Isi, me ollaan maailman katolla, vai mitä?

Kotiuduttuani ajoissa kulkukaupoilta, oli mahdollisuus lähteä iltarasteille Tammelaan. Saaren maastossa on sen verran korkeuskäyrää ettei tehnyt mieli lähteä repimään pitkälle radalle, vaan aloin maanittelemaan jälkikasvua mukaan. Isompi oli kutsuttu koulukaverille kylään, mutta pienempi oli tällä kertaa heti lähdössä: "Isi, onko Hippo-rastit? Saako jäätelöä? Voinko minä liimata (=leimata) rasteilla?" Joopa joo...näinhän se homma etenee.

Paikan päälle saavuttaessa oli koulun parkkipaikalla oikein tungosta ja Suunnistajan Kauppakin oli paikalla. Hiukan oli väkimäärässä eroa Kauhavan iltarasteihin nähden. Lyhyt, kahden kilometrin rata olikin 2,5km, mutta reitti oli mahdollista kiertää lähes kokonaan polkuja pitkin. Ykkösrastille lähdettiin polkua pitkin, mutta mielestäni rastille tuli liian paljon kiertämistä, jos olisi jatkanut teitä pitkin. Otin Manun reppuselkään ja lähdimme kiertämään lampea, jonka jälkeen tuli vielä vanhan hiekkakuopan ylitys. Manu oli hiekkakuopan reunaa alasmentäessä hiukan huolissaan, etten pudottaisi häntä alas. Kuopan vastareuna ja ylämäki laittoi jo vähän puuskuttamaankin, mutta Manu lohdutti, että pian oltaisiin rastilla. Rasti oli varmasti alueen pienimmällä pistekumpareella, joka muistutti enemmänkin kottikärryllistä hiekkaa. Rastit 2 ja 3 olivat ihan tiessä kiinni ja niille edettiin vuorottelemalla hölkkää - Manu reppuselässä - Manu hartioilla. Tiellä kulkeminen on yleensäkin vauhdikkaampaa, koska löydettävää ja ihmeteltävää on paljon vähemmän. Nelosrastillekin kuljettiin vielä tietä pitkin, mutta lähestyminen tapahtui metsämaastossa. Supan reunalla sijainnut rasti erottui kauas, mutta ennen rastia piti vielä nauttia kypsistä mustikoista.

Neloselta vitoselle halusin "oikaista" maastossa, koska en uskonut vauhtimme olevan kovin paljon hitaampaa metsässä kuin tiellä. Jouduin ottamaan pojan reppuselkään hakkuuaukolla olleen pitkän heinikon takia. Aukolle oli istutettu mäntyjä muutama vuosi sitten ja pieniä puita piti ihmetellä tovi. Kertoilin pienten puiden olevan isojen puiden lapsia, vähän niin kuin ihmisilläkin ja tämä vastaus tuntui tyydyttävän poikaa. Metsän puolelle päästyämme maassa oli punainen kärpässieni ja saman tien käytiin sen vaarallisuus lävitse. Manu tiedusteli, että söikö eläimet kärpässieniä ja vastailin punaisen värin toimivan varoituksena eläimillekin. En tosin ole asiasta varma, koska koulun biologian tunnilta mieleen jäivät ihan eri asiat kuin sienet... Kun vitosrasti oli leimattu, niin poikkesimme katsomaan läheisen soramontun reunalle. "Isi, me ollaan maailman katolla, vai mitä?" No, en tiedä ollaanko ihan katolla, mutta iso pudotus oli ainakin alas. Kumpikin puristi toisen kättä, ihan vaan varmuuden vuoksi, ettei oltaisi pudottu kuopan reunalta. Seuraava rastinmääre oli kuoppa ja se pohjalle oli kerääntynyt risuja. Manu kehitteli tarinan sudenkuopasta ja metsästäjästä. Tarinaa visualisoitiin vielä pienellä näytelmällä, jossa metsästäjä (Manu itse) otti rrraaseli-miekkansa (keppi) ja löi suden kahtia. Ihmettelin, että miksi metsästäjällä oli laser-miekka, vaikka hänen piti turvautua kivikautiseen sudenkuoppaan. Vastauksena tuli huokaus ja "Et sä isi ymmärrä. Ei sul oo mielikuvitusta". Aha, näin se siis menee...

Seiskarastilta viimeisen rastin kautta maaliin oli noin 700 metriä selkeää tietä tai polkua edettävänä. Otin poitsun harteilleni ja loppukiri alkoi. Välillä vauhti kiihtyi liiaksi ja silloin tuli selvä ilmoitus ylhäältä: "Hiljempaa isi, hiljempaa!" Manu vahvisti viestiään rummuttamalla rytmikkäästi paljasta päälakeani. Viimeisellä rastilla oli pidemmältä radalta yksi mies leimaamassa ja maaliinjuostessa tuli jopa pientä kisailua. Manun harmiksi hävisimme loppukirin, vaikka saavutimmekin miestä koko ajan. Harmi unohtui, kun järjestäjä kehui hyvästä suorituksesta. Kehtasipa joku epäilläkin, että taisi isä kantaa jossakin vaiheessa.

Maaliintulon jälkeen piti vielä touhuilla puoli tuntia koulun leikkipaikalla keinuissa ja kiipeilytelineellä. Kotimatkalla poikettiin vielä jäätelölle Venesillalla. Olipa taas mukava reissu! Edetty matka 3,26km, aika 33.35.

ps. Pojan kanniskelu hartioilla juoksuvauhtia aiheutti viikon jumin selkään. Eipä tullut mieleenkään, että ranka voisi ottaa itseensä tuollaisesta pienestä taakasta :)

Kapteenin harharetket: iltarasteilla Kauhavalla

Alkuviikon kulkukauppojen suuntautuessa Etelä-Pohjanmaan suuntaan tsekkailin suunnistusliiton sivuilta maanantai-illan iltarastipaikkakuntia. Yöpaikaksi valikoitui Seinäjoki, joten tästä oli helppoa lähteä moneen suuntaan. Lähimmät rastit järjestettiin Kauhavalla ja pääsinkin varsin järjellisellä ajomatkalla, vain sata kilometriä ylimääräistä ajoa. Ihanan lähellä ja helppoa! Eilinen juoksulenkki ja tämän päivän asiakaskäynnit, Parkano-Jalasjärvi-Kurikka-Seinäjoki, painoivat jalkoja enkä odotellut suunnistuksesta mitään erityistä. Tuli mitä tuli, kaikki otettaisiin vastaan.

Iltarastit järjestettiin Takakallion kartalla, joka sijaitsi jossakin hevon****ssa. Ainakin tie pieneni moneen kertaan matkalla ja lopulta vastaantulevia varten oli merkitty erikseen levennetyt ohituspaikat. Järjestelyt eivät olleet menneet ihan putkeen, kun seuran perävaunu oli irronnut hinattaessa, A-radan kartat olivat loppuneet heti kättelyssä ja yksi rastikin oli piirretty väärään paikkaan. Siitäkin huolimatta, että kartan (tai siis radan) joutui piirtelemään itse, päätin lähteä A-radalle (noin 5,9km). Yritin tehdä merkinnät mahdollisimman selkeästi B-radan karttaan, vaikkei se helppoa ollutkaan.

Heti lähdön jälkeen selvisi, ettei tänään pääsisi metsästä kuivin jaloin. Jopa metsäkoneen urat olivat aivan täynnä vettä ja eteneminen oli enemmänkin poukkoilemista mättäältä toiselle. Ykkösrasti löytyi sen suuremmin etsimättä. Kakkoselle pääsi etenemään uraa pitkin ihan rastille saakka. Hakkuaukolla kulkeva ura oli sekin ihmeen märkä. Ilmeisesti vettä on satanut alueella todella paljon enemmän kuin Lounais-Hämeessä. Kakkosrastikin löytyi ihan uran vierestä, nice´n´easy! Rastit 3-4-5 juostiin perhosena ja kutonen oli taas sama kuin kakkonen. Ei suuria ongelmia, mutta maasto oli paljon pienipiirteisempää kuin mihin olen tottunut. Tarkkana piti olla ihan koko ajan. Seiskarasti oli piirretty väärään paikkaan, mutta järjestäjien antamien ohjeiden mukaan se löytyi kivuttomasti. Kasille mennessä autoin isää ja poikaa, jotka eivät olleet selvillä sijainnistaan. Olivat syöneet mustikoita ja siinä pyöriessään kadottaneet suunnan. Annoin heille omasta mielestäni oikean suunnan ja lähdin sitten itse vetelemään harhaan. Vasta rastin takana olleet ojat pysäyttivät innokkaan suunnistajanuorukaisen etenemisen. Hieman huvitti jälkikäteen, etten pysähtynyt vielä ensimmäiseen ojaan, vaan piti sitten käydä vielä toisellakin ojalla ennen kuin uskoi. Ysirasti oli sama, jolle neuvoin isän ja pojan. Siellä he vielä skannailivatkin maastoa, kun saavuin paikalle. Rasti löytyi helposti notkosta. Seuraava rastinväli oli kaikista pisin ja siihen tuli käytettyä liki 12 minuuttia. Jyrkänne löytyi ilman hakua, mutta seuraavaa, kivellä sijainnutta rastia piti hiukan etsiskellä. Olisi pitänyt ottaa vieläkin enemmän vauhtia pois, jotta kartanluku olisi sujunut.

Viimeiset rastit menivät sellaista "laiskan pulskeaa puolijuoksua". Etsiskelläkään ei tarvinnut...jalat tuntuivat painavan ainakin tonnin. Viimeiseltä rastilta maaliin otettiin toisen suunnistajan kanssa pientä loppukiriäkin. Kohteliaana vieraana annoin paikallisen voittaa (vai miten se oli?).

Kaiken kaikkiaan, melko erilaista maastoa kuin kotiseudulla. Pehmeä maasto olisi vaatinut tuoreemmat jalat, mutta sujuihan se näinkin. Ennen lähtöä tuli vanhempi herrasmies juttelemaan, että on menossa ensi viikonloppuna Lappeenrantaan kisoihin. Hän jutusteli tulevan tiukan kisan Lätin ja Liskin kanssa. Aluksi ihmettelin, miten hän voi tuntea minut, mutta sitten hoksasin päälläni olevan seuran edustuspaidan. Se taisikin olla turhaa luuloa, että kulkukauppias tunnetaan jokaisessa niemessä ja saarelmassa ympäri Suomen. Ihan mukava reissu, eikä kovin kalliskaan: vain 3€

Isi, arvaa mitä? Nelivuotiaan kanssa iltarasteilla

Halusin lähteä pitkästä aikaa iltarasteille, mutta puuhakkaan päivän päälle riittäisi lyhyempikin reitti. Pojat eivät heti innostuneet rasteille lähtemään "kun ei ole kerran Hippo-rastitkaan, niin tuskin sieltä mitään palkintoakaan saa". Niin on nykynuoret pilattu jo ennen kouluikää. Pitkällisen maanittelun ja täytekekseillä lahjomisen jälkeen onnistuin pettämään pienemmän mukaani.

"Isi, arvaa mitä? Mä en sit ota kompassia mukaan, mä vaan liimaan rasteilla."

Manulle rasteilla leimaaminen on liimaamista, eikä poika ole suostunut kantaansa muuttamaan, vaikka sitä on yritettykin.

Lähtö venyi sen verran pitkäksi, että olimme perillä juuri ennen seitsemää ja varovasti kyselin, vieläkö meidät päästettäisiin maastoon lyhyelle radalle. Järjestäjä sanoi minut nähdessään, että ehtisin ihan hyvin käydä keskipitkälläkin, mutta oli hiukan kauhistuneen näköinen kertoessani, että lähden 4-vuotiaan kanssa matkaan. Pohjois-Forssan maastot ovat tunnetusti sitä "lounais-hämäläistä talousmetsää" eli risuja, rytöä, tuulenkaatamia ja muuten hidaskulkuista pohjaa. Nopsa ilmoittautuminen ja sitten järjestäjän varoitus:

"Ykkösrasti on sitten eri kivellä kuin on piirretty, ja tuulenkaatamat haittaavat kulkua seuraavalla välillä ja tuossa on sitten uusi hakkuaukko ja oikeastaan se ulottuu tännekin ja ja ja..."

Selvähän se. Eiköhän nämä löydetä pienistä epätarkkuuksistakin huolimatta.

Päivän rata:

Manu teki lähtöliimauksen ja sitten juoksuun. Oho! Ja heti turvalleen. Eihän siellä mitään juoksemaan pystynyt, vaan poika reppuselkään ja uusi yritys. Aluksi pienen suon (onneksi ei kovin märkä) ylitys ja hyppy ojan ylitse.

Manu: "Isi, arvaa mitä?"

Isi: "No, mitä Manu?"

Manu: "Isi, sä hyppäät paljon pidemmälle kuin muut."

Isi: "Aha, kiitoksia vaan, Kokeiletko kävellä itse hetken?"

Manu: "E-ei! En kävele!"

Ykkösrastille löydettiin siitäkin huolimatta, että se oli väärässä paikassa (kivi rastiympyrän oikeassa laidassa). Voi, sitä pienen miehen riemua, kun ensimmäinen rasti oli löytynyt.

Manu: "Isi, arvaa mitä?"

Isi: "No?"

Manu: "Mennään isi tämän jälkeen Autokeitaalle syömään hampurilaiset. Juomaksi kokis ja jälkkäriksi jätski, eiks joo? Joohan?"

Isi: "Katsotaan sitten suunnistuksen jälkeen."

Tiesin jo tässä vaiheessa hävinneeni tämän pelin. Loppumatka sitten fiilisteltäisiin hampparilla ja limulla...

Kakkos rastille päästäisiin kulkemaan polkua. Mitä helkkaria???! Eihän täällä mitään polkua olekaan, vaan ainoastaan umpeenkasvaneet traktorinrenkaiden urat. Lisäksi urat olivat niin syvät ja pohjalta märät, ettei poikaa voinut laittaa niitä kulkemaan. Pikku-ukko kantoon ja menoksi. Onneksi karttaa ei liiemmälti tarvinnut katsella, vaan maasto oli kaikista tuulenkaatamistakin huolimatta selkeää. Ennen rastia oli taas suht´leveä oja.

Manu: "Isi? Isi, arvaa mitä?"

Isi: "No mitä?"

Manu: "Ei kai me pudota tuohon ojaan?"

Isi: "Ei pudota. Eikös isi ollut hyvä hyppäämään?"

Manu: "Juu...mutta jos se olikin vain tuuria."

-Huokaus- Siinä meni sekin aiempi kehu virattomaksi.

Kakkosrastilta kolmoselle päästiin kulkemaan selkeää kuviorajaa myöten. Vaikka väli olikin varsin v-mäinen kuljettava, niin se taisi kuitenkin olla koko reissun helppokulkuisin, Mikä ihme täällä metsänomistajia vaivaa, ettei metsiä voi pitää kunnossa? Tuulenkaatamia Tapani-myrskyn jäljiltä vaikka miten paljon ja ne rungot, jotka on korjattu, niin kaikki risut ovat jääneet niille sijoillensa.

Tunnelmia kolmosrastilta:

Rastilta lähdettäessä huomasi heti, että nyt alkaa se uusi hakkuuaukko. Koko maasto oli parturoitu niin, että hyvä kun siemenpuut oli jätetty. Ajattelin rastin näkyvän satojen metrien päähän, mutta eikö sitä pitänyt sitten oikein etsiskelläkin. Ei kauaa, mutta tällaiset selkeät pisteet pitäisi osata ottaa silmät ummessakin. No, poikahan on vasta nelivuotias. Pitää yrittää malttaa ja antaa aikaa. Rastin läheltä löytyi iso muurahaiskeko. Katselimme hetken keon vilinää ja lähdimme eteenpäin, kun Manu huolestui siitä, voiko muurahaiset syödä ihmisen? 

Välillä 4-5 olikin sitten leveämpi oja. Onneksi pienen matkan päästä löytyi paikka, josta pääsimme kuivin jaloin ja turvallisesti yli. Harvemmin näkee suolla sellaista kasvustoa, mitä nyt oli tarjolla. Ei ollut pienentäkään mahdollisuutta laskea poikaa alas, sen verran korkeita puskia kasvoi vieri vieressä.

Manu: "Isi, arvaa mitä?"

Isi: puuskuttaa ja yrittää päästä puskista läpi.

Manu (aivan korvan vieressä): "ISI, ARVAA MITÄ?"

Isi: "No, ei tarvitse huutaa."

Manu: "Tarvitseepas. Et sä kuule muuten. Äitikin aina sanoo ettet sä kuuntele."

Tämäkin vielä...Koko reissun mielekkyys alkaa mietityttää.

Isi: "No, mitä Manu? Kerro huolesi."

Manu: "Ei mitään. En mä muista enää. Mutta isi?"

Isi: "No, mitä Manu?"

Manu: "Onko noi kasvit nokkosia?"

Isi: "On siinä nokkosiakin, mutta enemmän tuossa on vadelmapuskia."

Manu: "Isi, arvaa mitä?

Isi: "No?"

Manu: "Nokkonen polttaa, ole varovainen!"

Aha. Helppohan tässä on olla varovainen, kun kaveri istuu hartioilla ja itse yrittää pysytellä pystyssä pehmeällä ja epätasaisella alustalla ja raivata tietään puskien läpi.

Manu: "Isi, arvaa mitä? Mulla on hampurilaisnälkä. Joko ollaan maalissa?"

Yhteistyöllä eteenpäin:

Vitosrasti löytyi aivan käsittämättömästä pusikosta. Miten helkkarissa tällainen rastipiste voi olla lyhyellä radalla? Nyt päästäisiin sentään viimeiselle rastinvälille ja siitäkin suurin osa uutta hakkuuaukkoa. Aukossa kulki niin selkeä metsäkoneen ura, että pystyin laskemaan pojan lopultakin alas ja tämä kulkikin useamman kymmenenmetriä marisematta. Ihmettelin, miten rauhallisesti herra tulee perässä, mutta Manuhan oli ryhtynyt keräämään keppilajitelmaa mukaansa. Jouduin kiristämään hampurilaisaterian väliin jättämisellä, ennen kuin poika suostui jättämään kepit yhtä lukuunottamatta maahan.

Manu: "Isi, arvaa mitä?"

Isi: "No, mitä Manu?"

Manu: "Mä tulen Miron kanssa hakemaan nää kepit myöhemmin, varmasti tulen!"

Aha. Pitäisi siis varautua siihen, että 4- ja 7-vuotiaat tulisivat keskenään kolmenkymmenen kilometrin päähän hakemaan risukuormaa. Varmuuden vuoksi tarkistin paikan kartalta ja painon tarkasti sen mieleeni. Ovatpa herrat hölmömpiäkin ideoita toteuttaneet, miksei siis tätäkin uhkausta. -Huokaus-

Viimeinen rasti näkyi jo pidemmän matkan päähän ja sitä tavoiteltiin jo pienillä juoksuaskelillakin. Manu teki salamannopean leimauksen, oli samantien epävarma siitä leimasiko hän lainkaan, leimasi uudelleen ja lähtiessään rastilta, kävi varmuuden vuoksi vielä kerran leimaamassa. Ainakaan sprintin maailmanmestaria tuosta pojasta ei tulisi...

Maaliin mennessä oli metsäautotiellä vielä oikein kunnon kokoinen mänty kaatuneena.

Manu: "Isi, arvaa mitä? Mä tulen tästä puusta yli!"

Hetken aikaa kuului äherrystä ja puhinaa ja sitten lopulta:

"Isi, arvaa mitä? Mä en pääse tän yli, tuutko auttamaan?"

Lopulta päästiin maaliin ajassa 49.14! Ja arvatkaas mitä? Sitten mentiin hampurilaiselle, kokikselle ja jälkiruokajätskille. Nuori suunnistaja nukahti ennenkuin pää ehti osua tyynylle. Mittaamattoman arvokkaita reissuja! Kuljettu matka 1,9km, aika 49,14.