Iltarastikautta avaamassa korttelirasteilla

When the chimp comes down better be ready

"Kapteeni. Jos Mirolla olisi pikkuveli tai -sisko, niin heistä olisi seuraa toisilleen."

Juu. Kyllä on seuraa, mutta millaista seuraa...voi elämän kevät.

Lopultakin pitkään odotetut Forssan Lehden Iltarastit alkoivat ja pakkohan sinne mukaan oli ängetä. Pisimmällä radalla oli jo vedetty kovat pohjat, mutta vastasin nuorempien uhoon "kepittäväni heidät, vaikka toinen pojista harteilla ja toinen reppuselässä". Onneksi tuo jäi vain uhoamisen puolelle ja Hippo-radan jälkeen lähdin poikien kanssa 2,7km:n radalle. Pojat olivat selkeästi otettuja saamistaan Hippo-buffeista ja ne piti laittaa samantien kaulaan. Herrat muistivat hienosti emitin ja lähtöleimauksen toiminnan ja sain seurata vierestä alkuvalmisteluja. Lähtö ja maali sijaitsivat jäähallin parkkialueella ja rata kulki sekä puistomaisella asuntoalueella että lammin ympäristössä. Lähtövaatteelta suunnattiin matkaan sairaalan ohitse ja sen takana sijaitsevalle mäelle.

Manu 5v. reitinsuunnittelussa: "Tuostahan me mennään metsänpuolelle niin, että heilahtaa!"

Onneksi pienet, eivätkä suuremmatkaan mäet estä herrojen etenemistä maastossa:

Mäki tuli valloitettua ja ensimmäinen rasti leimattua. Vesitornilla oli pakko pysähtyä ihmettelemään graffitia ovessa. Taiteilija oli hienosti osannut ottaa työhönsä alaoven päälle tehdyn kalterioven:

Miro 7v. otti hienosti ohjat käsiinsä ja löysi oikean suunnan rastilta lähdettäessä. En tiedä oliko vain sattumaa vai osasiko poika oikeasti katsoa kartalta lähtösuunnan rastilta. Hiukan jouduin avittamaan polun löytämisessä ja pitipä vielä hiukan hillitä nuorten suunnistajien intoa oikaista tontin läpi. Rastinväli taisi olla kokonaiset 300 metriä, mutta silläkin matkalla piti hiukan tehdä akrobaattitemppuja. Hypättiin kalliolta alas, kiivettiin kiven päälle, juostiin polkua ja polun viertä, löydettiin tyhjä Cokis-muki pillillä ja lopulta päädyttiin kiipeämään puuhun. Koska pikkuveli ei kunnolla ulottunut oksaan, niin isompi auttoi Tarzanin puuhun:

Muistuttelin välillä, että olimme suunnistamassa ja kello kävi.

"Mikä kiire sulla isi on? Eihän sulla ikinä ole kiire töistäkään kotiin, niin ei voi olla nytkään."

Lausuntoa tehostettiin kääntämällä lakista lippa taakse ja räppäämällä muutama tulinen lause. Pikkuveli komppasi tanssimalla hurjan Gagnam style-tanssin. Tuon ikäisissä pojissa on parasta se, että nopeasti syttyvä uho unohtuu melkein samantien, kun nähdään jotain muuta kiinnostavaa. Miro nappasi kuivan heinänkorren suuhunsa ja seuraava rastinväli pitikin etsiä Manulle vähintään samankokoista ja -näköistä kortta.

Jäähallin huoltorakennuksen nurkalla ollut rasti löydettiin ja leimattiin hyvillä fiiliksillä, oltiinhan jo liki puolessa matkassa. Jäähallin takapihalle kärrätty värikäs jää-/lumisohjo kiinnosti kovasti. Uhkailin äidin olevan pahoillaan, jos veljekset tahrisivat vaatteensa väreillä. Ihme ja kumma, tällä kertaa ohje uskottiin nikottelematta. Samalla, kun kuljettiin lamminrannassa olevaa pyörätietä ja moikkailtiin tutuille, oikeille suunnistajille, niin mietittiin uutta serkkua, jota Liedon täti oli päivällä lähtenyt Turusta hakemaan. Pojat miettivät, että tulisiko meille heti viesti, kun poikavauva olisi syntynyt. Kyselin varovasti, että mitäpä jos tuleekin tyttö? Veljekset olivat aivan varmoja pojasta, koska tädillähän oli jo yksi tyttö.

Kiire loppuu leikkikentällä:

Kun pahin into leikkimisestä oli saatu taltutettua, niin sain houkuteltua pojat jatkamaan matkaa.

"Isi. Käytäiskö Hesellä suunnistuksen päälle? Olis vähän nälkä."

Ihme. Näillä on aina nälkä ja Hesen leikkipaikka on aina yhtä paljon poikien mieleen. Olihan sitä itselläkin nälkä ja olen taas loppuviikon reissussa, joten sain mahdollisuuden hyvitellä tulevaa poissaoloani herkuilla. Sain pojat jopa juoksemaan pienen pätkän luvattuani Hese-käynnin. Lamminrannan huoltorakennuksen kulmalla sijainneelle rastille otettiin hirmuinen kiri. Kun ennätin itse paikalle, niin menossa oli epävirallinen lukkopainin piirinmestaruusottelu, sarjassa miehet alle 30kg. Kummallakin oli tukeva ote veljensä niskasta ja maahan oltaisiin kaaduttu hetkellä millä hyvänsä. Lopulta sain ottelijat irti toisistaan ja poseeraamaan huoltorakennuksen seinään maalatun graffitin edessä. Graffitin teksti osui tälle reissulle poikkeuksellisen hyvin. Huiman veljekset ovat valmiina, mutta onko simpanssi valmis Huiman veljesten kujeille?

Maalileimaus aiheutti pahaa mieltä ja katkeruutta. Miro oli jo selkeällä karkumatkalla, kun nappasin nuoremman reppuselkääni ja juoksin maaliin leimaamaan voittajana. Miro oli vääryydestä niin tuohtunut, että herraa piti tosissaan maanitella autoon. Lopulta jälkiruoaksi luvattu pehmis kinuskikastikkeella sai pettyneen nuorisourheilijan mielen kääntymään plussan puolelle.

Sateisesta säästä huolimatta upea iltarastikauden avaus. Ehkä jonain päivänä sitä pääsee yksinkin metsään. Sitä odotellessa :o) 

23.4.2013 Linikkala: Rata 2,5 (2,7km), kuljettu matka 3,75km, aika 46.22.

Mitä raskaampaa, sitä rakkaampaa - Averian Maraton 20.4.2013

"Ensimmäinen Averian Maraton, kahdennentoista Averian Lenkin yhteydessä. Maratonreitti Averiajärven ympäri Vihtijärven Ylimmäisentien kautta. Yhtenä kierroksena. Raskas reitti, noususumma suuri."

Kyllä! Ja taas kerran markkinointi osui kohdalleen. Raskas, mutta mukava reissu, eikä ainakaan liian helppo.

Päätimme hyvissä ajoin Docin kanssa osallistua Olkkalan Kirin järjestämälle Averian Maratonille ja aikaa treenaamiselle olisi kyllä ollut riittävästi, mutta....pitihän sitä oleilla mukavuusalueella, seurustella perheenkin kanssa, tehdä töitä ym. joutavia tekosyitä, jotta harjoittelulta olisi välttynyt. Juoksua edeltävä viikkokin meni messuilla seistessä ja muutenkin lähtöviivalle mentiin aivan liian vähäiset kilometrit takana. Luottamus omaan tekemiseen oli kuitenkin kova. Hakeuduimme lähdössä kärkijoukkoihin siitäkin huolimatta, että tarkoituksena oli ottaa rauhallinen startti sekä katsella mihin päivän kunto riittäisi. Doc aloitti tapansa mukaan ripeästi ja katselin ensimmäisen kilometrin taittuneen 4:20 aikaan. Kahden juostun kilometrin jälkeen Doc sitten karkasi. Ilmeisesti oma kuntoni on parantunut, sillä viime syksynä Ahvenanmaalla, kestin matkassa vain reilun kilometrin :) Onneksi juoksuseuraksi löytyi nopeasti M45-sarjasta mies, jonka peesissä laskettelin aina 25 kilometriin asti. Keskustelua emme saaneet aikaiseksi, koska kilpakumppani olikin itärajan aurinkoisemmalta puolelta ja Kapteenin venäjäntaito on tunnetusti erittäin heikko.  Alkumatkan nousut saivat sykkeen nousemaan, mutta kilometriajat pysyivät kuitenkin 4:35-4:50 tuntumassa. Meno tuntui sen verran vahvalta, etten edes juonut jokaisella huoltopisteellä. Välillä katselin kellosta kasvavaa eroa Dociin, joka oli löytänyt vauhdikkaamman kaverin matkakumppaniksi.

Alkumatkasta ei ole hirveästi muisteltavaa, niin murheettomalta meno tuntui. Tarjolla oli vaihtelevaa, kumpuilevaa maastoa sekä kevääseen heräilevää luontoa.  
Kahdenkymmenenviiden kilometrin kohdalla aikaa oli kulunut tasan kaksi tuntia ja puolimaratonin olin jo hetkeä aiemmin juossut omaan ennätysaikaani. Otin suolatabletin ilman nestettä, koska ensimmäiset tuntemukset alkoivat hiipiä jalkoihin ja huoltopisteelle oli vielä matkaan. Tabu tarttui tietenkin kurkkuun ja jouduin ottamaan energianamuja päälle. Meno oli muuttunut hetkessä vaivalloiseksi ja annoin itselleni luvan kävellä jyrkimpiä ylämäkiä. Kilometrit 25-30 olivat melkoista änkyttämistä ja aikaa sain niihin kulumaan 30 minuuttia. Kolmen ja puolen tunnin aika olisi vielä ollut saavutettavissa, mutta nyt jouduin kävelemään selvästi pidempiä osuuksia ja juoksuun lähtö oli kerta kerran jälkeen hankalampaa. Kaapaisin pientareelta lunta ja hieroin sitä hikisiin käsiini. Osan lumesta laitoin buffin sisään päälakea jäähdyttämään. Porukkaa alkoi vähitellen lappaamaan ohitseni ja loppuaikatavoite tuntui saavuttamattomalta. Pienen hetken olin jopa valmis pyytämään huoltopisteen hoitajia soittamaan vaimolle, että hän tulisi noukkimaan väsyneen kulkijan reitiltä pois. Päätin kuitenkin jatkaa maaliin saakka. Kapteeni voi vain todeta, että tämän päivän noutaja ei ollut kultainen...

Vasta viimeisellä, 39km:n huoltopisteellä, sain taas juoksemisesta otetta . Loppumatka tuli ihan mukavasti, vaikka aikatavoitteet olivatkin jo menneet ja ennätysaikaankin olisi pitänyt edetä lentäen. Lisäriemua toi vastaan tullut vaimo, joka hölkkäili kanssani viimeisen kilometrin. Maaliin ehdin ajassa 3.46.52 ja Doc oli hurjastellut ajan 3.22.01. Matka oli muutaman satametriä ylimittainen, joten liikuttavan lähelle pääsin omaa ennätystäni. Lapset olivat päässeet maratonin aikana naperojuoksuihin, joten päivä meni oikein mukavasti. Iltasella saunoimme vielä Docilla ja suunnittelimme tulevia reissuja. Tulimme siihen tulokseen, että Doc alkaa harjoitella taas kolmen tunnin kuntoon ja Kapteeni taas yrittää kolmea ja puoltatuntia rikki vielä tällä kaudella. Kevyemmällä reitillä ja paremmalla valmistautumisella se olisi saattanut onnistua jo tänään.