Paikallinen maratonklubi, NoCanDo Marathon Club, järjesti
jäsenistölleen matkan Ranskassa juostuun Marathon du Medoc –tapahtumaan ja
reissuun lähdettiin yhdentoista hengen iskuryhmällä. Menomatka alkoi jo ennen
kukonlaulua aamulennolla Helsingistä Amsterdamiin. Välilaskun aikana
tutustuttiin tuon syntisen kaupungin vähemmän syntisiin nähtävyyksiin.
Pastatankkaus hoidettiin Vapianossa viimeisen päälle kuntoon ja jos vatsaan jäi pienikin
tila käyttämättä, sitä tilkittiin suklaalla ja muilla makeilla herkuilla. Aurinkoisen
Amsterdamin jälkeen vuorossa oli vielä lyhyt lento Bordoux´n kentälle.
Vuokra-autoa jouduttiin hetki odottelemaan, mutta odotus kannatti tällä kertaa Saimme käyttöömme liki uuden ja tilavan 9-hengen pikkubussin.
Porukan kiireisimmät olivat lähdössä kotimatkalle jo maanantaina, joten kahdelle
hengelle löytyi sähäkkä, pieni ranskatar. Siis vuokra-auto... Majoituspaikka oli kolmisenkymmentä
kilometriä maratonin lähtöpaikasta, pienen taajaman kupeessa. Markkinointikuvat
ja kohde vastasivat yhtä hyvin toisiaan kuin ranskalaisilta voi odottaakin.
Kaikille saatiin kuitenkin yösija huoneistosta ja lähdimme kiireellä
numerolappujen hakuun. Pauillac –niminen kylä toimi maratonin lähtö- ja
maalipaikkana sekä iltarientojen pitopaikkana. Kylällä nautittiin vielä reilu
pastabuffet, ennen kämpille ja nukkumaan lähtöä. Koska kaupat olivat jo menneet
kiinni, niin ostimme aamupalaksi joka ukolle patongit ja pullovettä. En ollut
varannut mitään eväitä matkaan, kun ”kuitenkin paikan päällä käydään kaupassa
ja sieltä ostetaan tarvikkeet”. Numerolapun ja t-paidan lisäksi kassista löytyi
yksi geeli, joten ihan pelkällä pyhällä hengelle ei matkaan tarvinnut lähteä.
Aamulla suuntasimme lähtöpaikalle hyvissä ajoin, sillä
pelkäsimme kapean tien ruuhkaisuutta. Ilmeisesti ennätimme ennen ruuhka-aikaa
perille, sillä matka taittui jopa vauhdikkaammin kuin edellisenä iltana.
Harvemmin (ei ikinä) on tullut juotua näin vähän ennen maratonia ja aamupalana
oli siis vain täytetty patonki. Lähtöä odotellessa kävimme leipomossa aamukahvilla,
ettei päänsärky pääsisi iskemään kofeiinin puutteesta. Tapahtuma-alueelle
saapuessa kauhistelimme neljään bajamajaan luikertelevaa kymmenien metrien
pituista jonoa, mutta rannasta löytyi sentään lisää eriöitä ilman jonoa. Ilmoittautuneita
oli tänä vuonna yli 9600, joten järjestäjiä ei voi ainakaan moittia vessamäärän
ylimitoittamisesta.
Hakeuduimme Pontuksen kanssa lähtöalueelle hyvissä ajoin
ja yritimme päästä mahdollisimman lähelle lähtöviivaa. Etenemisen estivät
kuitenkin erilaiset karnevaalihärpäkkeet, joita ihmiset olivat tuoneet mukanaan
varsin runsaasti. Varttia ennen lähtöä alkoi ohjelmanumero, jossa valtava
hopeinen pallo nostettiin nosturilla ilmaan ja akrobaatit esittelivät taitojaan
sekä nauhoilla että trapetsilla ja kumilangoilla keikkuen. Ohjelma oli erittäin
vaikuttavaa seurattavaa isosta väkijoukosta käsin. Herkempi kaveri olisi saattanut jopa liikuttua tilanteesta, mutta onneksi minä selvisin vain roskan menemisellä silmään. Samalla sai alustavan
käsityksen tapahtuman naamiais-/karnevaaliluonteesta. Lähtömerkistä joukko
lähti hiljalleen eteenpäin ja juoksijoiden päälle ammuttiin valtava määrä
värikkäitä konfetteja. Huikea fiilis täytti mielen ja oli mukavaa lähteä ilman
aikapaineita tai –tavoitteita matkaan. Yleisöä oli valtavasti teiden varsilla
taputtamassa ja kannustamassa huudoin. En ole törmännyt missään aiemmin
tuollaiseen tunnelmaan.
