Kuka lähtee viemään 4- ja 6-vuotiasta iltarasteille niin, että ajomatkaa kertyy edestakaisin 150km? Nyt sekin hullu on nähty... Aina samat miehet, että saa hävetä!
Koska rouva oli iltavuorossa ja lupasi mennä töiden jälkeen jumppaan, päätin lähteä jälkikasvun kanssa iltarasteille. Ainoa, vähänkin järjellisen matkan päässä oleva tapahtuma oli Auranmaan viikkorastit Yläneellä. Matkaksi valikoitui "pualtoist" eli 1,7km. Maastoa järjestäjät kehuivat haastavaksi ja markkinointi osui tällä kertaa liikuttavan oikeaan. Omissa jaloissani tuntui vielä eilinen lenkki ja pelkäsinkin reissusta tulevan melkoisen hankalan, koska pienempää tarvitsee yleensä jossakin vaiheessa kantaa reppuselässä.
Siirtymä parkkipaikalta lähtöön (noin 700m) sujui alkuinnostuksen vallassa: tutkailtiin pientareella heräileviä kukkia ja hylättyä tupakansytytintä. Se, etten antanut lupaa ottaa tuota "aarretta" mukaan, aiheutti pahaa mieltä ja jopa uhmakkuutta nuorissa suunnistajissa. Lisäksi mietittiin sitä, kumpi saa leimata ensimmäisellä rastilla. En ottanut kuin yhden Emitin, koska siinäkin olisi riittävästi vahdittavaa näiden puuhakkaiden pirulaisten kanssa.
Pienempi sai suorittaa lähtöleimauksen, emit isoveljelle nyrkkiin ja hölkällä matkaan. Ensimmäiset kymmenet metrit edettiin tiellä ja kivellä ollut rasti näkyikin tielle saakka. Tässä vaiheessa intoa oli niin pojilla kuin isälläkin. Ensimmäiseltä rastilta jouduttiin heti suunnistushommiin: matkaa kakkosrastille olisi parisataa metriä suhteellisen helposti kuljettavassa kuusimetsässä. Pienempi sai taas vuorostaan leimata ojan mutkassa olevalla rastilla. Emit löytyi pienen paniikin ja hakutalkoiden jälkeen pojan hupparin taskusta. Seuraavalle rastille saatiin kulkea metsäkoneen jälkiä sekä polkua. Matkalla kummasteltiin useammankin muurahaispesän sielunelämää ja sinivuokkojen runsasta määrää. Samalla mietittiin, mitä tarkoittaa rauhoitettu ja miksi jokin laji pitää rauhoittaa. Kolmosrastin löydyttyä oli pahin innostus takanapäin, sillä oltiinhan tultu jo kolmasosa matkasta! Nelosrastille edettiin hakkuuaukkoa myöten, enkä oikein ymmärtänyt, että 107-senttisen neljävuotiaan on selkeästi hankalampaa liikkua ryteikössä kuin 182cm pitkän, nelikymppisen aktiiviliikkujan. Manu heittäytyi kerran pahemmin pitkälleen, tuloksena pieni haava kämmeneen sekä iso itku. Haaverista selvittiin sillä, että lohduttaessani poikaa lupasin kotimatkalla evästä Hesburgerista. vanhempi veljeksistä kauppamiehenä tinkasi pehmikset jälkiruoaksi. Onnistuin sentään neuvottelemaan pehmikset minipehmiksiksi. Asia olisi kuulemma ok, jos ne saisi kinuskikastikkeella. Äitiinsäkö nuo pojat ovat tulleet neuvottelutaidoissaan?
Rastinvälit 4-5 ja 5-6 olivat umpimetsää, mutta kuin ihmeenkaupalla onnistuimme hoitamaan molemmat sadan metrin rastinvälit ilman isompia hakuja. Tässä vaiheessa isompi ilmoitti tahtovansa oman kompassin, mutta isän vanhat levykompassit eivät kävisi:
"Samanlainen kompassi peukaloon kuin sinullakin isi!"
Juu, in your dreams buddy. Jos minä sain ensimmäisen peukalokompassin nelikymppisenä, niin en sellaista alle kouluikäiselle ostaisi. Asiaa ei niin vaan hyväksyttykään, vaan vastauksena tuli:
"Jos sinä et osta, niin mamma ostaa. Varmasti ostaa, jos me vaan pyydetään!"
-Huokaus- Niinhän se tekee. Sen verran pahasti pojat ovat mamman pikkusormensa ympäri kietoneet.
Rastilta kuusi rastille seitsemän kuljettaisiin avokalliota, hakkuuta, avosuota sekä mäntymetsää. Ajattelin etukäteen tämän olevan hankalin väli, mutta kerrottuani avokallion olevan kuin parkour-rata, Miro etenikin huomattavan vikkelästi. Manu oli jo tässä vaiheessa todennut haluavansa reppuselkään, eikä aikonut ottaa enää askeltakaan metsässä. Nostin pojan hartioilleni ja matka jatkui. Hakkuulla ihmeteltiin peurojen tekemää polkua sekä jätöksiä. Poikia kummastutti se, että nähtiin monessa paikassa peurankakkaa, mutta vessapaperia ei nähty missään. Taas tuli niin hankalia kysymyksiä, että sivuutin ne toteamalla äidin tietävän paremmin. Pojille tämä tuntui riittävän vastaukseksi tällä erää. Istuimme hetkeksi katsomaan kirkasvetisen puron virtausta. Kerroin Mirolle, että kirkasvetisestä ja virtaavasta purosta voi luonnossa juoda. No, sitä piti sitten päästä kokeilemaan ja veden maku todettiin erinomaiseksi! Nyt sitten odotellaan vatsataudin iskemistä...
Viimeiset rastinvälit menivät jo maalia odotellessa ja vääntäessä kättä siitä, kumpi saa leimata maalissa. Päädyttiin ratkaisuun, jossa Miro leimasi maalileimasimella ja Manu sai kantaa emitin järjestäjille purettavaksi.
Maalissa pojat saivat vielä munkit ja simaa järjestäjiltä! Erinomaista palvelua pienille harrastajille. Reissu oli toisaalta aivan älytön ja raskaskin, mutta toisaalta herrojen huomioita oli mukava seurata ja naureskella. Lapsi huomioi metsässä kulkiessaan ihan eri asioita kuin aikuinen. Itsellä on yleensä niin kiire suorittaa, ettei luonnon havainnoinnille jää aikaa.
Kokonaismatka siirtymisineen 3,2km. Aikaa radalla kulutettiin 51.53.
Lämmintä ja aurinkoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti