Tampere Yörogaining 6.-7.11.2015

Älä juoksuta likkaa ihan loppuun. -Ohjeistus kotoa ennen kisaa

Sattuman kautta olin jäänyt ilman paria Tampereen Yörogaining -kisaan. Viime vuonna tapahtuma jäi väliin ja nyt en todellakaan halunnut tuollaisen virheen toistuvan. Jarin järjestämät kisat on viimeisen päälle hoidettu ja kartat ovat perinteisesti ensiluokkaisia. Tälläkin kertaa polut olivat ihailtavan hyvin paikallaan, vaikka ikänäkö alkaakin tehdä isoista mittakaavoista haastavia pimeällä. Kovin kauaa en ehtinyt paria huudella, kun tarjokkaita oli jo useampia. Nopeimmaksi tässä kisassa osoittautui Flipper, jonka olin nopeasti tavannut vain yhden kerran, paria viikkoa aiemmin Mammuttimarssin lähtötohinoissa. Parit viestit, yksi puhelu ja lähtöviivalle. Mikä siinä sen vaikeampaa on?

Reitinsuunnittelu lähti hieman tahmeasti liikkeelle, mutta aika pian sopiva reitti hahmottui vastapäivään kiertäväksi. Tarkoituksena oli kiertää järvi ja kulkea noin 60 kilometrin matka. Minulla oli kuormana parin viikon takaa Mammuttimarssin satanen ja Flipperillä Mammutilta 45km ja Halloween Hiken 50km, joka oli pienen ylilyönnin seurauksena venahtanut 70 kilometrin matkaksi. Luottoa omiin etenemismahdollisuuksiin kuitenkin oli vähintään riittävästi.    

Heti lähdostä varovaisuus pääsi unohtumaan ja huomasimme etenevämme kärkijoukoissa. Olin suunnitellut ottavani tarkasti oikean risteyksen, jotta moottoritien alitus onnistuisi vaikeuksitta kohti rastia 3P. Vilkaistessani karttaa, risteys oli jo ohitettu aikoja sitten ja olimme hyvää kyytiä painelemassa kohti Lahdesjärveä. Tein pikaisia korjausliikkeitä ja rastiksi valikoituikin 9E, joka oli siedettävällä etäisyydellä seuraavasta mahdollidesta ylityspaikasta. Leimaus sujui nopeasti ja peli oli osaltamme avattu. Matka jatkui samalla sykkeellä, vaikka olimmekin sopineet rauhallisesta vauhdista. Matka taittui rupatellessa ja rasti toisensa jälkeen antautui ongelmitta. Koska Flipper oli käärinyt heti startissa oman karttansa rullalle reppuu, oli suunnistus minun vastuullani. Otin risteykset mahdollisimman tarkasti ja epäselvissä paikoissa varmistin kompassilla kulkusuunnan. Lintutornilta (9C) lähdettiin oikaisemaan metsän kautta pyörätielle. Metsä oli vaikeakulkuista ryteikköä, mutta en halunnut lähteä ylittämään pistepeltoa suoraan. Metsän loppuessa oli vuorossa leveähkö oja ennen pyörätielle pääsyä. Herrasmiehenä päästin kauniimman sukupuolen edustajan kokeilemaan ojan ylitystä ensin ja Flipperin mulahdettua ojaan, hain itselleni paremman ylityspaikan. Oja ei tainnutkaan olla ihan puhtaimmasta päästä, sillä nyt tiimikaverilla oli viemärille tuoksahtavat, märät sukat sekä tossut. Puristimme sukista ja tossuista pahimmat vedet pois ennen matkan jatkumista.

Matka eteni vaivattoman oloisesti rasti rastilta. Vaikka rastilippuina olleet laminoidut kortit oli pitänyt piilottaa uteliailta silmiltä, ei erinonmaisten rastinmääreiden takia niiden löytäminen ollut vaikeaa. Rastin 3O ympäristössä sijainneet polut löytyivät hyvin ja Kaupin kanuunalle kiivetessä fiilis oli korkealla, jopa niin korkealla, että menimme parikymmentä metriä rastista ohitse, ennen kuin huomasimme tarkistaa rastinmääreen. On sitä joskus enemmänkin kisassa pummailtu. 

Kalevankankaalta keskustaan juostessa Flipper antoi ensimmäisen varoituksen kramppaavasta pohkeesta. Jatkoimme kuitenkin rastille asti hölkällä, vaikka kramppi tekikin silmin nähden kipeää. Puistonpenkillä annettiin pikainen ensiapu: suolaa ja hierontaa. Vaikka kisoja on tullutkin kierrettyä, niin ensimmäistä kertaa hieroin vaaleanpunaisen kompressiosäärystimen verhoamaa pohjetta. Matka jatkui varovaisesti kävellen kohti Ratinaa, mutta toinen tauko piti pitää Ilveksen yökerhon portailla. Portsari tarjosi suolaa ja olisi ottanut reppuselkäänsäkin työvuoronsa päätyttyä. Flipper päätti  kuitenkin jatkaa häntä hulluna juoksuttaneen gentlemanin kanssa.

Venyttelyn ja parin Buranan jälkeen teimme päätöksen muuttaa suunnitelmaa niin, että lähtisimme kohti maalia. Tilanne käytiin heti keskustelemalla läpi ja päätimme elää tilanteen mukaan. Järven kaakkoiskulmassa jalka toimi jo sen verran, että vaihdoimme kävelystä hölkälle ja päätimme käydä hakemassa vielä muutamia rasteja lisää. Messuhallin ja Partolan kautta siirryimme urbaanista ympäristöstä kohti metsäisempiä osuuksia. Oli mukava päästä pehmeämmälle alustalle ja fiiliskin nousi molemmilla. Ulkoilureitistöllä matka eteni joutuisasti ja vain lammenrannassa sijainnutta rastia joutui hiukan etsiskelemään. Määritettä ei tullut katsottua riittävän tarkasti ja huiskin edestakaisin, ohittaen rastin pariinkin kertaan lähietäisyydeltä. Ohitustien eteläpuolelle siirryttäessä tuntui kuin olisimme olleet jo liki maalissa: vain neljä rastia jäljellä ja lyhyt siirtymä maaliin. Nautiskelimme pimeäm metsän hiljaisuudesta ja rauhallisesta matkanteosta. Työ- ynnä muut murheet tuntuivat sillä hetkellä kaukaisilta. Juuri tällaiset tuntemukset vetävät kerta toisensa jälkeen mukaan näihin tapahtumiin.

Loppumatkan kilometreillä kosteus lisääntyi ja joku olisi voinut sanoa keliä jopa tihkusateiseksi. Vaikka rastienvälit eivät pitkiä olleetkaan, niin matkanteko oli selkeästi rauhallisempaa. Maasto oli mukavan vaihtelevaa ylä- ja alamäkineen. Rastilla (7I) leimatessa kävi mielessä, että tähänkö tämä jo loppuu? Voimia olisi ollut jatkaa vaikka pidempäänkin. Vaikka alkuperäisestä suunnitelmasta jouduttiin luopumaan, niin onnistuimme keräämään 115 pistettä / 46,6km, joka oikeutti 33. sijaan 91 joukkueen joukossa. Samalla Flipper sai mainion ensikosketuksen lajiin ja taisipa rogaining-kärpänen päästä puraisemaan pahemman kerran.

Olipa hienoa viettää marraskuinen yö rasteja etsien. Kiitos Flipperille rohkeasta heittäytymisestä mukaan ja positiivisesta asenteesta koko reissun ajan.  


Linkin takaa kartta edetyllä reitillä: http://but.fi/4n2

Kuluneet eväät:

9 dl   Urheilujuomaa
1 kpl Fazerina-patukka
1 kpl Geisha-patukka
1 kpl Teho sport energiapatukka
1 kpl Valio Mustikkakeitto 250g

Mammuttimarssi X 2015

Odotettu, pelätty, vihattu, rakastettu... sitä kaikkea ja vielä paljon lisää, on tuo myöhäissyksyinen ponnistus.

Lähtö Mammuttimarssille oli muhinut takaraivossa jo pidempään ja Pontuksen kanssa tehtiin alustava osallistumispäätös Medocin maratonmatkalla. Kun pari viikkoa ennen kisaa rastipistekoordinaatit tulivat julkisiksi, niin huomasimme tapahtuman olevan ihan naapurissa ja suurin osa matkasta kuljettaisiin meidän normaaleilla "lähiliikuntapaikoilla".
Viime hetkillä saimme vielä Minkiönkylän Mahdin vahvistamaan joukkuetta ja tunsimme olevamme valmiita valloittamaan Liesjärven sekä Torronsuon maastoja.

Karttaralli olikin taas ihan oma tarinansa. Selailin tuntikaupalla vaihtoehtoja netistä ja jo aiemmin hiirenkorville kulunut Hämeen Järviylängön retkeilykartta oli kovassa käytössä. Ongelmana oli, ettei kaikkia reittejä ja vaihtoehdossa ollut yhdessä ja samassa kartalla, vaan karttapaikan aineistoon piti itse käsin lisätä polkuja. Kohtuullisen hyvät 1:25000 mittakaavalla olevat kartat saatiin A3-tulosteina ja kontaktimuovilla suojatusta, kaksipuolisesta kartasta tuli, ainakin omasta mielestä, aika bueno.

Ennätimme lähtöpaikalle hiukan ennen pyöräilijöiden starttia ja ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Pieni porrastus lähtöajoissa oli onnistunut, sillä pahoja ruuhkia ei, ainakaan meidän kohdalle osunut. Vuosien aikana on ehtinyt tulla yllättävän monen kanssa tutuksi ja tälläkin reissulla muutamat kasvot saivat nimen. Munkkikahvien jälkeen olikin jo kiire heittämään reppu selkään ja siirtymään lähtöpaikalle. RC Eemelin Hazorin kanssa oli tehty YYA-sopimus ja ainakin alkumatka oli tarkoitus kulkea samaa matkaa. Heti ykkösrastille teimme reitinvalintamuutoksen ja lähdimme muutaman muun kanssa tekemään agressiivista oikoa pohjoista reittiä myöten. Jokiv painoi kevyellä jalalla pakoon ja näimmekin vain hetkittäisiä vilahduksia miehen otsalampusta pimeässä metsässä. Umpimetsässä tuntui hetkittäin, ettei eteläinen tiekierto ehkä olisikaan ollut huonompi valinta. No, ensimmäiselle rastille saavuimme kuitenkin kierron tehneen pääjoukon kanssa samaan aikaan.

Toiselle rastille pääsimme käyttämään paremmin paikallistuntemustamme, sillä pääjoukon kiertäessä loogisinta polkukiertoa, me suuntasimme etelään ja Ilvesreittiä pitkin suoraan rastille. Rastiympyrässä jouduttiin sentään tekemään muutamia ylimääräisiä tanhuaskeleita, kun rastinmäärite huusi kalliota, mutta rasti oli sijoitettu jyrjänteen alle. Saimme tässä kuitenkin keulilla olleen Luupiikin kaksikon kiinni, vaikka kaverukset sitten lähtivätkin paremmalla jalalla kohti kolmosrastia. Metsätietä edetessä puhelin piippasi viestin merkiksi: "Ei ihan kannattanu se oikominen ykköselle..." Vaivauduin vastaamaan järjestelytoimikunnassa olleelle Elwoodin lyhyesti "Hoovee eli hyvää viikonloppua..." Aika touhua tuollainen kannustava sanailu.

Kolmosrastille nautiskeltiin hölkkää Ilvesreittiä pitkin. Pitkospuut olivat todella liukkaita, mutta selvisimme Ilveksenluolakalliolla olleelle rastille pystypäin. Luupiikki oli jo aloittanut lähestymistoimet ja paikallistuntemuksesta ei ollut haittaa tälläkään rastilla. MiMa oli aiemminkin luolalla käynyt ja sen suuaukko löytyi vaivattomasti. Luupiikin Antti ryömi luola ja pudotti samalla karttansa kivien väliin niin, ettei sitä saanut enää nostettua ylös. Onneksi Antilla ja Mikolla oli tarkoitus edetä yhdessä tuumin koko matka. Matka jatkui pitkin upeaa Kyynäränharjua kohti Korteniemen aluetta. Suunnitelmaamme kuului edetä Ilvesreittiä myöten ja tällä reitinvalinnalla pysyimme koko ajan Luupiikin tuntumassa, vaikka heidän juoksuvauhtinsa näin alussa oli parempaa. Pitkäkärjen ja Korteniemen rastipisteet olivat tuttuja ja lennossa löydettyjä. Savilahdessa tapahtuneeseen uintiin päätimme otta vielä oikoreitin mahdollista uutta linjausta pitkin. Reitti olikin liki viivasuora, mutta polkua emme löytäneet. Vaikea arvioida, tuliko umpimetsässä takkiin, mutta uimapaikalla olimme taas Luupiikin kanssa samaan aikaan. Tällä kertaa uinti meni rutiinilla: vaatteet pois ja pelkät sukat jalassa kohti pelastusliivejä, vauhdilla kylmään veteen, poijujen kierto ja rantaan. Olin ottanut kuivat vaatteet jo valmiiksi, joten lämpö ei ehtinyt karata äijästä pahasti. Kuivan aluspaidan ja alkkarien lisäksi rasvailin varpaat ja vaihdoin kuivat sukat. Helppoa kuin heinänteko!

Seuraavat välit olivat taas selkeitä edettävieä ja suurimmaksi osaksi käytimme Ilvesreittiin kuuluvia polkuja ja teitä. Karhunpesännummen tervahaudalle mentäessä Minkiönkylän Mahdin jalka lipsahti liukkaalla pitkoksella ja mies vetäisi vauhdilla suoraan selälleen. Kun MiMan vähitellen pääsi nousemaan kontilleen, niin repusta valui vettä. Sekä juomapussi että palautusjuomatetra olivat antaneet kaatumisessa periksi ja repussa oli melkoinen sotku. Onneksi MiMa muutaman minuutin puhaltelun jälkeen kykeni jaloilleen ja pikaisen lääkityksen jälkeen matka jatkui. Tälläkin välillä suurin osa valitsi eri reitin kuin me. Jatkoimme Ilvesreittiä Kaksvetisen kautta Tapolaan ja sieltä Eerikkilän Urheiluopistolle. Niemenkärjessä sijainnut rasti löytyi heijastimen perustella ja lähdimme opiston alueelle tutkailemaan mahdollista vesipistettä. Luupiikin sällit tulivat urheiluhallin takaa vastaan ja saimme ensikäden tietoa hallinseinässä olevasta hanasta. Mukana kannetulle vesipostiavaimelle tuli siis kuitenkin käyttöä. Vettä tankatessa otimme samalla hieman enegiaa ja teippasin vasemman kantapään rakkojen ehkäisemiseksi. Ilmeisesti tässä nautittu palautusjuoma aiheutti jonkinasteisen energiapiikin, sillä kaivoin repustani nokkahuilun ja soitin yönpimeydessä pätkän englantilaista kansansävelmää. Harvalukuinen yleisöni teki jo lähtöään reitille, joten minullakin tuli kiire suoriutua mukaan.

Suunnitelma Ilvesreitillä jatkamisesta kariutui, kun polunpäätä ei löytynytkään. Muutaman minuutin harhailun jälkeen teimme päätöksen tavoittaa tienalku ja jatkaa sitä pitkin rastille. Pieni vastoinkäyminen kalvoi mieltä, mutta rasti löytyi ongelmitta. Sitten tapahtuikin jotain aivan eriskummallista: pieni siirtymä lännessä olevalle metsätielle vaihtui kummalliseksi harhailuksi ja lopulta, kun tavoitimme tien, niin olimmekin päätyneet pohjoiselle tielle. Virhe onneksi havaittiin heti tien suuntaa tarkistettaessa ja pääsimme etenemään kohti seuraavaa rastia. Ehkäpä coriolisvoima oli kuljettanut herrasmiehet ihan uusille urille. Kukapa näistä tietää?

Samalla kun ylitimme 2-tien ja leimasimme Pippurisuon puomissa olleen rastin, niin maastot muuttuivat täysin. Edessä oli pitkät aamuyön tunnit Torronsuon tuntumassa. Haapasaari oli ennestään tuttu paikka, joten pitkoksia perille ja rasti haltuun. Pienen huoltotauon jälkeen, alkoi hieman pidempi siirtymä Välisuolla sijainneelle rastille. Sekä reitinvalinta että suunnassakulku onnistuivat erinomaisesti, vaikka jalka alkoikin vähitellen painaa. Juuri ennen rastia jutusteltiin, kuinka pyöräilijöille polku olisi hienoa ajettavaa. Heti rastin jälkeen polku kuitenkin hävisi ja kauhistelimme pyöräilijöiden tunkkausta tiheässä risukossa. Idänpäänkallion lintutornille asti jalkaisin taisi päästä etenemään nopeammin kuin maastopyörällä. No mutta sellaista elämä välillä on.
Idänpäänkallion lintutornilla evästeltiin ja nautittiin upeasta aamun sarastamisesta. Oli taas aika kaivaa nokkahuilu repusta ja soittaessani "tein minä pillin pajupuusta" taisi soittaja olla liikuttuneempi esityksestä kuin paikalle vaivautunut yleisö. Samalla naureskeltiin, mitä laavulla yöpynyt henkilö mahtoi miettiä soitosta.

Reitistä Kiljamon lintutornille käytiin pieni palaveri, jonka voittivat jaa-äänet pitkospuiden puolesta. Jälkikäteen on helppo sanoa päätöksen olleen väärän, mutta toisaalta saimme nauttia auringonnoususta suolla sekä pikkupakkasen huurtamista pitkoksista. Pito oli yllättävänkin hyvä avoimilla paikoilla ja suurimmaksi osaksi hälkkäsimme eteenpäin. Kiljamolla koettiin pienimuotoinen pettymys, kun hakutalkoista huolimatta rastiteippiä ei löytynyt. Lopulta soitto järjestäjille varmisti teipin kadonneen. Samalla pidimme pienen teippailu- ja huussitauon. Seuraavaa reitinvalintaa arvottiin tauon ohessa ja päädyimme lopulta Somero-Forssatie valintaan ja sieltä metsää myöten Uunikivenharjun kautta Kallioon ja rastille. Kuulostaa helpolta, mutta matkaa oli takana noin 80 kilometriä ja eteneminen oli sellaista taistelua oman mielen kanssa. Torronsuon maisemat hyvästeltiin samalla, kun ylitimme 2-tien ja suuntasimme Kaukolantietä pitkin kohti Porrasta.

Miksi Tammela on niin suuri?

Sanonta ”Tammela on Portaalla korotettu ja Letkulla jatkettu” viittaa paitsi kunnan mahtavuuteen, myös maiseman muuttumiseen Hämeen ylängöstä Varsinais-Suomeen ja Someron savikkoon. -Lähde: Kulttuuriyhdistys Kuvion www-sivut

Kaukolassa sijainnut rasti "Välimäki" oli oikea ratamestarinnan erikoinen: Ilvesreitin linjaus kohtuullisen tuore ja harvakseltaan kuljettu. Lisäksi tuolla kohden kulkee kaksi linjausta samansuuntaisesti ja rasti tietenkin sen huonommin näkyvän kohdalla. Paikallistuntemuksesta oli tässäkin apua, vaikka hieman mekin jouduimme pusikossa pyörähtämään. Kaukolanharjun näkötornille noustessa reisi tuntui aivan tyhjältä ja raahauduin kolmisenkymmentä metriä muuan porukan takana. Vesi tuntui tulevan suoraan läpi ja eväät eivät olleet oikein maistuneet hetkeen. Kaivoin suolapäökinä-rusinasekoitusta repusta ja söin pari kourallista väkisin. Onneksi Suujärven uimarannan rastille päästiin rallattelemaan alamäkeen. Suujärvellä päädyimme jatkamaan Portaanharjua pitkin kylälle, koska emme kokeneet tiellä juoksemista enää mielekkääksi. Olo oli tosi väsynyt ja raihnainen. Puolen litran minigrip-pussillinen suklaarusinoita kuitenkin alkoi palauttamaan voimia vähitellen ja Portaassa juoksu alkoi taas maistua. Harmi, että upean Portaanharjun maisemat jäivät aurinkoisessa säässä nauttimatta, kun kaikki energia meni siirrellessä jalkoja vuorotellen eteenpäin. Lontonmäen rastin kuvittelin tulevan hetkessä vastaan, mutta täyden työn sinne etenemisessä sai tehdä. Hiekkakuoppakin tuntui kestävän kirotun pitkään. Pitääkö sorakeisarilla olla noin paljon omaisuutta? Eikö vähempikin riittäisi? 

Viimeiseltä rastilta maaliin oli tunteiden myllerrystä ja synkästä epätoivosta ilon hetkiin. Miehet olivat ottamassa matkasta niskalenkin ja kohta pääsisi syömään oikeaa ruokaa sekä peseytymään. Pieni metsäoiko ei tainnut olla lyhyin reitti, mutta väliäkö sillä. Peltotietä ei löytynyt, mutta pellolla oli tien kohdilla selvät traktorin jäljet. Yli vaan! Väreen kuormalavatehdas oli kaunis näky. Tuuliko sen roskan sinne silmään lennätti? Enää olisi yksi peltoaukea tietä pitkin maaliin. Väsymys unohtui hetkeksi taka-alalle ja poikajoukossa oli jopa riehakasta tunnelmaa. Ultraurheilijalle maali on jopa äitiä kauniimpi sana, kun takana on riittävästi matkaa sekä edettyjä tunteja. Elwood oli tullut maalin kohdalle ottamaan meitä vastaan ja harvemmin miehen näkeminen on aiheuttanut noin herkkiä tunteita. Kamala oli hetkessä muuttunut ihanaksi ja mahdoton suoritetuksi.
Pontus, Minkiönkylän Mahti sekä Hazor: Iso kiitos, isosta urakasta! Oli hienoa edetä juuri teidän kanssanne 100km/16h26min.

Sinnittelin kotona toista tuntia hereillä, ennen kuin meni pienille päivä unille. 17 tuntia myöhemmin heräsin 4 kiloa lähtöä kevyempänä ja vatsalihaksetkin oli kauneusunien aikana ilmestyneet pullukan pömpön tilalle. Jostakin syystä matkan aikainen juominen oli ollut vesivoittoista ja imeytymisen kanssa oli koko kisan ajan ongelmia. Seuraavalla kertaa pitää keskittyä juomaan enemmän urheilujuomaa ja juomaan yleensäkin enemmän. Kaiken kaikkiaan... taas yksi kokemus, jota en antaisi mistään hinnasta pois. Tuskinpa kukaan sitä haluaisikaan....

Kuluneet eväät:

2 x Valio Onni vadelma-mustikkakaurapuuro
1 x Teho palautusjuoma
2 x Teho Sport energiapatukka
1 x Marabou DubbelNougat -patukka
1 x Mars -patukka
1 x Geisha -patukka
1 x Fazerina -patukka
1 x Snickers -patukka
5 x BisBis -lakritsa
1 pss suklaarusinoita
1 pss suolapähkinä-rusinasekoitusta
noin 2,5 litraa vettä
1 litra urheilujuomaa

Hymyillään ja vilkutetaan - Marathon du Médoc 2015

Paikallinen maratonklubi, NoCanDo Marathon Club, järjesti jäsenistölleen matkan Ranskassa juostuun Marathon du Medoc –tapahtumaan ja reissuun lähdettiin yhdentoista hengen iskuryhmällä. Menomatka alkoi jo ennen kukonlaulua aamulennolla Helsingistä Amsterdamiin. Välilaskun aikana tutustuttiin tuon syntisen kaupungin vähemmän syntisiin nähtävyyksiin. Pastatankkaus hoidettiin Vapianossa viimeisen päälle kuntoon ja jos vatsaan jäi pienikin tila käyttämättä, sitä tilkittiin suklaalla ja muilla makeilla herkuilla. Aurinkoisen Amsterdamin jälkeen vuorossa oli vielä lyhyt lento Bordoux´n kentälle. Vuokra-autoa jouduttiin hetki odottelemaan, mutta odotus kannatti tällä kertaa Saimme käyttöömme liki uuden ja tilavan 9-hengen pikkubussin. Porukan kiireisimmät olivat lähdössä kotimatkalle jo maanantaina, joten kahdelle hengelle löytyi sähäkkä, pieni ranskatar. Siis vuokra-auto... Majoituspaikka oli kolmisenkymmentä kilometriä maratonin lähtöpaikasta, pienen taajaman kupeessa. Markkinointikuvat ja kohde vastasivat yhtä hyvin toisiaan kuin ranskalaisilta voi odottaakin. Kaikille saatiin kuitenkin yösija huoneistosta ja lähdimme kiireellä numerolappujen hakuun. Pauillac –niminen kylä toimi maratonin lähtö- ja maalipaikkana sekä iltarientojen pitopaikkana. Kylällä nautittiin vielä reilu pastabuffet, ennen kämpille ja nukkumaan lähtöä. Koska kaupat olivat jo menneet kiinni, niin ostimme aamupalaksi joka ukolle patongit ja pullovettä. En ollut varannut mitään eväitä matkaan, kun ”kuitenkin paikan päällä käydään kaupassa ja sieltä ostetaan tarvikkeet”. Numerolapun ja t-paidan lisäksi kassista löytyi yksi geeli, joten ihan pelkällä pyhällä hengelle ei matkaan tarvinnut lähteä.

Aamulla suuntasimme lähtöpaikalle hyvissä ajoin, sillä pelkäsimme kapean tien ruuhkaisuutta. Ilmeisesti ennätimme ennen ruuhka-aikaa perille, sillä matka taittui jopa vauhdikkaammin kuin edellisenä iltana. Harvemmin (ei ikinä) on tullut juotua näin vähän ennen maratonia ja aamupalana oli siis vain täytetty patonki. Lähtöä odotellessa kävimme leipomossa aamukahvilla, ettei päänsärky pääsisi iskemään kofeiinin puutteesta. Tapahtuma-alueelle saapuessa kauhistelimme neljään bajamajaan luikertelevaa kymmenien metrien pituista jonoa, mutta rannasta löytyi sentään lisää eriöitä ilman jonoa. Ilmoittautuneita oli tänä vuonna yli 9600, joten järjestäjiä ei voi ainakaan moittia vessamäärän ylimitoittamisesta.

Hakeuduimme Pontuksen kanssa lähtöalueelle hyvissä ajoin ja yritimme päästä mahdollisimman lähelle lähtöviivaa. Etenemisen estivät kuitenkin erilaiset karnevaalihärpäkkeet, joita ihmiset olivat tuoneet mukanaan varsin runsaasti. Varttia ennen lähtöä alkoi ohjelmanumero, jossa valtava hopeinen pallo nostettiin nosturilla ilmaan ja akrobaatit esittelivät taitojaan sekä nauhoilla että trapetsilla ja kumilangoilla keikkuen. Ohjelma oli erittäin vaikuttavaa seurattavaa isosta väkijoukosta käsin. Herkempi kaveri olisi saattanut jopa liikuttua tilanteesta, mutta onneksi minä selvisin vain roskan menemisellä silmään.  Samalla sai alustavan käsityksen tapahtuman naamiais-/karnevaaliluonteesta. Lähtömerkistä joukko lähti hiljalleen eteenpäin ja juoksijoiden päälle ammuttiin valtava määrä värikkäitä konfetteja. Huikea fiilis täytti mielen ja oli mukavaa lähteä ilman aikapaineita tai –tavoitteita matkaan. Yleisöä oli valtavasti teiden varsilla taputtamassa ja kannustamassa huudoin. En ole törmännyt missään aiemmin tuollaiseen tunnelmaan.

Ensimmäinen yllätys koettiin noin 800 metrin etenemisen jälkeen. Lähtö ei ollutkaan lähtö, vaan maratonin ajanotto lähti liikkeelle vasta täältä. Tuossa vaiheessa mahtui jo hölkkäämään ja lähdimme hakemaan ”omaa paikkaamme” pitkäksi venyneestä letkasta. Toinen yllätys koettiin, kun ensimmäinen punaviiniasema oli jo kahden kilometrin, toinen kolmen ja kolmas neljän kilometrin kohdalla. Samaan aikaan olimme päässeet nauttimaan jo neljän bändin esiintymisestä. Kerta kaikkiaan huikea fiilis! Olimme ennakkoon suunnitelleet hölkkäävämme tuonne 25-30 kilometrin kohdille, ennen kuin nauttisimme viinistä. Urheilujuomaa ei näkynyt millään juoma-asemalla, mutta kaikkea muuta sitten olikin: appelsiinia, banaania, leivonnaisia, sipsejä, suolakeksejä, vettä ja kolaa ym. Pelkäsin vähäisen juomisen ja urheilujuoman puutteen tuovan ongelmia loppumatkasta, mutta toisaalta oli mukava kokeilla hiukan erilaista evästystä pitkän suorituksen aikana. Kun pahin ruuhka oli ohitse, niin kannustusta sai enemmän ja enemmän omalla nimellään. Yleisö luki numerolapusta juoksijan nimen ja kannusti erilaisin huudoin ohi kiitäviä maratoonareita. Pienet lapset olivat käsi ojossa läpsäyttämässä ylävitosia. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Ensimmäinen kymppi taittui hiukan alle 59 minuutin. Olimme hiljalleen nostaneet vauhtia ja tiheään olevien juomapisteiden takia matka tuntui edenneen varsin ripeästi. Saman klubin miehistä JJ ohiteltiin aika pian kympin jälkeen. Hän oli päässyt varsin lähelle lähtölinjaa, kun oli aiemmin kadottanut meidät muut.

Viinitarhojen ja –tilojen halki kulkevia pieniä teitä, upeita maisemia, iloisia kanssajuoksijoita ja huikea fiilis (sanoinko jo?): Mikäs siinä oli tallustellessa. Aurinko hyväili kulkijoita, mutta vähitellen taivaalle kerääntyi myös tummempia pilviä. Toivoimme koko ajan, että olisimme mahdollisimman pitkällä ennen sateen alkamista. Juoksureitti muodosti kahdeksikon, kahdesta liki saman mittaisesta lenkistä. Ensimmäisen lenkin loppuosa kulki viivasuoralla rantatiellä ja oli hetkittäin jopa tylsähkö. Onneksi olimme Pontuksen kanssa sopineet juoksevamme yhdessä mahdollisimman pitkään ja juttuseurasta ei todellakaan ollut haittaa. Kylää lähestyttäessä kannustuskin taas vilkastui. Vilkuttelimme yleisölle takaisin ja kiitimme kannustuksesta. Tämä aiheutti positiivisen kierteen: mitä enemmän vilkuttelit ja kiittelit, sitä enemmän yleisö kannusti. Muistinko mainita, että tapahtumassa oli huikeaakin huikeampi fiilis?

Noin 26 kilometrin juoksun jälkeen alkoi taas viinitiloja ja tarjoilua tulla tiheämmin. Tummat pilvet roikkuivat alempana, mutta vielä hetken saimme edetä poutakelissä. Jalkoja kiristeli odotetusti, sillä viimeisen kuukauden aikana auton mittariin on ilmaantunut reilut 8000 kilometriä, joka tarkoittaa yli 120 tunnin istumista autonratissa. Minkiönkylän Mahti availi ennen reissua pahimpia jumeja hieromalla, mutta yhdellä hierontakerralla ei saatu korjattua kuukauden syntejä kokonaan. Chateau Lagrange sai kunnian olla ensimmäinen viinitila, josta otimme punaviinimaistiaiset. Pahoittelen tilalle aiheuttamaani mahdollista mielipahaa, sillä viinitippa ei Kapteenin suussa mansikalta maistunut ja vaihdoin juoman lennosta kolaan. Ehkäpä ei olisi kannattanut syödä sitrushedelmiä ennen viininmaistamista. Samalla kun sade alkoi hiljalleen 32 kilometrin tietämillä, reitti kääntyi takaisin kohti Pauillac´ia. Pahin innostus juoksuun oli ohitse, enkä välittänyt vetää mukana ollutta, ohutta sadetakkia päälle. Otin jokaiselta juomapisteeltä jotain energiaa sekä juomaksi vettä tai kolaa. Loppumatka oli oikeaa eväspöytien ilotulitusta: paikallisia hedelmiä, ostereita & shampanjaa, entrecote-kuutioita, juustoja & rypäleitä ja tietenkin jäätelöä. Siitäkin huolimatta, ettei minulla ollut suolaa matkassa, kädet olivat turvoksissa ja juoksu oli ihan yhtä raskasta kuin miltä se näyttikin. Manailin laiskuuttani venytellä ja toivoin, ettei kramppi yllättäisi matkantekijää. 

Noin 35 tai 36 kilometrin kohdilla JJ sai meidät kiinni. Pontus varmisti minulta, että kaikki on ok ja lähti ottamaan loppukiriä JJ:n kanssa. Ajattelin pudottaa saman tien kävelyksi, mutta jatkoin kuitenkin hölkällä. Tien varressa oli nyt selvästi vähemmän kannustajia sateen takia. Meno oli muutenkin tempoilevampaa, kun juoksijoita tuli ohitse ja minä ohittelin taas vuorostani kramppien takia venytteleviä maratoonareita. Jouduin kävelemään ylämäessä, mutta ilokseni huomasin olon olevan varsin hyvä, vaikka jalat eivät olleetkaan yhteistyökykyiset. Osterit ja shampanja jäi vesisateessa nauttimatta, samoin juustot. Pihviä ja jäätelöä en suostunut ohittamaan, vaikka aika painuikin näiden takia yli neljän tunnin. Olisi todennäköisesti painunut muutenkin. Viimeinen kilometri tuntui tuskaisen pitkältä ja jälkikäteen mietittiinkin porukalla, että oliko merkintä ihan oikeassa kohdassa. Maaliin tullessa sai mukavasti kannustusta, vaikka vesisade olikin taas kiihtynyt. Yritin pientä kiriäkin, mutta jäin kuitenkin odottamaan ohittamaani, ihomaalilla värjättyä sälliä ja maalissa onnittelimme toisiamme tasaisesta suorituksesta. Loppuajaksi tuli 4:04:43 ja nettoajaksi 4:02:51. Sain heti kivennäisveden käteeni järjestäjiltä ja numerolapun lukemisen jälkeen olo oli kuin jouluaattona pukin polvella: ensin kaulaan ripustettiin mitali, perään sai olkalaukun, mukin ja sille kaulanauhan, sadetakin ja pullon punaviiniä puulaatikossa. Palelsi sen verran, että lähdin saman tien tarpomaan kohti autoa. Koko matkan kantamani takin vedin sentään ylleni. Autolla heikotti, mutta Pontus tiesi, mikä saa pullean pojan suun messingille. Suklaapatukka ja limsa katosi urheilijanuorukaisen kapeisiin kasvoihin alta aika yksikön.   

Suihkun jälkeen piti saada lisää evästä ja suklaan, makeiden leivonnaisten sekä limsan lisäksi ostin paikallisesta "siwasta" jäätelöä. Arvostus Ranskaa kohtaan nousi samalla hetkellä, kun huomasin ettei yksittäisiä jäätelötuutteja ollut tarjolla, vaan pääsin hyvällä omallatunnolla syömään koko pakkauksen suklaatuutteja. Aika touhua! Iltariennoista sen verran, että ilotulitus oli huikea, samoin bändi. Tunnelma alueella oli kerrassaan käsittämättömän huikea ja muut klubilaiset vielä herrasmiehinä kehuivat ajotapani soveltuvan ranskalaiseen liikennekulttuuriin saumattomasti. Jos koko viiden päivän matka pitäisi tiivistää yhteen lauseeseen, niin "Ovessa luki että gentleman, mut´me pojat mentiin vaan!" pitäisi liikuttavan hyvin kutinsa.  

World Rogaining Championship 24h, WRC2015 Saariselkä

Peruspositiivinenkin kaveri on joutunut ottamaan muutaman päivän lepoa ja jalostamaan ajatuksiaan Saariselän urakasta. Aluksi ajattelin, etten kirjoita mitään, mutta pienen painostuksen jälkeen täältä pesee ja linkoaa...

Alkuvuoden rogaining –kisat olivat menneet varsin mukavasti ja odotukset itsensä voittamisesta myös Saariselällä olivat korkealla. Docin saatua keuhkokuumeen Someron Yörogan jälkeen, tiimimme kärsi ison loven vahvuudestaan. Yritimme Minkiönkylän Mahdin kanssa parhaamme mukaan painaa menetyksestä johtuvan harmin taka-alalle ja keskittyä omaan tekemiseemme. Autoilimme kaikessa rauhassa pohjoiseen torstain ja perjantain aikana. Perjantaina oli mukavaa tavata tuttuja kisakeskuksessa, pakkailla hiljakseen reppua sekä saunotella ennen yöunia. Kohtuullisen hyvien unien ja aamupalan jälkeen tunnelma oli odottava. Reitinsuunnittelu lähti hyvin liikkeelle ja saimme suunnitelman valmiiksi, reitit piirrettyä sekä kartat muovitettua tuntia ennen lähtöä. Ihan huippupisteisiin reitillä ei yllettäisi, mutta tärkeintä olisikin ehjä suoritus. Suunnitelmana oli kiertää tuntureita päiväsaikaan ja pimeyden laskeutuessa siirtyä etelän kautta kartan länsireunalle.

Kuva: Antti Nousiainen

Kisaa varten poikettiin ostamassa Iin Kärkkäiseltä uusi kello.

Anovasta katseesta huolimatta, satelliitit jäivät kellolta löytämättä.

Samoin ranneke oli miehen ranteelle turhan lyhyt. Ihme homma!  

 

Lähtöalue oli täynnä hymyileviä ja hyväntuulisia ihmisiä. Kohta saataisiin rogaining –herkkua vuorokauden ympäri, auringon helliessä kisailijoita. Lähtökellon kilistessä, suuntasimme pitkässä letkassa kohti rastia 77 ja sieltä rastille 91. Aika moni oli päätynyt ottamaan rastit toisin päin, mutta olimme erittäin varmoja suunnitelmamme paremmuudesta. Molempien jalat olivat vielä hiukan unessa ja pohkeita kiristeli. Joimme heti alusta asti noin kymmenen minuutin välein. Olimme liikkeellä kahdella 0,5 litran pullolla, jotka kulkivat minun repussani etupulloina. Minkiönkylän Mahdilla oli lisäksi juomapussi mukana, jos sattuisi pidempi tankkausväli matkalle. Alun rastit osuivat hyvin kohdalleen, emmekä tehneet niin paljoa kiertoa käyriä myöten, mitä olimme ennakkoon suunnitelleet. Rastille 75 edetessä näimme kaukaisuudessa tuttuja hahmoja: Pumppi, Pontus & Tasku olivat tulossa vastaan. Lähdimme mutkittelemaan ja liitelemään kuin lentokoneet konsanaan. Muutaman kaarroksen ja mölyämisen jälkeen tuli mieleen, että mitäpä jos kolmikko onkin joku muu. Kohautimme olkiamme ja tuumimme, että kasvaapa maine vaikka kunnia menisikin. Kohtaaminen oli hikisiä poskipusuja, ylävitosia ja riemukasta naurua. Heti Team DA-Designin perässä vastaan tuli Samba Trail Runningin Jokiv ja Mikko K. Tunnelma oli liki yhtä riehakas, mutta poskisuudelmat jätettiin väliin. Evässuklaat olivat helppoja nautittavia, kun kuumuuden takia ne saattoi puristaa geelien tapaan kääreestään. Kovin märkiä kohtia ei vielä ollut. Olimme tehneet sopimuksen, että kengät pidettäisiin mahdollisimman kuivina, mahdollisimman pitkään. Tunturissa eteneminen sujui vaivatta, eikä isoja koukkuja päässyt syntymään. Vasta rastille 24 (kumpareen päällä) tehtiin pieni kaartelu, kun tulimme polulle metsästä emmekä saaneet sijainnista heti kiinni. Tässäkin puhutaan vain muutamista minuuteista ja pienestä pyrähdyksestä polulla molempiin suuntiin.

Olimme juoneet tasaisesti koko ajan pulloista sekä MiMan kantamasta mukista, jolla kauhaistiin raikasta vettä puroista. Siirtyminen kartan itäosaan ja metsämaastoon, hidasti hölkkäilyn reippaaksi kävelyksi. Olimme reilusti omaa aikatavoitettamme edellä ja fiilikset olivat korkealla. Ihastelimme lämmintä päivää sekä luonnon monimuotoisuutta. Paikoin oli pienen luontovisailun paikka, mutta toinen tiimistämme ei selvästikään ollut parinsa tasolla luonnontietämyksessä. Ei taida jäädä epäselväksi kumman rooli oli opettaja ja kumman kovapäinen oppilas. Minkiönkylän Mahdilla oli muutinkin ihme tuntosarvet ylityspaikkojen suhteen. Kerta toisensa jälkeen säilyimme puroja ylittäessä kuivina, kiviä tai puunrunkoa hyväksi käyttäen. Suomujoen vartta edetessä vuorottelimme kevyttä hölkkää sekä kävelyä. Emme lähteneet ylittämään leveää jokea ja hakemaan rasteja sen itäpuolelta, vaan pysyttelimme suunnitelmamme mukaan koko ajan joen länsipuolella. Joen sivuhaarastakin menimme ylitse kiviä myöten, vaikka näimmekin muita tiimejä ylittämässä paljain jaloin matalahkoa uomaa. Jaloissa tuntuivat rakon alut, mutta muuten menossa ei ollut moittimista. Rastille 67 (notkon yläosa) onnistuimme koukkaamaan liian aikaisin pienen joenmutkan tulkintavirheen takia. Saimme kuitenkin rinteessä heti kiinni sijainnistamme ja korjattua oikeaan paikkaan. Olimme päätyneet kulkemaan suunniteltua suoraviivaisemmin, koska käyrien seuraamisesta ei tuntunut saavan erityistä hyötyä helpomman kulkemisen tai ajansäästön muodossa. Muita tiimejä näimme suhteellisen harvakseltaan, mutta kumpareen päällä (R67) tavoitimme sentään setäsarjassa kisailleen Ihan hukassa -kaksikon. Taikurit vilkaisivat ohimennen reittiämme ja totesivat sen kelvottomaksi :)

Ehkäpä saatu palaute oli järkyttänyt herkkää mieltä, sillä seuraavalle rastille sattui ensimmäinen kunnon pummi. Notkon ja isomman "kurun" tunnistaminen metsässä osoittautui hankalaksi, koska aivan yhtenäiseksi karttamerkintöjä emme kokeneet. Välillä pieneksi notkoksi merkitty uurre saattoikin olla melkoinen pudotus. Pyörimistä, kartan tutkailua, lisää pyörimistä ja tähystelyä... Lopulta saimme kiinni alempaa rinteestä ja taivallettua pitkältä tuntuvan tovin rastille. Tässä vaiheessa olin evästellyt ensimmäisen kerran kiinteämpää sapuskaa, kun nautin tetrallisen Valion Onni Mustikka-Vadelmapuuroa. Eväs vei tuossa 7 tunnin kohdalla mukavasti näläntunnetta ja täytti vatsaa. Rastille 36 piti seurata käyriä, mutta vinossa rinteessä kulkeminen koettiin niin hankalaksi, että hakeuduimme ylempänä kulkevalle tasanteelle. Hiukan ennen rastia kuulimme sivustasta ääniä ja saimme Mila Finland –tiimistä  vetoapua parille seuraavalle rastille. Prittinen/Nurminen kaksikko kulki suunnilleen meidän vauhtiamme, mutta suunnistus kävi heiltä kellontarkasti. Hämärä oli laskeutumassa ja välillä 95-43 pidimme pienen huoltotauon tunturin päällä. Otimme irtohihat käyttöön, lamput päähän, rasvailimme varpaat ja söimme kourallisen irtokarkkia fiiliksen ylläpitämiseksi. En tiedä vaikuttiko tauko tekemiseen, mutta onnistuimme haparoimaan kumpareen 43 otossa hetkisen. Pahasta pyörähdyksestä ei ollut kyse, mutta huomasimme että tarkkana pitää olla. Seuraavan välin alkupuolella piti taas ylitellä leveä uoma ja pelkäsimme hetken, että periaate kuivista kengistä jouduttaisiin rikkomaan. MiMan haukan katse kuitenkin löysi hetkessä mahdollisen ylityspaikan ja päädyimme kokeilemaan ylitystä niin, että pidin MiMan kädestä kiinni, jos kivi olisikin liukas. Palkitsin MiMan tästä uhrautumisesta pitämällä sen verran tiukasti kiinni, että kaveri jäi kahden metrin haara-asentoon ja toinen Speedcross virtaavan veden alle. Itse onnistuin tietenkin ylittämään kuivin jaloin, kun MiMa oli todennut kiven kuivaksi. Kiitos ja anteeksi!

Pidempi polkusiirtymä poroaitauksessa olleelle rastille (puron haara) tehtiin jo pilkkopimeässä. Vastaan tuli useampikin tiimi eli melkoisesta valtatiestä tuollainen mönkkäriura kisan aikana kävi. Rastille mennessämme pääsimme ihailemaan otsavalojen välkehdintää eri puolilta aluetta. Oli hauskannäköistä, kun valoja liikkui niin lähellä kuin kaukanakin. Matkanteko oli selvästi hidastunut ja leimausten väli pidentynyt. Notkoa 61 koukkasimme hiukan liikaa lännen puolelta, mutta rasti antautui kuitenkin korjausliikkeen jälkeen helposti. Olimme tehneet matkaa noin kaksitoista tuntia ja päätimme kaivaa repusta lämmitettävän kanapata-aterian. Emme pysähtyneet missään vaiheessa, vaan ruoka lämpeni kävellessä ja ruokailunkin hoidimme vuorovedoin. Puron vartta oli helppo edetä ja suorastille 72 mennessä eväät oli jo syöty. Uusi poroaita ja mönkijäura aiheuttivat hieman hämmennystä, mutta rastille päädyttiin hyvin pienellä koukulla. Seuraavalle rastille olikin pidempi siirtymä ja päädyimme kulkemaan polkua suunniteltua pidempään, koska polunmutkasta olisi lyhyempi suunnistusmatka rastille. Matka eteni hitaasti, mutta lopulta polunmutka saavutettiin ja käännyimme kohti rastia 80 (kumpareen päällä). Rastin tietämille oli karttaan merkitty rakkaa ja se toimisi stopparina. Kumpareen päällinen saavutettiin, mutta rakka loisti poissaolollaan. Pimeydessä oli mahdotonta havaita tarkempia kumpareen muotoja ja lähdimme korjaamaan tunteella itään. Aika kului, mutta maisema pysyi samanlaisena. Viimein kumpare alkoi jo kääntyä alamäkeen ja piti tehdä ratkaisu jatkosta. Rastia emme löytäneet lopultakaan, vaan päätimme ottaa takaisin tulosuuntaan polulle. Polulla pidettiin vielä pieni tuumaustauko ja heittäydyimme kanervikkoon karttaa tutkimaan. Samaan aikaan paikalle saapui parikin ryhmää venäläisiä, jotka olivat epävarmoja sijainnistaan. Jouduimme myöntämään, ettei meilläkään tietoa sijainnista ole ja jatkoimme omaa tiimipalaveriamme. Päädyimme ratkaisuun jatkaa polkua eteenpäin ja kääntyä suunnitelman mukaan rastille 33 (notkon yläosa). Emme tuossa vaiheessa tienneet, että olimme yrittäneet rastille 80 liki 1,3 kilometriä liian aikaisin. Tämän vuoksi polunristeyskään ei tuntunut tulevan ollenkaan ja kun lopulta saavutimme risteyksen, olimme varmoja ettei se voinut mitenkään olla oikea risteys. Ei auttanut muu kuin jatkaa korpivaellusta kohti 4-tietä ja mahdollisuutta saada tarkasti itsemme takaisin kartalle.

Lopulta saavuimme asfalttitien laitaan ja kaivoin repustani takin. Harmitus ja pitkä kävely olivat aikaan saaneet palelun. Samalla evästely ja juominen oli jäänyt vähemmälle. Olimme hetkeä aiemmin ohittaneet miesparin, joista etummainen kantoi molempien reppuja ja taaempi ontui jalkaansa. Laskimme jäljellä ollutta aikaa sekä suunnitelmamme loppuosan mahdollista toteutusta. Alalenkki piti jättää pois ja suuntasimmekin rastille 58 (kumpareen päällä). Saariselän risteyksen jälkeen kilpailunjohtaja ajoi raatotaksilla pariin kertaan ohitse. Kolmannella kerralla hän kysyi onko kaikki ok ja olimmeko soittaneet apua. Arvasimme kyseessä olleen ohittamamme miesparin ja neuvoimme raatotaksin oikeaan suuntaan. Mäen päällä heräsi ajatus pienestä tuumaustauosta ja roskien poistamisesta kengistä. Samalla, kun tuulettelimme jalkojamme, torkahdimme kanervikkoon hetkeksi ja pieni tauko venyi gps –jäljen mukaan kuuteentoista minuuttiin. Palelin voimakkaasti herätessäni, eikä kummallakaan ollut suurempaa intoa jatkaa vielä kahdeksaa tuntia maastossa. Päätimme lyhentää vielä kerran reittiämme rasteihin 58-74-78-maali sekä lähteä syömään, saunaan ja nukkumaan. Totta kai pummasimme rastia 58 (kumpareen päällä). Kuljimme noin 50 metrin etäisyydeltä ohitse ja skannailimme pari kauempana olevaa kumparetta. Pää ei toiminut lainkaan ja suunnistus oli sellaista huiskimista sinne tänne. Suunnatessamme rastille 74 (nenän alaosa), itsetunto oli hukattu Kiilopään metsiin. Valitsimme pidemmän polkukierron, jota pitkin päästäisiin suoraan rastin tuntumaan. Onnistuimme tässäkin haparoimaan ja kumpikin oli näkevinään rastilipun toisella puolella notkoa. Sinne päästyämme rastilippu oli mystisesti kadonnut. Istuin kannonnokkaan tutkimaan karttaa ja toivoin jonkun muun tiimin tulevan paikalle ja paljastavan rastin sijainnin. Olo oli lannistettu ja väsynyt. Samassa havaitsin rastilipun toisella puolella notkoa liki niillä sijoilla, josta olimme hetkeä aiemmin tulleet ylitse. Leimauksen jälkeen ei ollut vaikeaa tehdä yhteistä päätöstä suoraan maaliin kulkemisesta ja hakeuduimmekin kisakeskukseen menevälle uralle. Fiilis oli alakuloinen ja itsetunto kadoksissa. Alamäkeen vaihdoimme vielä hölkäksi, mutta maalileimaukseen tultiin kävellen. Olisi tuntunut nololta ottaa loppukiriä tuollaisen suorituksen jälkeen. Maalissa oltiin ajassa 18 tuntia 31 minuuttia ja 48 sekuntia. Pisteitä kertyi 1310 ja matkaa maastossa noin 85 kilometriä.

Kisakartta

Kaikesta huolimatta… Aivan upeat järjestelyt ja maailmanmestaruuskisan arvoinen tapahtuma. Kaikki toimi ja kilpailijat saivat rauhassa keskittyä kilpailemiseen. Järjestäjät olivat hoitaneet jopa hienon hellekelin kisan ajaksi. Kiilopäällä nähtiin vain iloisia kasvoja ja palvelualttiita toimihenkilöitä. Kiitos talkooväki arvokkaasta työstänne!

Ja kuitenkin… Harmittaa ihan vietävästi. Olisi helpompaa ymmärtää heikko tulos, jos virheeseen olisi selkeä syy: kunnon loppuminen, imeytysongelmat tai muut fyysiset seikat. Nyt jalat eivät olleet edes, rakkoja lukuunottamatta, kipeät. Liian helpolla päästettiin itsemme. Alun hyvän liikkeen ansiosta oltiin reilusti aikataulua edellä, mutta lopulta se onnistuttiin pilaamaan yhdellä megavirheellä. Tuntuiko rastinväli 61-72 niin lyhyeltä lennossa tapahtuneen ruokailun takia? Vastaavasti rastinväli 72-80 saattoi tuntua hirvittävän pitkältä vauhdin pudottua. En usko uuden, karttaan merkitsemättömän  poroaidan taikka mönkijäuran rastin 72 tuntumassa vaikuttaneen, koska olimme siinä vaiheessa hyvin kartalla. Jotakin mystistä polulla ja siitä erkaantuessa tapahtui. Kolme ja puoli tuntia leimaamatta rastin rastia, on yksinkertaisesti liian pitkä aika missään, saatikka mm-tasoisessa kisassa. Kun peli sekosi, myös energian ottaminen unohtui. Syntyi kierre, josta ei enää noustu, vaan selkäranka katkesi viimeistään nukahdukseen Saariseläntien pientareella. Kanervikosta herätessä mieli oli jo luovuttanut. Kummallekin tällainen virhe ja siitä seurannut luovuttaminen, tuntui erityisen pahalle. Päätökset tehtiin tiiminä ja niiden takana seistään. Ehkäpä tämä vahvistaa Liekkitiimiä entisestään ja jatkossa nähdään entistäkin nälkäisempi ja voitontahtoisempi porukka.

Sappee Trail Run 2.8.2015

Spontaanisuus on liian vähän arvostettu hyve urheilupiireissä. Miksi suunnitella kuukausia eteenpäin, kun voi edellisenä iltanakin tehdä päätöksen osallistumisesta?

Lauantai kului ruohoa ja pensasaitoja leikatessa ja kun liki kaikki kotityöt tulivat tehdyiksi, aloin iltasella miettiä Sappeelle lähtöä. Olin varmistanut viikolla, että Janne ja Jukka ovat osallistumassa, mutta venytin lähtöpäätöksen tekoa ihan viime hetkeen saakka. Kymppiuutisten aikaan keittelin kattilallisen pastaa ja söin pojilta jääneet loput karkkipäivän herkut. Kulkukauppiaan energiansaanti on yleensäkin kulutukseen nähden vahvasti positiivinen, joten uskoin selviäväni maastoultrasta evästyksen suhteen.

Poimin kisa-aamuna Jannen ja Jukan kyytiini ja ajelimme Sappeelle niin, että minä ehdin ilmoittautua ja pojat noutaa numeronsa ennen yhdeksää. Yleensä jälki-ilmoittautuminen on hankalaa tai järjestäjillä on asenne "miksi et ilmoittautunut ajoissa", mutta täällä toivoteltiin hymyn kera tervetulleeksi. Sama iloinen ja ystävällinen meininki jatkui läpi päivän ja järjestäjistä huokui halu tehdä hyvä tapahtuma ja tsempata juoksijoita. Olin varannut useammat erilaiset kengät matkaan ja järjestäjien varoiteltua liukkaudesta, päädyin Sarvan D´vil suunnistusnastareihin. Kenkävalinta osuikin erinomaisesti kohdalleen, sillä missään vaiheessa en joutunut varomaan, esimerkiksi pitkospuilla, vaan sain rennolla askeleella edetä eteenpäin.

Lähtöpaukusta letka lähti etenemään ulkoilureitille ja alussa tuttuun tapaan haettiin omaa paikkaa joukossa. Ulkoilureitin loputtua tuli pieni yllätys, kun mentiinkin ihan koskemattomaan umpimetsään, johon oli erittäin hyvin merkitty reitti. Tuolla siirtymällä tuli kaaduttuakin pariin kertaan, joista toisella kerralla isompikin haaveri olisi voinut olla lähellä. Katkenneen nuoren kuusen kanto osui sisäreiteen kipeästi ja onneksi sain venytettyä kaatumista niin, ettei tappi osunut alavatsaan tai nivusiin. Kunnon verijäljen osuma kuitenkin jätti ja näin päivää myöhemmin kohtaa ympäröi iso mustelma. Jukka oli jäänyt siirtymällä hiukan taaemmas ja jatkoimme Jannen kanssa kahdestaan. Juoksu kulki juuri niin kevyesti, kun sen kuuluukin kulkea tuossa vaiheessa. Ensimmäisellä vesipisteellä otettiin pari mukillista vettä ja jatkettiin matkaa kohti Elamon kierrosta, joka 55 kilometrin matkalla kierrettäisiin kahdesti. Reitin alkuosassa olikin heti tutunnäköistä maastoa parin vuoden takaa olleesta Retki-Rogaining tapahtumasta. Hölkkäilimme poluilla ja ylämäissä vauhti pudotettiin suosiolla kävelyksi. Parissa kohdassa oli portaat nousun tai laskun jyrkkyyden takia. Laurilanvuori sekä Korppivuori tarjosivat hienot maisemat Iso Hirvijärven suuntaan. Pihtilammen rannassa oli reitin toinen juomapiste, joka yllätti juoksijat tarjonnallaan: suklaa ja sipsit huuhdeltiin alas urheilujuoman sekä veden kanssa. Olin alkumatkasta laskeskellut, että olin liian pienellä energiamäärällä liikenteessä, mutta järjestäjien eväät pelastaisivat päivän. Suklaakaan ei ole maistunut noin taivaalliselta pitkiin aikoihin.

Pienen matkaa edettyämme oli Janne vuoro kaatua alamäessä ja mies sai osuman oikeaan polveensa sekä sääreen. Vammat eivät vaatineet sitomista, mutta isku oli käynyt sen verran kipeästi, että Janne otti buranan särkyyn. Samalla kaivoin muutaman geelikarkin ja suolan omaan suuhuni. Jannen jalka vertyi nopeasti takaisin juoksuun ja matka jatkui. Rajalan kämpän huoltopisteellä täytettiin pullot ja evästettiin taas suklaalla ja sipseillä. Ensimmäisen kierroksen loppu tuntui menevän vauhdilla ja ennen kääntymistä toiselle kierrokselle, ennätimme ohitella pari lyhyemmällä 26 kilometrin matkalla ollutta naista. 26 km:n reitti oikaisi niin, että Elamonjärvellä ja Rajalan kämpällä ei käyty lainkaan. Toisen kierroksen alussa huomasin janontunteen iskeneen ja aloin juoda tiheämmin. Samalla otin toisen suolan, koska edessä oli taas ylämäkiä ja portaita. Pihtilammen huollossa vielä sanailimme, että voisimme kiertään kolmannenkin kierroksen, mutta polulle päästyämme minulla oli vaikeuksia pysytellä Jannen tuntumassa. Janne oli löytänyt kunnon polkujuoksuflown ja askel nousi kevyesti. Suolle laskeutuessamme vastaan tuli marjastaja, jonka kanssa olimme vaihtaneet muutaman sanan ensimmäisellä kierroksella. Heitin huumorilla, että olimmeko me eksyksissä, kun taas tulemme vastakkain. Rouva ehti hiukan hätääntyä ja kyseli minne olimme matkalla. Katsoimme parhaaksi tunnustaa heti olevamme kahden kierroksen matkalla ja sijainti oli tarkasti tiedossa.

Ennen Rajalan kämpän huoltoa olin jo ehtinyt tyhjentää molemmat pulloni ja ja huollossa imin vettä kuin sieni. Edellä menevä kaveri oli juuri ennättänyt lähteä huollosta ja kun kuulimme olevamme viides ja kuudes, niin sanoin Jannelle, että lähtee ottamaan edellä menevää kiinni. Janne lähtikin hyvällä vauhdilla ja katosi näkyvistä. Hetken kuluttua mies tulikin yllättäen näkyviin, kun herra oli pistänyt aukolla pitkälleen. Ilmeisesti pieni lepohetki piristi, koska tällä kertaa hän hävisi edellistäkin nopeammin polulle. Tankkasin eväitäni ja join ahkerasti. Kävelin loivempiakin mäkiä, mutta sitten huomasin tossuun tulevan taas virtaa. Pystyin saavuttamaan edellä menevää ja tämä toi lisävoimia juoksemiseen. Ohitus tapahtui hiukan viimeisen juomapaikan jälkeen ja onnistuin karistamaan kaverin heti kannoiltani, kun juoksin metsäistä siirtymää. Siirtymäreitille oli muotoutunut jo kunnon ura, joka paikoin helpotti mutta osin vaikeutti etenemistä. Jouduin ottamaan vielä kolmannen suolan ja söin energiapatukan ennen Sappeenvuorelle nousua. En vaivautunut kaivamaan karttaa repusta ja Ambitin kilometrit näyttivät vielä reilusti alimatkaa. Yht´äkkiä kuulin jonkun lähestyvän takaa ja huomasin "varman" viitossijan olevankin vaakalaudalla. Reisi oli sen verran tyhjä, etten kyennyt vastaamaan takaatulleen vauhtiin ja tyydyin kävelemään kohti maalia. Yllätyinkin kovasti, kun parisataa metriä myöhemmin näkyi maalikaari ja matkaa oli Ambitin mukaan kertynyt vasta 51,5 kilometriä. Reittiin tehty viime hetken muutos oli lyhentänyt matkaa ja harmittelinkin, että olisiko siitä reidestä kuitenkin löytynyt voimaa pitää se viidessija maaliin saakka. Kuka näistä tietää? Toisaalta kuudenneksi ehtiminen oli sekin yllätys laiskanpulskealle kulkukauppiaalle. Ambitin antama matka 51,59km ja aika 6h34min29s.

Maalissa oli takki aikalailla tyhjä ja pari mukia kokista tyhjeni ennätysvauhtia. Muuten olo oli toisaalta nälkäinen ja toisaalta mitään ei voinut laittaa suuhun. Saunan jälkeen menimme lohikeitolle ja meni hetken aikaa, ennen kuin pystyin lusikoimaan keiton lautaselta. Jukka oli tällä välin ehtinyt maaliin ja bongasimme miehen matkalla saunasta. Kotimatkalle lähti väsynyt, mutta tyytyväinen kolmikko.

Päivän plussat:

+ Järjestäjät olivat päättäneet tehdä hienon polkujuoksun ja onnistuivat siinä sataprosenttisesti
+ Haasteellinen ja upea reitti
+ Huoltopisteet ja niiden tarjoilu, muihin polkujuoksuihin verrattuna
+ Iloinen talkooporukka
+ Sappeen Matkailukeskus tarjoaa hulppeat puitteet tällaisiin tapahtumiin
+ D´vil suunnistusnastari toimi erinomaisesti

     

Retki-Rogaining 8h 2015, Jyväskylä

Kolme viikkoa, kolme kisaa, yksi antibioottikuuri ja neljä päivää noroviruksen kourissa. Onhan sitä joskus helpommallakin päässyt.

Alkuperäinen suunnitelma oli lähteä 24h-sarjaan tekemään hyvä harjoitus loppukesän WRC2015-kisaa ajatellen, mutta sairastelu ja työkiireet saivat järkiintymään ja vaihtamaan ilmoittautumisen 8h-sarjaan. Jälkikäteen on helppo sanoa, että voimat olisivat loppuneet täysin kesken 24h-kisassa. Palautumattomuus aikaisemmista koitoksista ja noroviruksen aiheuttama 5 kilon painonmenetys tuntuivat jaloissa voimattomuutena ja jouduinkin ottamaan pariin kertaan suolaa kramppien tehdessä tuloaan.

Valmistautuminen kisapaikalla ja reitinsuunnittelu noudatti hyväksi havaittuja rutiineja: kartta jaettiin lohkoihin, joista laskettiin saatavissa olevat pisteet, lähtöpaikasta piirrettiin 10 kilometrin säteellä oleva ympyrä ja suunnittelun ohessa keiteltiin trangialla pastaa. Kolmen tunnin suunnitteluaika on sen verran pitkä, ettei mitään kiirettä ollut ja teimmekin useampia reittisuunnitelmia. Voittajaksi selviytyi aluksi kaakkoon ja sieltä pohjoiseen suuntautuva lenkki. Mittailimme langalla merkit 10 kilometrin välein ja loppuun suunniteltiin muutama vaihtoehtoinen reitti, joista valittaisiin tilanteen mukaan paras vaihtoehto. Pisin vaihtoehto antaisi toteutuessaan noin 150 pistettä, mutta vaatisi myöskin kevyttä jalkaa ja tarkkaa suunnistusta yli 60 kilometrin matkallaan. Ylimääräistä jännitystä aiheutti myös älypuhelimella tehtävä QR-koodi leimaus. Leimaus osoittautui kuitenkin erittäin helpoksi ja nopeaksi. Ehdimme seurustella muidenkin kilpailijoiden kanssa, muun muassa Lantun ja Malan kanssa, jotka olivat lähdössä ensimmäiseen 24h-kisaansa ultaraveteraanit-sarjassa. Someron Yörogaining -tiimi lahjoi meitä hienoilla, tapahtumaansa mainostavilla buffeilla. Voin vilpittömästi suositella osallistumista Someron tapahtumaan. Hyvä fiilis, hienot järjestelyt, ystävällinen järjestely organisaatio ja aivan upea kesäyö on erityislaatuinen yhdistelmä. 

Lähtökarsinassa ehdittiin vielä vaihtaa muiden kisailijoiden kanssa kuulumisia ja samalla hakeuduimme lähtöalueen reunalle, jotta voisimme spurttailla liikkeelle joutumatta ruuhkaan. Lähtömerkki tuli hiukan yllättäin ja alkumetrit otettiin aika rauhallisesti. Heti kun pyöräilijät olivat menneet, niin mekin nostimme vauhtia. Ensimmäinen rastipiste (69 avokallion länsilaita) oli helppo ottaa jo senkin takia, että pyöräilijöitä oli rastilta tulossa sekä rastilla leimaamassa. Homma oli saatu hyvin alkuun ja kakkosrastille mennessä päästäisiin jo vähän suunnistamaankin. Tienpätkä, jota meidän piti käyttää, meni suoraan maatalon pihaan ja teimme nopean ratkaisun lähteä kiertämään idän kautta maatilaa. Peltotiellä koettiin hauska tilanne, kun metsästä juoksi hyvässä lihassa oleva kettu, joka pysähtyi hetkeksi keskelle tietä, kallisti päätään ja katseli kahta keski-ikäistä, hikistä ja puuskuttavaa miestä. Taisi kettu ajatella, että ovatko nuo luontokappaleet nyt ihan oikeissa touhuissa ja paikassa. Ilmeisesti kettu kyllästyi katselemaan laiskanpulskeita etenijöitä, koska se poistui komean hännänheilautuksen saattelemana tietä eteenpäin. Onnistuimme tekemään hurjan pitkän kaarroksen metsässä, hukkaamaan suunnan sekä polun ja vieläpä ottamaan joka ikisen korkeuskäyrän kivutessamme takaisin suunnitellulle reitille. Onneksi järven eteläpäässä (86) sijainnut rasti sentään löytyi ilman ongelmia. Mittakaavan kanssa oltiin vähitelle pääsemässä sinuiksi ja seuraavalle rastille päästiin etenemään varmasti. Märästä metsästä huolimatta jalat säilyivät liki kuivina, kun etenimme ojien risteykseen (46) selvästi metsän puolella.

Alku oli lähtenyt mukavasti liikkeelle ja ilmassa oli positiivista tunnelmaa sekä tekemisen meininkiä. Tornille (75) mennessä hukkui polku alta, mutta selkeässä maastossa oli helppo edetä ilman ongelmia. Tornilla huomasimme, että ensimmäinen kymmenen kilometriä oli täyttymässä, vaikka olimme mittailleet kohdan olevan yhtä rastia myöhemmin. Ajateltiin virheen olleen mittaustarkkuudessa tai sitten olimme kulkeneen maastossa ennalta arvioitua pidemmän matkan. Teimme suolle mennessä pienen oikaisuun suunnitelmaan nähden ja suolla sijainnut rakennus (57), tai oikeastaan mitä siitä oli jäljellä, osui suoraan kohdalle. Tielle päästyämme oli tarkoitus korjata tilannetta jalalla, mutta kolmelle seuraavalle rastille saimme aikaan pientä suunnassa kulun epätarkkuutta sekä pummailua. Kumpareelle (76) jouduimme tekemään pienen koukun takana sijainneen hakkuuaukon kautta, koska "korjasimme" hiukan ennen rastia suuntaa liiaksi länteen. pieni kaarros päätettiin korjata maasto-oikaisulla, joka päätyikin hyvin tielle, mutta rastinotossa haparoitiin nyt perusteellisemmin. Noin viiden minuutin haravoinnin jälkeen pienen pieni suo (44) löytyi paikasta, jota olimme kiertäneet kuin kissa kuumaa puuroa. Louhuksen alue oli sen verran vesakkoinen, että rastille olisi pitänyt tulla varmemmasta suunnasta. Periaatteessa tieto sijainnista oli olemassa, mutta käytäntö oli ihan jotakin muuta. No...seuraavana rastipisteenä olisi lähde (93). Selkeä paikka ja tie liki perille. Piece of cake. Tää me osataan ja nyt saadaan menetettyä aikaa kiinni. Rastiympyrään päästyä olimmekin hämmästyneitä, että paikalla oli menossa palkintojen jako ja Liekkitiimiä muistettiin ihan pääpalkinnolla: 8 minuutin maastotyöt tällaisessa selkeässä paikassa! Peruspositiivisetkin miehet olivat lannistua tällaisen virheen osuttua kohdalle.

Aikaa oli kulunut 2:50 ja matkaa kertynyt 20 kilometriä. Onneksi vuorossa oli helppo väli, jossa riittäisi kun vain tossu nousisi. Olimme hieman aiemmin ottaneet ensimmäiset suolat, kun krampit tekivät tuloaan. Urheilujuoma ei oikein maistunut, eikä eväätkään tehneet kauppaansa. kaivoin repusta mustikkakeiton, koska sen saa alas vaikka muut eväät kuinka etoisivat. Aukon kulma (78) leimattiin vauhdista ja matka jatkui kohti rastia 90 (rakennus). Vaihdoimme suunnitelmaa metsäoikaisusta tiekiertoon. Mitään ylimääräistä hässäkkää ei nyt kaivattaisi ja tiekierto antaisi lepoa suunnistuksesta. Kiipeäminen mäen huipulle kertoili jalkojen olevan aivan tyhjät ja loppumatkasta saatettaisiin saada vielä ongelmia liikkeen loppumisen muodossa. Rastilla 88 (luola) tuli 30 kilometriä täyteen ja aikaa oli käytetty reilut neljä tuntia. Nyt eroa reitinsuunnittelussa tehtyyn matka-arvioon oli jo kaksi rastinväliä. Kävimme keskustelua mahdollisen oikaisun tekemisestä, mutta jätimme ratkaisun tekemisen myöhempään kohtaan. Rastille 58 (kumpareen kaakkoislaita) kiivetessä jaloissa alkoi taas tuntua krampin oireita. Kaivoin repusta Bis Bis-patukan ja toivoin salmiakkilakritsista olevan apua. Suunnistus tuntui taas sujuvan ja fiilis sen myötä parantua. Pari seuraavaa väliä olisivat selkeitä edettäviä ja riittäisi, kun olisi tossu syönnillään. Vaan tossustapa olikin paras maku poissa ja jouduimme kävelemään ylämäkiä tiellä. Huippasi ja oli etova olo. Vatsaa pingotti ja se teki juoksun vaivalloiseksi. Ojien risteystä (67) otettaessa yritettiin saada pyörillä etenevää naisjoukkuetta mukaan kisaan. Säännöt olisivat yksinkertaiset: rastin ensin löytänyt joukkue saisi jatkaa tyttöjen pyörillä. Eivät lähteneet kisaan mukaan. Uhkasivat vielä otta satulat mukaansa rastille jalkautuessaan. Ihme touhua. Hetki tästä eteenpäin saimme tekstiviestin Pumpilta: "Mitä ihmettä te teette? Naistiimin kans yhdes?" Kirottu liveseuranta :)

Rastilta lähdettäessä Doc huolestui voinnistani. Suu ei käynyt normaaliin tapaan, liikkuminen oli hankalaa ja olin pidempiä aikoja omissa ajatuksissani. Puoliväkisin Doc laittoi minut juomaan ja syömään eväitä. Matkalla rastille 82 (luoteinen torni) oli tien vieressä iso tukkipino ja kävin pikaisesti sen takana kyykkimässä. Ei ole ihan kaikkein helpointa olla kyykyssä kramppaavin jaloin, mutta olo helpottui huomattavasti. Söin vastentahtoisesti lisää evästä ja toivoin sen antavan lisäenergiaa loppumatkalle. Tornilta lähdettäessä oli selvää ettemme ehtisi tehdä suunniteltua pohjoista kierrosta. Sen sijaan, että olisimme kiertäneet 33-55-25-94-92-63, suuntasimmekin rastille 30 (rakennus). Matkalla ihailimme valtavia korvasieniä ja manailimme, että kartta oli säänkestävä, eikä tarvinnut karttamuovia. Karttamuoviin olisi ollut helppo kerätä melkoinen saalis tuota keväistä herkkua. Rastilta lähdettäessä Doc kaatui metsäkoneen urissa polvensa suoraan kiveen ja mulasi muutenkin kyynärpäitä myöten mustaan, saviseen veteen. Doc ei myöntänyt polveen sattuneen, mutta ilmeistä ja eleistä näki, että kipeää teki. Oloni oli hiljalleen kohenemassa ja tyhjentelin reppua eväistä. Otimme toiset suolat, kun pitkä juoksusiirtymä alkoi taas kiristellä reisiä ja pohkeita. Yksinäinen puu (91) oli helppo poimia tien ja polun risteyksestä. Rastille 32 (rakennus) edettiin ensin hälkkäille tietä pitkin ja loppumatka suunnalla. Suunnan kanssa kulkemista helpotti, että meillä oli näköyhteys vasemmalla kulkeneeseen ojaan liki koko ajan. Yritimme kulkea käyrälle, ettei olisi tarvinnut laskeutua ihan kostean ojan vierelle. Kartan taitoksesta oli kulunet sen verran pois, että ojan kääntyminen jäi huomaamatta. Osuimme hiukan liian aikaisin lammen rannalle, mutta pientä kalastajanpolkua oli helppo siirtyä rastille. Tutkailin suurennuslasin kanssa loppureittiä ja huomasin polun, jota en ollut suunnitteluvaiheessa nähnyt ilman laseja. Lähdimme hölkkäilemään kohti kilpailukeskusta ja tarkoituksena oli ottaa loput lähirastit ennen maalia. Tien risteykseen päästyämme, lähdimme kapuamaan mäkeä ylös kohti rastia 56 (jyrkänteen päällä). Rastille oli helppo löytää idästä, koska tässä vaiheessa kisaa sinne johti jo ura. Rastilta lähdettäessä tuli 7 tuntia ja hiukan vajaa 49 kilometriä täyteen. Alamäkeen askel ei ollut enää kaikkein rullaavimpia ja meitä naurattikin sellainen puujaloin tömistely. Olin yht´äkkiä saanut lisävirtaa tekemiseen ja suon ylittävä polku edettiin hölkällä. Samalla kun lähestyimme rastia 34 (kumpareen etelä osa), niin mittailimme matkaa rastille 95 (lähde). Pisto rastille veisi noin puoli tuntia ja arvioimme matkan liian pitkäksi. Tällä kertaa emme halunneet menettää myöhästymisen takia pisteitä, vaan olisimme mieluummin muutamaa minuuttia ennen määräaikaa maalissa. Ohitimme kilpailukeskuksen vielä kerran kaartaessamme hakemaan rastia 51 (polun itäpää). Matka Surkeejärven niemennokkaan tuntui hirvittävän pitkältä väsynein jaloin. Nopean leimauksen jälkeen lähdimme ottamaan loppukiriä lätäköistä huolimatta. Vesi tuntui kylmältä tossuissa, mutta samalla tunsimme helpotusta lähestyvästä maalista. Maalileimauksen teimme ajassa 7.44.33 ja matkaa oli taitettuna 54,8km. Melko rajusta oikaisusta huolimatta saimme kasaan 121 pistettä, joka oikeutti toiseen sijaan 8h-sarjassa.

Kisan aikana olleesta epämukavuudesta huolimatta vauriot jäivät vähäisiksi: tästäkin reissusta selvittiin ilman rakkoja ja hiertymiä. Ne vähät kynnet, joita on jäljellä, olivat tallella myös kisan jälkeen. Väsyttää ja kroppa on sekaisin, mutta tällaistahan se aina on.
Aika touhua!

Linkki karttaan -klik-

Plussat:

+ Hyvä tekemisen meininki
+ Tasainen eteneminen pienistä vaikeuksista huolimatta
+ Doc suoriutui hienosti suunnistusvastuun ottamisesta
+ Viimeisen tunnin loppukiri
+ Kartta, järjestelyt, sana ja ruoka. Iso kiitos järjestäjille!

Miinukset:

- Sairastelu Salpaus-rogaining 12h jälkeen vei parhaan terän miehestä
- Puolivälin notkahdus

Kuluneet eväät:

- 2 litraa HartSport-urheilujuomaa
- 2 kpl Valio Mustikkakeitto 250g
- 1 kplPowerBar Energize Berry -patukka
- 1 kpl Marabou Dubbel Nougat -suklaapatukka
- 1 kpl Snickers -suklaapatukka
- 4 kpl BisBis -lakritsipatukka

Liekkitiimi feat. IhanHukassa Karpaasi - Salpaus-Rogaining 12h 2015

Sateen ropina. Paleltaa. Takana reilut 60 kilometriä ja homma alkaa tylsistyttää. Onneksi päästään kulkemaan välillä maastossa, sillä siirtymä asfaltilla ei paljon virikkeitä tarjoile. Jalkoihin koskee, mutta pahempia merkkejä rakoista ei ole. Ehkäpä runsas vaseliinin käyttö on suojannut jalat märkyydeltä. Kaivan evässuklaata ja mietin, miksi tänne on tullut lähdetyksi. Palautuminen viikkoa aiemmin olleelta maratoniltakin on vielä kesken. Tietääkö aikuinen mies sittenkään rajojaan?

Liekkitiimi sai lisävahvistuksen IhanHukassa Karpaasista tähän tapahtumaan ja ennakkoon sovittiin tekevämme hyvä suunnitelma sekä tarkka suunnistus. Mitään maksimikilometrejä ei tavoteltaisi, mutta ei myöskään pelättäisi kulkea tilanteen vaatimalla ripeydellä. IhanHukassa Karpaasi toi samalla uutta näkemystä ja kokemusta tiimin tekemiseen. Kisapaikalla toimittiin tuttujen rutiinien mukaan: Trangialla keiteltiin pasta-ateria, jonka nautimme hyvällä ruokahalulla reitinsuunnittelun ohessa. Hyvin nopeasti selvisi, että lähtisimme kiertämään reittiä vastapäivään ja loppuun teimme muutamia vaihtoehtoisia ratkaisumalleja valmiiksi. Pariin kohtaan merkittiin tavoiteaikataulu ja Kalkkisten kanavan-kierrokselle laskettiin kuluvan 2 tuntia. Mitään kiirettä suunnittelussa tai valmistautumisesta ei ollut, joten jotain on vuosien saatossa opittukin. Päivän reitti: Lähtö-35-53-101-82-102-44-71-41-61-32-64-103-72-42-52-23-84-73-76-45-33-104-24-93-62-56-95-51-34-Maali.

Lähtöpaikalla oltiin hetki epätietoisia muun joukkueen sijainnista, kun tuttuja piti tervehtiä sinne ja tänne. Pakolliset lähtöpotretit saatiin otettua ja tsemppihalit annettua.

Kuva: Tomi Mäkelä

Vielä hetki ennen lähtöpaukkua vaihdoimme lähtöalueen toiselle reunalle, jotta meidän ei tarvitsisi juosta sumpussa, muun porukan mukana. Tyykikylän Blues lähti vetämään lähtömerkistä ja me seurasimme. Olisihan se pitänyt arvata, että Guru johdatti porukan saman tien kyntöpellon reunaan ja tossut olivat hetkessä yltä päältä savessa. Kengät puhdistuivat kuitenkin nopeasti päästyämme metsän puolelle, sillä luonto osoittautui varsin märäksi. Lähdön hetkellä ei satanut, vaikka ennuste lupailikin sadetta koko päivälle. Ensimmäiselle rastille osuttiin ihan tikkana (R35 kumpare), mutta toisena ollut ojan kulma (R53) osoittautui hiukan epämääräiseksi. Pummiksi tätäkään ei voi laskea, vaikka hetken ilmassa olikin epätietoisuutta. Polut ja metsäautotiet eivät olleet missään suhteessa kartan merkintöihin ja teimmekin matkalla R101:lle pienen koukun. Rastille päädyttiin kuitenkin vaivattomasti ja hyvillä fiiliksillä. Matka eteni suurimmaksi osaksi hölkkäillen ja puheen soristessa tuttuun tapaan. Jyrkänteeltä (R82) lähdettäessä kohtasimme aina iloiset Majan ja Kertun. Samalla kun evästelin energiapatukalla, niin ihastelin tyttöjen punaisia Salomon-tossuja. Päästyämme polulle eväs oli syöty ja oli aika jatkaa taas vauhdikkaammin. Isolta jyrkänteeltä (R102) lähdimme maastoreittiä, mutta pienestä haparoinnistakin huolimatta on paha mennä sanomaan, tuliko välillä muihin tiimeihin nähden tappiota. Tekemisen varmuudesta kertoo sekin, että rastilta 44 lähdettäessä kuljimme maastossa ihan nappisuunnalla tien päässä olevaan lenkkiin. Samalla, kun annoimme askeleen rullailla alamäkeen, niin edessä huomasimme kaksi selkää. Edellä menevien vauhti oli niin hyvää, että tavoitimme kaksikon vasta hiukan ennen juomarastia 71. Samalla kun vaihdoimme muutaman sanan Sakkeuksen ja MBonesin kanssa, niin muu tiimi oli jo jatkamassa matkaa. Kyselin metsään päästyämme, etteikö raikas vesi maistunut miehille? Sain vastaukseksi hymähtelyä, etteivät he olleet edes huomanneet juomakanistereita rastilla. Aika touhua! 

Neljännes kisasta oli takana ja kiiruhdimme kohti ensimmäistä, aikataulun mukaista tsekkauspaikkaa. R41-R61-R32 ei murheita. Sade alkoi hiljalleen ja mietin, pitäisikö kaivaa takki repusta. Sateen pysyessä tihkuna, en vaivautunut lisäämään vaatetusta. Hanskatkin olin jo aiemmin siirtänyt repuntaskuun, kun kädet olivat lämpöiset. 4-tunnin kohdalla oltiin hyvin aikataulussa. Mitään oikaisuja, mutta toisaalta lisärastejakaan ei tosissaan harkittu. Pisteitä oltiin saatu kasaan tasaisesti 150 per tunti. Vauhti säilyi ihan alun veroisena, kun alle saatiin enemmän teitä kuin metsää. R64-R103-R72-R42-R52 olivat kaikki niin helppoja pisteitä, etteivät ne tarjonneet minkäänlaisia suunnistuksellisia elämyksiä. Peruskauraa. Juomapisteelle edettäessä teimme suunnitelmaa seuraavien rastien ottojärjestyksestä. Päädyimme etenemään R23-R84-R73, joka osoittautui parhaaksi vaihtoehdoksi uuden tien ansiosta. Otimme rastinvälillä 84-73 hiukan riskillä uuden metsäautotien alun ja iloksemme huomasimme tien kohtaavan vanhan tien kanssa, ilman mutkittelua. Aikaa säästyi minuuttikaupalla metsässä rymyämiseen nähden. Siirtymä Kalkkisten kanavan suuntaan sujui hölkkää ja kävelyä vuorotellen. Paikoitellen käveltiin enemmän, kun kova asfaltti ei tuntunut mukavalta likomärkien tossujen alla.

Miksi? Mikä tässä kiehtoo? Eikö voisi vain olla kotona lämpimässä? Miten mä en voinut muistaa, miten raskasta tää on? Kylmä. Nälkä. Unohdin lihapiirakat kotiin, mutta onneksi tuli mustikkakeitto mukaan. Tetra on kulunut kulmasta rikki ja keitto tahrii karttamuovia ja vaatteita. En tahdo saada kohmeisilla sormilla purkkia auki. Avausliuskasta ei saa kunnon otetta. Lopulta saan hampaillani purkin auki ja marjaisen herkun kohti ääntäni. Keitto tuntuu antavan heti lisävirtaa. Melko komeat maisemat, vaikka onkin hiukan viileää. Kavereiden kanssa tulee lenkkeiltyä ihan liian harvoin. Aika hieno lenkki tulossa. Mukava, että tuli lähdettyä. Tämä se vasta on elämää!

Saaren kierto onnistui samalla rutiinilla kuin alkulenkkikin. Ainoastaan kivellä (R45) jouduttiin pyörähtämään muutama kymmenen metriä allekirjoittaneen "korjausliikkeen" takia. Kanava ylitettiin hölkällä mennen tullen ja Kalkkisten koskea ihailtiin lennosta. Järjestäjien varoitukset kosken virtaamasta ja sen ylittämisestä uiden, olivat aiheellisia. Ei olisi tullut missään tapauksessa mieleen mennä hyiseen veteen. Ei edes meillä. Rastilla 93 päästiin taas pidemmäksi ajaksi matsään. Suunnassa kulku toimi ja jouduimme tekemään vain pienen tarkentavan käännöksen rastiympyrässä. Matkalla rastilta, vastaan tulivat Rantalaisen siskokset, jotka jälkeen päin kertoivat ettei R93 ollut löytynyt. Tässäkin tapauksessa taitaa tulla esille rastille kulkusuunnan ja rastinoton merkitys. Tietenkin hämäryys teki heille vielä enemmän haittaa kuin meille, jotka ehdimme ottaa rastin liki valoisalla. Pellon ulkokulmassa (R62) puimme takit päällemme ja kaivoimme otsalamput käyttöön. Jäljellä olisi viimeiset kierrokset metsän puolelle ja tiukka loppukiri. R56 teiden risteys ei tarjonnut haasteita rastinotossa eikä matkalla rastille. Rastille 95 kuljimme tiheääkin tiheämpää kuusikkoa. Pimeässä ei nähnyt eteensä juuri yhtä kuusta pidemmälle ja suunnassakulku oli erittäin haastavaa. Lähdimme etsimään rastia hiukan liian aikaisin, mutta rastilta tulevien lamput ilmaisivat oikean paikan, ennen kuin ehdimme edes aloittaa hakutalkoita. Ei siis pummia tälläkään rastilla. Palasimme samoja jälkiä tielle ja aloitimme kierron kohti rastia 51. Karttaan oli merkitty yksi oja ennen rastipistettä, mutta ylitimme ainakin kolme vuolaasti virtaavaa ojanuomaa. Kävi jo hetken mielessä, että ympyrääkö tässä ravataan. Rastilta oli aluksi suunniteltu tiekiertoa maaliin, mutta vaihdoimme lennosta suorempaan reittiin ja saimme vielä hetken nautiskella Asikkalan kosteista metsämaastoista. Matkalla emme edes pitäneet vaihtoehtona, että lisärasti 34 (kivi) jätettäisiin ottamatta. Käännyimme siis liki maalin kohdalta vielä yhdelle pienelle lisälenkille. Tässä vaiheessa kisaa rastille meni niin vahva ura, että sen olisi voinut käydä leimaamassa vaikka silmät kiinni. Loppukiriäkin tavoiteltiin ja peltotietä paineltiin enemmän juoksua kuin hölkkää muistuttavalla askeleella. Maalileimaus ajassa 11.20.21, takana noin 72 kilometriä ja leimausten tarkistuksessa tuli kommentti huippupisteistä (1720). Noin paljon ennen määräaikaa maaliinsaavuttaessa pitääkin mennä johtoon, jos aikoo olla lopputuloksissa hiukankaan kärjen tuntumassa. Väsytti ja nälätti. Oltiin juuri yllätetty sekä ylitetty itsemme huippuhyvällä suorituksella.

Päivän plussat:

+ hyvä suunnittelu
+ reitin toteutus ja suunnitelmassa pysyminen
+ IhanHukassa Karpaasi toi kokemusta ja samalla hiukan erilaista virtaa tekemiseen
+ Minkiönkylän Mahti on julmassa juoksukunnossa jalkavammasta huolimatta
+ tekeminen joukkueena, kun yksi söi, niin toiset hoitivat suunnistamisen
+ tasainen eteneminen

...ja miinukset Tekniikan Maailma-tyyliin:

- moitimme itseämme, kun emme löytäneet moitittavaa

JK. Tätä kirjoittaessa kuume on taas nousussa. Viikko maratonista taitaa olla liian lyhyt palautumisaika tällä kunnolla. Lääkäri puisteli päätään kuunnellessaan parin viime viikonlopun ohjelmaa. Määräsi sentään antibioottikuurin ja kehoitti miettimään, milloin lähtee seuraavaksi kovempaan rasitukseen. Viimeisestä puuskahduksesta sain sellaisen käsityksen, etteivät ne urheilijat kuitenkaan kuuntele eivätkä malta... 

Hajuton ja mauton suoritus - 3. Averian maraton

Juoksupäivänä on hieno herätä nenä tukossa ja kurkku karheana. Olin saanut merkkejä orastavasta lenssusta jo loppuviikosta, mutta uskoin selviäväni siitä kunnon yöunilla. Aamurutiinit menivät nopeasti ja suurin päänvaiva muodostui tulevien maailmanmestareiden mukaan haluamasta kalustosta. Välillä tuntuu, että käytössä pitäisi olla perheauton asemesta vähintään pakettiauto. Potkulaudat, skeitit, potkupyörät ja bmx saatiin kuitenkin soviteltua kyytiin. Tähtäsimme pelipaikalla noin tuntia ennen lähtöä ja se tuntui riittävältä ajalta, kun alkulämmöt tuli otettua autossa, kekkeruusien takapenkin tappeluita selvitellessä.

Doc oli ottanut aamulla lämmöt töissä farmilla, emmekä tulleet verrytelleeksi lainkaan. Sosiaalisina nuorina miehinä sen sijaan seurustelimme Pintakaasuttelijoiden kanssa tovin ja tutuiksi tulivatkin muun muassa Von Ronn ja Jenska. Etukäteen Doc ehdotteli, että juoksisimme samaa matkaa ja voisin määrätä vauhdin ottamalla piikkipaikan. Lähtöpaukku kuitenkin muutti suunnitelmaa niin, että Doc vei ja minä vikisin. Varovainen alku osoittautui 4.26 -kilometriksi ja sen jälkeen vauhti tasaantui ylä- tai alamäki osuudesta riippuen 4.40 - 4.54 väliin. Jalat lähettivät juoksemattomuudesta aiheutuvia merkkejä ja juoksu oli paikoin aika kankeaa. Nenä tuntui tukkoiselta ja hengitys ei kulkenut normaalisti. Ensimmäinen kymppi taittui ajassa 47.36 ja jalat alkoivat vähitellen herätä juoksemiseen. Huutelin edellä menevälle Docille, että pitää oman vauhtinsa ja minä voin jäädä pitämään perää. Doc kuitenkin eteni käsijarru päällä kahteenkymppiin ja vasta sen jälkeen lähti tavoittamaan kahta edellä menevää M40-sarjan kaveria. Minulle tuli 20 kilometriä täyteen ajassa 1.36.36, näin ollen toiseen kymppiin kului tasan 49 minuuttia. Nautiskelin hienosta kevätsäästä hölkkäillessäni eteenpäin. Näin kolmannella kerralla osasin jo odotella edessä tulevia maisemia ja juomapisteitä. Vauhti oli laskenut selvästi ja söin koko ajan alussa saavuttamaani aikareserviä pois. 3.30-loppuaika tulisi jäämään haaveeksi tällä raskaalla reitillä. Ennätykseeni 3.35 olisi mahdollisuuksia, jos vain jalat olisivat yhteistyöhaluiset maaliin saakka. Tylsyyden välttämiseksi, tein laskutoimituksia etenemisvauhdista ja kävin synkkää yksinpuhelua siitä, oliko alkuvuoden treenaamattomuus todellakin ajan puutetta vaiko ainoastaan laiskuutta. Juttukaverini oli sen verran kohteliaalla tuulella, että totesi molempien vaikuttaneen asiaan.

Vaimo oli koonnut omat ja Docin lapset autoon ja lähtenyt ajelemaan reittiä pitkin. Noin kolmenkympin kohdilla he tavoittivat minut ja ikkunasta tarjottiinkin mustikkakeittotetraa. Huutelin piakkoin tulevan huoltopisteen ja voisin ottaa keiton siellä. Kolmekymmentä kilometriä tuli täyteen ajassa 2.30.02 ja oli selvää, että loppumatka ei ainakaan vauhdikkaammin sujuisi. Kolmannen kympin oli änkyttänyt 53.26. Huoltopaikalla pikaisesti nautittu keitto ja raikas vesi siivittivät alamäkeen ja kohti maalia. Aiemmista vuosista tiesin tämän viimeisen pätkän olevan itselleni raskaan ja yritin pitää alamäissä askeleen rullaavana ja ylämäissä vauhdin hölkällä. Tähän asti en ollut joutunut ottamaan kävelyaskeleita kuin juomapaikkojen kohdalla. 35 kilometrissä annoin itselleni luvan kävellä ylämäen. Päätös harmitti saman tien ja koin sen olevan ihan turhaa. Jalat olisivat kyllä kantaneet, jos vain pää olisi kestänyt. Yritin hakea ympäröivästä luonnosta virikkeitä, mutta katse ja ajatus tuntuivat kiinnittyneen muutaman metrin eteenpäin asfalttiin. Missään vaiheessa juoksu ei antanut mitään isompia fiiliksiä, ei positiivia eikä negatiivisia. Tuntui kuin eteneminen olisi ollut tasaisen raskasta. Viimeisellä juomapisteellä oli huono olo. Taisin ottaa vielä suolatabun ja pari siripiri-tablettia veden kanssa. Liikkeelle lähtö oli horjahtelevaa ja aloin valmistautua viimeiseen isompaan ylämäkeen. Yksi saman sarjan mies mies tuli takaa kuin nuorten keihäs. Ei mitään mahdollisuutta vastata vauhtiin eikä peesata edes muutamaa askelta. Neljänteen kymppiin kului aikaa 57,37. Jalat olivat väsyneet, mutta eivät juoksukelvottomat. Tänä vuonna en onnistunut saamaan edes kramppeja viimeisillä kilometreillä. Ilmeisesti otetulla suolatabulla oli vaikutuksensa. Viimeisen alamäen jouduin tulemaan vielä sen mitä jaloista lähti (ei kovin paljon), koska naisten sarjan voittaja lähestyi takaa. Maaliviiva ylittyi ajassa 3.41.56 ja järjestyksessään 15. juostu maraton oli takana.

Päivän ehdottomiin kohokohtiin kuului kanelipullakahvit (€1,50) järjestäjien kahviosta, Docin lämmittämä ulkosauna & terassilla nautittu olut sekä uusiin ihmisiin tutustuminen. Juoksu oli alusta loppuun tasaista jynkkyä ilman suurempia fiiliksiä. Alkuvuoden 200 kilometrin pohjilla, pitänee olla tyytyväinen tähänkin. 

24h hiihto 2015, Vierumäki

En muista mistä koko ajatus sai alkunsa, mutta viime vuoden 4-hengen joukkuehiihdon jälkeen astetta kovempi haaste alkoi kiinnostamaan. Pitkin vuotta houkuttelin vuorotellen Docia ja MiMaa lähtemään Duo-sarjaan ja lopulta Minkiönkylän Mahti lupautuikin kaveriksi, Vierumäen kisan toimiessa hyvänä treeninä Rajalta rajalle-hiihtoon. Ilmoittautumisvaiheessa koettiinkin sitten melkoinen yllätys ja pettymys, Duo-sarjan oltua loppuunmyyty. Nopean puhelinneuvottelun jälkeen päädyimme ilmoittautumaan kumpikin  soolosarjaan "laturetkiasenteella". Muistelisin puhelinkeskustelussa tulleen mainituksi sellaisia asioita kuin "Hiihdellään ihan rauhallisesti, evästetään ja nukutaan kunnolla. Ei turhaan kiusata tuttuja miehiä". Kun selvisi Taskun ja Pumpin mukana olo, niin retkikunta olikin jo täynnä.

Valmistautuminen hiihtoon vaatii äärimmäisiä toimenpiteitä: ostin itselleni elämäni ensimmäiset luistelusukset, sauvat ja monot joululahjaksi. Hiihtoputkeen kävin hakemassa käyntikortin, mutta vaivauduin lopulta Paippiin vain kahdesti. Onneksi luonnonlumille pääsi muutaman kerran kokeilemaan uusia pelivälineitä. Ennätin sentään hiihtää hiukan yli 200 kilometriä ennen kisaa, tosin osa oli perinteistä hiihtoa. Ennakkoon ajattelin etten pysty luistelemaan koko matkaa, vaan vuorottelisin pertsaa ja luistelua.  Kävin paniikkiostoksena hakemassa vielä hiihtopuvun viikkoa ennen tapahtumaa. Tuossa vaiheessa reissu jännitti kovasti ja mietin koko osallistumisen mielekkyyttä. Sääennuste vaihteli päivästä toiseen, aiheuttaen päänvaivaa varustuksen sekä voitelun suhteen. Vaimon serkku voiteli ennakkoon perinteisen sukset ja luistelusuksien kelivoitelun päätin jättää tapahtuman voitelupalvelun tehtäväksi.

Vierumäelle lähdettäessä keräilin porukat kyytiin ja saimme kuin saimmekin viisi suksipussia sopimaan pieneen suksiboksiini. Tunnelma tiivistyi ja matkan puheenaiheeksi nousi selibaatin merkitys kestävyysurheilussa. Todettiin kotoa olevan tuolle ajatukselle vankkumaton tuki ja jännitettiin millainen tulos periaatteella saataisiin aikaan. Autosta otettiin puhelu naistensarjan voittajalle vuosimallia 2013 ja kyseltiin Geolta viime hetken vinkit. Iloisen jutustelun ja melko roisin huumorin sävyttämän automatkan jälkeen päästiin rakentamaan leiriä Vierumäen urheiluhalliin. Saimme hyvät paikat pääsuoralta ja pian saimme myös Lounaishämeen Lykkijöiden 4-h joukkueen seuraksemme. Aika kului nopeasti hoitaessa sekä miestä että kalustoa kisakuntoon ja tehdessä viimeisiä tankkauksia. Kun oli aika siirtyä urheiluhallista ulos sukset kainalossa oltiin tuntemattoman äärellä: viimeksi olen hiihtänyt pidemmän matkan vuonna -86, jolloin laturetken tulos oli hiukan yli 80 kilometriä. Fiilis oli kuitenkin aika rauhallinen ja suunnitelmana oli hiihtää kaksi 4,74 kilometrin kierrosta tunnissa. Automatkalla päätettiin porukalla asettaa tavoite rikkoa Geon voittotulos (186km) ja toiseksi muotoutui märkä päiväuni 200 kilometrin rajapyykin saavuttamisesta.

Olimme siis sopineet Minkiönkylän Mahdin kanssa hiihtävämme yhdessä rauhallista vauhtia. Tuo ajatus koki takaiskun alle sadan metrin, kun MiMa hiihti pertsaa ja minun luistelusuksillani oli meno päällä. Lykin kuokkaa sellaista helpon tuntuista vauhtia porukan mukana ja kolmen kierroksen jälkeen huomasin, ettei suunnitelma pitänyt tänään paikaansa. Koossa oli reilun 50 minuutin hiihdon jälkeen kolme kierrosta ja tunnin kohdalla vaihdoin muutaman sanan yleisen sarjan voittajan kanssa, joka totesi meidän olevan 400 kilometrin vauhdissa. Kauhistelin vauhtia, mutta keli oli kohdillaan ja suksi luisti. Pelkäsin hauraan hiihtotekniikan särkyvän hitaammassa vauhdissa, joten annoin vain mennä. Juotavaa otin järjestäjien latubuffetista parin kierroksen välein ja noin kolmenkympin kohdilla join omista eväistäni mustikkakeiton. Samoihin aikoihin huomasin olevani janoinen ja aloin juomaan kaksi mukillista joka kierroksella. Olimme varanneet porukalla kylmälaukun ladunvarteen omia eväitä varten. Ensimmäistä kertaa sisälle halliin menin yhdentoista aikoihin nakkisopalle ja vaihtamaan kuivaa paitaa päälle. Takana oli salama-aloituksen ansiosta 16 kierrosta ja yli 75 kilometriä. Soppa maistui tosi hyvältä ja pikaisen tulostauluun vilkaisun jälkeen huomasin olevani miesten sarjassa kuudentena. Siis KUUDENTENA...mitä ihmettä? Eikö täällä ollutkaan oikeita hiihtäjiä paikalla? No, tuloshan tulisi muuttumaan vielä moneen kertaan ja tuskinpa kovin moni oli aloittanut "all out"-mentaliteetilla. Ruokatauon päätteeksi veskikäynnillä virtsan väri kertoi sen, mitä pelkäsinkin: nyt olisi saatava nopeasti nestetasapaino kuntoon. Seuraavilla kierroksilla otin joka välissä sekä mehun että vettä.

Pahin innostus oli mennyt ohitse, mutta suksi kulki siitäkin huolimatta. Väsymys ja ensimmäiset pienet kolotukset alkoivat tuntua. Suurimmaksi osaksi hiihtelin kuokkaa, mutta omaksi ihmeekseni huomasin vaihtavani vassuun ylämäissä. Docin ja Jokiveen tekniikkaneuvot tulivat mieleen ja taisinpa naurahtaakin mielessäni. Huomasin olevani yhä pidempiä aikoja henkisesti jossakin ihan muualla ja ajattelevani jotain muuta kuin hiihtoa. Huomion herpaantuminen palkittiin kaatumisella alamäessä. Keräilin itseni ylös ja totesin kaiken olevan ehjää, vain lonkkaan ja käteen sattui kovalle pohjalle kaatuminen. Jälkikäteen en edes osaa sanoa, missä kaaduin eli syvissä vesissä uitiin juuri sillä hetkellä. Ajatus pienistä unista alkoi kiinnostamaan kierros kierrokselta ja sateen alettua noin puoli kahdelta(?), olin valmis hetkeksi pahnoille. Olo oli sekava ja vaihdoin kuivaa päälle ennen makuupussiin sujahtamista. Laiton puhelimen ajastimen hälyttämään 25 minuutin jälkeen ja puhelimen piipatessa sammutin sen ja jatkoin hikisena makuupussissa kieriskelyä. Omasta mielestäni en nukkunut hetkeäkään, mutta Pumpin ja Katan mukaan olin sen verran kuorsannut ja korissut, että sähköt olivat olleet poikki äijästä. Heräilin puoli viiden aikaan kolotukseen. Silmät olivat turvoksissa ja kurkku karhea. En selviäisi missään tapauksessa takaisin ladulle. Harmitti, että olin ollut noin pitkään poissa pelistä. Vessassa oli iloinen yllätys, kun virtsa oli väritöntä ja ennen ladulle menoa söin voileipää järjestäjien snack barista. Ladulla palelsi aluksi, mutta parin kierroksen jälkeen fiilis kasvoi ja meno maistui liki samaan tahtiin kuin ennen stoppia. Minkiönkylän Mahti oli urakoinut koko sateen ajan ja mennyt kierroksella ohi.

Kierrokset tuntuivat kertyvän paljon hitaammin kuin alkuillasta, mutta päivän valkeneminen toi hommaan uutta uskoa. Aamupalan ajasta minulla ei ole mitään käsitystä, mutta samalla kun söin valtavan lautasellisen puuroa, sämpylän ja kahvia, niin harjailin sukset ja vetäisin kaikista ohjeista huolimatta korkeafluorista pikaluistoa pohjiin. Ladulle palatessa sukset suorastaan lensivät ja jäykällä kropalla varustettu hiihtäjä oli vaikeuksissa pysyä mukana. Fiilistä nosti myös viestit kotoa ja lyhyt puhelu vaimon kanssa. Valoisuus lisääntyi todella nopeasti ja latu näytti ihan erilaiselta kuin pimeässä. Liippaantunut latu oli nopeassa kunnossa, mutta samalla aika kulunut. Latukone kävi huoltamassa ladun jossakin vaiheessa aamua. Tänä vuonna en kuitenkaan joutunut jonottelemaan sen takana. Kahdensadan kilometrin raja lähestyi ja aikaa oli reilusti jäljellä. Mihinkään ei sattunut erityisen paljon, vain oikeankäden rystynen tuntui ihmeelliseltä. Tauolla huomasin keskisormen rystysen olevan turvoksissa ja mustelmalla. Ilmeisesti toistuva iskutus oli saanut sen kipeytymään ja tummumaan. Menoa vamma ei kuitenkaan haitannut.

Noin yhdeltätoista, ennen lounasta täyttyi 180 kilometriä. Kävin syömässä makaronilaatikkoa ja vaihdoin taas kuivaa päälle. Harjailin sukset ja vedin pikaluistoa, kun se tuntui tuossa kelissä toimivan. Kaksi sataa kilometriä täyttyi ja tunnelma oli yhtä aikaa hämmästynyt ja onnellinen: en ollut itsekään etukäteen uskonut pystyväni hiihtämään tuota matkaa liki mitättömällä lajiharjoittelulla. Kävin keskustelua itseni kanssa seuraavasta tavoitteesta ja laskin tarvittavaa kierrosmäärää 250 kilometriin. Aikaa ei olisi liikaa, mutta kuitenkin riittävästi. Vauhti saisi jopa tipahtaa hieman ja kaikki mahdollisuudet tavoitteen saavuttamiseen olisi. Jaoin kierrokset kahteen osaan ja väliin tein pienen varikkopysähdyksen urheiluhalliin. Tarjolla oli vielä makaronilaatikkoa ja söin sitä pienen lautasellisen. Ladunvarressa evästys oli pääsääntöisesti vettä, mustikkakeittoa ja suklaata. Mikään muu ei oikein tuntunut uppoavan. Taskulla tai Pumpilla oli salmiakkipussi kylmälaukussa ja taisinpa ottaa sieltä muutaman makeisen. Vaikka hiihto kulkikin kohtuullisesti, niin eräänlainen kyllästyminen hommaan alkoi hiipiä mieleen. Kierroksen alku meni vauhdilla, mutta kierroksen puolivälistä loppuun, latu tuntui tuskaisen pitkältä. Väsytti. Paikkoja kolotti, mutta vähemmän kuin olin etukäteen pelännyt. Kuokka kulki vielä ihan hyvin, mutta vassuun en enää ylämäissä kyennyt vaihtamaan. Meno oli horjuvaa ja on suorastaan ihme, etten kaatunut enää päivällä. Alikulkutunneliin joutui kierros kierrokselta tähtäämään tarkemmin ja epäilinkin, että tunneli olisi vaihdettu päivän aikana pienempään. Yhdessä kohtaa oli joukko lapsia kannustamassa ja "Jaksaa, jaksaa!" huudot saivat silmät kostumaan. Aikuisella miehellä, aika touhua!

Uusi tavoite, 53 kierrosta ja 251,22 kilometriä, täyttyi ajassa 23 tuntia 25 minuuttia ja 9 sekuntia. Yhdelle kierrokselle oli vielä aikaa, ehkä voimiakin, mutta olin tuossa vaiheessa aivan valmis lopettamaan. Suksia irroittaessa oli tyhjä olo, enkä oikein tiennyt mitä ajatella. Olin yllättänyt itseni täydellisesti. Hyvät välineet ja keli auttoivat päämäärään ja sen yli, mutta loppujen lopuksi olin itse moottorina kulkuvälineille. Urheiluhalliin tullessani muut olivat jo saaneet oman urakkansa täyteen ja käyneet suihkussakin. Leirin purkaminen väsyneenä ei ollutkaan kaikkein mieleisimpiä hommia ja taisimme olla aikalailla viimeisten joukossa hallista poistuessamme. Pumpin saama hopea oli porukan paras sijoitus ja minun sijoitukseni oli lopulta kahdeksas miesten sarjassa. Ensi vuonna kisaillaankin sitten jo sarjaa korkeammalla. Ensi vuonna.... onko päätös osallistumisesta jo tehty? Aika touhua!

ps. Iso kiitos kaikille tsemppiviesteistä ennen kisaa ja kisan aikana. Pumppi, MiMa ja Tasku: Ilman teitä tuo tulos ei olisi ollut mahdollista. Kiitos matkaseurasta ja kaikesta tsemppauksesta!