. Jo matkan varrella herrat ilmoittivat, että tätä pitää saada lisää. Rogaining-harrastajat varokaa, laji on saanut uudet mestariehdokkaat!

Koli Kapteenin silmin - Vaarojen Maraton 43km

Hui mikä reissu!

Pitkäaikainen haave osallistua Vaarojen Maratonille on nyt takanapäin. Vielä keväällä haaveilin osallistumisesta 86km:n ultramatkalle, mutta sinnikäs rasitusvamma ja 8 viikon juoksemattomuus kesällä pakottivat "tyytymään" lyhyempään, 43km:n matkaan. Kesän aikana onnistuin vielä nostamaan painoanikin reilut viisi kiloa, joten haasteellinen reissu oli tiedossa.

Perjantaina oli vuorossa tuollainen normiautoilu eli vajaa 550 kilometriä Kolille. Onneksi sain kyliltä matkaseuraa ettei ihan yksikseen tarvinnut ajella. Alkuviikon selkäkivut olivat paremmalla puolella ja viikolla tuli venyteltyä varmaankin saman verran kuin alkuvuonna yhteensä. Venyttely tuli muutenkin tarpeeseen, koska työajoja kertyi viikolla liki 2000 kilometriä. Perillä pikainen ilmoittautuminen ja ruokailu hyvässä seurassa. Hotellilla ei pidempään aikaa vietetty, vaan lähdimme valmistautumaan seuraavan päivän koitokseen ja yösijaa etsimään. Mökki löytyi Purnuniemestä ja uni tuli alta aikayksikön.

Lauantaiaamuna heräilin naapurikämpän ääniin, kun siellä valmistauduttiin ultralle lähtöön. Nukahdin tosin vielä hetkeksi, ennen kuin oma kelloni soitti herätystään kuuden korvilla. Pikaisen aamupalan jälkeen juoksuvehkeet päälle ja viimeinen tsekkaus varusteisiin ja reppuun. Tarkoituksena oli lähteä suhteellisen kevyellä kuormalla, joten otin mukaan vain pakolliset varusteet ja evääksi 4 geeliä, pari energiapatukkaa ja kaksi Maraboun Dubbelnougat-patukkaa. Juomapussiin sekoitin Herbalifen H3O urheilujuomaa 2 litraa. Arvelin meneväni sillä toiselle juomapisteelle asti, jos vetäisin Kiviniemessä pari mukillista vettä järjestäjiltä . Hissimatka parkkipaikalta Hotellille oli ikimuistoinen "lievähköä" korkeanpaikankammoa kärsivän kanssa. Samalla pääsi näkemään Kolin vaaramaisemaa ja myös polkua, jota tulisimme loppumatkasta kulkemaan. Tavarat jätimme säilytykseen ja laitoin saman tien suunnistuskengät jalkaan. Nyt alkoi hirmuinen levottomuus ja kylmään ulkoilmaan olisi pitänyt päästä jo hyvissä ajoin. Onneksi matkatoveri jarrutteli ulos siirtymistä. Kiristettyäni pari kertaa kengän nauhoja, tulin siihen tulokseen, että kaikki on valmista. Tänään mentäisiin varustuksella Salpaus-rogaining buffi päässä, pitkä aluspaita alla ja lyhythihainen juoksupaita päällä, Craftin boxerit ja päälle NoNamen 3/4 pituiset suunnistustrikoot, jalkaan VJ Irocit ja niiden päälle Icebugin gaitersit. En uskonut, että matkaan kannattaisi lähteä nastakengällä, koska tiellä liikkumista olisi kuitenkin useampia kilometrejä ja olen jo rogaining-kisoissa huomaanut Irocien toimivan hienosti pidemmilläkin matkoilla. Varmuuden vuoksi olin laittanut molempiin päkiöihin isot Compeed-rakkolaastarit jo ennalta, koska parilla edellisellä reissulla olin saanut sinne kohtuullisen isot rakot. 

"Jouduin" nopeimpaan (tavoiteaika alle 5 tuntia) ryhmään kaverin pakottamana, vaikka arvoinkin loppuun asti menisinkö 9.00 vai 9.10-lähtöryhmään. Lähdössä jättäydyin suosiolla porukan loppupuolikkaaseen ja lähdimme startista juoksemaan pitkässä letkassa  polkua pitkin. Alun ruuhka katosi melko pian ja varsinkin tien pätkällä erot alkoivat kasvaa. Ensimmäisen vitosen kohdalla laskeskelin, että alku oli tultu 5.20 kilometrivauhdilla ja kuvittelin pystyväni jopa viiden tunnin alitukseen. Seikkailujuoksija Jukkakin oli tullut katsomaan ja kannustamaan juoksijoita reitin varrelle. Taisi maisemat olla tällä kertaa hiukan erityyppiset, verrattuna hänen alkuvuoden Saharan juoksuunsa. Maastoon siirryttäessä polku kapeni ja muuttui selkeästi haastavammaksi, mutta ei kuitenkaan mahdottomaksi. Vielä tässäkin vaiheessa oli ajatus, ettei tämä nyt niin hankalaa olekaan. Loppukesän juoksemattomuus arvelutti ja pelkäsinkin vaikeuksia tulevan ennemmin tai myöhemmin. Ensimmäinen kymppi meni ajassa 1.03, joten toisella vitosella matkanteko oli hidastunut paljon enemmän kuin olin kuvitellut. Jauholanvaaralta laskeuduttaessa odottelin vedenylitystä kuin kuuta nousevaa. Aina kun näkyi vähänkin lähempänä vettä, vilkuilin mahdollista vetolossia rannassa, mutta ylityspaikka antoi odotuttaa itseään yllättävänkin pitkään. Reitti ei ollut, ainakaan omasta mielestäni, tähän mennessä ollenkaan niin märkä tai hankala, mitä ennakkotiedot antoivat ymmärtää, mutta vielä ehti maisemat, maastot sekä tunnelmat muuttua moneen kertaan.

Vedenylityksen jälkeen tuli nopeasti Kiviniemi, jossa join suunnitelman mukaan pari mukillista vettä. En edes pysähtynyt kunnolla, vaan jatkoin matkaa saman tien. Tiellä jalat tuntuivat todella raskailta ja kävelin pidempää ylämäkeä sekä otin energiaa ennen metsän puolelle siirtymistä. Jo ensimmäinen Kolinvaaran ylämäki osoitti, että jaloista alkaa olla paras maku poissa ja ennen Heraniemeä pohje kramppasi ensimmäisen kerran. Lyhyt venytys ja geeli kitusiin, pahin kramppi selätetty ja matkaan. Reitti tuntui olevan koko ajan nousua tai laskua, polut todella kapeita, juurakoiden ja terävien kivien peittämiä. Koko ajan sai olla tarkkana, ettei teloisi nilkkojaan tai kaatuisi vauhdista. Tasaiset ja alamäet pyrin juoksemaan, mutta tässä vaiheessa kaikki ylämäet oli pakko kävellä. Ryläyksellä tuli ensin tuntemus orastavasti krampista nivuseen ja sitten pohkeeseen. Jouduin pysähtymään ja venyttelemään kunnolla, jolloin juuri ohittamani retkisarjalaiset (lähtivät 2 tuntia aiemmin aamulla) saivat minut kiinni ja kyselivät onko minulla suolaa matkassa. En ole aiemmin krampeista kärsinyt,joten miksi aikuinen mies vaivautuisi ottamaan mukaansa muutamaa kymmentä grammaa suolaa vain sen takia, jos sattuisi kramppaamaan. Rouvat etsivät suolaa omista repuistaan ja sillä aikaan ehdin vetäistä Squeezyn Supergeelin. Kauhistelin makua, joka vaikutti enemmän Gin Tonicilta kuin urheilukäyttöön tarkoitetulta valmisteelta. Kramppi kuitenkin alkoi helpottaa ja kun rouvat eivät löytäneet suolaa, niin kiitin avusta ja jatkoin matkaani. En ole ikinä tuntenut geelin auttavan niin nopeasti kuin tuo Squeezyn Supergeeli auttoi, ihme homma! Kun Ryläys lopulta loppui ja pääsi helpompaan maastoon, niin äijä oli aivan loppu ja energiat kuluneet. Hiukan ennen kolmeakymppiä iski epätoivontunne, etten pääse ikinä maalin ja alkoi itkettämään. Kauhistuin tuota äkillistä liikuttumista ja vilkaisin nopeasti taakseni ettei vain kukaan olisi tulossa ja näkisi alennustilaani. Sain koottua itseni sillä ajatuksella, että vesipiste olisi parin kilometrin päässä eikä leikkiä voisi jättää kesken, koska olin lupautunut Nuuksio Classicin joukkueeseen.
Vesipisteellä tankkasin juomarepun vedellä, mutta en lisännyt enää urheilujuomaa, koska arvelin puhtaan veden maistuvan paremmin väsyneenä. Vaikka eteneminen tapahtui pitkälti tietä pitkin, niin jouduin kävelemään entistä pidempiä ja myös loivempia pätkiä. Alamäissä sain sentään pakotettua itseni liikkeelle juoksuun. Onneksi 35 kilometrin kohdalla sain juoksuseuraksi helsinkiläisen kaverin, jonka kanssa olimme ohitelleet toisiamme vuoron perään kymmenestä kilometristä alkaen. Yhdessä kulkeminen tuntui helpommalta ja juoksimmekin enemmän kuin olisin yksin juossut. Ennen toiseksi viimeistä pidempää nousua saimme Lenkkivihon Ursa Minorin ja pakkohan siihä oli nopeat kuulumiset vaihtaa. Muutamat juoksuaskeleetkin piti ottaa ihan vain sen takia, ettei näyttäisi niin laiskalta.

Kuva: Ursa Minor

 Laskettelurinteen nousu tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Onneksi mäen jälkeen sai lasketella alas pitkää alamäkeä, ennen kuin kännyimme paljon puhuttuun ja ennalta peloteltuun loppunousuun. Yritimme pitää etenemisen rytmikkäänä, mutta hiukan ennen loppua minun oli pakko päästää kaveri menemään, ei vain jaksanut. Seikkailujuoksija oli vielä loppunousussakin tsemppaamassa ja se antoi voimaan viimeiseen rypistykseen. Kello pysähtyi maalissa aikaan 5.37.59 ja sijoitukseksi tuli 97. Tulos vastaa varmasti päivän kuntoa eikä tuota kannata sen enempää lähteä selittelemään.

Ensi vuonna sitten...

Tästä se alkaa, kaikki tasajalkaa...

Lenkkivihko on loppumassa vuoden vaihteessa, joten tarve avautua harjoittelusta ja kisoista on tyydytettävä jatkossa muualla. Tarinaa ja narinaa tulee olemaan ainakin suunnistuksesta, juoksusta ja rogaining-kisoista, ehkäpä satunnaisesti myös moottoriurheilusta. Kirjoittajana reilu nelikymppinen, suht´aktiivisesti liikkuva kulkukauppias. Ja matka alkaa!

ps. Saatan lisäillä myös vanhempia juttuja, jos omat kiireet antavat siihen mahdollisuuden.

Kunniankentät ja "mullit padassa"

Kauden viimeiset Rastin järjestämät kuntorastit Talkootuvan kartalla, Murronkulmalla. Matkaa paikalle kertyi tällä kertaa liki ennätys vähän, kun suuntaansa autoilua oli vain kuutisen kilometriä. Vaimon ollessa opiskelemassa, jouduin ottamaan KapteeniSolisluun jälkeenjääneet opetuslapset mukaani. Pojat olivat mielellään lähdössä, kun luvassa olisi muurinpohjalettuja suunnistuksen päälle ja lupasin, että voisimme tutkailla vieressä olevaa motocross-rataa, jos vaikka voisimme vielä tänä syksynä käydä testaamassa Miron kulkupelejä. Tiesin, että luvassa olisi kostea keikka ja laitoinkin Manulle haalarin & saappaat, mutta Miro isona poikana sai lähteä lenkkareissa (virhe numero 1).

Ilmoittautuessa jouduimme kertoilemaan kokemuksia torstain yörasteilta ja kuulimme samalla, että Someron Esa oli vienyt seurahaasteen, joten Somerolaiset saivat kartoitusta kolmen päivän edestä, hyvä Somero! Otin emitin kummallekin pojalle, sillä olen väsähtänyt ikuiseen tappeluun siitä, kumpi saa leimata. Lähtöön mentiin juoksujalkaa ja pojat leimailivat jo täyttä häkää, kun ennätin itse paikalle. Hauska seurata, miten nelivuotiaskin osaa laskea lähtöleimasimella merkkivalon vilkahduksia. No, onhan tätä harjoiteltukin suht´paljon. Ensimmäiselle rastille päästiin motocross-rataa pitkin. Olin ajatellut, että siirtymä olisi helppo, mutta samassa muistin radanpinnan rakenteen: upottavaa, hienoa hiekkaa, johon on sekoittunut hieman savea. Manatessani omien kenkieni kuraantumista, kuulin Miron äänen takaani: "Isi, lenkkari jäi kiinni!". Kun käännyin, niin poika seisoi SUKKASILLAAN radan reunassa. Lenkkarit olivat upoksissa radalla, noin askeleen päässä toisistaan. Voihan sukuelin! Voi sielunvihollinen! (Lasten kuullen ei saa kiroilla...) Ongittuani lenkkarit mudasta ja puhdistettuani pahimmat (jouduin kaapimaan pohjallisella kengän tyhjäksi), päädyimme Miron kanssa, että matka voisi jatkua. Kura tuntui kuulemma ikävältä sukan ja kengän välissä, mutta "Isi, mä pärjään kyllä. Älä huolehdi!" totesi Miro urhokkaana ja matka jatkui. Matkalla tutustuimme vielä hyppyriin, jossa poikien enolta meni lonkka sijoiltaan. Sain jälleen kerran kertoilla, kuinka ajoimme Ramin kanssa "leikkimielisesti" kilpaa ja kuinka hyppyrin nokalla Ramin pyörä otti "takakorkean" ja hän päätyi nelinkontin radalle. Nanosekuntia myöhemmin oma pyörä osui alaselkään ja lonkka pompsahti paikaltaan. Pojat vaativat vielä kertomaan siitä, kun ambulanssi tuli ja vei Ramin. Kun aiheeseen oli päästy, niin samalla piti näyttää paikka, jossa itse mutkasta kiihdyttäessäni vedin "solisluu siksakit" ja päädyin leikkauspöydälle. Huolimatta kaikista ongelmista ja jutusteluista ekalla rastinvälillä, emme olleet edes viimeisiä väliajoissa. Rastin löytämistä saattoi helpottaa se tieto, että rasti löytyi vanhan puuceen kulmalta. Saman puuceen ovi sai aikoinaan kyytiä, kun yksi sälli ajoi kurvin pitkäksi ja päätyi pyörineen koppiin sisälle. Tarina ei kerro, tuhriko hän itsensä pahasti saveen...

Kakkosrastille päästiinkin ihan reilusti metsässä kulkien. Pojat ihastelivat syksyistä luontoa ja maaston sammalpeitettä. Miro pahoitti taas mielensä maastoon jätetyistä auton osista. "Nämä pitäisi korjata pois ja viedä romu-ukolle". Juu, pitäisihän ne, mutta ei suunnistusreissulla. En yhtään ihmettelisi, vaikka poika isompana ryhtyisi vihreäksi tai joksikin muuksi hihhuliksi. Se olisi porvari-isälle kova paikka. Rastilla kinasteltiin siitäkin huolimatta, että molemmilla pojilla oli omat emitit: kumpikin olisi halunnut leimata ennen toista. Ongelma ratkaistiin niin, että jatkossa vuoroteltaisiin siitä, kumpi leimaa ensin. Onneksi kolmoselle päästiin pellonlaitaa ja polkua ja nelosellekin edettiin tietä sekä hiekkakuopanpohjaa pitkin. Nelosella oli pieni suunnistaja aivan hämillään poluista. Autoin kaveria kartalle ja hän lähtikin etenemään niin vauhdikkaasti, että jouduin huutelemaan hetken aikaa rastipisteeltä, jotta tämä löytäisi takaisin supalle. Omilta pojilta oli tässä vaiheessa pahin into suunnistamiseen mennyt ja jäimmekin hetkeksi ihmettelemään puimuria pellon laitaan:
 
Ei ole maanviljelijöilläkään helppoa tällä hetkellä, sen verran märkiä pellot ovat.

Toiseksi viimeinen rasti löytyi helposti polun ja ojan risteyksestä. Leimauskin tehtiin sopuisasti. Pojat taisivat jo oikeasti olla hiukan väsyksissä.

Viimeiselle rastille tehtiin pieni koukku siitäkin huolimatta, että ajattelin ottaa suunnan varman päälle. Kuusikossa eteneminen ei kiinnostanut Manua, mutta poika tuli kuitenkin perässä, kun sanoin ettei paikalleenkaan voinut jäädä. Muurinpohjaletutkin odottivat maalissa. Manu intoutui lettupuheista niin, että otti huiman loppukirin maaliin. Miro jäi tällä kertaa kirikilpailussa hopealle, kun "loppukirit eivät voisi vähempää kiinnostaa". Maalissa syötiin letut ja juotiin mehut. Suunnistuskoulusta vastaava kyseli, että joko pojat tulevat ensi vuonna suunnistuskouluun? Mirolla oli vastaus valmiina: "Älä unta näe! Ei tulla!"

Kääpiöiden oppaana yörasteilla

Kyllä taas olisi helpommalla päässyt, kun olisi heittäytynyt kotisohvalle teeveetä katsomaan...

Somerolaiset järjestivät yösuunnistuksen Someron keskustassa sprinttikartalla ja samalla he haastoivat naapuriseurat osallistumaan mukaan. Eniten osallistujia kerännyt seura saisi palkinnoksi 500€:n edestä apua kartoitukseen. Matkoja oli tarjolla kaksi: 3km:n taskulamppurata ja 6km otsalamppuporukalle. Tämä jos mikä olisi hyvä paikka esitellä jälkikasvulle yösuunnistusta. Ekaluokkalaisen kanssa oltiinkin viime tiistaina yörasteilla, mutta nelivuotiaalle tämä oli ihan ensimmäinen kerta pimeällä. Ekaa kertaa jännitettiin oikein porukalla ja pimeäkin tuntui hiukan pelottavalta. Molemmilla pojilla oli "market-otsavalot" ja Mirolla lisäksi uusi Fenix E15 taskulamppu. Pienestä koostaan huolimatta, lampulle luvataan 140 lumenin valoteho ja keilallekin pituutta 89 metriä.

Ilmoittautuessa meille tarjottiin kolmea karttaa, mutta arvelin yhden riittävän. Pojat eivät vielä lue karttaa, enkä ole siinä pitänyt mitään kiirettä. Kyllä ne vielä ehtivät ihan riittävästi kartankin kanssa touhuta. Lähtöleimauksessa pojat laskivat merkkivalon vilkahduksia hyvinkin tottuneesti ja lähdimme suuren innon vallassa kohti ykkösrastia. Edes vesisade ei onnistunut latistamaan tunnelmaa. Rastiheijastin havaittiin jo pitkän matkan päästä ja leimattiin suorastaan kilpaillen siitä, kuka ehtii ensin. Toiselle rastille lähdettäessä sitten kyräiltiinkin jo ykkösrastilla kiilailua ja tarvitsipa Miro hieman painavampaa tekstiäkin, jotta tossu alkoi taas nousta vauhdikkaammin. Kakkosrasti löytyi grillin takaa ja siitä siirryimmekin tien toiselle puolelle, aidan sisäkulmassa sijainneelle rastille. Manu oli varustautunut vedenpitävällä haalarilla ja saappailla, mutta Miro valitteli jo lenkkarien kastumista. Aika ihme, sillä poika oli hypännyt jo tuossa vaiheessa joka ikiseen matkalla olleeseen lammikkoon. Reitin keskiosalla oli useampi "pitkä" rastinväli, pisimmän välin oltua yli 400 metriä. Kaivot, puskat, kopit ja aidat löytyivät vaivattomasti, vaikka vauhti olikin päätä huimaavaa laahustamista. Pissataukokin jouduttiin pitämään kutosrastille mennessä. Pienen miehen hätä ei katso aikaa, eikä paikkaa, niin se vain on.
 
Viimeisellä kolmanneksella Manu tuntui väsyvän kovasti. Jalkoihin sattui ja väsytti. Pimeä ja sateinen kelikin pelotti poikaa. Sain kuitenkin pidettyä juniorin liikkeellä, kun muistutin tasaisin väliajoin autossa olevasta piparirasiasta. Kymppirasti oli hirvi-patsaalla, rastilippu roikkumassa hirven sarvesta. Patsasta ihmeteltiin tovi, kunnes valokeilassa vilahti jänis. En ole ihan varma, mitä osapuolta tilanne jännitti enemmän, mutta jänis ainakin lisäsi huomattavasti vauhti lamppujen ristitulessa. Uhosipa pienempi huitaisevansa jänistä laser-miekallansa. Isompi korjasi koululaisen tietämyksellä: "Ei se ole mikään laser-miekka, vaan taskulamppu, pöljä!" Sanailusta oli kehkeytymässä aimo riita, mutta onnistuin kiinnittämään poikien huomion matkan jatkamiseen. Toiseksi viimeisellä rastilla Manu oli niin väsynyt, että tihrusti itkua ja valitteli jalkojaan. Asiaa ei auttanut yhtään, että isoveli etuili viimeisellä rastilla ja otti loppukirin maaliin. Manu itki sydäntäsärkevästi, koska hän olisi halunnut liimata (=leimata) ennen Miroa. Manun mielestä Miron olisi pitänyt totella, kun hän huusi, että "odota Miro, minun vuoroni liimata!" En jäänyt maalissa ihmettelemään pidempään, vaan pakkasin umpiväsyneet sankarit takapenkille ja annoin piparipaketin evääksi kotimatkalle. Iltapala maistui poikkeuksellisen hyvälle ja uni tuli jo hiukan ennen kuin pää osui tyynylle.

Sateesta huolimatta aivan upea ulkoilulenkki ja kaiken lisäksi tosi jännittävä lamppu- ja lasermiekkaleikkeineen. Kuljettu matka 3,2km, aika 45.24.
 

Yörasteilla liikuntapassilaisten kanssa

Tuli viime viikolla lupailtua pojille, että vien Miron kaverinsa kanssa yörasteille kaikulaan. Miro ja Aksu odottivatkin kovasti päästä pimeään metsään taskulamppujen kanssa. Hiukan taisi kavereita jännittääkin, mutta kumpikaan ei myöntänyt pelkäävänsä. Suunnattoman sählingin jälkeen olimme saaneet kartat käteemme ja kummallekin pojalle omat emitit ja tällä kertaa otin itsekin emitin matkaan.

Lähtöleimaus tehtiin lähes tasan kahdeksalta ja heti metsän puolelle siirryttyämme oli ihan säkkipimeää (ainakin siltä pojista tuntui). Ykkösrastille lompsittiin kuntorataa myöten ja rasti oli ylämäessä sijainneessa kuopassa. Siirryimme rinteeseen hiukan liian aikaisin, mutta rasti löytyi helposti pienen pyörimisen ja heijastimen ansiosta. Toiselle rastille lähdettiin kipuamaan rinnettä ylös ja toisella puolella alas niin, että rasti oli matalimmassa kohdassa, supassa. Ihme ja kumma, mutta tätäkin piti haparoida. Ilmeisesti poikien jatkuva pulina sekoitti navigaattorin ajatukset. Kolmosrastille siirryttiin varmasti polkuja myöten ja pistekumpareiden väliin sijoitettu rasti näkyi jo hyvissä ajoin kuntoradalle. Pojat kannustivat meitä ohittaneita "oikeita suunnistajia" ja kyselivät näiden nimiä. "Esa! EEESAAA! Hyvä Esa, anna mennä!" Ja Esahan meni, mutta kuului myöskin mutisevan mennessään, että kukahan hänelle mahtaa huutaa? Nelosrastille olisi voinut mennä suon ylitse että heilahtaa, mutta päädyin turvallisempaan reitinvalintaan kuntoradan kautta. Ekaluokkalaiset ehtivät jo kitistä pitkää matkaa ja kysellä, koska eväät syödään. Taskuun varattu jogurttirusinapussi tuntui vaivaavan kovin Miroa ja pussi olisi pitänyt pysähtyä tyhjentämään heti. Nelosrasti otettiin tarkasti siitäkin huolimatta, että muut etsivät sitä mäen väärältä puolelta. Vitosellekin olisi voinut "oikoa" suunnalla, mutta herrat eivät olleet kovin halukkaan oloisia pimeään umpimetsään, vaan tämäkin väli edettiin kuntorataa ja polkua pitkin. Rastille osuttiin aivan suoraan ja meidän jälkeemme sinne osui moni muukin, sen verran pojat metelöivät rastin nähdessään. Kuutoselle päästiin hautausmaan reunaa kulkevaa kuntorataa myöten. En tohtinut pojille hautausmaasta mainita mitään, sille he kuvittelivat jo muutenkin näkevänsä vaikka mitä valokeilan rajamailla. Viimeiselle rastille jouduttiin laskeutumaan kuntoradalta jyrkkään alamäkeen. Miro ja Aksu selvisivät hienosti, vaikka jalat alkoivatkin kuulemma jo painaa. Maaliin selvittiin alle tunnin, eikä matkalla otettu edes vahingossa juoksuaskelia. Tulospalvelussa Miro totesi korisvalmentajalleen, ettei voi osallistua perjantaina harkkoihin: "Mulla särkee perjantaina päätä". Oli siinä valmentajalla ihmettelemistä, miten 7-vuotias voi tietää päänsärkynsä useampia päiviä ennen.

Ihan hyvä reissu, vaikka ei mitään helpoimpia ollutkaan. Oma selkäkin antoi kuitenkin edetä kävelyvauhtia, tosin olin ottanut 600mg Ibuxinin ennen lähtöä. Nyt taas Tramalin kera nukkumaan ja toivottavasti huomenna on valoisampaa (ja onhan se varmasti valoisampaa, koska Tramal yleensä "sytyttää värivalot tunturiin").

Kuljettu matka 2,6km, aika 51.38

Pikkujäbien navigaattorina Viikkorasteilla

Moottoriradan mökille piti viedä uusi grilli ja samaan reissuun ajateltiin sovittaa Pöytyällä pidetyt viikkorastit. Miro ja Manu olivat mukana, koska rouvalla oli illalla jumppa. Matkaksi otettiin lyhyt, 1,4km:n rata. Veljekset tunnistettiin ilmoittautuessa suunnistustarinan  pojiksi ja sukunimeäkin kehuttiin kauniiksi. Matkaa lähtöön olisi noin 800m, joten liikkeelle piti lähteä saman tien, että ehtisimme ajoissa pois metsästä.

Pöytyän maastot ovat melkoisen haastavia liikkua lasten kanssa ja tähän tulokseen tulin tälläkin kertaa. Ykköselle päästiin sentään kulkemaan polkua pitkin ja rastikin näkyi polulle asti. Koska Manu oli saanut leimata lähdössä, niin nyt oli Miron vuoro leimata. Hän laskeutuikin kuoppaan ripeästi, mutta kuopan pohjalla olleet romut alkoivat kiinnostaa poikaa enemmän kuin leimaaminen. Mirolle tuli hätä, että romut pitäisi ottaa mukaan, sillä tuollainen luontoon roskien ja jätteiden heittäminen oli edesvastuutonta. Poika kävi roskaamisesta niin kuumana, että aloin jo hiukan hätääntyä. Leimaus tuli kuitenkin lopulta suoritettua ja pääsimme jatkamaan matkaamme. Kakkoselle kuljettiin upeaa metsämaastoa ja Miro esitteli eskarista saamiaan oppeja: "Iskä, tuo on rahkasammal ja tuolla on jäkälää!" Olin hieman ihmeissäni, miten paljon poika tiesi metsästä. Taitaa nuoriherra olla aidosti kiinnostunut luonnosta. Kakkosrasti löytyi helposti ja leimaus tehtiin yhteisymmärryksessä.

Kolmoselle mentäessä metsä muuttui astetta haastavammaksi ja liike hidastui huomattavasti. Oman lisämausteensa hommaan toi mustikat sekä puolukat, joita piti poimia suuhunsa joka mättäältä. Manun huulet olivat värjääntyneet mustikasta sinisiksi eikä hänellä ollut mitää kiirettä jatkaa rastille.

Kolmosrastia tuli vähän etsiskeltyäkin, vaikka rastipiste oli selkeä ja kivi osoittautui lopulta aivan hillittömän kokoiseksi lohkareeksi. Poikien kanssa suunnistaminen antaa isällekin mahdollisuuden lukea karttaa kaikessa rauhassa. Seuraan karttaa paljon tarkemmin kuin yksin edetessäni ja ehtiipä tuossa vauhdissa arvioida mittasuhteitakin paremmin. Ojan päässä sijainnut rasti näkyi jo kauaksi ja oli Miron vuoro päästä leimaamaan. Olisi pitänyt kiertää jo rastilla ojan toiselle puolen, mutta nyt haeskelin ojan ylityspaikkaa aivan liian myöhään. Haarat olivat revetä, ojan leveyden takia, poikia nostellessa. Varsinkin vanhempi painaa jo hieman liikaa myyntimiehen heiveröisille käsivarsille.

Saniaismetsässäkin ehdittiin matkalla vitoselle poiketa:

 Pienemmästä ei näkynyt kuin punainen lakki, kun hän tulla vaapotti saniaisten joukossa. Vitosrasti löytyi mäen takaa ja jyrkänteiden edestä. Nopsa leimaus ja suunta kohti maalileimausta. Matkalla Miro löysi vielä tyhjän spray-purkin metsästä ja purkin hyljännyttä päiviteltiin kovaan ääneen: "Miten kukaan voi olla noin piittaamaton luonnosta?" Maalista oli vielä ihan hyvän matkaa autolle ja illan aikan pelkkiä siirtymiä tuli parisen kilometriä. Järjestäjät tarjosivat pojille vielä mehua ja ostettiinpa kahviosta vielä munkitkin evääksi.

Hyvä reissu, täynnä metsässäliikkumisen iloa! Helppohan tällaisten sankarien kanssa on suunnistamaan lähteä. Kuljettu matka 1,8km, aika 50.37.  

Jäsentenvälinen mettämaili

Nimensä mukaisesti seuran jäsentenvälinen metsässä suunnistettu maili, joka tänä vuonna oli 1,4km, Kalakosken koulun maastossa.


Poistin eilen rakkolaastarit, puhdistin (taas kerran) kunnolla rakot ja laastaroin uudelleen.
Tänään jalkapohjat olivat lähes ok tuntuiset ja työpäivän päätteksi  ajatus suunnistuksesta poltteli mieltä. Suunnaksi Kalakosken koulu ja seuran jäsentenvälinen mettämaili, jossa matkana on noin maili ja tuloksissa huomioidaan sukupuoli ja ikähyvitys. Lähdin vauhdilla kohti lähtöpaikkaa ja odottelemaan omaa vuoroa.

En ole lähtenyt väliaikalähdöllä viimeiseen 25 vuoteen ja mahanpohjassa oli perhosia. Oman vuoroni tultua, starttasin vauhdilla liikkeelle: täyttä laukkaa K-pisteelle ja samantien eteenpäin! Reitinvalinnan tein lennosta ja jatkoin polkua ojan risteykseen, josta ojaa myöten rastilla. Rasti tuli yllättävän pian, mutta olihan karttakin 1:5000. Suurin osa tämän vuoden kilometreistä on tullut suunnistettua 1:25000 tai 1:40000 kartoilla . Kakkosrastin tavoitin ojan kautta. Osa oli lähtenyt kiertämään sähkölinjan kautta, mutta en tällaista vaihtoehtoa edes huomioinut kiireessäni (onneksi). Kolmosrastille sähkölinjaa myöten ja leimaus kiepsautettuani ensi rr-radan rastin kautta. Neloselle lähdin kiskaisemaan "sinnepäin" suunnalla ja löysin itseni aluksi seiskarastilta. Sieltä nopea korjausliike neloselle ja samalla vauhdilla kohti vitosta, joka sekin löytyi pienen haparoinnin jälkeen. Haut eivät olleet isoja, mutta maksoivat "muutamia kymmeniä sekunteja" aikaa. Kutoselle etenin ensin polkua pitkin ja ennen linjaa siirryin intuitiivisellä reitinvalinnalla rastille. Seiskahan oli helppo löytää, koska olinhan vieraillut rastilla jo aiemmin eli tuloksena vain vähäistä haparointia .  Viimeiselle rastinvälille lähdin ajatuksella, että nyt korjataan juoksulla aiemmat virheet. Rastinväli oli alle 200 metriä, joten paikkailu jäi vain haaveeksi. Varsinkin, kun pyörähdin vielä sähkölinjan jälkeen hiukan liian paljon oikealle. Maaliin löysin sentään ripeästi ja vaivattomasti. Ajasta tuli ikämiehelle ihan kohtuullinen, mutta kun 14-vuotiaat kepittivät setämiehen mennen tullen, niin minun pitäisi olla vähintään 110-vuotias voittaakseni (ainakin siltä itsestäni tuntui). Tuloksena nelossija ikähyvityksien jälkeen ja suklaalevy käteen kolmosen lähdettyä jo aikaisemmin kotimatkalle. Joskus kisapaikalla norkoilu voi tuoda makea yllätyksen heikommallekin urheilijalle...

Kuljettu matka 1,7km, aika 11.59.

Suunnistamassa liikuntapassilaisen kanssa

Ekaluokkalaisen kanssa tutustumassa suunnistuksen jaloon harrastukseen Forssan Lehden iltarasteilla Pohjanmaankulmalla. Ihan hirveän vierasta suunnistus ei pojalle eikä isällekään ollut, vaan ilmoittautuminen ym. meni rutiinilla. Sen verran paljon oli kokeilijoita ollut paikalla, että saimme jo kertaalleen metsässä käyneen kartan ja "kaikki rastit" -kartan toiseksi. Matkaa lähtöön oli nelisensataa metriä ja sinne mentiin kevyesti hölkötellen. Ennen lähtöleimausta jouduin odottelemaan hetkisen, ennenkuin Miro ehti lähtöön. Ei kuulemma jaksanut juosta täysillä ennen metsään menoa...

Ensimmäinen rastinväli oli puhtaasti polulla etenemistä ja matkaa kertyi runsaat 200 metriä. Polun vieressä sijainnut jyrkänne bongattiin jo kaukaa ja taidettiinpa ottaa pieni juoksukilpailukin rastille. Kakkosrastillekin kuljettiin vielä koko matkan polkua. Kakkoselta lähdettiin isän kartanlukuvirheen ansiosta ensin kohti nelosta, mutta parin sadan metrin jälkeen suunnaksi otettiin kuitenkin ensin kolmosrasti. Kun polulta siirryttiin metsään, niin tapahtui toinen kartanlukuvirhe. Koukkasimme reilusti oikealta ja vasta oja pysäytti etenemisen. Onneksi maasto ei ollut pahimmasta päästä, vaikka täälläkin Tapaninpäivän myrskytuhoja oli vielä runsaasti korjaamatta.

Kolmoselta neloselle mentiin taas polkuja pitkin. Miro tuumasi, ettei pelota yhtään tummuvassa metsässä, kun on ammattilainen mukana. Ylimääräisen koukkimisen jälkeen lausauhdus lämmitti kovasti isän sydäntä. Jyrkänteen alla sijainnut rasti leimattiin liki lennosta ja matka jatkui. Vitoselle mentäessä joukko suunnistajia juoksi ohitsemme. Muutamien kanssa piti oikein vaihtaa kuulumisiakin ja eräälle rouvashenkilölle Miro huuteli, että "Oletkos sinä se kakkosluokan ope?" Rouva katsahti taakseen, että kuka huutaa ja lennähti samantien sammalikkoon pötkölleen. Onneksi mitään ei sattunut ja matka jatkui eteenpäin. Vitosrasti oli sama kuin kakkonenkin ja viimeistä rastia kohti lähdettiin polkuja pitkin. Miro ei enää välittänyt juosta, koska "jalkoihin tuli kasvukipuja". Kasvukivut unohtuivat äkisti, kun rastilippu tuli näkyviin ja maalileimasimellekin poika juoksi kuin viimeistä päivää. Liekö vaikutusta sillä, että maalissa oli tarjolla Karjalaisseuran kahvion antimia.


Maaliin päästyämme leimautettiin vielä liikuntapassi ja sämpyläkahvien lomassa jutusteltiin loppukauden suunnitelmista ratamestarin kanssa. Ainakin Ahvenanmaan maraton olisi kummallakin suunnitelmissa. Pienempi suunnistaja istui tiilikasan päällä sämpylä kädessään ja hekumoi tulevan perjantain koripallotreeneillä. Pitänee viedä poika koriskouluun, vaikka olenkin veljeksille moneen kertaan teroittanut suunnistuksen tärkeyttä: tulevina suunnistuksen maailmanmestareina he voisivat taata vanhoille vanhemmilleen kunniakkaat ja rahakkaat eläkepäivät. Koripalloilijoina he taas joutuisivat esiintymään polvihousuissa ja hihattomissa paidoissa yleisön edessä. Onneksi pojat ovat vielä sen verran pieniä, että isällä on aikaa (yrittää) vaikuttaa herrojen mielipiteisiin.

Kuljettu matka 2,4km, aika 41.46.

Nuuksio Classic Trail Marathon 1.9.2012

Suunnistuskaverin kanssa ilmoittauduttiin Nuuksioon kokeilemaan pidempää polkujuoksua. Itselläni kokemusta löytyy useammastakin tuon pituisesta rogaining-kisasta (toki hitaammin liikuttuna), mutta kaveri oli ensimmäistä kertaa juoksemassa yli 30 kilometrin lenkkiä. Suunnittelimme lähtevämme erittäin rauhallisesti liikkeelle ja kiristävämme vauhtia kolmenkympin kohdalla tuntemusten mukaan. Samalla lenkki toimisi hyvänä testinä Vaarojen Maratonia ajatellen. Aamun keli aiheutti päänvaivaa varustuksen kanssa, mutta pian päädyimme ratkaisuun, johon kuului pitkä juoksu/suunnistuspaita, pitkät sukat, Jorma laittoi shortsit, mutta itse päädyin 3/4-pituisiin suunnistustrikoisiin. Jalassa hyviksi osoittautuneet VJ Irocit ja Jormalla uutuuttaan kiiltävät Speedcross kolmoset.

Lähtöalueella hakeuduimme porukan takaosaan, ettei kiusausta liian kovasta alkuvauhdista tulisi. Letka venahti melko nopeasti ihan kohtuullisen mukavasti eteneväksi jonoksi ja vain muutamin paikoin reitti oli sen verran kapea, että vuoroaan joutui odottamaan. Noin kahden kilometrin kohdalla juoksemaan pääsi jo ihan omaan tahtiin. Alkumatka edettiin minun kulkiessa edellä ja Jorman puhua pulistessa takana. Jos emme puhuneet keskenämme, niin aina oli joku muu juttuseurana. Matka eteni rauhallisen vauhdin takia todella vaivattomasti ja sekä ulkoilureitin portaat että laskettelumäen nousu selvitettiin muita ohitellen. Teknisillä osuuksilla huomasi selvästi tasaiseen maastoon tottuneiden ja suunnistajien eron. Eihän meidän tarvinnut edes katsella jalkoihimme, kun osa manaili kompurointiaan. Laskettelurinteen päällä oli ensimmäinen juomapaikka, josta otettiin järjestäjien tynnyreistä pari mukillista vettä ja matka jatkui nopeasti. Jorma tyhjensi vielä kengät roskista ennen kuin lähdimme kallioiselle polkuosuudelle. Toisellekin juomapaikalle mentiin vielä käsijarru päällä ja nautittiin Nuuksion upeista poluista ja maisemista. Tässä vaiheessa ohittelimme jo muutamia kanssakilpailijoitamme, vaikka omasta mielestämme vauhti oli vielä ennallaan. Toisella juomapaikalla (26km) täydensimme juomareput, otimme energiaa ja lähdimme taas nopeasti reitille. Nyt käsijarrua jo irroiteltiinkin ja saimme ohiteltua edellä meneviä, kovemman alun ottaneita juoksijoita. Jorman polvet alkoivat sattua noin kolmenkympin kohdalla, mutta kipu taisi olla enemmän tuollaista iskutukseen tottumattoman parkumista, kun juoksukilometrejä miehellä ei alkukaudesta ollut kertynyt kuin parisen sataa. Kolmannelle juopmapaikalle (33km) tullessamme meillä oli jo mukit valmiina käsissämme ja varikkopysähdys tehtiin formula-tyyliin. Nyt juostiin jo ylämäkiäkin ja kilometrivauhti oli 6-7 minuuttia / kilometri. 38 kilometrin kohdalla koettiin sitten sekin ihme homma, että matkaa tehtiin hetkittäin täydessä hiljaisuudessa. Jormakaan ei pulissut enää jatkuvasti, vaan keskityimme vain omaan etenemiseemme. Juomapaikan jälkeen osat olivat vaihtuneet: etenimme Jorman juostessa edellä, määräten vauhtia ja minä pari askelta jäljessä. Ero oli kuitenkin hivenen liian pieni, koska kompuroin pari kertaa kuitenkaan kaatumatta. Jäykin jaloin oli varmaankin koomisen näköistä, kun tein horjuvia korjausliikkeitä. Vielä parilla viimeisellä kilometrillä pääsimme ohittamaan tukun muita kilpailijoita, mutta tulipa pari kaveria vielä meidänkin ohitsemme vauhdilla, jota ei olisi uskonut kenenkään voivan pitää neljänkympin jälkeen. Maaliin tulimme rinta rinnan samaan aikaan. Vointi oli maalissa niin hyvä, että teimme saman tien päätöksen osallistua ensi vuonnakin. Loppuaika 5:22.00, josta olisi rohkeammalla alulla voinut helposti lähteä parikymmentä minuuttia pois. Toisaalta, saattoi olla hyvinkin järkevää lähteä ylivarovaisesti ja lisätä vauhtia vasta viimeisellä kolmanneksella.

Upea maasto, todellista polkujuoksua ja hienot järjestelyt! Tänne ehdottomasti ensi vuonna uudelleen.  Nuuksio Classic Trail Marathon

Isi, me ollaan maailman katolla, vai mitä?

Kotiuduttuani ajoissa kulkukaupoilta, oli mahdollisuus lähteä iltarasteille Tammelaan. Saaren maastossa on sen verran korkeuskäyrää ettei tehnyt mieli lähteä repimään pitkälle radalle, vaan aloin maanittelemaan jälkikasvua mukaan. Isompi oli kutsuttu koulukaverille kylään, mutta pienempi oli tällä kertaa heti lähdössä: "Isi, onko Hippo-rastit? Saako jäätelöä? Voinko minä liimata (=leimata) rasteilla?" Joopa joo...näinhän se homma etenee.

Paikan päälle saavuttaessa oli koulun parkkipaikalla oikein tungosta ja Suunnistajan Kauppakin oli paikalla. Hiukan oli väkimäärässä eroa Kauhavan iltarasteihin nähden. Lyhyt, kahden kilometrin rata olikin 2,5km, mutta reitti oli mahdollista kiertää lähes kokonaan polkuja pitkin. Ykkösrastille lähdettiin polkua pitkin, mutta mielestäni rastille tuli liian paljon kiertämistä, jos olisi jatkanut teitä pitkin. Otin Manun reppuselkään ja lähdimme kiertämään lampea, jonka jälkeen tuli vielä vanhan hiekkakuopan ylitys. Manu oli hiekkakuopan reunaa alasmentäessä hiukan huolissaan, etten pudottaisi häntä alas. Kuopan vastareuna ja ylämäki laittoi jo vähän puuskuttamaankin, mutta Manu lohdutti, että pian oltaisiin rastilla. Rasti oli varmasti alueen pienimmällä pistekumpareella, joka muistutti enemmänkin kottikärryllistä hiekkaa. Rastit 2 ja 3 olivat ihan tiessä kiinni ja niille edettiin vuorottelemalla hölkkää - Manu reppuselässä - Manu hartioilla. Tiellä kulkeminen on yleensäkin vauhdikkaampaa, koska löydettävää ja ihmeteltävää on paljon vähemmän. Nelosrastillekin kuljettiin vielä tietä pitkin, mutta lähestyminen tapahtui metsämaastossa. Supan reunalla sijainnut rasti erottui kauas, mutta ennen rastia piti vielä nauttia kypsistä mustikoista.

Neloselta vitoselle halusin "oikaista" maastossa, koska en uskonut vauhtimme olevan kovin paljon hitaampaa metsässä kuin tiellä. Jouduin ottamaan pojan reppuselkään hakkuuaukolla olleen pitkän heinikon takia. Aukolle oli istutettu mäntyjä muutama vuosi sitten ja pieniä puita piti ihmetellä tovi. Kertoilin pienten puiden olevan isojen puiden lapsia, vähän niin kuin ihmisilläkin ja tämä vastaus tuntui tyydyttävän poikaa. Metsän puolelle päästyämme maassa oli punainen kärpässieni ja saman tien käytiin sen vaarallisuus lävitse. Manu tiedusteli, että söikö eläimet kärpässieniä ja vastailin punaisen värin toimivan varoituksena eläimillekin. En tosin ole asiasta varma, koska koulun biologian tunnilta mieleen jäivät ihan eri asiat kuin sienet... Kun vitosrasti oli leimattu, niin poikkesimme katsomaan läheisen soramontun reunalle. "Isi, me ollaan maailman katolla, vai mitä?" No, en tiedä ollaanko ihan katolla, mutta iso pudotus oli ainakin alas. Kumpikin puristi toisen kättä, ihan vaan varmuuden vuoksi, ettei oltaisi pudottu kuopan reunalta. Seuraava rastinmääre oli kuoppa ja se pohjalle oli kerääntynyt risuja. Manu kehitteli tarinan sudenkuopasta ja metsästäjästä. Tarinaa visualisoitiin vielä pienellä näytelmällä, jossa metsästäjä (Manu itse) otti rrraaseli-miekkansa (keppi) ja löi suden kahtia. Ihmettelin, että miksi metsästäjällä oli laser-miekka, vaikka hänen piti turvautua kivikautiseen sudenkuoppaan. Vastauksena tuli huokaus ja "Et sä isi ymmärrä. Ei sul oo mielikuvitusta". Aha, näin se siis menee...

Seiskarastilta viimeisen rastin kautta maaliin oli noin 700 metriä selkeää tietä tai polkua edettävänä. Otin poitsun harteilleni ja loppukiri alkoi. Välillä vauhti kiihtyi liiaksi ja silloin tuli selvä ilmoitus ylhäältä: "Hiljempaa isi, hiljempaa!" Manu vahvisti viestiään rummuttamalla rytmikkäästi paljasta päälakeani. Viimeisellä rastilla oli pidemmältä radalta yksi mies leimaamassa ja maaliinjuostessa tuli jopa pientä kisailua. Manun harmiksi hävisimme loppukirin, vaikka saavutimmekin miestä koko ajan. Harmi unohtui, kun järjestäjä kehui hyvästä suorituksesta. Kehtasipa joku epäilläkin, että taisi isä kantaa jossakin vaiheessa.

Maaliintulon jälkeen piti vielä touhuilla puoli tuntia koulun leikkipaikalla keinuissa ja kiipeilytelineellä. Kotimatkalla poikettiin vielä jäätelölle Venesillalla. Olipa taas mukava reissu! Edetty matka 3,26km, aika 33.35.

ps. Pojan kanniskelu hartioilla juoksuvauhtia aiheutti viikon jumin selkään. Eipä tullut mieleenkään, että ranka voisi ottaa itseensä tuollaisesta pienestä taakasta :)

Kapteenin harharetket: iltarasteilla Kauhavalla

Alkuviikon kulkukauppojen suuntautuessa Etelä-Pohjanmaan suuntaan tsekkailin suunnistusliiton sivuilta maanantai-illan iltarastipaikkakuntia. Yöpaikaksi valikoitui Seinäjoki, joten tästä oli helppoa lähteä moneen suuntaan. Lähimmät rastit järjestettiin Kauhavalla ja pääsinkin varsin järjellisellä ajomatkalla, vain sata kilometriä ylimääräistä ajoa. Ihanan lähellä ja helppoa! Eilinen juoksulenkki ja tämän päivän asiakaskäynnit, Parkano-Jalasjärvi-Kurikka-Seinäjoki, painoivat jalkoja enkä odotellut suunnistuksesta mitään erityistä. Tuli mitä tuli, kaikki otettaisiin vastaan.

Iltarastit järjestettiin Takakallion kartalla, joka sijaitsi jossakin hevon****ssa. Ainakin tie pieneni moneen kertaan matkalla ja lopulta vastaantulevia varten oli merkitty erikseen levennetyt ohituspaikat. Järjestelyt eivät olleet menneet ihan putkeen, kun seuran perävaunu oli irronnut hinattaessa, A-radan kartat olivat loppuneet heti kättelyssä ja yksi rastikin oli piirretty väärään paikkaan. Siitäkin huolimatta, että kartan (tai siis radan) joutui piirtelemään itse, päätin lähteä A-radalle (noin 5,9km). Yritin tehdä merkinnät mahdollisimman selkeästi B-radan karttaan, vaikkei se helppoa ollutkaan.

Heti lähdön jälkeen selvisi, ettei tänään pääsisi metsästä kuivin jaloin. Jopa metsäkoneen urat olivat aivan täynnä vettä ja eteneminen oli enemmänkin poukkoilemista mättäältä toiselle. Ykkösrasti löytyi sen suuremmin etsimättä. Kakkoselle pääsi etenemään uraa pitkin ihan rastille saakka. Hakkuaukolla kulkeva ura oli sekin ihmeen märkä. Ilmeisesti vettä on satanut alueella todella paljon enemmän kuin Lounais-Hämeessä. Kakkosrastikin löytyi ihan uran vierestä, nice´n´easy! Rastit 3-4-5 juostiin perhosena ja kutonen oli taas sama kuin kakkonen. Ei suuria ongelmia, mutta maasto oli paljon pienipiirteisempää kuin mihin olen tottunut. Tarkkana piti olla ihan koko ajan. Seiskarasti oli piirretty väärään paikkaan, mutta järjestäjien antamien ohjeiden mukaan se löytyi kivuttomasti. Kasille mennessä autoin isää ja poikaa, jotka eivät olleet selvillä sijainnistaan. Olivat syöneet mustikoita ja siinä pyöriessään kadottaneet suunnan. Annoin heille omasta mielestäni oikean suunnan ja lähdin sitten itse vetelemään harhaan. Vasta rastin takana olleet ojat pysäyttivät innokkaan suunnistajanuorukaisen etenemisen. Hieman huvitti jälkikäteen, etten pysähtynyt vielä ensimmäiseen ojaan, vaan piti sitten käydä vielä toisellakin ojalla ennen kuin uskoi. Ysirasti oli sama, jolle neuvoin isän ja pojan. Siellä he vielä skannailivatkin maastoa, kun saavuin paikalle. Rasti löytyi helposti notkosta. Seuraava rastinväli oli kaikista pisin ja siihen tuli käytettyä liki 12 minuuttia. Jyrkänne löytyi ilman hakua, mutta seuraavaa, kivellä sijainnutta rastia piti hiukan etsiskellä. Olisi pitänyt ottaa vieläkin enemmän vauhtia pois, jotta kartanluku olisi sujunut.

Viimeiset rastit menivät sellaista "laiskan pulskeaa puolijuoksua". Etsiskelläkään ei tarvinnut...jalat tuntuivat painavan ainakin tonnin. Viimeiseltä rastilta maaliin otettiin toisen suunnistajan kanssa pientä loppukiriäkin. Kohteliaana vieraana annoin paikallisen voittaa (vai miten se oli?).

Kaiken kaikkiaan, melko erilaista maastoa kuin kotiseudulla. Pehmeä maasto olisi vaatinut tuoreemmat jalat, mutta sujuihan se näinkin. Ennen lähtöä tuli vanhempi herrasmies juttelemaan, että on menossa ensi viikonloppuna Lappeenrantaan kisoihin. Hän jutusteli tulevan tiukan kisan Lätin ja Liskin kanssa. Aluksi ihmettelin, miten hän voi tuntea minut, mutta sitten hoksasin päälläni olevan seuran edustuspaidan. Se taisikin olla turhaa luuloa, että kulkukauppias tunnetaan jokaisessa niemessä ja saarelmassa ympäri Suomen. Ihan mukava reissu, eikä kovin kalliskaan: vain 3€

Isi, arvaa mitä? Nelivuotiaan kanssa iltarasteilla

Halusin lähteä pitkästä aikaa iltarasteille, mutta puuhakkaan päivän päälle riittäisi lyhyempikin reitti. Pojat eivät heti innostuneet rasteille lähtemään "kun ei ole kerran Hippo-rastitkaan, niin tuskin sieltä mitään palkintoakaan saa". Niin on nykynuoret pilattu jo ennen kouluikää. Pitkällisen maanittelun ja täytekekseillä lahjomisen jälkeen onnistuin pettämään pienemmän mukaani.

"Isi, arvaa mitä? Mä en sit ota kompassia mukaan, mä vaan liimaan rasteilla."

Manulle rasteilla leimaaminen on liimaamista, eikä poika ole suostunut kantaansa muuttamaan, vaikka sitä on yritettykin.

Lähtö venyi sen verran pitkäksi, että olimme perillä juuri ennen seitsemää ja varovasti kyselin, vieläkö meidät päästettäisiin maastoon lyhyelle radalle. Järjestäjä sanoi minut nähdessään, että ehtisin ihan hyvin käydä keskipitkälläkin, mutta oli hiukan kauhistuneen näköinen kertoessani, että lähden 4-vuotiaan kanssa matkaan. Pohjois-Forssan maastot ovat tunnetusti sitä "lounais-hämäläistä talousmetsää" eli risuja, rytöä, tuulenkaatamia ja muuten hidaskulkuista pohjaa. Nopsa ilmoittautuminen ja sitten järjestäjän varoitus:

"Ykkösrasti on sitten eri kivellä kuin on piirretty, ja tuulenkaatamat haittaavat kulkua seuraavalla välillä ja tuossa on sitten uusi hakkuaukko ja oikeastaan se ulottuu tännekin ja ja ja..."

Selvähän se. Eiköhän nämä löydetä pienistä epätarkkuuksistakin huolimatta.

Päivän rata:

Manu teki lähtöliimauksen ja sitten juoksuun. Oho! Ja heti turvalleen. Eihän siellä mitään juoksemaan pystynyt, vaan poika reppuselkään ja uusi yritys. Aluksi pienen suon (onneksi ei kovin märkä) ylitys ja hyppy ojan ylitse.

Manu: "Isi, arvaa mitä?"

Isi: "No, mitä Manu?"

Manu: "Isi, sä hyppäät paljon pidemmälle kuin muut."

Isi: "Aha, kiitoksia vaan, Kokeiletko kävellä itse hetken?"

Manu: "E-ei! En kävele!"

Ykkösrastille löydettiin siitäkin huolimatta, että se oli väärässä paikassa (kivi rastiympyrän oikeassa laidassa). Voi, sitä pienen miehen riemua, kun ensimmäinen rasti oli löytynyt.

Manu: "Isi, arvaa mitä?"

Isi: "No?"

Manu: "Mennään isi tämän jälkeen Autokeitaalle syömään hampurilaiset. Juomaksi kokis ja jälkkäriksi jätski, eiks joo? Joohan?"

Isi: "Katsotaan sitten suunnistuksen jälkeen."

Tiesin jo tässä vaiheessa hävinneeni tämän pelin. Loppumatka sitten fiilisteltäisiin hampparilla ja limulla...

Kakkos rastille päästäisiin kulkemaan polkua. Mitä helkkaria???! Eihän täällä mitään polkua olekaan, vaan ainoastaan umpeenkasvaneet traktorinrenkaiden urat. Lisäksi urat olivat niin syvät ja pohjalta märät, ettei poikaa voinut laittaa niitä kulkemaan. Pikku-ukko kantoon ja menoksi. Onneksi karttaa ei liiemmälti tarvinnut katsella, vaan maasto oli kaikista tuulenkaatamistakin huolimatta selkeää. Ennen rastia oli taas suht´leveä oja.

Manu: "Isi? Isi, arvaa mitä?"

Isi: "No mitä?"

Manu: "Ei kai me pudota tuohon ojaan?"

Isi: "Ei pudota. Eikös isi ollut hyvä hyppäämään?"

Manu: "Juu...mutta jos se olikin vain tuuria."

-Huokaus- Siinä meni sekin aiempi kehu virattomaksi.

Kakkosrastilta kolmoselle päästiin kulkemaan selkeää kuviorajaa myöten. Vaikka väli olikin varsin v-mäinen kuljettava, niin se taisi kuitenkin olla koko reissun helppokulkuisin, Mikä ihme täällä metsänomistajia vaivaa, ettei metsiä voi pitää kunnossa? Tuulenkaatamia Tapani-myrskyn jäljiltä vaikka miten paljon ja ne rungot, jotka on korjattu, niin kaikki risut ovat jääneet niille sijoillensa.

Tunnelmia kolmosrastilta:

Rastilta lähdettäessä huomasi heti, että nyt alkaa se uusi hakkuuaukko. Koko maasto oli parturoitu niin, että hyvä kun siemenpuut oli jätetty. Ajattelin rastin näkyvän satojen metrien päähän, mutta eikö sitä pitänyt sitten oikein etsiskelläkin. Ei kauaa, mutta tällaiset selkeät pisteet pitäisi osata ottaa silmät ummessakin. No, poikahan on vasta nelivuotias. Pitää yrittää malttaa ja antaa aikaa. Rastin läheltä löytyi iso muurahaiskeko. Katselimme hetken keon vilinää ja lähdimme eteenpäin, kun Manu huolestui siitä, voiko muurahaiset syödä ihmisen? 

Välillä 4-5 olikin sitten leveämpi oja. Onneksi pienen matkan päästä löytyi paikka, josta pääsimme kuivin jaloin ja turvallisesti yli. Harvemmin näkee suolla sellaista kasvustoa, mitä nyt oli tarjolla. Ei ollut pienentäkään mahdollisuutta laskea poikaa alas, sen verran korkeita puskia kasvoi vieri vieressä.

Manu: "Isi, arvaa mitä?"

Isi: puuskuttaa ja yrittää päästä puskista läpi.

Manu (aivan korvan vieressä): "ISI, ARVAA MITÄ?"

Isi: "No, ei tarvitse huutaa."

Manu: "Tarvitseepas. Et sä kuule muuten. Äitikin aina sanoo ettet sä kuuntele."

Tämäkin vielä...Koko reissun mielekkyys alkaa mietityttää.

Isi: "No, mitä Manu? Kerro huolesi."

Manu: "Ei mitään. En mä muista enää. Mutta isi?"

Isi: "No, mitä Manu?"

Manu: "Onko noi kasvit nokkosia?"

Isi: "On siinä nokkosiakin, mutta enemmän tuossa on vadelmapuskia."

Manu: "Isi, arvaa mitä?

Isi: "No?"

Manu: "Nokkonen polttaa, ole varovainen!"

Aha. Helppohan tässä on olla varovainen, kun kaveri istuu hartioilla ja itse yrittää pysytellä pystyssä pehmeällä ja epätasaisella alustalla ja raivata tietään puskien läpi.

Manu: "Isi, arvaa mitä? Mulla on hampurilaisnälkä. Joko ollaan maalissa?"

Yhteistyöllä eteenpäin:

Vitosrasti löytyi aivan käsittämättömästä pusikosta. Miten helkkarissa tällainen rastipiste voi olla lyhyellä radalla? Nyt päästäisiin sentään viimeiselle rastinvälille ja siitäkin suurin osa uutta hakkuuaukkoa. Aukossa kulki niin selkeä metsäkoneen ura, että pystyin laskemaan pojan lopultakin alas ja tämä kulkikin useamman kymmenenmetriä marisematta. Ihmettelin, miten rauhallisesti herra tulee perässä, mutta Manuhan oli ryhtynyt keräämään keppilajitelmaa mukaansa. Jouduin kiristämään hampurilaisaterian väliin jättämisellä, ennen kuin poika suostui jättämään kepit yhtä lukuunottamatta maahan.

Manu: "Isi, arvaa mitä?"

Isi: "No, mitä Manu?"

Manu: "Mä tulen Miron kanssa hakemaan nää kepit myöhemmin, varmasti tulen!"

Aha. Pitäisi siis varautua siihen, että 4- ja 7-vuotiaat tulisivat keskenään kolmenkymmenen kilometrin päähän hakemaan risukuormaa. Varmuuden vuoksi tarkistin paikan kartalta ja painon tarkasti sen mieleeni. Ovatpa herrat hölmömpiäkin ideoita toteuttaneet, miksei siis tätäkin uhkausta. -Huokaus-

Viimeinen rasti näkyi jo pidemmän matkan päähän ja sitä tavoiteltiin jo pienillä juoksuaskelillakin. Manu teki salamannopean leimauksen, oli samantien epävarma siitä leimasiko hän lainkaan, leimasi uudelleen ja lähtiessään rastilta, kävi varmuuden vuoksi vielä kerran leimaamassa. Ainakaan sprintin maailmanmestaria tuosta pojasta ei tulisi...

Maaliin mennessä oli metsäautotiellä vielä oikein kunnon kokoinen mänty kaatuneena.

Manu: "Isi, arvaa mitä? Mä tulen tästä puusta yli!"

Hetken aikaa kuului äherrystä ja puhinaa ja sitten lopulta:

"Isi, arvaa mitä? Mä en pääse tän yli, tuutko auttamaan?"

Lopulta päästiin maaliin ajassa 49.14! Ja arvatkaas mitä? Sitten mentiin hampurilaiselle, kokikselle ja jälkiruokajätskille. Nuori suunnistaja nukahti ennenkuin pää ehti osua tyynylle. Mittaamattoman arvokkaita reissuja! Kuljettu matka 1,9km, aika 49,14. 

Upporikasta ja rutiköyhää - Retki-rogaining 8h Pirkanmaa

Kauden yhteen pääkisaan lähdettiin kolmihenkisellä joukkueella Doc S, Minkiönkylän Mahti ja KapteeniSolisluu. Someron yörogaining oli sujunut yhtä isompaa hakua lukuunottamatta hyvin, joten päädyimme "haastavaan" reittiin ja matkatavoitteeseen. Nopeasti selvisi, että parhaat pisteen saisi kerättyä kartan koillikulmasta, joten sinne rakentui noin 56km:n reittisuunnitelma ja pistesaalistakin kertyisi muhkeat 115 pistettä, jonka uskoimme riittävän tuloksissa korkealle. Normaalisti olemme liikkuneet noin 6km/h, joten 7km/h tulisi olemaan selkeästi kovempaa kuin aiemmin. Reitinsuunnittelun ohessa keiteltiin retkikeittimellä pasta-ateria ja tunnelma oli korkealla. Päivän lämpötila hiukan arvelutti ja loppumatkan vedensaanti olisi arvoitus. Todennäköisesti joutuisimme reitin loppuosalla tankkaamaan juomareput järvestä, purosta tai vastaavasta.

Lähtöalueella tehtiin nopea vertailu reitistä Tyykikylän Bluesin Pontuksen ja Gurun kanssa, jolloin huomasimme olevamme lähes identtisellä suunnitelmalla liikenteessä, kiertosuunta vain olisi päinvastainen.

Suunniteltu reitti:


Koska reitti oli suunniteltu kovalla itseluottamuksella, niin lähdössäkin hakeuduimme eturiviin. Lähdön tapahduttua, juoksimme vauhdilla alamäkeen ja asfaltille päästyä kärkeen ja karkuun. Ensimmäinen rasti oli jyrkänne (70), jonne matka olisi lähes kokonaan tiellä juoksua. Doc piti vauhtia vähintäänkin riittävästi ja leimasimme ensimmäisinä poikkeuksellisen helposti löytyneellä rastilla. Erinomainen alku, tästä olisi hyvä jatkaa!

Seuraavaksi suuntasimme järven toiselle puolelle mäen päällä sijainneelle rastille (95). Rastilla tulisi kahdeksan kilometriä täyteen ja suunnitelman mukaan ensimmäinen tunti olisi juuri täyttymässä. Tälle rastille mennessä vuorottelimme juoksua alamäissä ja kävelyä ylämäissä. Sarviseuran Seikkailuseura kipaisi meistä kevyennäköisesti ohitse, mutta onnistuimme säilyttämään näköyhteyden koko ajan. Tämäkin rasti löytyi vaivattomasti ja usko omaan tekemiseen oli korkealla. Ensimmäinen tunti täyttyi samalla kun 9 kilometriä tuli täyteen. Näillä alun tieosuuksilla pitikin saada hieman "hyvää" lopun metsässä kulkemista ajatellen. Nyt lähdettiin siirtymään teitä pitkin suraavalle rastille (85 mäen päällä). Sarviseuran Seikkailuseuran selät olivat hävinneet horisonttiin ja säilytimme oman suunnitelmamme mukaisen vauhdin. Tämäkin rasti leimailtiin aikataulun mukaan ja samalla vauhdilla eteenpäin kohti 76:sta (nenä, pienen järven rannassa). Matkalla suunnitelman mukainen tie näytti menevän suoraan talon pihaan ja jatkoimmekin tietä eteenpäin "oikaistaksemme" metsän kautta, että pääsisimme talojen ohitse. Oikaiseminen sitten veikin odotettua enemmän aikaa ja rastia ottaessamme päädyimme vielä reilusti vasemmalle. Onneksi huomasimme puiden välistä pilkottavan järven ja saimme korjattua orastavan virheen ennen isompaa katastrofia. Leimatessamme aikaa oli kulunut melko tarkkaan kaksi tuntia ja kilometrejä koossa viisitoista. Alun reipas eteneminen oli siis lähes kokonaan tuhlattu "oikomiseen". Tästä olisi taas liki 5km:n siirtymä juomarastille (14 kaivo) ja melkein koko matka metsäautoteitä.

Kun pääsimme metsäautotien alkuun ja piti lähteä juoksemaan, niin Minkiönkylän Mahti totesi lopettaneensa hikoilun. Neste ei tuntunut imeytyvän ja vatsaa pingotti. Kävelimme pidempiä matkoja ja alamäkiin yritettiin rullailla kevyesti juosten. MiMa alkoi näyttää tuskaisalta ja veskipaperit kaivettiin näkyville nopeaa lähtöä ajatellen. Vesipisteelle selvittiin ajassa 2.41 eli aikataulu piti edelleen oikein hyvin kutinsa. MiMa yritti kyykistellä kuitenkaan mitään "pientä roiskausta" kummempaa tekemättä. Rasti 80 (nenä, niemi) oli järven toisella puolella ja sinne päästiin merkittyä polkua myöten. Vaikka polku oli merkitty karttaan ja myöskin maastoon sinisin merkein, niin se muistutti enemmänkin "kalastajan polkua", joka löytyy lähes jokaisen järven rannasta. Järjestäjät olivat taas tehneet upeaa työtä rastipisteiden löytämiseksi. Tarjolla oli hienoja maisemia ja jokainen rasti oli tarkasti paikoillaan. Mäen päällä sijaitsevalle rastille (54) kuljettiin metsäautotietä pitkin ja loppumatka kalastajan polkua. Sillä aikaa kun Minkiönkylän Mahti yritti tyhjentää vatsaansa yläkautta, niin Kapteeni vuorostaan käväisi pusikon puolella tyhjentämässä toisesta päästä. MiMan vatsa ei kuitenkaan kääntynyt nurin ja vaivalloinen olo jatkui. Syke oli koko ajan yli 150, vaikka etenimme kävellen ja nyt alkoi oikeasti pelottaa kestäisikö MiMa loppuun saakka. Kun ehdimme niemenkärjessä (90) olevalle rastille, oli aikataulu sitten jo kuralla. Samalla lonkat alkoivat olla ihmeissään jatkuvasta kävelystä. Olen tottunut vuorottelemaan juoksua ja kävelyä, mutta pelkkä kävely on ihan hirveää raastoa lonkille. 

Haaveet kaatuu...

Reissun upeimmalta rastipisteeltä (90) oli tarkoitus jatkaa koilliseen rastille 68 (mäen päällä), mutta matkalla totesimme oikaisun olevan välttämätöntä. Raatotaksiakin väläyteltiin vaihtoehtona, mutta Minkiönkylän Mahti ei siihen suostunut. Uskoimme miehen sanaan, kun hän totesi pystyvänsä omin voimin maaliin. Rastit 68-82-91 jätettiin väliin ja siirtyminen kohti niemenkärkeä (66) alkoi. Reittinä oli hiekkapohjaista tietä sekä loppu polkua, joten rastinväli tuntui kovin tutunoloiselta, sellaistahan lähes koko alkumatka oli jo ollut.

Rastille päästyämme oli edessä loppureitin uudelleen suunnittelu. Koska aikaa oli kulunut jo 5.22 ja matkaa jäljelle noin 15 kilometriä, piti päättää haluttiinko ajoissa maaliin vaiko hakea loput rastit. Lisäaikaa lopulliselle päätökselle haettiin lähtemällä rastille 36 (mäen päällä). Siellä tehtäisiin uusi päätös loppureitistä. Aika kului, eikä kenenkään olemus ollut enää paras mahdollinen. Rastille meno kesti yllättävän kauan ja osaksi matkanteko oli päämäärätöntä hortoilua. Ei hyvä! Rasti 36 löydettiin ajassa 6.25 ja tässä vaiheessa oli selvää, että nyt piti hakeutua kohti maalia ja mielellään ilman mitään lisäkoukkuja. Viimeinen taisto rastilta maalille kesti liki puolitoista tuntia, jonka aikana ei enää juttu ylimääräistä luistanut. Minkiönkylän Mahti sai vielä kaupantekijäisiksi kunnon krampin oikeaan etureiteen, mutta se lähti parilla venyttelyllä. Docin juomareppu oli tyhjentynyt rastilla ja meillä muillakin neste alkoi olla tosi vähissä. Sopivaa tankkauspaikkaa ei vain ollut tarjolla. Loppumatka vuoroteltiin juoksua ja kävelyä sopivin jaksoin. Kuvio meni niin, että ensiksi kulki MiMa, jota Doc työnsi selästä ja viimeisenä tuli huokailujen saattelemana Kapteeni, jonka jalat alkoivat olla melko valmiit. Matkalla hekumoitiin lihapadoista ja muista tarjoiluista, joita matkamiehille olisi kisan jälkeen tarjolla. Spekuloitiinpa vielä reitinsuunnittelulla ja toteutuksellakin. Hyvänä päivänä reitti olisi ollut täysin toteutettavissa, mutta tällaiselle hellepäivälle ja imeytymisvaivoista kärsiville reissu oli liian vaativa. Maaliin raahauduttiin ajassa 7.50.03 eli aikaa jäi vielä poikkeuksellisen ruhtinaallisesti. Pisteitä ehdimme kerätä 63, vaikka jouduimmekin oikomaan puolesta matkasta lähes ilman rastillakäyntejä.

Maalissa kuulimme Pontuksella ja Gurulla olleen poikkeuksellisia murheita rastilla 94, joka oli heidän suunnitelmassaan ensimmäisenä. Kisa oli melkolailla taputeltu jo puolentoista tunnin haeskelun jälkeen. Harmin paikka, ettei muillakaan mennyt ihan putkeen. 

Kotimatkalla suunniteltiin jo uusia kujeita ja yhteenvetona kisasta voi sanoa, että yhtenä tiiminä lähdettiin ja yhtenä tiiminä kaaduttiin. Seuraavalla kerralla sitten paremmalla onnella . 

Kisan plussat ja miinukset:

+ porukkahenki ongelmista huolimatta

+ reitinsuunnittelu, vaikka ei kyettykään tänään toteuttamaan

+ reitinsuunnittelun yhteydessä keitelty pasta-ateria

+ VJ Iroc -tossut taas kerran

+ ongelmista huolimatta kokemusta rikkaampi

+ ruoka kisan jälkeen

+++ Kartta oli aivan mahtava! Tulostusjälki erinomainen ja piti hyvin paikkansa. Muutkin järjestäjät voisivat ottaa mallia Retki-rogaining kartoista

- hellekeli oli tänään liikaa

- runsaan kävelyn aiheuttamat lonkkavaivat 

Liekkitiimin sijoitus 8h -sarjassa oli 12/25, kuljettu matka 47,2km ja aika 7:50.03