Ensimmäinen yllätys koettiin noin 800 metrin etenemisen
jälkeen. Lähtö ei ollutkaan lähtö, vaan maratonin ajanotto lähti liikkeelle
vasta täältä. Tuossa vaiheessa mahtui jo hölkkäämään ja lähdimme hakemaan ”omaa
paikkaamme” pitkäksi venyneestä letkasta. Toinen yllätys koettiin, kun
ensimmäinen punaviiniasema oli jo kahden kilometrin, toinen kolmen ja kolmas
neljän kilometrin kohdalla. Samaan aikaan olimme päässeet nauttimaan jo neljän
bändin esiintymisestä. Kerta kaikkiaan huikea fiilis! Olimme ennakkoon
suunnitelleet hölkkäävämme tuonne 25-30 kilometrin kohdille, ennen kuin
nauttisimme viinistä. Urheilujuomaa ei näkynyt millään juoma-asemalla, mutta
kaikkea muuta sitten olikin: appelsiinia, banaania, leivonnaisia, sipsejä,
suolakeksejä, vettä ja kolaa ym. Pelkäsin vähäisen juomisen ja urheilujuoman puutteen tuovan
ongelmia loppumatkasta, mutta toisaalta oli mukava kokeilla hiukan erilaista
evästystä pitkän suorituksen aikana. Kun pahin ruuhka oli ohitse, niin
kannustusta sai enemmän ja enemmän omalla nimellään. Yleisö luki numerolapusta
juoksijan nimen ja kannusti erilaisin huudoin ohi kiitäviä maratoonareita.
Pienet lapset olivat käsi ojossa läpsäyttämässä ylävitosia. Ilmassa oli suuren
urheilujuhlan tuntua. Ensimmäinen kymppi taittui hiukan alle 59 minuutin. Olimme
hiljalleen nostaneet vauhtia ja tiheään olevien juomapisteiden takia matka
tuntui edenneen varsin ripeästi. Saman klubin miehistä JJ ohiteltiin aika pian kympin jälkeen. Hän oli päässyt varsin lähelle lähtölinjaa, kun oli aiemmin kadottanut meidät muut.
Viinitarhojen ja –tilojen halki kulkevia pieniä teitä,
upeita maisemia, iloisia kanssajuoksijoita ja huikea fiilis (sanoinko jo?): Mikäs siinä oli
tallustellessa. Aurinko hyväili kulkijoita, mutta vähitellen taivaalle
kerääntyi myös tummempia pilviä. Toivoimme koko ajan, että olisimme
mahdollisimman pitkällä ennen sateen alkamista. Juoksureitti muodosti
kahdeksikon, kahdesta liki saman mittaisesta lenkistä. Ensimmäisen lenkin
loppuosa kulki viivasuoralla rantatiellä ja oli hetkittäin jopa tylsähkö.
Onneksi olimme Pontuksen kanssa sopineet juoksevamme yhdessä mahdollisimman
pitkään ja juttuseurasta ei todellakaan ollut haittaa. Kylää lähestyttäessä
kannustuskin taas vilkastui. Vilkuttelimme yleisölle takaisin ja kiitimme kannustuksesta.
Tämä aiheutti positiivisen kierteen: mitä enemmän vilkuttelit ja kiittelit,
sitä enemmän yleisö kannusti. Muistinko mainita, että tapahtumassa oli
huikeaakin huikeampi fiilis?
Noin 26 kilometrin juoksun jälkeen alkoi taas viinitiloja
ja tarjoilua tulla tiheämmin. Tummat pilvet roikkuivat alempana, mutta vielä
hetken saimme edetä poutakelissä. Jalkoja kiristeli odotetusti, sillä viimeisen
kuukauden aikana auton mittariin on ilmaantunut reilut 8000 kilometriä, joka
tarkoittaa yli 120 tunnin istumista autonratissa. Minkiönkylän Mahti availi ennen reissua pahimpia jumeja hieromalla,
mutta yhdellä hierontakerralla ei saatu korjattua kuukauden syntejä kokonaan. Chateau
Lagrange sai kunnian olla ensimmäinen viinitila, josta otimme
punaviinimaistiaiset. Pahoittelen tilalle aiheuttamaani mahdollista mielipahaa,
sillä viinitippa ei Kapteenin suussa mansikalta maistunut ja vaihdoin juoman
lennosta kolaan. Ehkäpä ei olisi kannattanut syödä sitrushedelmiä ennen viininmaistamista. Samalla kun sade alkoi hiljalleen 32 kilometrin tietämillä, reitti kääntyi takaisin
kohti Pauillac´ia. Pahin innostus juoksuun oli ohitse, enkä välittänyt vetää
mukana ollutta, ohutta sadetakkia päälle. Otin jokaiselta juomapisteeltä jotain
energiaa sekä juomaksi vettä tai kolaa. Loppumatka oli oikeaa eväspöytien ilotulitusta: paikallisia hedelmiä, ostereita & shampanjaa, entrecote-kuutioita, juustoja & rypäleitä ja tietenkin jäätelöä. Siitäkin huolimatta, ettei minulla ollut suolaa matkassa, kädet olivat turvoksissa ja juoksu oli ihan yhtä raskasta kuin miltä se näyttikin. Manailin laiskuuttani venytellä ja toivoin, ettei kramppi yllättäisi matkantekijää.
Noin 35 tai 36 kilometrin kohdilla JJ sai meidät kiinni. Pontus varmisti minulta, että kaikki on ok ja lähti ottamaan loppukiriä JJ:n kanssa. Ajattelin pudottaa saman tien kävelyksi, mutta jatkoin kuitenkin hölkällä. Tien varressa oli nyt selvästi vähemmän kannustajia sateen takia. Meno oli muutenkin tempoilevampaa, kun juoksijoita tuli ohitse ja minä ohittelin taas vuorostani kramppien takia venytteleviä maratoonareita. Jouduin kävelemään ylämäessä, mutta ilokseni huomasin olon olevan varsin hyvä, vaikka jalat eivät olleetkaan yhteistyökykyiset. Osterit ja shampanja jäi vesisateessa nauttimatta, samoin juustot. Pihviä ja jäätelöä en suostunut ohittamaan, vaikka aika painuikin näiden takia yli neljän tunnin. Olisi todennäköisesti painunut muutenkin. Viimeinen kilometri tuntui tuskaisen pitkältä ja jälkikäteen mietittiinkin porukalla, että oliko merkintä ihan oikeassa kohdassa. Maaliin tullessa sai mukavasti kannustusta, vaikka vesisade olikin taas kiihtynyt. Yritin pientä kiriäkin, mutta jäin kuitenkin odottamaan ohittamaani, ihomaalilla värjättyä sälliä ja maalissa onnittelimme toisiamme tasaisesta suorituksesta. Loppuajaksi tuli 4:04:43 ja nettoajaksi 4:02:51. Sain heti kivennäisveden käteeni järjestäjiltä ja numerolapun lukemisen jälkeen olo oli kuin jouluaattona pukin polvella: ensin kaulaan ripustettiin mitali, perään sai olkalaukun, mukin ja sille kaulanauhan, sadetakin ja pullon punaviiniä puulaatikossa. Palelsi sen verran, että lähdin saman tien tarpomaan kohti autoa. Koko matkan kantamani takin vedin sentään ylleni. Autolla heikotti, mutta Pontus tiesi, mikä saa pullean pojan suun messingille. Suklaapatukka ja limsa katosi urheilijanuorukaisen kapeisiin kasvoihin alta aika yksikön.
Suihkun jälkeen piti saada lisää evästä ja suklaan, makeiden leivonnaisten sekä limsan lisäksi ostin paikallisesta "siwasta" jäätelöä. Arvostus Ranskaa kohtaan nousi samalla hetkellä, kun huomasin ettei yksittäisiä jäätelötuutteja ollut tarjolla, vaan pääsin hyvällä omallatunnolla syömään koko pakkauksen suklaatuutteja. Aika touhua! Iltariennoista sen verran, että ilotulitus oli huikea, samoin bändi. Tunnelma alueella oli kerrassaan käsittämättömän huikea ja muut klubilaiset vielä herrasmiehinä kehuivat ajotapani soveltuvan ranskalaiseen liikennekulttuuriin saumattomasti. Jos koko viiden päivän matka pitäisi tiivistää yhteen lauseeseen, niin "Ovessa luki että gentleman, mut´me pojat mentiin vaan!" pitäisi liikuttavan hyvin kutinsa.
