Kauden viimeiset Rastin järjestämät kuntorastit Talkootuvan kartalla, Murronkulmalla. Matkaa paikalle kertyi tällä kertaa liki ennätys vähän, kun suuntaansa autoilua oli vain kuutisen kilometriä. Vaimon ollessa opiskelemassa, jouduin ottamaan KapteeniSolisluun jälkeenjääneet opetuslapset mukaani. Pojat olivat mielellään lähdössä, kun luvassa olisi muurinpohjalettuja suunnistuksen päälle ja lupasin, että voisimme tutkailla vieressä olevaa motocross-rataa, jos vaikka voisimme vielä tänä syksynä käydä testaamassa Miron kulkupelejä. Tiesin, että luvassa olisi kostea keikka ja laitoinkin Manulle haalarin & saappaat, mutta Miro isona poikana sai lähteä lenkkareissa (virhe numero 1).
Ilmoittautuessa jouduimme kertoilemaan kokemuksia torstain yörasteilta ja kuulimme samalla, että Someron Esa oli vienyt seurahaasteen, joten Somerolaiset saivat kartoitusta kolmen päivän edestä, hyvä Somero! Otin emitin kummallekin pojalle, sillä olen väsähtänyt ikuiseen tappeluun siitä, kumpi saa leimata. Lähtöön mentiin juoksujalkaa ja pojat leimailivat jo täyttä häkää, kun ennätin itse paikalle. Hauska seurata, miten nelivuotiaskin osaa laskea lähtöleimasimella merkkivalon vilkahduksia. No, onhan tätä harjoiteltukin suht´paljon
. Ensimmäiselle rastille päästiin motocross-rataa pitkin. Olin ajatellut, että siirtymä olisi helppo, mutta samassa muistin radanpinnan rakenteen: upottavaa, hienoa hiekkaa, johon on sekoittunut hieman savea. Manatessani omien kenkieni kuraantumista, kuulin Miron äänen takaani: "Isi, lenkkari jäi kiinni!". Kun käännyin, niin poika seisoi SUKKASILLAAN radan reunassa. Lenkkarit olivat upoksissa radalla, noin askeleen päässä toisistaan. Voihan sukuelin! Voi sielunvihollinen! (Lasten kuullen ei saa kiroilla...) Ongittuani lenkkarit mudasta ja puhdistettuani pahimmat (jouduin kaapimaan pohjallisella kengän tyhjäksi), päädyimme Miron kanssa, että matka voisi jatkua. Kura tuntui kuulemma ikävältä sukan ja kengän välissä, mutta "Isi, mä pärjään kyllä. Älä huolehdi!" totesi Miro urhokkaana ja matka jatkui. Matkalla tutustuimme vielä hyppyriin, jossa poikien enolta meni lonkka sijoiltaan. Sain jälleen kerran kertoilla, kuinka ajoimme Ramin kanssa "leikkimielisesti" kilpaa ja kuinka hyppyrin nokalla Ramin pyörä otti "takakorkean" ja hän päätyi nelinkontin radalle. Nanosekuntia myöhemmin oma pyörä osui alaselkään ja lonkka pompsahti paikaltaan. Pojat vaativat vielä kertomaan siitä, kun ambulanssi tuli ja vei Ramin. Kun aiheeseen oli päästy, niin samalla piti näyttää paikka, jossa itse mutkasta kiihdyttäessäni vedin "solisluu siksakit" ja päädyin leikkauspöydälle. Huolimatta kaikista ongelmista ja jutusteluista ekalla rastinvälillä, emme olleet edes viimeisiä väliajoissa. Rastin löytämistä saattoi helpottaa se tieto, että rasti löytyi vanhan puuceen kulmalta. Saman puuceen ovi sai aikoinaan kyytiä, kun yksi sälli ajoi kurvin pitkäksi ja päätyi pyörineen koppiin sisälle. Tarina ei kerro, tuhriko hän itsensä pahasti saveen...
Kakkosrastille päästiinkin ihan reilusti metsässä kulkien. Pojat ihastelivat syksyistä luontoa ja maaston sammalpeitettä. Miro pahoitti taas mielensä maastoon jätetyistä auton osista. "Nämä pitäisi korjata pois ja viedä romu-ukolle". Juu, pitäisihän ne, mutta ei suunnistusreissulla. En yhtään ihmettelisi, vaikka poika isompana ryhtyisi vihreäksi tai joksikin muuksi hihhuliksi. Se olisi porvari-isälle kova paikka. Rastilla kinasteltiin siitäkin huolimatta, että molemmilla pojilla oli omat emitit: kumpikin olisi halunnut leimata ennen toista. Ongelma ratkaistiin niin, että jatkossa vuoroteltaisiin siitä, kumpi leimaa ensin. Onneksi kolmoselle päästiin pellonlaitaa ja polkua ja nelosellekin edettiin tietä sekä hiekkakuopanpohjaa pitkin. Nelosella oli pieni suunnistaja aivan hämillään poluista. Autoin kaveria kartalle ja hän lähtikin etenemään niin vauhdikkaasti, että jouduin huutelemaan hetken aikaa rastipisteeltä, jotta tämä löytäisi takaisin supalle. Omilta pojilta oli tässä vaiheessa pahin into suunnistamiseen mennyt ja jäimmekin hetkeksi ihmettelemään puimuria pellon laitaan:
Ei ole maanviljelijöilläkään helppoa tällä hetkellä, sen verran märkiä pellot ovat.
Toiseksi viimeinen rasti löytyi helposti polun ja ojan risteyksestä. Leimauskin tehtiin sopuisasti. Pojat taisivat jo oikeasti olla hiukan väsyksissä.
Viimeiselle rastille tehtiin pieni koukku siitäkin huolimatta, että ajattelin ottaa suunnan varman päälle. Kuusikossa eteneminen ei kiinnostanut Manua, mutta poika tuli kuitenkin perässä, kun sanoin ettei paikalleenkaan voinut jäädä. Muurinpohjaletutkin odottivat maalissa. Manu intoutui lettupuheista niin, että otti huiman loppukirin maaliin. Miro jäi tällä kertaa kirikilpailussa hopealle, kun "loppukirit eivät voisi vähempää kiinnostaa". Maalissa syötiin letut ja juotiin mehut. Suunnistuskoulusta vastaava kyseli, että joko pojat tulevat ensi vuonna suunnistuskouluun? Mirolla oli vastaus valmiina: "Älä unta näe! Ei tulla!"
Ilmoittautuessa jouduimme kertoilemaan kokemuksia torstain yörasteilta ja kuulimme samalla, että Someron Esa oli vienyt seurahaasteen, joten Somerolaiset saivat kartoitusta kolmen päivän edestä, hyvä Somero! Otin emitin kummallekin pojalle, sillä olen väsähtänyt ikuiseen tappeluun siitä, kumpi saa leimata. Lähtöön mentiin juoksujalkaa ja pojat leimailivat jo täyttä häkää, kun ennätin itse paikalle. Hauska seurata, miten nelivuotiaskin osaa laskea lähtöleimasimella merkkivalon vilkahduksia. No, onhan tätä harjoiteltukin suht´paljon
. Ensimmäiselle rastille päästiin motocross-rataa pitkin. Olin ajatellut, että siirtymä olisi helppo, mutta samassa muistin radanpinnan rakenteen: upottavaa, hienoa hiekkaa, johon on sekoittunut hieman savea. Manatessani omien kenkieni kuraantumista, kuulin Miron äänen takaani: "Isi, lenkkari jäi kiinni!". Kun käännyin, niin poika seisoi SUKKASILLAAN radan reunassa. Lenkkarit olivat upoksissa radalla, noin askeleen päässä toisistaan. Voihan sukuelin! Voi sielunvihollinen! (Lasten kuullen ei saa kiroilla...) Ongittuani lenkkarit mudasta ja puhdistettuani pahimmat (jouduin kaapimaan pohjallisella kengän tyhjäksi), päädyimme Miron kanssa, että matka voisi jatkua. Kura tuntui kuulemma ikävältä sukan ja kengän välissä, mutta "Isi, mä pärjään kyllä. Älä huolehdi!" totesi Miro urhokkaana ja matka jatkui. Matkalla tutustuimme vielä hyppyriin, jossa poikien enolta meni lonkka sijoiltaan. Sain jälleen kerran kertoilla, kuinka ajoimme Ramin kanssa "leikkimielisesti" kilpaa ja kuinka hyppyrin nokalla Ramin pyörä otti "takakorkean" ja hän päätyi nelinkontin radalle. Nanosekuntia myöhemmin oma pyörä osui alaselkään ja lonkka pompsahti paikaltaan. Pojat vaativat vielä kertomaan siitä, kun ambulanssi tuli ja vei Ramin. Kun aiheeseen oli päästy, niin samalla piti näyttää paikka, jossa itse mutkasta kiihdyttäessäni vedin "solisluu siksakit" ja päädyin leikkauspöydälle. Huolimatta kaikista ongelmista ja jutusteluista ekalla rastinvälillä, emme olleet edes viimeisiä väliajoissa. Rastin löytämistä saattoi helpottaa se tieto, että rasti löytyi vanhan puuceen kulmalta. Saman puuceen ovi sai aikoinaan kyytiä, kun yksi sälli ajoi kurvin pitkäksi ja päätyi pyörineen koppiin sisälle. Tarina ei kerro, tuhriko hän itsensä pahasti saveen... Kakkosrastille päästiinkin ihan reilusti metsässä kulkien. Pojat ihastelivat syksyistä luontoa ja maaston sammalpeitettä. Miro pahoitti taas mielensä maastoon jätetyistä auton osista. "Nämä pitäisi korjata pois ja viedä romu-ukolle". Juu, pitäisihän ne, mutta ei suunnistusreissulla. En yhtään ihmettelisi, vaikka poika isompana ryhtyisi vihreäksi tai joksikin muuksi hihhuliksi. Se olisi porvari-isälle kova paikka. Rastilla kinasteltiin siitäkin huolimatta, että molemmilla pojilla oli omat emitit: kumpikin olisi halunnut leimata ennen toista. Ongelma ratkaistiin niin, että jatkossa vuoroteltaisiin siitä, kumpi leimaa ensin. Onneksi kolmoselle päästiin pellonlaitaa ja polkua ja nelosellekin edettiin tietä sekä hiekkakuopanpohjaa pitkin. Nelosella oli pieni suunnistaja aivan hämillään poluista. Autoin kaveria kartalle ja hän lähtikin etenemään niin vauhdikkaasti, että jouduin huutelemaan hetken aikaa rastipisteeltä, jotta tämä löytäisi takaisin supalle. Omilta pojilta oli tässä vaiheessa pahin into suunnistamiseen mennyt ja jäimmekin hetkeksi ihmettelemään puimuria pellon laitaan:
Ei ole maanviljelijöilläkään helppoa tällä hetkellä, sen verran märkiä pellot ovat.
Toiseksi viimeinen rasti löytyi helposti polun ja ojan risteyksestä. Leimauskin tehtiin sopuisasti. Pojat taisivat jo oikeasti olla hiukan väsyksissä.
Viimeiselle rastille tehtiin pieni koukku siitäkin huolimatta, että ajattelin ottaa suunnan varman päälle. Kuusikossa eteneminen ei kiinnostanut Manua, mutta poika tuli kuitenkin perässä, kun sanoin ettei paikalleenkaan voinut jäädä. Muurinpohjaletutkin odottivat maalissa. Manu intoutui lettupuheista niin, että otti huiman loppukirin maaliin. Miro jäi tällä kertaa kirikilpailussa hopealle, kun "loppukirit eivät voisi vähempää kiinnostaa". Maalissa syötiin letut ja juotiin mehut. Suunnistuskoulusta vastaava kyseli, että joko pojat tulevat ensi vuonna suunnistuskouluun? Mirolla oli vastaus valmiina: "Älä unta näe! Ei tulla!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti