Halusin lähteä pitkästä aikaa iltarasteille, mutta puuhakkaan päivän päälle riittäisi lyhyempikin reitti. Pojat eivät heti innostuneet rasteille lähtemään "kun ei ole kerran Hippo-rastitkaan, niin tuskin sieltä mitään palkintoakaan saa". Niin on nykynuoret pilattu jo ennen kouluikää. Pitkällisen maanittelun ja täytekekseillä lahjomisen jälkeen onnistuin pettämään pienemmän mukaani.
"Isi, arvaa mitä? Mä en sit ota kompassia mukaan, mä vaan liimaan rasteilla."
Manulle rasteilla leimaaminen on liimaamista, eikä poika ole suostunut kantaansa muuttamaan, vaikka sitä on yritettykin.
Lähtö venyi sen verran pitkäksi, että olimme perillä juuri ennen seitsemää ja varovasti kyselin, vieläkö meidät päästettäisiin maastoon lyhyelle radalle. Järjestäjä sanoi minut nähdessään, että ehtisin ihan hyvin käydä keskipitkälläkin, mutta oli hiukan kauhistuneen näköinen kertoessani, että lähden 4-vuotiaan kanssa matkaan. Pohjois-Forssan maastot ovat tunnetusti sitä "lounais-hämäläistä talousmetsää" eli risuja, rytöä, tuulenkaatamia ja muuten hidaskulkuista pohjaa. Nopsa ilmoittautuminen ja sitten järjestäjän varoitus:
"Ykkösrasti on sitten eri kivellä kuin on piirretty, ja tuulenkaatamat haittaavat kulkua seuraavalla välillä ja tuossa on sitten uusi hakkuaukko ja oikeastaan se ulottuu tännekin ja ja ja..."
Selvähän se. Eiköhän nämä löydetä pienistä epätarkkuuksistakin huolimatta
.
. Päivän rata:
Manu teki lähtöliimauksen ja sitten juoksuun. Oho! Ja heti turvalleen. Eihän siellä mitään juoksemaan pystynyt, vaan poika reppuselkään ja uusi yritys. Aluksi pienen suon (onneksi ei kovin märkä) ylitys ja hyppy ojan ylitse.
Manu: "Isi, arvaa mitä?"
Isi: "No, mitä Manu?"
Manu: "Isi, sä hyppäät paljon pidemmälle kuin muut."
Isi: "Aha, kiitoksia vaan, Kokeiletko kävellä itse hetken?"
Manu: "E-ei! En kävele!"
Ykkösrastille löydettiin siitäkin huolimatta, että se oli väärässä paikassa (kivi rastiympyrän oikeassa laidassa). Voi, sitä pienen miehen riemua, kun ensimmäinen rasti oli löytynyt.
Manu: "Isi, arvaa mitä?"
Isi: "No?"
Manu: "Mennään isi tämän jälkeen Autokeitaalle syömään hampurilaiset. Juomaksi kokis ja jälkkäriksi jätski, eiks joo? Joohan?"
Isi: "Katsotaan sitten suunnistuksen jälkeen."
Tiesin jo tässä vaiheessa hävinneeni tämän pelin. Loppumatka sitten fiilisteltäisiin hampparilla ja limulla...
Kakkos rastille päästäisiin kulkemaan polkua. Mitä helkkaria???! Eihän täällä mitään polkua olekaan, vaan ainoastaan umpeenkasvaneet traktorinrenkaiden urat. Lisäksi urat olivat niin syvät ja pohjalta märät, ettei poikaa voinut laittaa niitä kulkemaan. Pikku-ukko kantoon ja menoksi. Onneksi karttaa ei liiemmälti tarvinnut katsella, vaan maasto oli kaikista tuulenkaatamistakin huolimatta selkeää. Ennen rastia oli taas suht´leveä oja.
Manu: "Isi? Isi, arvaa mitä?"
Isi: "No mitä?"
Manu: "Ei kai me pudota tuohon ojaan?"
Isi: "Ei pudota. Eikös isi ollut hyvä hyppäämään?"
Manu: "Juu...mutta jos se olikin vain tuuria."
-Huokaus- Siinä meni sekin aiempi kehu virattomaksi.
Kakkosrastilta kolmoselle päästiin kulkemaan selkeää kuviorajaa myöten. Vaikka väli olikin varsin v-mäinen kuljettava, niin se taisi kuitenkin olla koko reissun helppokulkuisin, Mikä ihme täällä metsänomistajia vaivaa, ettei metsiä voi pitää kunnossa? Tuulenkaatamia Tapani-myrskyn jäljiltä vaikka miten paljon ja ne rungot, jotka on korjattu, niin kaikki risut ovat jääneet niille sijoillensa.
