Pikkujäbien navigaattorina Viikkorasteilla

Moottoriradan mökille piti viedä uusi grilli ja samaan reissuun ajateltiin sovittaa Pöytyällä pidetyt viikkorastit. Miro ja Manu olivat mukana, koska rouvalla oli illalla jumppa. Matkaksi otettiin lyhyt, 1,4km:n rata. Veljekset tunnistettiin ilmoittautuessa suunnistustarinan  pojiksi ja sukunimeäkin kehuttiin kauniiksi. Matkaa lähtöön olisi noin 800m, joten liikkeelle piti lähteä saman tien, että ehtisimme ajoissa pois metsästä.

Pöytyän maastot ovat melkoisen haastavia liikkua lasten kanssa ja tähän tulokseen tulin tälläkin kertaa. Ykköselle päästiin sentään kulkemaan polkua pitkin ja rastikin näkyi polulle asti. Koska Manu oli saanut leimata lähdössä, niin nyt oli Miron vuoro leimata. Hän laskeutuikin kuoppaan ripeästi, mutta kuopan pohjalla olleet romut alkoivat kiinnostaa poikaa enemmän kuin leimaaminen. Mirolle tuli hätä, että romut pitäisi ottaa mukaan, sillä tuollainen luontoon roskien ja jätteiden heittäminen oli edesvastuutonta. Poika kävi roskaamisesta niin kuumana, että aloin jo hiukan hätääntyä. Leimaus tuli kuitenkin lopulta suoritettua ja pääsimme jatkamaan matkaamme. Kakkoselle kuljettiin upeaa metsämaastoa ja Miro esitteli eskarista saamiaan oppeja: "Iskä, tuo on rahkasammal ja tuolla on jäkälää!" Olin hieman ihmeissäni, miten paljon poika tiesi metsästä. Taitaa nuoriherra olla aidosti kiinnostunut luonnosta. Kakkosrasti löytyi helposti ja leimaus tehtiin yhteisymmärryksessä.

Kolmoselle mentäessä metsä muuttui astetta haastavammaksi ja liike hidastui huomattavasti. Oman lisämausteensa hommaan toi mustikat sekä puolukat, joita piti poimia suuhunsa joka mättäältä. Manun huulet olivat värjääntyneet mustikasta sinisiksi eikä hänellä ollut mitää kiirettä jatkaa rastille.

Kolmosrastia tuli vähän etsiskeltyäkin, vaikka rastipiste oli selkeä ja kivi osoittautui lopulta aivan hillittömän kokoiseksi lohkareeksi. Poikien kanssa suunnistaminen antaa isällekin mahdollisuuden lukea karttaa kaikessa rauhassa. Seuraan karttaa paljon tarkemmin kuin yksin edetessäni ja ehtiipä tuossa vauhdissa arvioida mittasuhteitakin paremmin. Ojan päässä sijainnut rasti näkyi jo kauaksi ja oli Miron vuoro päästä leimaamaan. Olisi pitänyt kiertää jo rastilla ojan toiselle puolen, mutta nyt haeskelin ojan ylityspaikkaa aivan liian myöhään. Haarat olivat revetä, ojan leveyden takia, poikia nostellessa. Varsinkin vanhempi painaa jo hieman liikaa myyntimiehen heiveröisille käsivarsille.

Saniaismetsässäkin ehdittiin matkalla vitoselle poiketa:

 Pienemmästä ei näkynyt kuin punainen lakki, kun hän tulla vaapotti saniaisten joukossa. Vitosrasti löytyi mäen takaa ja jyrkänteiden edestä. Nopsa leimaus ja suunta kohti maalileimausta. Matkalla Miro löysi vielä tyhjän spray-purkin metsästä ja purkin hyljännyttä päiviteltiin kovaan ääneen: "Miten kukaan voi olla noin piittaamaton luonnosta?" Maalista oli vielä ihan hyvän matkaa autolle ja illan aikan pelkkiä siirtymiä tuli parisen kilometriä. Järjestäjät tarjosivat pojille vielä mehua ja ostettiinpa kahviosta vielä munkitkin evääksi.

Hyvä reissu, täynnä metsässäliikkumisen iloa! Helppohan tällaisten sankarien kanssa on suunnistamaan lähteä. Kuljettu matka 1,8km, aika 50.37.  

Jäsentenvälinen mettämaili

Nimensä mukaisesti seuran jäsentenvälinen metsässä suunnistettu maili, joka tänä vuonna oli 1,4km, Kalakosken koulun maastossa.


Poistin eilen rakkolaastarit, puhdistin (taas kerran) kunnolla rakot ja laastaroin uudelleen.
Tänään jalkapohjat olivat lähes ok tuntuiset ja työpäivän päätteksi  ajatus suunnistuksesta poltteli mieltä. Suunnaksi Kalakosken koulu ja seuran jäsentenvälinen mettämaili, jossa matkana on noin maili ja tuloksissa huomioidaan sukupuoli ja ikähyvitys. Lähdin vauhdilla kohti lähtöpaikkaa ja odottelemaan omaa vuoroa.

En ole lähtenyt väliaikalähdöllä viimeiseen 25 vuoteen ja mahanpohjassa oli perhosia. Oman vuoroni tultua, starttasin vauhdilla liikkeelle: täyttä laukkaa K-pisteelle ja samantien eteenpäin! Reitinvalinnan tein lennosta ja jatkoin polkua ojan risteykseen, josta ojaa myöten rastilla. Rasti tuli yllättävän pian, mutta olihan karttakin 1:5000. Suurin osa tämän vuoden kilometreistä on tullut suunnistettua 1:25000 tai 1:40000 kartoilla . Kakkosrastin tavoitin ojan kautta. Osa oli lähtenyt kiertämään sähkölinjan kautta, mutta en tällaista vaihtoehtoa edes huomioinut kiireessäni (onneksi). Kolmosrastille sähkölinjaa myöten ja leimaus kiepsautettuani ensi rr-radan rastin kautta. Neloselle lähdin kiskaisemaan "sinnepäin" suunnalla ja löysin itseni aluksi seiskarastilta. Sieltä nopea korjausliike neloselle ja samalla vauhdilla kohti vitosta, joka sekin löytyi pienen haparoinnin jälkeen. Haut eivät olleet isoja, mutta maksoivat "muutamia kymmeniä sekunteja" aikaa. Kutoselle etenin ensin polkua pitkin ja ennen linjaa siirryin intuitiivisellä reitinvalinnalla rastille. Seiskahan oli helppo löytää, koska olinhan vieraillut rastilla jo aiemmin eli tuloksena vain vähäistä haparointia .  Viimeiselle rastinvälille lähdin ajatuksella, että nyt korjataan juoksulla aiemmat virheet. Rastinväli oli alle 200 metriä, joten paikkailu jäi vain haaveeksi. Varsinkin, kun pyörähdin vielä sähkölinjan jälkeen hiukan liian paljon oikealle. Maaliin löysin sentään ripeästi ja vaivattomasti. Ajasta tuli ikämiehelle ihan kohtuullinen, mutta kun 14-vuotiaat kepittivät setämiehen mennen tullen, niin minun pitäisi olla vähintään 110-vuotias voittaakseni (ainakin siltä itsestäni tuntui). Tuloksena nelossija ikähyvityksien jälkeen ja suklaalevy käteen kolmosen lähdettyä jo aikaisemmin kotimatkalle. Joskus kisapaikalla norkoilu voi tuoda makea yllätyksen heikommallekin urheilijalle...

Kuljettu matka 1,7km, aika 11.59.

Suunnistamassa liikuntapassilaisen kanssa

Ekaluokkalaisen kanssa tutustumassa suunnistuksen jaloon harrastukseen Forssan Lehden iltarasteilla Pohjanmaankulmalla. Ihan hirveän vierasta suunnistus ei pojalle eikä isällekään ollut, vaan ilmoittautuminen ym. meni rutiinilla. Sen verran paljon oli kokeilijoita ollut paikalla, että saimme jo kertaalleen metsässä käyneen kartan ja "kaikki rastit" -kartan toiseksi. Matkaa lähtöön oli nelisensataa metriä ja sinne mentiin kevyesti hölkötellen. Ennen lähtöleimausta jouduin odottelemaan hetkisen, ennenkuin Miro ehti lähtöön. Ei kuulemma jaksanut juosta täysillä ennen metsään menoa...

Ensimmäinen rastinväli oli puhtaasti polulla etenemistä ja matkaa kertyi runsaat 200 metriä. Polun vieressä sijainnut jyrkänne bongattiin jo kaukaa ja taidettiinpa ottaa pieni juoksukilpailukin rastille. Kakkosrastillekin kuljettiin vielä koko matkan polkua. Kakkoselta lähdettiin isän kartanlukuvirheen ansiosta ensin kohti nelosta, mutta parin sadan metrin jälkeen suunnaksi otettiin kuitenkin ensin kolmosrasti. Kun polulta siirryttiin metsään, niin tapahtui toinen kartanlukuvirhe. Koukkasimme reilusti oikealta ja vasta oja pysäytti etenemisen. Onneksi maasto ei ollut pahimmasta päästä, vaikka täälläkin Tapaninpäivän myrskytuhoja oli vielä runsaasti korjaamatta.

