World Rogaining Championship 24h, WRC2015 Saariselkä

Peruspositiivinenkin kaveri on joutunut ottamaan muutaman päivän lepoa ja jalostamaan ajatuksiaan Saariselän urakasta. Aluksi ajattelin, etten kirjoita mitään, mutta pienen painostuksen jälkeen täältä pesee ja linkoaa...

Alkuvuoden rogaining –kisat olivat menneet varsin mukavasti ja odotukset itsensä voittamisesta myös Saariselällä olivat korkealla. Docin saatua keuhkokuumeen Someron Yörogan jälkeen, tiimimme kärsi ison loven vahvuudestaan. Yritimme Minkiönkylän Mahdin kanssa parhaamme mukaan painaa menetyksestä johtuvan harmin taka-alalle ja keskittyä omaan tekemiseemme. Autoilimme kaikessa rauhassa pohjoiseen torstain ja perjantain aikana. Perjantaina oli mukavaa tavata tuttuja kisakeskuksessa, pakkailla hiljakseen reppua sekä saunotella ennen yöunia. Kohtuullisen hyvien unien ja aamupalan jälkeen tunnelma oli odottava. Reitinsuunnittelu lähti hyvin liikkeelle ja saimme suunnitelman valmiiksi, reitit piirrettyä sekä kartat muovitettua tuntia ennen lähtöä. Ihan huippupisteisiin reitillä ei yllettäisi, mutta tärkeintä olisikin ehjä suoritus. Suunnitelmana oli kiertää tuntureita päiväsaikaan ja pimeyden laskeutuessa siirtyä etelän kautta kartan länsireunalle.

Kuva: Antti Nousiainen

Kisaa varten poikettiin ostamassa Iin Kärkkäiseltä uusi kello.

Anovasta katseesta huolimatta, satelliitit jäivät kellolta löytämättä.

Samoin ranneke oli miehen ranteelle turhan lyhyt. Ihme homma!  

 

Lähtöalue oli täynnä hymyileviä ja hyväntuulisia ihmisiä. Kohta saataisiin rogaining –herkkua vuorokauden ympäri, auringon helliessä kisailijoita. Lähtökellon kilistessä, suuntasimme pitkässä letkassa kohti rastia 77 ja sieltä rastille 91. Aika moni oli päätynyt ottamaan rastit toisin päin, mutta olimme erittäin varmoja suunnitelmamme paremmuudesta. Molempien jalat olivat vielä hiukan unessa ja pohkeita kiristeli. Joimme heti alusta asti noin kymmenen minuutin välein. Olimme liikkeellä kahdella 0,5 litran pullolla, jotka kulkivat minun repussani etupulloina. Minkiönkylän Mahdilla oli lisäksi juomapussi mukana, jos sattuisi pidempi tankkausväli matkalle. Alun rastit osuivat hyvin kohdalleen, emmekä tehneet niin paljoa kiertoa käyriä myöten, mitä olimme ennakkoon suunnitelleet. Rastille 75 edetessä näimme kaukaisuudessa tuttuja hahmoja: Pumppi, Pontus & Tasku olivat tulossa vastaan. Lähdimme mutkittelemaan ja liitelemään kuin lentokoneet konsanaan. Muutaman kaarroksen ja mölyämisen jälkeen tuli mieleen, että mitäpä jos kolmikko onkin joku muu. Kohautimme olkiamme ja tuumimme, että kasvaapa maine vaikka kunnia menisikin. Kohtaaminen oli hikisiä poskipusuja, ylävitosia ja riemukasta naurua. Heti Team DA-Designin perässä vastaan tuli Samba Trail Runningin Jokiv ja Mikko K. Tunnelma oli liki yhtä riehakas, mutta poskisuudelmat jätettiin väliin. Evässuklaat olivat helppoja nautittavia, kun kuumuuden takia ne saattoi puristaa geelien tapaan kääreestään. Kovin märkiä kohtia ei vielä ollut. Olimme tehneet sopimuksen, että kengät pidettäisiin mahdollisimman kuivina, mahdollisimman pitkään. Tunturissa eteneminen sujui vaivatta, eikä isoja koukkuja päässyt syntymään. Vasta rastille 24 (kumpareen päällä) tehtiin pieni kaartelu, kun tulimme polulle metsästä emmekä saaneet sijainnista heti kiinni. Tässäkin puhutaan vain muutamista minuuteista ja pienestä pyrähdyksestä polulla molempiin suuntiin.

Olimme juoneet tasaisesti koko ajan pulloista sekä MiMan kantamasta mukista, jolla kauhaistiin raikasta vettä puroista. Siirtyminen kartan itäosaan ja metsämaastoon, hidasti hölkkäilyn reippaaksi kävelyksi. Olimme reilusti omaa aikatavoitettamme edellä ja fiilikset olivat korkealla. Ihastelimme lämmintä päivää sekä luonnon monimuotoisuutta. Paikoin oli pienen luontovisailun paikka, mutta toinen tiimistämme ei selvästikään ollut parinsa tasolla luonnontietämyksessä. Ei taida jäädä epäselväksi kumman rooli oli opettaja ja kumman kovapäinen oppilas. Minkiönkylän Mahdilla oli muutinkin ihme tuntosarvet ylityspaikkojen suhteen. Kerta toisensa jälkeen säilyimme puroja ylittäessä kuivina, kiviä tai puunrunkoa hyväksi käyttäen. Suomujoen vartta edetessä vuorottelimme kevyttä hölkkää sekä kävelyä. Emme lähteneet ylittämään leveää jokea ja hakemaan rasteja sen itäpuolelta, vaan pysyttelimme suunnitelmamme mukaan koko ajan joen länsipuolella. Joen sivuhaarastakin menimme ylitse kiviä myöten, vaikka näimmekin muita tiimejä ylittämässä paljain jaloin matalahkoa uomaa. Jaloissa tuntuivat rakon alut, mutta muuten menossa ei ollut moittimista. Rastille 67 (notkon yläosa) onnistuimme koukkaamaan liian aikaisin pienen joenmutkan tulkintavirheen takia. Saimme kuitenkin rinteessä heti kiinni sijainnistamme ja korjattua oikeaan paikkaan. Olimme päätyneet kulkemaan suunniteltua suoraviivaisemmin, koska käyrien seuraamisesta ei tuntunut saavan erityistä hyötyä helpomman kulkemisen tai ajansäästön muodossa. Muita tiimejä näimme suhteellisen harvakseltaan, mutta kumpareen päällä (R67) tavoitimme sentään setäsarjassa kisailleen Ihan hukassa -kaksikon. Taikurit vilkaisivat ohimennen reittiämme ja totesivat sen kelvottomaksi :)

Ehkäpä saatu palaute oli järkyttänyt herkkää mieltä, sillä seuraavalle rastille sattui ensimmäinen kunnon pummi. Notkon ja isomman "kurun" tunnistaminen metsässä osoittautui hankalaksi, koska aivan yhtenäiseksi karttamerkintöjä emme kokeneet. Välillä pieneksi notkoksi merkitty uurre saattoikin olla melkoinen pudotus. Pyörimistä, kartan tutkailua, lisää pyörimistä ja tähystelyä... Lopulta saimme kiinni alempaa rinteestä ja taivallettua pitkältä tuntuvan tovin rastille. Tässä vaiheessa olin evästellyt ensimmäisen kerran kiinteämpää sapuskaa, kun nautin tetrallisen Valion Onni Mustikka-Vadelmapuuroa. Eväs vei tuossa 7 tunnin kohdalla mukavasti näläntunnetta ja täytti vatsaa. Rastille 36 piti seurata käyriä, mutta vinossa rinteessä kulkeminen koettiin niin hankalaksi, että hakeuduimme ylempänä kulkevalle tasanteelle. Hiukan ennen rastia kuulimme sivustasta ääniä ja saimme Mila Finland –tiimistä  vetoapua parille seuraavalle rastille. Prittinen/Nurminen kaksikko kulki suunnilleen meidän vauhtiamme, mutta suunnistus kävi heiltä kellontarkasti. Hämärä oli laskeutumassa ja välillä 95-43 pidimme pienen huoltotauon tunturin päällä. Otimme irtohihat käyttöön, lamput päähän, rasvailimme varpaat ja söimme kourallisen irtokarkkia fiiliksen ylläpitämiseksi. En tiedä vaikuttiko tauko tekemiseen, mutta onnistuimme haparoimaan kumpareen 43 otossa hetkisen. Pahasta pyörähdyksestä ei ollut kyse, mutta huomasimme että tarkkana pitää olla. Seuraavan välin alkupuolella piti taas ylitellä leveä uoma ja pelkäsimme hetken, että periaate kuivista kengistä jouduttaisiin rikkomaan. MiMan haukan katse kuitenkin löysi hetkessä mahdollisen ylityspaikan ja päädyimme kokeilemaan ylitystä niin, että pidin MiMan kädestä kiinni, jos kivi olisikin liukas. Palkitsin MiMan tästä uhrautumisesta pitämällä sen verran tiukasti kiinni, että kaveri jäi kahden metrin haara-asentoon ja toinen Speedcross virtaavan veden alle. Itse onnistuin tietenkin ylittämään kuivin jaloin, kun MiMa oli todennut kiven kuivaksi. Kiitos ja anteeksi!