Tunnelmia kolmosrastilta:
Rastilta lähdettäessä huomasi heti, että nyt alkaa se uusi hakkuuaukko. Koko maasto oli parturoitu niin, että hyvä kun siemenpuut oli jätetty. Ajattelin rastin näkyvän satojen metrien päähän, mutta eikö sitä pitänyt sitten oikein etsiskelläkin. Ei kauaa, mutta tällaiset selkeät pisteet pitäisi osata ottaa silmät ummessakin. No, poikahan on vasta nelivuotias. Pitää yrittää malttaa ja antaa aikaa
. Rastin läheltä löytyi iso muurahaiskeko. Katselimme hetken keon vilinää ja lähdimme eteenpäin, kun Manu huolestui siitä, voiko muurahaiset syödä ihmisen? Välillä 4-5 olikin sitten leveämpi oja. Onneksi pienen matkan päästä löytyi paikka, josta pääsimme kuivin jaloin ja turvallisesti yli. Harvemmin näkee suolla sellaista kasvustoa, mitä nyt oli tarjolla. Ei ollut pienentäkään mahdollisuutta laskea poikaa alas, sen verran korkeita puskia kasvoi vieri vieressä.
Manu: "Isi, arvaa mitä?"
Isi: puuskuttaa ja yrittää päästä puskista läpi.
Manu (aivan korvan vieressä): "ISI, ARVAA MITÄ?"
Isi: "No, ei tarvitse huutaa."
Manu: "Tarvitseepas. Et sä kuule muuten. Äitikin aina sanoo ettet sä kuuntele."
Tämäkin vielä...Koko reissun mielekkyys alkaa mietityttää.
Isi: "No, mitä Manu? Kerro huolesi."
Manu: "Ei mitään. En mä muista enää. Mutta isi?"
Isi: "No, mitä Manu?"
Manu: "Onko noi kasvit nokkosia?"
Isi: "On siinä nokkosiakin, mutta enemmän tuossa on vadelmapuskia."
Manu: "Isi, arvaa mitä?
Isi: "No?"
Manu: "Nokkonen polttaa, ole varovainen!"
Aha. Helppohan tässä on olla varovainen, kun kaveri istuu hartioilla ja itse yrittää pysytellä pystyssä pehmeällä ja epätasaisella alustalla ja raivata tietään puskien läpi.
Manu: "Isi, arvaa mitä? Mulla on hampurilaisnälkä. Joko ollaan maalissa?"
Yhteistyöllä eteenpäin:
Vitosrasti löytyi aivan käsittämättömästä pusikosta. Miten helkkarissa tällainen rastipiste voi olla lyhyellä radalla? Nyt päästäisiin sentään viimeiselle rastinvälille ja siitäkin suurin osa uutta hakkuuaukkoa. Aukossa kulki niin selkeä metsäkoneen ura, että pystyin laskemaan pojan lopultakin alas ja tämä kulkikin useamman kymmenenmetriä marisematta. Ihmettelin, miten rauhallisesti herra tulee perässä, mutta Manuhan oli ryhtynyt keräämään keppilajitelmaa mukaansa. Jouduin kiristämään hampurilaisaterian väliin jättämisellä, ennen kuin poika suostui jättämään kepit yhtä lukuunottamatta maahan.
Manu: "Isi, arvaa mitä?"
Isi: "No, mitä Manu?"
Manu: "Mä tulen Miron kanssa hakemaan nää kepit myöhemmin, varmasti tulen!"
Aha. Pitäisi siis varautua siihen, että 4- ja 7-vuotiaat tulisivat keskenään kolmenkymmenen kilometrin päähän hakemaan risukuormaa. Varmuuden vuoksi tarkistin paikan kartalta ja painon tarkasti sen mieleeni. Ovatpa herrat hölmömpiäkin ideoita toteuttaneet, miksei siis tätäkin uhkausta. -Huokaus-
Viimeinen rasti näkyi jo pidemmän matkan päähän ja sitä tavoiteltiin jo pienillä juoksuaskelillakin. Manu teki salamannopean leimauksen, oli samantien epävarma siitä leimasiko hän lainkaan, leimasi uudelleen ja lähtiessään rastilta, kävi varmuuden vuoksi vielä kerran leimaamassa. Ainakaan sprintin maailmanmestaria tuosta pojasta ei tulisi...
Maaliin mennessä oli metsäautotiellä vielä oikein kunnon kokoinen mänty kaatuneena.
Manu: "Isi, arvaa mitä? Mä tulen tästä puusta yli!"
Hetken aikaa kuului äherrystä ja puhinaa ja sitten lopulta:
"Isi, arvaa mitä? Mä en pääse tän yli, tuutko auttamaan?"
Lopulta päästiin maaliin ajassa 49.14! Ja arvatkaas mitä? Sitten mentiin hampurilaiselle, kokikselle ja jälkiruokajätskille. Nuori suunnistaja nukahti ennenkuin pää ehti osua tyynylle. Mittaamattoman arvokkaita reissuja! Kuljettu matka 1,9km, aika 49,14.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti