tiistai 27. heinäkuuta 2021

NUTS Distance 300 by Black Diamond

 

NUTS Distance 300 by Black Diamond

Pisin. Erämaisin. Haastavin.

 

Havahdun navakaksi yltyneen tuulen tuivertavan tarppia, jonka alle olen asettautunut nukkumaan. Ultimate Direction FK Bivy antaa lisäsuojaa sekä -lämpöä, yhdessä Therm-a-rest Hyperion 32F makuupussin kanssa. Vaikka makuualustana onkin vain 3mm solumuovi, niin olen ollut sikeässä unessa jo tovin. Hetken kuulostelen tarpin kestävyyttä tuulessa, mutta sitten nukahdan taas. En tiedä kauanko olen nukkunut, mutta seuraavaksi herään sateeseen, satunnaisen matkakumppanin kömpiessä tarpin suojiin. Nukahdan taas välittömästi uudelleen.

Miten ihmeessä olen päätynyt Valkamapään avotunturiin leiriytymään?

NUTS Distance 300 by Black Diamond on ainutlaatuinen seikkailu Lemmenjoen kansallispuistosta Pöyrisjärven erämaa-alueelle ja Ylläs-Pallastunturin kansallispuiston läpi Äkäslompoloon.

Kun 50-vuotias kokee saaneensa jo kaiken mahdollisen materian, niin syntymäpäivälahjan hankkimisesta saattaa muodostua hankala tehtävä. Varsinkin jos lahjaa on hankkimassa itselleen. Moottoripyörä olisi viisikymppiselle hyvinkin perinteinen valinta, mutta niitä on jo tallissa useampi. Päädyin lopulta asiaa sen paremmin harkitsematta ja suuren tunteen vallassa ilmoittautumaan Nuts 300-kisaan. Minullahan on matalasykkeistä kestävyystreeniä vuosikaudet takana, enkä varsinaisesti kärsi luonnossa liikkumisesta. Pidin ajatusta aivan erinomaisena. Vaimo kysyi, olisinko ihan varma mihin olin ilmoittautunut, mutta Lupus Extremen osallistuminen mukaan rauhoitti hänenkin mieltään. Tulisimme selviytymään matkasta yhdessä.

Valmistautuminen sisälsi hyvinkin perinteisiä elementtejä: työmatkailua ja sinkoilua sinne tänne, ruokaympyrä muodostui pyhästä kolminaisuudesta: mustaa kahvia, jäätelöä ja tietenkin lakritsia. Telakallakin jouduin olemaan vasemman nilkan ja jalkapöydän takia. Vanha rasitusmurtuma pysyi kuitenkin aisoissa ja nilkkakin avautui lopulta toukokuussa Rantalan Sakun käsittelyssä. Teimme toukokuussa yön yli kestäneen retken Liesjärvelle ja kuukautta ennen tapahtumaa testivaelluksen reitille Näkkälä-Ylläs 160km. Testivaellukset antoivat uskoa omaan jaksamiseen, sekä auttoivat energiatarpeen haarukoinnissa. Varusteet löytyivät pitkälti jo aiemmin hankittuina, mutta esimerkiksi repun (Salomon XA35 Set) ja makuupussin (Therm-A-Rest Hyperion 0°C) ostin testien perusteella käytettävyyden ja keveyden takia. Reppua virittelin vanhalla Salomon XA5 etupussukalla, josta olisi helppoa äyskäröidä energiaa suuhun. Vielä edeltävällä viikolla jouduin ostamaan uudet kisakengät, kun onnistuin tökkäämään sauvalla Salomon Ultra 3:sta pintakankaat rikki. Vanhat kengät lähtivät korjattuina Hetan drop bagiin varakengiksi. Valmistautumiseen pitää laskea myös lukematon määrä kartta- ja exceljumppaa, sekä osallistuminen NOLS Wilderness First Aid-kurssille, jolta haettiin valmiuksia toimia maastossa ilman ulkopuolista apua tai evakuoinnin kestäessä pitkään.

Njurkulahti-Kalmankaltio (88km, 17h 19min)

Linja-automatka Äkäslompolosta Lemmenjoen Njurkulahdella olleelle lähtöpaikalle oli pitkä ja jännityksen täyteinen. Lähtöpaikalle päästyä mieli alkoi rauhoittua, sillä oltiin pääsemässä siihen, jonka parhaiten osaa. Lähtömerkistä otettiin jopa muutamia juoksuaskeleita, ettemme olisi jääneet muiden jalkoihin. Muuten etenimme hyvin rauhallaista vauhtia. Lemmenjoen vartta seuraava polku kulki hienolla harjanteella havupuiden suojissa. 

Kuva (c) Lupus Extreme

Kulku oli helppoa ja fiilis korkealla. Samaan vauhtiin, Lupus Extremen lisäksi, osuivat myös seuratoverit Pasi ja Mikko, sekä kisan nuorin osanottaja, valtavan sinnikäs Toni. Päädyimme ylittämään Lemmenjoen jälkimmäiseltä ylityskohdalta välttääksemme ruuhkaa sekä sujuvamman polun takia. Onnistuimmekin ohittamaan useamman tällä reitinvalinnalla. Ravadaskönkään autiotupaa ja itse Ravadaskönkään putousta olisi voinut jäädä ihastelemaan pidemmäksikin aikaa. 

Kuva (c) Lupus Extreme
                                                    

Saimme ensipuraisun nopeista kelimuutoksista, kun sadepuku piti kaivaa ripeästi päälle. Hetkittäin vettä tuli ihan reilustikin. Reitti kulki Morgamjärven sivuitse Morgamojan Kultalaan. Varaustuvalla käytimme hyväksi huussin ja samalla saimme vaihdettua muutaman sanasen järjestäjien kanssa, jotka varmistivat kaikkien pääsyn alkutaipaleelta. Maisema muuttui, kun nousimme hiljalleen kohti Martin Iiskon paloa. 

Kuva (c) Lupus Extreme

Polun loputtua päästiin itse asiaan. Aluksi liikuttiin rakkakivikossa, jonka jälkeen tossut sitten saivatkin olla märät vähintäänkin riittävästi. Kuljettiin suon reunustoja ja ylitettiin useampia märkiä kohtia. Hyvin pitkälti samantyyppistä kuin 24h regainingkisoissa. Syvimmät ylitykset taisivat olla reiteen saakka, mutta monet kohdat onnistuttiin ylittämään pienellä maastotutkimuksella kuivin jaloin. Sauvoista oli melkoisesti hyötyä ylityksissä, kun sai ottaa tukea pohjasta tai sitten ponnistaa sauvojen varassa toiselle puolelle.

Kuva (c) Lupus Extreme
                                                          

Postijoen autiotuvalla pidettiin ruokatauko ja huollettiin jalkoja. Olimme etukäteen suunnitelleet jokaiselle osuudelle mysli- tai granola-aterian, johon piti lisätä vain kylmä vesi. Hiukan tukevampi ruoka maistui taivaalliselta suklaan ja suolapähkinöiden jälkeen. Matkan jatkuessa tankkailtiin myös pullot täyteen vettä joesta. Nyt samanvauhtista porukkaa kasautui pitkäksi letkaksi ja parhaimmillaan meitä taisi kulkea samaa matkaa toistakymmentä. Paikoin maasto oli helpompaa ja päästiin liikkumaan avonaisemmilla alueilla. Pieni huoltotauko pidettiin myös Vaskolompolon autiotuvan pihassa.  

Kuva (c) Lupus Extreme
                                          

Ihmislapsen oli helppo olla, kun kaikki ylimääräinen häly oli ympäriltä poissa ja sai keskittyä olennaiseen eli etenemiseen ja luontoon. Aamuyön tunteina, polku tuntui valtavan pitkältä. Edettiin Peltotunturin avonaista rinnettä pitkiä aikoja täydessä hiljaisuudessa. Lopulta tavoitimme Kalmankaltion huoltopaikan ja ensimmäinen drop bag odotti avaajaansa. Koska huoltoteltta ei ollut ihan niin suuri kuin odotettiin, niin päädyimme kaivamaan drop bageistä omat majoitteet ja makuupussit käyttöön. Ruoka maistui heikosti, mutta uni tuli hyvinkin nopeasti. Huoltosuunnitelman mukaan, olin ottanut pohjalliset irti kengistä ja viritellyt ne kengännauhoihin kuivumaan. Kengät asettelin vielä aurinkoon niin, että kosteus pääsisi haihtumaan mahdollisimman tehokkaasti. Jalat puhdistin huolellisesti Liberon wet wipeseilla, jotka toimivatkin hienosti niin jalkojen kuin ihonkin puhdistuksessa. Ensimmäiset rakot olivat ilmestyneet jalkoihin. Suojasin ne leukoplastilla ja samalla iso- ja pikkuvarpaat vaativat molempiin jalkoihin teippaukset. Unta sain tässä noin 2,5 tuntia ja se piristi niin, että oli kuin olisi lähtenyt uuteen alkuun. Tauko kokonaisuudessaan kesti noin 3h 35min.

Kalmankaltio-Hetta (108km, 12h 44min + 12h 35min)

Kalmankaltiosta eteenpäin, alku oli pehmeää hiekkaa. Alusta teki etenemisen raskaaksi ja varoin saamasta hienoa hiekkaa kenkiin, koska se olisi tarkoittanut automaattisesti hiertymiä ja lisää rakkoja. Lämpimän kelin takia oli käynnistellyt kroppaa Ratiopharm Nesteytys -tabletilla, jonka lisäsin puoleen litraan vettä. Olo kohenikin huomattavasti eikä imeytymisen kanssa ollut päivän aikana ongelmia. Myös eväät maistuivat hyvin ja tekeminen tuntui vahvalta. 

Kuva (c) Lupus Extreme

Joen ylitys virkisti ja samalla saatiin hetki poseerata joessa, kun Poppiksen kuvausdrone pörräsi päällä. Hiukan ylityksen jälkeen näimme Pasin, joka ei ollut ihan parhaissa voimissaan. Mies ei ollut saanut unta Kalmankaltiossa ja oli lähtenyt jatkamaan matkaa. Pidimme pienen huoltotauon Naltijärven kesäpaikassa, jonka jälkeen Pasi oli kuin uusi ihminen. Kohtaaminen toi meillekin uutta virtaa tekemiseen.

Jopas on monotonista touhua. Oikeaa ja vasenta jalkaa vuorotellen eteenpäin. Maisemia ei kyllä voi moittia ja tähän asti matka on edennyt ihan odotettuun tapaan. Turha tässä on valittaa. Matka etenee vain liikkumalla.

Molempien kantapäiden sivuihin oli muodostunut isot rakot. Ilmeisesti mönkijäuran pyöreä, pohja yhdistettynä isoon kengänkokoon, oli aiheuttanut kengänkantoihin sivuttaisen liikkeen. Teipattuina kantapäät tuntuivat vain kohtuullisesti, eivätkä haittanneet menoa. Suunnittelin tekeväni viimeistään Hetassa ison jalkahuollon. Ukkonen jyrähteli jossakin kauempana uhkaavasti ja jouduimme jumppaamaan sadevehkeitä päälle ja pois useampaan kertaan. Ennen Valkamapäälle nousua alkoi sataa enemmän ja tunturiin nousu ukkosella mietitytti. Onneksi ukkonen kiersi meidät, eikä osunut ihan suoraan päälle. 

Kuva (c) Lupus Extreme

Valkamapäältä oli huikeat näkymät Pöyrisjärvelle sekä Vanhan lapinkylän suuntaan. Suunnitelman mukaisesti majoituimme plan B reitille kääntymisen jälkeen levolle. En muista Ossi Määtän varsinaisesti suositelleen Kevytretkeilijän oppaassa tarppia avotunturissa majoittumiseen, mutta nyt se oli parasta, mitä oli tarjolla. Sidoin aluksi yhden narun matalaan tunturikoivuun, ettei tarppi olisi tuulessa karannut käsistä. Jos tarppi olisi päässyt karkuun, niin ensimmäiseen kolmeen kilometriin sitä ei olisi tuossa tuulessa kiinni saanut. Ensimmäinen pystytys meni hiukan vikaan tuulen suunnan suhteen ja jouduinkin kääntämään suuntaa noin 30 astetta. Samalla tein matalamman majoitteen sauvan varaan ja tarppi ottikin tuulen paljon paremmin vastaan. Hyvä minä! Samalla kun fiilistelin erätaitojani, niin kiitin myös itseäni, että olin varannut matkaan muutaman v-muotoisen vahvemman maakiilan, joilla tarppi pysyi kunnolla maassa kiinni. Bivyyn kömpi väsynyt mies.

Kuva (c) KapteeniSolisluun perhealbumi

Unen ja valvetilan raja alkaa olla epäselvä. Väsymys tekee tehtäväänsä vääjäämättömästi. Herään Lupus Extremen huuteluun teltastaan ja pidämme toisemme ajantasalla aamutoimien edistymisestä. Hyvällä kommunikaatiolla säästetään sekä aikaa, että ollaan yhtä aikaa valmiit lähtemään. Syön aamupalaksi mysliä, joka täyttää mukavasti mahaa ja saa fiiliksen nousemaan. En tunne itseäni erityisen väsyneeksi tai jalkojani kipeiksi. On helppo kerätä majoitteet reppuun ja siirtyä polulle. Vaikka kello on vasta 1:50, valtava sateenkaari menosuunnassamme saa herkistymään. Näitä hetkiä on hieno muistella talven pimeinä päivinä.

Kuva (c) KapteeniSolisluun perhealbumi


Valkamapäältä Hettaan on vielä reipas matka, josta alku on selkeää mönkijäuraa avonaisessa maastossa. Tavoitamme lepotauon aikana edelle ehtineitä tuoreilla jaloillamme ja on mukava tavata uusia ihmisiä. Erityisesti mieleen jää Tervon siskosten valtava positiivisuus ja iloinen asenne matkantekoon. Kertaillaan yhdessä matkan vaiheita ja tuntemuksia. Yht´äkkiä toiselle siskoksista tulee laulu mieleen ja toinen yhtyy lauluun spontaanisti. Naurattaa ja samalla saan uutta energiaa tällaisesta kohtaamisesta. Vähitellen etenemme kohti metsäisempää aluetta, mutta myös ura muuttuu monin paikoin mutaisemmaksi ja askelta pitää hiukan asetella tarkemmin, etteivät kengät kastuisi pahasti. Myös hyttyset ovat selvästi aktiivisempia ja päässä joutuukin käyttämään lähes koko ajan hyttysverkkoa. Hetkittäin mönkijäuria ja risteyksiä joutuu arpomaan, mutta lopulta kaikki vievät samaan suuntaan. Palo-Kuorttusvaaran etelärinteellä pidetään pieni huoltotauko. Myös Karitsa on saavuttanut meidän neljän hengen seurueemme ja hän tuo keskusteluun uutta puhtia. Yhtä matkaa etenemme kohti Vuontisjärveä ja vähitellen puheet alkavat kääntyä edessä olevaan asfalttipätkään. Plan B-reitistä ei mitään ylistyslauluja kuullut laulettavan, vaan asfalttiosuus koettiin enemmänkin puuduttavaksi, välttämättömäksi pahaksi. Mönkijäura muuttui selkeämmäksi hiekkatieksi ja Pöyrisjoesta tankattiin vielä vettä pullot täyteen.

Avaan puhelimen pitkästä aikaa ja lueskelin tuossa kohdin viestit. Olin saanut kymmenittäin tsemppiviestejä eri kanavia myöten ja tuntui hämmentävältä lukea niitä kahden vuorokauden maastossa olon jälkeen. Iso osa ennakkosuosikeista oli joutunut keskeyttämään, joko jalkavaivojen tai imeytymisongelmien takia. Mitä ihmettä??? Olihan reitti ollut hetkittäin hankala, mutta keskeytys... asiaa oli vaikea ymmärtää. Asfaltilla nopeutemme ovat hieman erilaiset ja jono venyy. Pasi kulkee kanssani hetken matkaa, mutta sitten hänkin jättäytyy taaemmas. Asfaltti tuntuu loputtomalta ja haluan pitää hyvää kävelyvauhtia, jotta matka loppuisi mahdollisimman nopeasti. Vaimo on sovitusti odottamassa Hetassa ja tunteet ovat pinnassa. Olen matkassa jo paljon pidemmällä kuin kertaakaan aiemmin. Taistelu väsymystä ja matkaa vastaan, saa hengen salpautumaan ja kyyneleen vierähtämään poskelle. Kuulen takaani juoksuaskeleita ja Satu ohittaa minut. On kuulemma helpompaa juosta kuin kävellä. Hetken ohittelemme toisiamme rytmin erotessa toisistaan. Lopulta etenen viimeiset kilometrit kohti Hettaa yksin.

Hetassa oli sovittu hiukan pidemmästä huoltotauosta, jolloin jaloille annettiin kunnolla aikaa palautua ja oli mahdollisuus nukkua noin 2,5 tunnin unet. Pasin nilkka ja polvi olivat turvonneet. Niihin löydettiin kylmää ennen unille menoa. Vaimo toimi huollossa apuna ja kävi hakemassa kaupasta suihkusaippuaa, kun emme olleet huomanneet varautua sellaisella. Suihkun ja ruokailun jälkeen olin valmis unille. Tunnin jälkeen havahdun hereille ja siirryn ohuemmalle patjalle jatkamaan unia. Tajuttomuus armahtaa heti ja herään vasta puolentoista tunnin päästä aivan virkeänä. Huomaan myös Lupus Extremen olevan hereillä ja päädymme hiljalleen valmistautumaan jatkamaan matkaa. Syömme lisää ja huollamme jalat. Rakot teipataan taas huolellisesti ja varmistan, että varpaat ovat varmasti suojattuina riittävästi leukoplastilla. Pasin jalkavamma vaikuttaa odotettua pahemmalta ja lopulta mies tekee kipeän keskeytyspäätöksen. Päätös vaikuttaa myös meidän fiilikseemme, vaikka se onkin pakko työntää sivuun pois mielestä.

Tilanne vaatii jäätelöä. 32 yhteistä vuotta vaimon kanssa ja mitä onkaan tarjolla ennen lähtöä? JÄÄTELÖÄ! Saamme Pasin kanssa kumpikin oman lusikan ja kauhomme kylmää herkkua suuhumme samasta rasiasta. Tämä on sellainen tilanne, joka tulisi muistumaan pitkään Kaksi suurta jäätelön ystävää löytävät toisensa hyvin epätavallisessa hetkessä. Kun tulee lähdön aika, olen selvästi liikuttunut tilanteesta.

Hetta-Pallas (67km, 8h 56min + 8h 36min)  

Vaihdan nopean suukon vielä vaimon kanssa ennen lähtöä kohti Pallasta ja sovimme näkevämme vasta maalissa. Ensimmäiset askeleet ovat taas varovaisia, mutta hämmästyn itsekin miten nopeasti kykenen kulkemaan normaalisti. Alku otetaan kuitenkin rauhallisemmin. Asfalttiosuus tuntuu tällä kertaa lyhyemmältä, kun tietää mitä odottaa. Otamme Ounasjoesta vielä pullot täyteen, ennen kuin jatkamme matkaa kohti tuntureita. Fiilis on korkealla ja toteamme kulkeneemme ensimmäisen 200 kilometriä ikinä. Lisää olisi vielä tulossa matkan edistyessä. Pyhäkeron autiotuvalla otettiin taas vettä ja sitten olikin luvassa ylämäkeä. Nouseminen osoittautui helpommaksi kuin alamäet. Pyhäkeron huipulla nautittiin maisemista ja mietiskeltiin, oliko aurinko laskemassa vaiko nousemassa? Yötön yö tarjosi parastaan. 

Kuva (c) KapteeniSolisluun perhealbumi

Tappurin autiotuvan ohitettuamme, emme olisi uskoneet, miten pitkältä Ketomellan kierros tuntuisi.  

Eikö tämä polku lopu ikinä? Onko vielä pitkä matka? Miten ihminen voikin ilmoittaa itsensä tällaiseen hullutukseen? Eikö järjestäjillä ole mitään vastuuta, että järjestävät tällaisen kilpailun ja yhdet hullut vielä osallistuvat? Miksen vain ilmoittanut, että minulla on maha kipeä, enkä voi osallistua? Onko vielä pitkä matka? Joko tästä samasta paikasta mentiin aiemmin? Eivätkö nämä kysymykset lopu ikinä?

