Hymyillään ja vilkutetaan - Marathon du Médoc 2015

Paikallinen maratonklubi, NoCanDo Marathon Club, järjesti jäsenistölleen matkan Ranskassa juostuun Marathon du Medoc –tapahtumaan ja reissuun lähdettiin yhdentoista hengen iskuryhmällä. Menomatka alkoi jo ennen kukonlaulua aamulennolla Helsingistä Amsterdamiin. Välilaskun aikana tutustuttiin tuon syntisen kaupungin vähemmän syntisiin nähtävyyksiin. Pastatankkaus hoidettiin Vapianossa viimeisen päälle kuntoon ja jos vatsaan jäi pienikin tila käyttämättä, sitä tilkittiin suklaalla ja muilla makeilla herkuilla. Aurinkoisen Amsterdamin jälkeen vuorossa oli vielä lyhyt lento Bordoux´n kentälle. Vuokra-autoa jouduttiin hetki odottelemaan, mutta odotus kannatti tällä kertaa Saimme käyttöömme liki uuden ja tilavan 9-hengen pikkubussin. Porukan kiireisimmät olivat lähdössä kotimatkalle jo maanantaina, joten kahdelle hengelle löytyi sähäkkä, pieni ranskatar. Siis vuokra-auto... Majoituspaikka oli kolmisenkymmentä kilometriä maratonin lähtöpaikasta, pienen taajaman kupeessa. Markkinointikuvat ja kohde vastasivat yhtä hyvin toisiaan kuin ranskalaisilta voi odottaakin. Kaikille saatiin kuitenkin yösija huoneistosta ja lähdimme kiireellä numerolappujen hakuun. Pauillac –niminen kylä toimi maratonin lähtö- ja maalipaikkana sekä iltarientojen pitopaikkana. Kylällä nautittiin vielä reilu pastabuffet, ennen kämpille ja nukkumaan lähtöä. Koska kaupat olivat jo menneet kiinni, niin ostimme aamupalaksi joka ukolle patongit ja pullovettä. En ollut varannut mitään eväitä matkaan, kun ”kuitenkin paikan päällä käydään kaupassa ja sieltä ostetaan tarvikkeet”. Numerolapun ja t-paidan lisäksi kassista löytyi yksi geeli, joten ihan pelkällä pyhällä hengelle ei matkaan tarvinnut lähteä.

Aamulla suuntasimme lähtöpaikalle hyvissä ajoin, sillä pelkäsimme kapean tien ruuhkaisuutta. Ilmeisesti ennätimme ennen ruuhka-aikaa perille, sillä matka taittui jopa vauhdikkaammin kuin edellisenä iltana. Harvemmin (ei ikinä) on tullut juotua näin vähän ennen maratonia ja aamupalana oli siis vain täytetty patonki. Lähtöä odotellessa kävimme leipomossa aamukahvilla, ettei päänsärky pääsisi iskemään kofeiinin puutteesta. Tapahtuma-alueelle saapuessa kauhistelimme neljään bajamajaan luikertelevaa kymmenien metrien pituista jonoa, mutta rannasta löytyi sentään lisää eriöitä ilman jonoa. Ilmoittautuneita oli tänä vuonna yli 9600, joten järjestäjiä ei voi ainakaan moittia vessamäärän ylimitoittamisesta.

Hakeuduimme Pontuksen kanssa lähtöalueelle hyvissä ajoin ja yritimme päästä mahdollisimman lähelle lähtöviivaa. Etenemisen estivät kuitenkin erilaiset karnevaalihärpäkkeet, joita ihmiset olivat tuoneet mukanaan varsin runsaasti. Varttia ennen lähtöä alkoi ohjelmanumero, jossa valtava hopeinen pallo nostettiin nosturilla ilmaan ja akrobaatit esittelivät taitojaan sekä nauhoilla että trapetsilla ja kumilangoilla keikkuen. Ohjelma oli erittäin vaikuttavaa seurattavaa isosta väkijoukosta käsin. Herkempi kaveri olisi saattanut jopa liikuttua tilanteesta, mutta onneksi minä selvisin vain roskan menemisellä silmään.  Samalla sai alustavan käsityksen tapahtuman naamiais-/karnevaaliluonteesta. Lähtömerkistä joukko lähti hiljalleen eteenpäin ja juoksijoiden päälle ammuttiin valtava määrä värikkäitä konfetteja. Huikea fiilis täytti mielen ja oli mukavaa lähteä ilman aikapaineita tai –tavoitteita matkaan. Yleisöä oli valtavasti teiden varsilla taputtamassa ja kannustamassa huudoin. En ole törmännyt missään aiemmin tuollaiseen tunnelmaan.

Ensimmäinen yllätys koettiin noin 800 metrin etenemisen jälkeen. Lähtö ei ollutkaan lähtö, vaan maratonin ajanotto lähti liikkeelle vasta täältä. Tuossa vaiheessa mahtui jo hölkkäämään ja lähdimme hakemaan ”omaa paikkaamme” pitkäksi venyneestä letkasta. Toinen yllätys koettiin, kun ensimmäinen punaviiniasema oli jo kahden kilometrin, toinen kolmen ja kolmas neljän kilometrin kohdalla. Samaan aikaan olimme päässeet nauttimaan jo neljän bändin esiintymisestä. Kerta kaikkiaan huikea fiilis! Olimme ennakkoon suunnitelleet hölkkäävämme tuonne 25-30 kilometrin kohdille, ennen kuin nauttisimme viinistä. Urheilujuomaa ei näkynyt millään juoma-asemalla, mutta kaikkea muuta sitten olikin: appelsiinia, banaania, leivonnaisia, sipsejä, suolakeksejä, vettä ja kolaa ym. Pelkäsin vähäisen juomisen ja urheilujuoman puutteen tuovan ongelmia loppumatkasta, mutta toisaalta oli mukava kokeilla hiukan erilaista evästystä pitkän suorituksen aikana. Kun pahin ruuhka oli ohitse, niin kannustusta sai enemmän ja enemmän omalla nimellään. Yleisö luki numerolapusta juoksijan nimen ja kannusti erilaisin huudoin ohi kiitäviä maratoonareita. Pienet lapset olivat käsi ojossa läpsäyttämässä ylävitosia. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Ensimmäinen kymppi taittui hiukan alle 59 minuutin. Olimme hiljalleen nostaneet vauhtia ja tiheään olevien juomapisteiden takia matka tuntui edenneen varsin ripeästi. Saman klubin miehistä JJ ohiteltiin aika pian kympin jälkeen. Hän oli päässyt varsin lähelle lähtölinjaa, kun oli aiemmin kadottanut meidät muut.

Viinitarhojen ja –tilojen halki kulkevia pieniä teitä, upeita maisemia, iloisia kanssajuoksijoita ja huikea fiilis (sanoinko jo?): Mikäs siinä oli tallustellessa. Aurinko hyväili kulkijoita, mutta vähitellen taivaalle kerääntyi myös tummempia pilviä. Toivoimme koko ajan, että olisimme mahdollisimman pitkällä ennen sateen alkamista. Juoksureitti muodosti kahdeksikon, kahdesta liki saman mittaisesta lenkistä. Ensimmäisen lenkin loppuosa kulki viivasuoralla rantatiellä ja oli hetkittäin jopa tylsähkö. Onneksi olimme Pontuksen kanssa sopineet juoksevamme yhdessä mahdollisimman pitkään ja juttuseurasta ei todellakaan ollut haittaa. Kylää lähestyttäessä kannustuskin taas vilkastui. Vilkuttelimme yleisölle takaisin ja kiitimme kannustuksesta. Tämä aiheutti positiivisen kierteen: mitä enemmän vilkuttelit ja kiittelit, sitä enemmän yleisö kannusti. Muistinko mainita, että tapahtumassa oli huikeaakin huikeampi fiilis?

Noin 26 kilometrin juoksun jälkeen alkoi taas viinitiloja ja tarjoilua tulla tiheämmin. Tummat pilvet roikkuivat alempana, mutta vielä hetken saimme edetä poutakelissä. Jalkoja kiristeli odotetusti, sillä viimeisen kuukauden aikana auton mittariin on ilmaantunut reilut 8000 kilometriä, joka tarkoittaa yli 120 tunnin istumista autonratissa. Minkiönkylän Mahti availi ennen reissua pahimpia jumeja hieromalla, mutta yhdellä hierontakerralla ei saatu korjattua kuukauden syntejä kokonaan. Chateau Lagrange sai kunnian olla ensimmäinen viinitila, josta otimme punaviinimaistiaiset. Pahoittelen tilalle aiheuttamaani mahdollista mielipahaa, sillä viinitippa ei Kapteenin suussa mansikalta maistunut ja vaihdoin juoman lennosta kolaan. Ehkäpä ei olisi kannattanut syödä sitrushedelmiä ennen viininmaistamista. Samalla kun sade alkoi hiljalleen 32 kilometrin tietämillä, reitti kääntyi takaisin kohti Pauillac´ia. Pahin innostus juoksuun oli ohitse, enkä välittänyt vetää mukana ollutta, ohutta sadetakkia päälle. Otin jokaiselta juomapisteeltä jotain energiaa sekä juomaksi vettä tai kolaa. Loppumatka oli oikeaa eväspöytien ilotulitusta: paikallisia hedelmiä, ostereita & shampanjaa, entrecote-kuutioita, juustoja & rypäleitä ja tietenkin jäätelöä. Siitäkin huolimatta, ettei minulla ollut suolaa matkassa, kädet olivat turvoksissa ja juoksu oli ihan yhtä raskasta kuin miltä se näyttikin. Manailin laiskuuttani venytellä ja toivoin, ettei kramppi yllättäisi matkantekijää. 

Noin 35 tai 36 kilometrin kohdilla JJ sai meidät kiinni. Pontus varmisti minulta, että kaikki on ok ja lähti ottamaan loppukiriä JJ:n kanssa. Ajattelin pudottaa saman tien kävelyksi, mutta jatkoin kuitenkin hölkällä. Tien varressa oli nyt selvästi vähemmän kannustajia sateen takia. Meno oli muutenkin tempoilevampaa, kun juoksijoita tuli ohitse ja minä ohittelin taas vuorostani kramppien takia venytteleviä maratoonareita. Jouduin kävelemään ylämäessä, mutta ilokseni huomasin olon olevan varsin hyvä, vaikka jalat eivät olleetkaan yhteistyökykyiset. Osterit ja shampanja jäi vesisateessa nauttimatta, samoin juustot. Pihviä ja jäätelöä en suostunut ohittamaan, vaikka aika painuikin näiden takia yli neljän tunnin. Olisi todennäköisesti painunut muutenkin. Viimeinen kilometri tuntui tuskaisen pitkältä ja jälkikäteen mietittiinkin porukalla, että oliko merkintä ihan oikeassa kohdassa. Maaliin tullessa sai mukavasti kannustusta, vaikka vesisade olikin taas kiihtynyt. Yritin pientä kiriäkin, mutta jäin kuitenkin odottamaan ohittamaani, ihomaalilla värjättyä sälliä ja maalissa onnittelimme toisiamme tasaisesta suorituksesta. Loppuajaksi tuli 4:04:43 ja nettoajaksi 4:02:51. Sain heti kivennäisveden käteeni järjestäjiltä ja numerolapun lukemisen jälkeen olo oli kuin jouluaattona pukin polvella: ensin kaulaan ripustettiin mitali, perään sai olkalaukun, mukin ja sille kaulanauhan, sadetakin ja pullon punaviiniä puulaatikossa. Palelsi sen verran, että lähdin saman tien tarpomaan kohti autoa. Koko matkan kantamani takin vedin sentään ylleni. Autolla heikotti, mutta Pontus tiesi, mikä saa pullean pojan suun messingille. Suklaapatukka ja limsa katosi urheilijanuorukaisen kapeisiin kasvoihin alta aika yksikön.   

Suihkun jälkeen piti saada lisää evästä ja suklaan, makeiden leivonnaisten sekä limsan lisäksi ostin paikallisesta "siwasta" jäätelöä. Arvostus Ranskaa kohtaan nousi samalla hetkellä, kun huomasin ettei yksittäisiä jäätelötuutteja ollut tarjolla, vaan pääsin hyvällä omallatunnolla syömään koko pakkauksen suklaatuutteja. Aika touhua! Iltariennoista sen verran, että ilotulitus oli huikea, samoin bändi. Tunnelma alueella oli kerrassaan käsittämättömän huikea ja muut klubilaiset vielä herrasmiehinä kehuivat ajotapani soveltuvan ranskalaiseen liikennekulttuuriin saumattomasti. Jos koko viiden päivän matka pitäisi tiivistää yhteen lauseeseen, niin "Ovessa luki että gentleman, mut´me pojat mentiin vaan!" pitäisi liikuttavan hyvin kutinsa.