En muista mistä koko ajatus sai alkunsa, mutta viime vuoden 4-hengen joukkuehiihdon jälkeen astetta kovempi haaste alkoi kiinnostamaan. Pitkin vuotta houkuttelin vuorotellen Docia ja MiMaa lähtemään Duo-sarjaan ja lopulta Minkiönkylän Mahti lupautuikin kaveriksi, Vierumäen kisan toimiessa hyvänä treeninä Rajalta rajalle-hiihtoon. Ilmoittautumisvaiheessa koettiinkin sitten melkoinen yllätys ja pettymys, Duo-sarjan oltua loppuunmyyty. Nopean puhelinneuvottelun jälkeen päädyimme ilmoittautumaan kumpikin soolosarjaan "laturetkiasenteella". Muistelisin puhelinkeskustelussa tulleen mainituksi sellaisia asioita kuin "Hiihdellään ihan rauhallisesti, evästetään ja nukutaan kunnolla. Ei turhaan kiusata tuttuja miehiä". Kun selvisi Taskun ja Pumpin mukana olo, niin retkikunta olikin jo täynnä.
Valmistautuminen hiihtoon vaatii äärimmäisiä toimenpiteitä: ostin itselleni elämäni ensimmäiset luistelusukset, sauvat ja monot joululahjaksi. Hiihtoputkeen kävin hakemassa käyntikortin, mutta vaivauduin lopulta Paippiin vain kahdesti. Onneksi luonnonlumille pääsi muutaman kerran kokeilemaan uusia pelivälineitä. Ennätin sentään hiihtää hiukan yli 200 kilometriä ennen kisaa, tosin osa oli perinteistä hiihtoa. Ennakkoon ajattelin etten pysty luistelemaan koko matkaa, vaan vuorottelisin pertsaa ja luistelua. Kävin paniikkiostoksena hakemassa vielä hiihtopuvun viikkoa ennen tapahtumaa. Tuossa vaiheessa reissu jännitti kovasti ja mietin koko osallistumisen mielekkyyttä. Sääennuste vaihteli päivästä toiseen, aiheuttaen päänvaivaa varustuksen sekä voitelun suhteen. Vaimon serkku voiteli ennakkoon perinteisen sukset ja luistelusuksien kelivoitelun päätin jättää tapahtuman voitelupalvelun tehtäväksi.
Vierumäelle lähdettäessä keräilin porukat kyytiin ja saimme kuin saimmekin viisi suksipussia sopimaan pieneen suksiboksiini. Tunnelma tiivistyi ja matkan puheenaiheeksi nousi selibaatin merkitys kestävyysurheilussa. Todettiin kotoa olevan tuolle ajatukselle vankkumaton tuki ja jännitettiin millainen tulos periaatteella saataisiin aikaan. Autosta otettiin puhelu naistensarjan voittajalle vuosimallia 2013 ja kyseltiin Geolta viime hetken vinkit. Iloisen jutustelun ja melko roisin huumorin sävyttämän automatkan jälkeen päästiin rakentamaan leiriä Vierumäen urheiluhalliin. Saimme hyvät paikat pääsuoralta ja pian saimme myös Lounaishämeen Lykkijöiden 4-h joukkueen seuraksemme. Aika kului nopeasti hoitaessa sekä miestä että kalustoa kisakuntoon ja tehdessä viimeisiä tankkauksia. Kun oli aika siirtyä urheiluhallista ulos sukset kainalossa oltiin tuntemattoman äärellä: viimeksi olen hiihtänyt pidemmän matkan vuonna -86, jolloin laturetken tulos oli hiukan yli 80 kilometriä. Fiilis oli kuitenkin aika rauhallinen ja suunnitelmana oli hiihtää kaksi 4,74 kilometrin kierrosta tunnissa. Automatkalla päätettiin porukalla asettaa tavoite rikkoa Geon voittotulos (186km) ja toiseksi muotoutui märkä päiväuni 200 kilometrin rajapyykin saavuttamisesta.
Olimme siis sopineet Minkiönkylän Mahdin kanssa hiihtävämme yhdessä rauhallista vauhtia. Tuo ajatus koki takaiskun alle sadan metrin, kun MiMa hiihti pertsaa ja minun luistelusuksillani oli meno päällä. Lykin kuokkaa sellaista helpon tuntuista vauhtia porukan mukana ja kolmen kierroksen jälkeen huomasin, ettei suunnitelma pitänyt tänään paikaansa. Koossa oli reilun 50 minuutin hiihdon jälkeen kolme kierrosta ja tunnin kohdalla vaihdoin muutaman sanan yleisen sarjan voittajan kanssa, joka totesi meidän olevan 400 kilometrin vauhdissa. Kauhistelin vauhtia, mutta keli oli kohdillaan ja suksi luisti. Pelkäsin hauraan hiihtotekniikan särkyvän hitaammassa vauhdissa, joten annoin vain mennä. Juotavaa otin järjestäjien latubuffetista parin kierroksen välein ja noin kolmenkympin kohdilla join omista eväistäni mustikkakeiton. Samoihin aikoihin huomasin olevani janoinen ja aloin juomaan kaksi mukillista joka kierroksella. Olimme varanneet porukalla kylmälaukun ladunvarteen omia eväitä varten. Ensimmäistä kertaa sisälle halliin menin yhdentoista aikoihin nakkisopalle ja vaihtamaan kuivaa paitaa päälle. Takana oli salama-aloituksen ansiosta 16 kierrosta ja yli 75 kilometriä. Soppa maistui tosi hyvältä ja pikaisen tulostauluun vilkaisun jälkeen huomasin olevani miesten sarjassa kuudentena. Siis KUUDENTENA...mitä ihmettä? Eikö täällä ollutkaan oikeita hiihtäjiä paikalla? No, tuloshan tulisi muuttumaan vielä moneen kertaan ja tuskinpa kovin moni oli aloittanut "all out"-mentaliteetilla. Ruokatauon päätteeksi veskikäynnillä virtsan väri kertoi sen, mitä pelkäsinkin: nyt olisi saatava nopeasti nestetasapaino kuntoon. Seuraavilla kierroksilla otin joka välissä sekä mehun että vettä.
Pahin innostus oli mennyt ohitse, mutta suksi kulki siitäkin huolimatta. Väsymys ja ensimmäiset pienet kolotukset alkoivat tuntua. Suurimmaksi osaksi hiihtelin kuokkaa, mutta omaksi ihmeekseni huomasin vaihtavani vassuun ylämäissä. Docin ja Jokiveen tekniikkaneuvot tulivat mieleen ja taisinpa naurahtaakin mielessäni. Huomasin olevani yhä pidempiä aikoja henkisesti jossakin ihan muualla ja ajattelevani jotain muuta kuin hiihtoa. Huomion herpaantuminen palkittiin kaatumisella alamäessä. Keräilin itseni ylös ja totesin kaiken olevan ehjää, vain lonkkaan ja käteen sattui kovalle pohjalle kaatuminen. Jälkikäteen en edes osaa sanoa, missä kaaduin eli syvissä vesissä uitiin juuri sillä hetkellä. Ajatus pienistä unista alkoi kiinnostamaan kierros kierrokselta ja sateen alettua noin puoli kahdelta(?), olin valmis hetkeksi pahnoille. Olo oli sekava ja vaihdoin kuivaa päälle ennen makuupussiin sujahtamista. Laiton puhelimen ajastimen hälyttämään 25 minuutin jälkeen ja puhelimen piipatessa sammutin sen ja jatkoin hikisena makuupussissa kieriskelyä. Omasta mielestäni en nukkunut hetkeäkään, mutta Pumpin ja Katan mukaan olin sen verran kuorsannut ja korissut, että sähköt olivat olleet poikki äijästä. Heräilin puoli viiden aikaan kolotukseen. Silmät olivat turvoksissa ja kurkku karhea. En selviäisi missään tapauksessa takaisin ladulle. Harmitti, että olin ollut noin pitkään poissa pelistä. Vessassa oli iloinen yllätys, kun virtsa oli väritöntä ja ennen ladulle menoa söin voileipää järjestäjien snack barista. Ladulla palelsi aluksi, mutta parin kierroksen jälkeen fiilis kasvoi ja meno maistui liki samaan tahtiin kuin ennen stoppia. Minkiönkylän Mahti oli urakoinut koko sateen ajan ja mennyt kierroksella ohi.
Kierrokset tuntuivat kertyvän paljon hitaammin kuin alkuillasta, mutta päivän valkeneminen toi hommaan uutta uskoa. Aamupalan ajasta minulla ei ole mitään käsitystä, mutta samalla kun söin valtavan lautasellisen puuroa, sämpylän ja kahvia, niin harjailin sukset ja vetäisin kaikista ohjeista huolimatta korkeafluorista pikaluistoa pohjiin. Ladulle palatessa sukset suorastaan lensivät ja jäykällä kropalla varustettu hiihtäjä oli vaikeuksissa pysyä mukana. Fiilistä nosti myös viestit kotoa ja lyhyt puhelu vaimon kanssa. Valoisuus lisääntyi todella nopeasti ja latu näytti ihan erilaiselta kuin pimeässä. Liippaantunut latu oli nopeassa kunnossa, mutta samalla aika kulunut. Latukone kävi huoltamassa ladun jossakin vaiheessa aamua. Tänä vuonna en kuitenkaan joutunut jonottelemaan sen takana. Kahdensadan kilometrin raja lähestyi ja aikaa oli reilusti jäljellä. Mihinkään ei sattunut erityisen paljon, vain oikeankäden rystynen tuntui ihmeelliseltä. Tauolla huomasin keskisormen rystysen olevan turvoksissa ja mustelmalla. Ilmeisesti toistuva iskutus oli saanut sen kipeytymään ja tummumaan. Menoa vamma ei kuitenkaan haitannut.
Noin yhdeltätoista, ennen lounasta täyttyi 180 kilometriä. Kävin syömässä makaronilaatikkoa ja vaihdoin taas kuivaa päälle. Harjailin sukset ja vedin pikaluistoa, kun se tuntui tuossa kelissä toimivan. Kaksi sataa kilometriä täyttyi ja tunnelma oli yhtä aikaa hämmästynyt ja onnellinen: en ollut itsekään etukäteen uskonut pystyväni hiihtämään tuota matkaa liki mitättömällä lajiharjoittelulla. Kävin keskustelua itseni kanssa seuraavasta tavoitteesta ja laskin tarvittavaa kierrosmäärää 250 kilometriin. Aikaa ei olisi liikaa, mutta kuitenkin riittävästi. Vauhti saisi jopa tipahtaa hieman ja kaikki mahdollisuudet tavoitteen saavuttamiseen olisi. Jaoin kierrokset kahteen osaan ja väliin tein pienen varikkopysähdyksen urheiluhalliin. Tarjolla oli vielä makaronilaatikkoa ja söin sitä pienen lautasellisen. Ladunvarressa evästys oli pääsääntöisesti vettä, mustikkakeittoa ja suklaata. Mikään muu ei oikein tuntunut uppoavan. Taskulla tai Pumpilla oli salmiakkipussi kylmälaukussa ja taisinpa ottaa sieltä muutaman makeisen. Vaikka hiihto kulkikin kohtuullisesti, niin eräänlainen kyllästyminen hommaan alkoi hiipiä mieleen. Kierroksen alku meni vauhdilla, mutta kierroksen puolivälistä loppuun, latu tuntui tuskaisen pitkältä. Väsytti. Paikkoja kolotti, mutta vähemmän kuin olin etukäteen pelännyt. Kuokka kulki vielä ihan hyvin, mutta vassuun en enää ylämäissä kyennyt vaihtamaan. Meno oli horjuvaa ja on suorastaan ihme, etten kaatunut enää päivällä. Alikulkutunneliin joutui kierros kierrokselta tähtäämään tarkemmin ja epäilinkin, että tunneli olisi vaihdettu päivän aikana pienempään. Yhdessä kohtaa oli joukko lapsia kannustamassa ja "Jaksaa, jaksaa!" huudot saivat silmät kostumaan. Aikuisella miehellä, aika touhua!
Uusi tavoite, 53 kierrosta ja 251,22 kilometriä, täyttyi ajassa 23 tuntia 25 minuuttia ja 9 sekuntia. Yhdelle kierrokselle oli vielä aikaa, ehkä voimiakin, mutta olin tuossa vaiheessa aivan valmis lopettamaan. Suksia irroittaessa oli tyhjä olo, enkä oikein tiennyt mitä ajatella. Olin yllättänyt itseni täydellisesti. Hyvät välineet ja keli auttoivat päämäärään ja sen yli, mutta loppujen lopuksi olin itse moottorina kulkuvälineille. Urheiluhalliin tullessani muut olivat jo saaneet oman urakkansa täyteen ja käyneet suihkussakin. Leirin purkaminen väsyneenä ei ollutkaan kaikkein mieleisimpiä hommia ja taisimme olla aikalailla viimeisten joukossa hallista poistuessamme. Pumpin saama hopea oli porukan paras sijoitus ja minun sijoitukseni oli lopulta kahdeksas miesten sarjassa. Ensi vuonna kisaillaankin sitten jo sarjaa korkeammalla. Ensi vuonna.... onko päätös osallistumisesta jo tehty? Aika touhua!
ps. Iso kiitos kaikille tsemppiviesteistä ennen kisaa ja kisan aikana. Pumppi, MiMa ja Tasku: Ilman teitä tuo tulos ei olisi ollut mahdollista. Kiitos matkaseurasta ja kaikesta tsemppauksesta!