Kolmoselta neloselle mentiin taas polkuja pitkin. Miro tuumasi, ettei pelota yhtään tummuvassa metsässä, kun on ammattilainen mukana. Ylimääräisen koukkimisen jälkeen lausauhdus lämmitti kovasti isän sydäntä. Jyrkänteen alla sijainnut rasti leimattiin liki lennosta ja matka jatkui. Vitoselle mentäessä joukko suunnistajia juoksi ohitsemme. Muutamien kanssa piti oikein vaihtaa kuulumisiakin ja eräälle rouvashenkilölle Miro huuteli, että "Oletkos sinä se kakkosluokan ope?" Rouva katsahti taakseen, että kuka huutaa ja lennähti samantien sammalikkoon pötkölleen. Onneksi mitään ei sattunut ja matka jatkui eteenpäin. Vitosrasti oli sama kuin kakkonenkin ja viimeistä rastia kohti lähdettiin polkuja pitkin. Miro ei enää välittänyt juosta, koska "jalkoihin tuli kasvukipuja". Kasvukivut unohtuivat äkisti, kun rastilippu tuli näkyviin ja maalileimasimellekin poika juoksi kuin viimeistä päivää. Liekö vaikutusta sillä, että maalissa oli tarjolla Karjalaisseuran kahvion antimia.


Maaliin päästyämme leimautettiin vielä liikuntapassi ja sämpyläkahvien lomassa jutusteltiin loppukauden suunnitelmista ratamestarin kanssa. Ainakin Ahvenanmaan maraton olisi kummallakin suunnitelmissa. Pienempi suunnistaja istui tiilikasan päällä sämpylä kädessään ja hekumoi tulevan perjantain koripallotreeneillä. Pitänee viedä poika koriskouluun, vaikka olenkin veljeksille moneen kertaan teroittanut suunnistuksen tärkeyttä: tulevina suunnistuksen maailmanmestareina he voisivat taata vanhoille vanhemmilleen kunniakkaat ja rahakkaat eläkepäivät. Koripalloilijoina he taas joutuisivat esiintymään polvihousuissa ja hihattomissa paidoissa yleisön edessä. Onneksi pojat ovat vielä sen verran pieniä, että isällä on aikaa (yrittää) vaikuttaa herrojen mielipiteisiin.

Kuljettu matka 2,4km, aika 41.46.

Nuuksio Classic Trail Marathon 1.9.2012

Suunnistuskaverin kanssa ilmoittauduttiin Nuuksioon kokeilemaan pidempää polkujuoksua. Itselläni kokemusta löytyy useammastakin tuon pituisesta rogaining-kisasta (toki hitaammin liikuttuna), mutta kaveri oli ensimmäistä kertaa juoksemassa yli 30 kilometrin lenkkiä. Suunnittelimme lähtevämme erittäin rauhallisesti liikkeelle ja kiristävämme vauhtia kolmenkympin kohdalla tuntemusten mukaan. Samalla lenkki toimisi hyvänä testinä Vaarojen Maratonia ajatellen. Aamun keli aiheutti päänvaivaa varustuksen kanssa, mutta pian päädyimme ratkaisuun, johon kuului pitkä juoksu/suunnistuspaita, pitkät sukat, Jorma laittoi shortsit, mutta itse päädyin 3/4-pituisiin suunnistustrikoisiin. Jalassa hyviksi osoittautuneet VJ Irocit ja Jormalla uutuuttaan kiiltävät Speedcross kolmoset.

Lähtöalueella hakeuduimme porukan takaosaan, ettei kiusausta liian kovasta alkuvauhdista tulisi. Letka venahti melko nopeasti ihan kohtuullisen mukavasti eteneväksi jonoksi ja vain muutamin paikoin reitti oli sen verran kapea, että vuoroaan joutui odottamaan. Noin kahden kilometrin kohdalla juoksemaan pääsi jo ihan omaan tahtiin. Alkumatka edettiin minun kulkiessa edellä ja Jorman puhua pulistessa takana. Jos emme puhuneet keskenämme, niin aina oli joku muu juttuseurana. Matka eteni rauhallisen vauhdin takia todella vaivattomasti ja sekä ulkoilureitin portaat että laskettelumäen nousu selvitettiin muita ohitellen. Teknisillä osuuksilla huomasi selvästi tasaiseen maastoon tottuneiden ja suunnistajien eron. Eihän meidän tarvinnut edes katsella jalkoihimme, kun osa manaili kompurointiaan. Laskettelurinteen päällä oli ensimmäinen juomapaikka, josta otettiin järjestäjien tynnyreistä pari mukillista vettä ja matka jatkui nopeasti. Jorma tyhjensi vielä kengät roskista ennen kuin lähdimme kallioiselle polkuosuudelle. Toisellekin juomapaikalle mentiin vielä käsijarru päällä ja nautittiin Nuuksion upeista poluista ja maisemista. Tässä vaiheessa ohittelimme jo muutamia kanssakilpailijoitamme, vaikka omasta mielestämme vauhti oli vielä ennallaan. Toisella juomapaikalla (26km) täydensimme juomareput, otimme energiaa ja lähdimme taas nopeasti reitille. Nyt käsijarrua jo irroiteltiinkin ja saimme ohiteltua edellä meneviä, kovemman alun ottaneita juoksijoita. Jorman polvet alkoivat sattua noin kolmenkympin kohdalla, mutta kipu taisi olla enemmän tuollaista iskutukseen tottumattoman parkumista, kun juoksukilometrejä miehellä ei alkukaudesta ollut kertynyt kuin parisen sataa. Kolmannelle juopmapaikalle (33km) tullessamme meillä oli jo mukit valmiina käsissämme ja varikkopysähdys tehtiin formula-tyyliin. Nyt juostiin jo ylämäkiäkin ja kilometrivauhti oli 6-7 minuuttia / kilometri. 38 kilometrin kohdalla koettiin sitten sekin ihme homma, että matkaa tehtiin hetkittäin täydessä hiljaisuudessa. Jormakaan ei pulissut enää jatkuvasti, vaan keskityimme vain omaan etenemiseemme. Juomapaikan jälkeen osat olivat vaihtuneet: etenimme Jorman juostessa edellä, määräten vauhtia ja minä pari askelta jäljessä. Ero oli kuitenkin hivenen liian pieni, koska kompuroin pari kertaa kuitenkaan kaatumatta. Jäykin jaloin oli varmaankin koomisen näköistä, kun tein horjuvia korjausliikkeitä. Vielä parilla viimeisellä kilometrillä pääsimme ohittamaan tukun muita kilpailijoita, mutta tulipa pari kaveria vielä meidänkin ohitsemme vauhdilla, jota ei olisi uskonut kenenkään voivan pitää neljänkympin jälkeen. Maaliin tulimme rinta rinnan samaan aikaan. Vointi oli maalissa niin hyvä, että teimme saman tien päätöksen osallistua ensi vuonnakin. Loppuaika 5:22.00, josta olisi rohkeammalla alulla voinut helposti lähteä parikymmentä minuuttia pois. Toisaalta, saattoi olla hyvinkin järkevää lähteä ylivarovaisesti ja lisätä vauhtia vasta viimeisellä kolmanneksella.

Upea maasto, todellista polkujuoksua ja hienot järjestelyt! Tänne ehdottomasti ensi vuonna uudelleen.  Nuuksio Classic Trail Marathon

Isi, me ollaan maailman katolla, vai mitä?

Kotiuduttuani ajoissa kulkukaupoilta, oli mahdollisuus lähteä iltarasteille Tammelaan. Saaren maastossa on sen verran korkeuskäyrää ettei tehnyt mieli lähteä repimään pitkälle radalle, vaan aloin maanittelemaan jälkikasvua mukaan. Isompi oli kutsuttu koulukaverille kylään, mutta pienempi oli tällä kertaa heti lähdössä: "Isi, onko Hippo-rastit? Saako jäätelöä? Voinko minä liimata (=leimata) rasteilla?" Joopa joo...näinhän se homma etenee.

Paikan päälle saavuttaessa oli koulun parkkipaikalla oikein tungosta ja Suunnistajan Kauppakin oli paikalla. Hiukan oli väkimäärässä eroa Kauhavan iltarasteihin nähden. Lyhyt, kahden kilometrin rata olikin 2,5km, mutta reitti oli mahdollista kiertää lähes kokonaan polkuja pitkin. Ykkösrastille lähdettiin polkua pitkin, mutta mielestäni rastille tuli liian paljon kiertämistä, jos olisi jatkanut teitä pitkin. Otin Manun reppuselkään ja lähdimme kiertämään lampea, jonka jälkeen tuli vielä vanhan hiekkakuopan ylitys. Manu oli hiekkakuopan reunaa alasmentäessä hiukan huolissaan, etten pudottaisi häntä alas. Kuopan vastareuna ja ylämäki laittoi jo vähän puuskuttamaankin, mutta Manu lohdutti, että pian oltaisiin rastilla. Rasti oli varmasti alueen pienimmällä pistekumpareella, joka muistutti enemmänkin kottikärryllistä hiekkaa. Rastit 2 ja 3 olivat ihan tiessä kiinni ja niille edettiin vuorottelemalla hölkkää - Manu reppuselässä - Manu hartioilla. Tiellä kulkeminen on yleensäkin vauhdikkaampaa, koska löydettävää ja ihmeteltävää on paljon vähemmän. Nelosrastillekin kuljettiin vielä tietä pitkin, mutta lähestyminen tapahtui metsämaastossa. Supan reunalla sijainnut rasti erottui kauas, mutta ennen rastia piti vielä nauttia kypsistä mustikoista.

Neloselta vitoselle halusin "oikaista" maastossa, koska en uskonut vauhtimme olevan kovin paljon hitaampaa metsässä kuin tiellä. Jouduin ottamaan pojan reppuselkään hakkuuaukolla olleen pitkän heinikon takia. Aukolle oli istutettu mäntyjä muutama vuosi sitten ja pieniä puita piti ihmetellä tovi. Kertoilin pienten puiden olevan isojen puiden lapsia, vähän niin kuin ihmisilläkin ja tämä vastaus tuntui tyydyttävän poikaa. Metsän puolelle päästyämme maassa oli punainen kärpässieni ja saman tien käytiin sen vaarallisuus lävitse. Manu tiedusteli, että söikö eläimet kärpässieniä ja vastailin punaisen värin toimivan varoituksena eläimillekin. En tosin ole asiasta varma, koska koulun biologian tunnilta mieleen jäivät ihan eri asiat kuin sienet... Kun vitosrasti oli leimattu, niin poikkesimme katsomaan läheisen soramontun reunalle. "Isi, me ollaan maailman katolla, vai mitä?" No, en tiedä ollaanko ihan katolla, mutta iso pudotus oli ainakin alas. Kumpikin puristi toisen kättä, ihan vaan varmuuden vuoksi, ettei oltaisi pudottu kuopan reunalta. Seuraava rastinmääre oli kuoppa ja se pohjalle oli kerääntynyt risuja. Manu kehitteli tarinan sudenkuopasta ja metsästäjästä. Tarinaa visualisoitiin vielä pienellä näytelmällä, jossa metsästäjä (Manu itse) otti rrraaseli-miekkansa (keppi) ja löi suden kahtia. Ihmettelin, että miksi metsästäjällä oli laser-miekka, vaikka hänen piti turvautua kivikautiseen sudenkuoppaan. Vastauksena tuli huokaus ja "Et sä isi ymmärrä. Ei sul oo mielikuvitusta". Aha, näin se siis menee...

Seiskarastilta viimeisen rastin kautta maaliin oli noin 700 metriä selkeää tietä tai polkua edettävänä. Otin poitsun harteilleni ja loppukiri alkoi. Välillä vauhti kiihtyi liiaksi ja silloin tuli selvä ilmoitus ylhäältä: "Hiljempaa isi, hiljempaa!" Manu vahvisti viestiään rummuttamalla rytmikkäästi paljasta päälakeani. Viimeisellä rastilla oli pidemmältä radalta yksi mies leimaamassa ja maaliinjuostessa tuli jopa pientä kisailua. Manun harmiksi hävisimme loppukirin, vaikka saavutimmekin miestä koko ajan. Harmi unohtui, kun järjestäjä kehui hyvästä suorituksesta. Kehtasipa joku epäilläkin, että taisi isä kantaa jossakin vaiheessa.

Maaliintulon jälkeen piti vielä touhuilla puoli tuntia koulun leikkipaikalla keinuissa ja kiipeilytelineellä. Kotimatkalla poikettiin vielä jäätelölle Venesillalla. Olipa taas mukava reissu! Edetty matka 3,26km, aika 33.35.

ps. Pojan kanniskelu hartioilla juoksuvauhtia aiheutti viikon jumin selkään. Eipä tullut mieleenkään, että ranka voisi ottaa itseensä tuollaisesta pienestä taakasta :)

Kapteenin harharetket: iltarasteilla Kauhavalla

Alkuviikon kulkukauppojen suuntautuessa Etelä-Pohjanmaan suuntaan tsekkailin suunnistusliiton sivuilta maanantai-illan iltarastipaikkakuntia. Yöpaikaksi valikoitui Seinäjoki, joten tästä oli helppoa lähteä moneen suuntaan. Lähimmät rastit järjestettiin Kauhavalla ja pääsinkin varsin järjellisellä ajomatkalla, vain sata kilometriä ylimääräistä ajoa. Ihanan lähellä ja helppoa! Eilinen juoksulenkki ja tämän päivän asiakaskäynnit, Parkano-Jalasjärvi-Kurikka-Seinäjoki, painoivat jalkoja enkä odotellut suunnistuksesta mitään erityistä. Tuli mitä tuli, kaikki otettaisiin vastaan.

Iltarastit järjestettiin Takakallion kartalla, joka sijaitsi jossakin hevon****ssa. Ainakin tie pieneni moneen kertaan matkalla ja lopulta vastaantulevia varten oli merkitty erikseen levennetyt ohituspaikat. Järjestelyt eivät olleet menneet ihan putkeen, kun seuran perävaunu oli irronnut hinattaessa, A-radan kartat olivat loppuneet heti kättelyssä ja yksi rastikin oli piirretty väärään paikkaan. Siitäkin huolimatta, että kartan (tai siis radan) joutui piirtelemään itse, päätin lähteä A-radalle (noin 5,9km). Yritin tehdä merkinnät mahdollisimman selkeästi B-radan karttaan, vaikkei se helppoa ollutkaan.

Heti lähdön jälkeen selvisi, ettei tänään pääsisi metsästä kuivin jaloin. Jopa metsäkoneen urat olivat aivan täynnä vettä ja eteneminen oli enemmänkin poukkoilemista mättäältä toiselle. Ykkösrasti löytyi sen suuremmin etsimättä. Kakkoselle pääsi etenemään uraa pitkin ihan rastille saakka. Hakkuaukolla kulkeva ura oli sekin ihmeen märkä. Ilmeisesti vettä on satanut alueella todella paljon enemmän kuin Lounais-Hämeessä. Kakkosrastikin löytyi ihan uran vierestä, nice´n´easy! Rastit 3-4-5 juostiin perhosena ja kutonen oli taas sama kuin kakkonen. Ei suuria ongelmia, mutta maasto oli paljon pienipiirteisempää kuin mihin olen tottunut. Tarkkana piti olla ihan koko ajan. Seiskarasti oli piirretty väärään paikkaan, mutta järjestäjien antamien ohjeiden mukaan se löytyi kivuttomasti. Kasille mennessä autoin isää ja poikaa, jotka eivät olleet selvillä sijainnistaan. Olivat syöneet mustikoita ja siinä pyöriessään kadottaneet suunnan. Annoin heille omasta mielestäni oikean suunnan ja lähdin sitten itse vetelemään harhaan. Vasta rastin takana olleet ojat pysäyttivät innokkaan suunnistajanuorukaisen etenemisen. Hieman huvitti jälkikäteen, etten pysähtynyt vielä ensimmäiseen ojaan, vaan piti sitten käydä vielä toisellakin ojalla ennen kuin uskoi. Ysirasti oli sama, jolle neuvoin isän ja pojan. Siellä he vielä skannailivatkin maastoa, kun saavuin paikalle. Rasti löytyi helposti notkosta. Seuraava rastinväli oli kaikista pisin ja siihen tuli käytettyä liki 12 minuuttia. Jyrkänne löytyi ilman hakua, mutta seuraavaa, kivellä sijainnutta rastia piti hiukan etsiskellä. Olisi pitänyt ottaa vieläkin enemmän vauhtia pois, jotta kartanluku olisi sujunut.

Viimeiset rastit menivät sellaista "laiskan pulskeaa puolijuoksua". Etsiskelläkään ei tarvinnut...jalat tuntuivat painavan ainakin tonnin. Viimeiseltä rastilta maaliin otettiin toisen suunnistajan kanssa pientä loppukiriäkin. Kohteliaana vieraana annoin paikallisen voittaa (vai miten se oli?).

Kaiken kaikkiaan, melko erilaista maastoa kuin kotiseudulla. Pehmeä maasto olisi vaatinut tuoreemmat jalat, mutta sujuihan se näinkin. Ennen lähtöä tuli vanhempi herrasmies juttelemaan, että on menossa ensi viikonloppuna Lappeenrantaan kisoihin. Hän jutusteli tulevan tiukan kisan Lätin ja Liskin kanssa. Aluksi ihmettelin, miten hän voi tuntea minut, mutta sitten hoksasin päälläni olevan seuran edustuspaidan. Se taisikin olla turhaa luuloa, että kulkukauppias tunnetaan jokaisessa niemessä ja saarelmassa ympäri Suomen. Ihan mukava reissu, eikä kovin kalliskaan: vain 3€

Isi, arvaa mitä? Nelivuotiaan kanssa iltarasteilla

Halusin lähteä pitkästä aikaa iltarasteille, mutta puuhakkaan päivän päälle riittäisi lyhyempikin reitti. Pojat eivät heti innostuneet rasteille lähtemään "kun ei ole kerran Hippo-rastitkaan, niin tuskin sieltä mitään palkintoakaan saa". Niin on nykynuoret pilattu jo ennen kouluikää. Pitkällisen maanittelun ja täytekekseillä lahjomisen jälkeen onnistuin pettämään pienemmän mukaani.

"Isi, arvaa mitä? Mä en sit ota kompassia mukaan, mä vaan liimaan rasteilla."

Manulle rasteilla leimaaminen on liimaamista, eikä poika ole suostunut kantaansa muuttamaan, vaikka sitä on yritettykin.

Lähtö venyi sen verran pitkäksi, että olimme perillä juuri ennen seitsemää ja varovasti kyselin, vieläkö meidät päästettäisiin maastoon lyhyelle radalle. Järjestäjä sanoi minut nähdessään, että ehtisin ihan hyvin käydä keskipitkälläkin, mutta oli hiukan kauhistuneen näköinen kertoessani, että lähden 4-vuotiaan kanssa matkaan. Pohjois-Forssan maastot ovat tunnetusti sitä "lounais-hämäläistä talousmetsää" eli risuja, rytöä, tuulenkaatamia ja muuten hidaskulkuista pohjaa. Nopsa ilmoittautuminen ja sitten järjestäjän varoitus:

"Ykkösrasti on sitten eri kivellä kuin on piirretty, ja tuulenkaatamat haittaavat kulkua seuraavalla välillä ja tuossa on sitten uusi hakkuaukko ja oikeastaan se ulottuu tännekin ja ja ja..."

Selvähän se. Eiköhän nämä löydetä pienistä epätarkkuuksistakin huolimatta.

Päivän rata:

Manu teki lähtöliimauksen ja sitten juoksuun. Oho! Ja heti turvalleen. Eihän siellä mitään juoksemaan pystynyt, vaan poika reppuselkään ja uusi yritys. Aluksi pienen suon (onneksi ei kovin märkä) ylitys ja hyppy ojan ylitse.

Manu: "Isi, arvaa mitä?"

Isi: "No, mitä Manu?"

Manu: "Isi, sä hyppäät paljon pidemmälle kuin muut."

Isi: "Aha, kiitoksia vaan, Kokeiletko kävellä itse hetken?"

Manu: "E-ei! En kävele!"

Ykkösrastille löydettiin siitäkin huolimatta, että se oli väärässä paikassa (kivi rastiympyrän oikeassa laidassa). Voi, sitä pienen miehen riemua, kun ensimmäinen rasti oli löytynyt.

Manu: "Isi, arvaa mitä?"

Isi: "No?"

Manu: "Mennään isi tämän jälkeen Autokeitaalle syömään hampurilaiset. Juomaksi kokis ja jälkkäriksi jätski, eiks joo? Joohan?"

Isi: "Katsotaan sitten suunnistuksen jälkeen."

Tiesin jo tässä vaiheessa hävinneeni tämän pelin. Loppumatka sitten fiilisteltäisiin hampparilla ja limulla...

Kakkos rastille päästäisiin kulkemaan polkua. Mitä helkkaria???! Eihän täällä mitään polkua olekaan, vaan ainoastaan umpeenkasvaneet traktorinrenkaiden urat. Lisäksi urat olivat niin syvät ja pohjalta märät, ettei poikaa voinut laittaa niitä kulkemaan. Pikku-ukko kantoon ja menoksi. Onneksi karttaa ei liiemmälti tarvinnut katsella, vaan maasto oli kaikista tuulenkaatamistakin huolimatta selkeää. Ennen rastia oli taas suht´leveä oja.

Manu: "Isi? Isi, arvaa mitä?"

Isi: "No mitä?"

Manu: "Ei kai me pudota tuohon ojaan?"

Isi: "Ei pudota. Eikös isi ollut hyvä hyppäämään?"

Manu: "Juu...mutta jos se olikin vain tuuria."

-Huokaus- Siinä meni sekin aiempi kehu virattomaksi.

Kakkosrastilta kolmoselle päästiin kulkemaan selkeää kuviorajaa myöten. Vaikka väli olikin varsin v-mäinen kuljettava, niin se taisi kuitenkin olla koko reissun helppokulkuisin, Mikä ihme täällä metsänomistajia vaivaa, ettei metsiä voi pitää kunnossa? Tuulenkaatamia Tapani-myrskyn jäljiltä vaikka miten paljon ja ne rungot, jotka on korjattu, niin kaikki risut ovat jääneet niille sijoillensa.

Tunnelmia kolmosrastilta:

Rastilta lähdettäessä huomasi heti, että nyt alkaa se uusi hakkuuaukko. Koko maasto oli parturoitu niin, että hyvä kun siemenpuut oli jätetty. Ajattelin rastin näkyvän satojen metrien päähän, mutta eikö sitä pitänyt sitten oikein etsiskelläkin. Ei kauaa, mutta tällaiset selkeät pisteet pitäisi osata ottaa silmät ummessakin. No, poikahan on vasta nelivuotias. Pitää yrittää malttaa ja antaa aikaa. Rastin läheltä löytyi iso muurahaiskeko. Katselimme hetken keon vilinää ja lähdimme eteenpäin, kun Manu huolestui siitä, voiko muurahaiset syödä ihmisen? 

Välillä 4-5 olikin sitten leveämpi oja. Onneksi pienen matkan päästä löytyi paikka, josta pääsimme kuivin jaloin ja turvallisesti yli. Harvemmin näkee suolla sellaista kasvustoa, mitä nyt oli tarjolla. Ei ollut pienentäkään mahdollisuutta laskea poikaa alas, sen verran korkeita puskia kasvoi vieri vieressä.

Manu: "Isi, arvaa mitä?"

Isi: puuskuttaa ja yrittää päästä puskista läpi.

Manu (aivan korvan vieressä): "ISI, ARVAA MITÄ?"

Isi: "No, ei tarvitse huutaa."

Manu: "Tarvitseepas. Et sä kuule muuten. Äitikin aina sanoo ettet sä kuuntele."

Tämäkin vielä...Koko reissun mielekkyys alkaa mietityttää.

Isi: "No, mitä Manu? Kerro huolesi."

Manu: "Ei mitään. En mä muista enää. Mutta isi?"

Isi: "No, mitä Manu?"

Manu: "Onko noi kasvit nokkosia?"

Isi: "On siinä nokkosiakin, mutta enemmän tuossa on vadelmapuskia."

Manu: "Isi, arvaa mitä?

Isi: "No?"

Manu: "Nokkonen polttaa, ole varovainen!"

Aha. Helppohan tässä on olla varovainen, kun kaveri istuu hartioilla ja itse yrittää pysytellä pystyssä pehmeällä ja epätasaisella alustalla ja raivata tietään puskien läpi.

Manu: "Isi, arvaa mitä? Mulla on hampurilaisnälkä. Joko ollaan maalissa?"

Yhteistyöllä eteenpäin:

Vitosrasti löytyi aivan käsittämättömästä pusikosta. Miten helkkarissa tällainen rastipiste voi olla lyhyellä radalla? Nyt päästäisiin sentään viimeiselle rastinvälille ja siitäkin suurin osa uutta hakkuuaukkoa. Aukossa kulki niin selkeä metsäkoneen ura, että pystyin laskemaan pojan lopultakin alas ja tämä kulkikin useamman kymmenenmetriä marisematta. Ihmettelin, miten rauhallisesti herra tulee perässä, mutta Manuhan oli ryhtynyt keräämään keppilajitelmaa mukaansa. Jouduin kiristämään hampurilaisaterian väliin jättämisellä, ennen kuin poika suostui jättämään kepit yhtä lukuunottamatta maahan.

Manu: "Isi, arvaa mitä?"

Isi: "No, mitä Manu?"

Manu: "Mä tulen Miron kanssa hakemaan nää kepit myöhemmin, varmasti tulen!"

Aha. Pitäisi siis varautua siihen, että 4- ja 7-vuotiaat tulisivat keskenään kolmenkymmenen kilometrin päähän hakemaan risukuormaa. Varmuuden vuoksi tarkistin paikan kartalta ja painon tarkasti sen mieleeni. Ovatpa herrat hölmömpiäkin ideoita toteuttaneet, miksei siis tätäkin uhkausta. -Huokaus-

Viimeinen rasti näkyi jo pidemmän matkan päähän ja sitä tavoiteltiin jo pienillä juoksuaskelillakin. Manu teki salamannopean leimauksen, oli samantien epävarma siitä leimasiko hän lainkaan, leimasi uudelleen ja lähtiessään rastilta, kävi varmuuden vuoksi vielä kerran leimaamassa. Ainakaan sprintin maailmanmestaria tuosta pojasta ei tulisi...

Maaliin mennessä oli metsäautotiellä vielä oikein kunnon kokoinen mänty kaatuneena.

Manu: "Isi, arvaa mitä? Mä tulen tästä puusta yli!"

Hetken aikaa kuului äherrystä ja puhinaa ja sitten lopulta:

"Isi, arvaa mitä? Mä en pääse tän yli, tuutko auttamaan?"

Lopulta päästiin maaliin ajassa 49.14! Ja arvatkaas mitä? Sitten mentiin hampurilaiselle, kokikselle ja jälkiruokajätskille. Nuori suunnistaja nukahti ennenkuin pää ehti osua tyynylle. Mittaamattoman arvokkaita reissuja! Kuljettu matka 1,9km, aika 49,14.