Pidempi polkusiirtymä poroaitauksessa olleelle rastille (puron haara) tehtiin jo pilkkopimeässä. Vastaan tuli useampikin tiimi eli melkoisesta valtatiestä tuollainen mönkkäriura kisan aikana kävi. Rastille mennessämme pääsimme ihailemaan otsavalojen välkehdintää eri puolilta aluetta. Oli hauskannäköistä, kun valoja liikkui niin lähellä kuin kaukanakin. Matkanteko oli selvästi hidastunut ja leimausten väli pidentynyt. Notkoa 61 koukkasimme hiukan liikaa lännen puolelta, mutta rasti antautui kuitenkin korjausliikkeen jälkeen helposti. Olimme tehneet matkaa noin kaksitoista tuntia ja päätimme kaivaa repusta lämmitettävän kanapata-aterian. Emme pysähtyneet missään vaiheessa, vaan ruoka lämpeni kävellessä ja ruokailunkin hoidimme vuorovedoin. Puron vartta oli helppo edetä ja suorastille 72 mennessä eväät oli jo syöty. Uusi poroaita ja mönkijäura aiheuttivat hieman hämmennystä, mutta rastille päädyttiin hyvin pienellä koukulla. Seuraavalle rastille olikin pidempi siirtymä ja päädyimme kulkemaan polkua suunniteltua pidempään, koska polunmutkasta olisi lyhyempi suunnistusmatka rastille. Matka eteni hitaasti, mutta lopulta polunmutka saavutettiin ja käännyimme kohti rastia 80 (kumpareen päällä). Rastin tietämille oli karttaan merkitty rakkaa ja se toimisi stopparina. Kumpareen päällinen saavutettiin, mutta rakka loisti poissaolollaan. Pimeydessä oli mahdotonta havaita tarkempia kumpareen muotoja ja lähdimme korjaamaan tunteella itään. Aika kului, mutta maisema pysyi samanlaisena. Viimein kumpare alkoi jo kääntyä alamäkeen ja piti tehdä ratkaisu jatkosta. Rastia emme löytäneet lopultakaan, vaan päätimme ottaa takaisin tulosuuntaan polulle. Polulla pidettiin vielä pieni tuumaustauko ja heittäydyimme kanervikkoon karttaa tutkimaan. Samaan aikaan paikalle saapui parikin ryhmää venäläisiä, jotka olivat epävarmoja sijainnistaan. Jouduimme myöntämään, ettei meilläkään tietoa sijainnista ole ja jatkoimme omaa tiimipalaveriamme. Päädyimme ratkaisuun jatkaa polkua eteenpäin ja kääntyä suunnitelman mukaan rastille 33 (notkon yläosa). Emme tuossa vaiheessa tienneet, että olimme yrittäneet rastille 80 liki 1,3 kilometriä liian aikaisin. Tämän vuoksi polunristeyskään ei tuntunut tulevan ollenkaan ja kun lopulta saavutimme risteyksen, olimme varmoja ettei se voinut mitenkään olla oikea risteys. Ei auttanut muu kuin jatkaa korpivaellusta kohti 4-tietä ja mahdollisuutta saada tarkasti itsemme takaisin kartalle.

Lopulta saavuimme asfalttitien laitaan ja kaivoin repustani takin. Harmitus ja pitkä kävely olivat aikaan saaneet palelun. Samalla evästely ja juominen oli jäänyt vähemmälle. Olimme hetkeä aiemmin ohittaneet miesparin, joista etummainen kantoi molempien reppuja ja taaempi ontui jalkaansa. Laskimme jäljellä ollutta aikaa sekä suunnitelmamme loppuosan mahdollista toteutusta. Alalenkki piti jättää pois ja suuntasimmekin rastille 58 (kumpareen päällä). Saariselän risteyksen jälkeen kilpailunjohtaja ajoi raatotaksilla pariin kertaan ohitse. Kolmannella kerralla hän kysyi onko kaikki ok ja olimmeko soittaneet apua. Arvasimme kyseessä olleen ohittamamme miesparin ja neuvoimme raatotaksin oikeaan suuntaan. Mäen päällä heräsi ajatus pienestä tuumaustauosta ja roskien poistamisesta kengistä. Samalla, kun tuulettelimme jalkojamme, torkahdimme kanervikkoon hetkeksi ja pieni tauko venyi gps –jäljen mukaan kuuteentoista minuuttiin. Palelin voimakkaasti herätessäni, eikä kummallakaan ollut suurempaa intoa jatkaa vielä kahdeksaa tuntia maastossa. Päätimme lyhentää vielä kerran reittiämme rasteihin 58-74-78-maali sekä lähteä syömään, saunaan ja nukkumaan. Totta kai pummasimme rastia 58 (kumpareen päällä). Kuljimme noin 50 metrin etäisyydeltä ohitse ja skannailimme pari kauempana olevaa kumparetta. Pää ei toiminut lainkaan ja suunnistus oli sellaista huiskimista sinne tänne. Suunnatessamme rastille 74 (nenän alaosa), itsetunto oli hukattu Kiilopään metsiin. Valitsimme pidemmän polkukierron, jota pitkin päästäisiin suoraan rastin tuntumaan. Onnistuimme tässäkin haparoimaan ja kumpikin oli näkevinään rastilipun toisella puolella notkoa. Sinne päästyämme rastilippu oli mystisesti kadonnut. Istuin kannonnokkaan tutkimaan karttaa ja toivoin jonkun muun tiimin tulevan paikalle ja paljastavan rastin sijainnin. Olo oli lannistettu ja väsynyt. Samassa havaitsin rastilipun toisella puolella notkoa liki niillä sijoilla, josta olimme hetkeä aiemmin tulleet ylitse. Leimauksen jälkeen ei ollut vaikeaa tehdä yhteistä päätöstä suoraan maaliin kulkemisesta ja hakeuduimmekin kisakeskukseen menevälle uralle. Fiilis oli alakuloinen ja itsetunto kadoksissa. Alamäkeen vaihdoimme vielä hölkäksi, mutta maalileimaukseen tultiin kävellen. Olisi tuntunut nololta ottaa loppukiriä tuollaisen suorituksen jälkeen. Maalissa oltiin ajassa 18 tuntia 31 minuuttia ja 48 sekuntia. Pisteitä kertyi 1310 ja matkaa maastossa noin 85 kilometriä.

Kisakartta

Kaikesta huolimatta… Aivan upeat järjestelyt ja maailmanmestaruuskisan arvoinen tapahtuma. Kaikki toimi ja kilpailijat saivat rauhassa keskittyä kilpailemiseen. Järjestäjät olivat hoitaneet jopa hienon hellekelin kisan ajaksi. Kiilopäällä nähtiin vain iloisia kasvoja ja palvelualttiita toimihenkilöitä. Kiitos talkooväki arvokkaasta työstänne!

Ja kuitenkin… Harmittaa ihan vietävästi. Olisi helpompaa ymmärtää heikko tulos, jos virheeseen olisi selkeä syy: kunnon loppuminen, imeytysongelmat tai muut fyysiset seikat. Nyt jalat eivät olleet edes, rakkoja lukuunottamatta, kipeät. Liian helpolla päästettiin itsemme. Alun hyvän liikkeen ansiosta oltiin reilusti aikataulua edellä, mutta lopulta se onnistuttiin pilaamaan yhdellä megavirheellä. Tuntuiko rastinväli 61-72 niin lyhyeltä lennossa tapahtuneen ruokailun takia? Vastaavasti rastinväli 72-80 saattoi tuntua hirvittävän pitkältä vauhdin pudottua. En usko uuden, karttaan merkitsemättömän  poroaidan taikka mönkijäuran rastin 72 tuntumassa vaikuttaneen, koska olimme siinä vaiheessa hyvin kartalla. Jotakin mystistä polulla ja siitä erkaantuessa tapahtui. Kolme ja puoli tuntia leimaamatta rastin rastia, on yksinkertaisesti liian pitkä aika missään, saatikka mm-tasoisessa kisassa. Kun peli sekosi, myös energian ottaminen unohtui. Syntyi kierre, josta ei enää noustu, vaan selkäranka katkesi viimeistään nukahdukseen Saariseläntien pientareella. Kanervikosta herätessä mieli oli jo luovuttanut. Kummallekin tällainen virhe ja siitä seurannut luovuttaminen, tuntui erityisen pahalle. Päätökset tehtiin tiiminä ja niiden takana seistään. Ehkäpä tämä vahvistaa Liekkitiimiä entisestään ja jatkossa nähdään entistäkin nälkäisempi ja voitontahtoisempi porukka.