Pitkästyminen yksitoikkoiseen metsämaisemaa ja polkuun teki matkanteosta todella raskasta. Virikkeitä ei ollut, eikä juttukaan kulkenut enää tässä vaiheessa. Hallusinaatiot alkoivat taas hämärässä metsässä ja hyttysverkon läpi näki mitä ihmeellisempiä asioita: jatkuvaa aitaa polun sivussa, autiotupia ja erilaisia metsäneläimiä. Todellisuudessa siellä ei ollut mitään, mutta mieli eli omaa elämäänsä. Kun lopulta tavoitimme asfalttitien, niin kuvittelin meidän olevan jo taukopaikallamme. Matkaa oli kuitenkin vielä useampi kilometri, ennen kuin saavuimme Hietajärvelle ja saimme majoitteet pystyyn. Koska sadetta ei ollut luvassa, niin tarppia en viritellyt vaan pystytin ainoastaan bivyni. Samat rutiinit aina nukkumaan mennessä: Bivy auki, makuualusta ja -pussi bivyyn valmiiksi, sadetakki auki bivyn viereen ja sille istumaan. Kengät pois, pohjallisten ja kenkien huolellinen puhdistus, pohjalliset nauhojen väliin kuivumaan. Housut ja sukat pois, mies bivyyn ja suoraan makuupussiin. Kello ja puhelin lataukseen sekä vaatteet kuivapussiin tyynyksi. Olen sanonut, että bivypussia vastaavaa ahtaanpaikan kammoa olen kokenut viimeksi 50 vuotta sitten synnytyskanavassa. Kaikkeen tottuu, eikä unta tarvinnut tälläkään kertaa odotella.   

Kuva (c) Lupus Extreme


Herään puhelimen herätysääneen samasta asennosta kuin olin nukahtanutkin ja kuulen saman äänen Lupus Extremen teltasta. Huutelen naapuritelttaan herätystä ja heitän kepin kaverin telttakankaaseen. Ei vastausta. Polulla kulkee kaksi naista ja tervehdin. En ole kuitenkaan varma, onko tilanne totta vaiko unta. Nukahdan uudelleen. Havahdun, kun olemme nukkuneet 1h 42min. Vaikka hetki sitten olin ihan pihalla, niin nyt tuntuu taas ihan virkeältä.

Mysli sai taas energiat palautumaan ja olimme valmiit jatkamaan matkaa. Tieto siitä, että matkamme vei jo kuukautta aiemmin tutuksi tulleelle polulle, helpotti mieltä. Olimme tehneet testivaelluksen Näkkälä-Hetta-Pallas-Ylläs, joten loppureitistä oli hyvä käsitys. Pahakurun autiotuvalta eteenpäin alkoi tuttu polku. Suastunturi-Suaskuru-Lumikero-Vuontiskero-Montellinmaja-Nammalakuru... tämähän sujuu ongelmitta. Ennen Rihmakurun kotaa maha murahti ja tuli hiukan kiirekin huussiin. Siellä istuessani mietin, ettei sata suklaapatukkaa ehkä olekaan se paras eväs tämän tyyppiseen karkeloon. Toki matkassa oli myös irtokarkki-suolapähkinäsekoitusta, mutta ainuttakaan geeliä tai energiapatukkaa en vaivautunut mukaan ottamaan. Kodalta lähdettäessä meidät tavoitti polkujuoksija, joka kertoi suunnitelleensa osallistumista sm-rogaan, mutta pari olikin ollut nuhainen ja homma jäänyt lähtökuoppiin. Kuljimme pätkän samaa matkaa ja vaihdoimme ajatuksia. Kun jouduimme hiljakseen tunkkailemaan ylämäkeen, niin kaveri katosi horisonttiin kevyellä askeleella. Kyllä kovat ovat kovia.

Ennen Taivaskeronsatulaan nousua olimme mielestämme nähneet jonkin hahmon rinteessä. Vauhdilla karanneelta juoksijalta se ei näyttänyt, joten hetken kuvittelimme näkevämme harhoja. Hahmon lähetessä, olimme yhä varmempia että kyseessä olisi ihminen ja melkein kohdalla tunnistimme Manun, jolta oli jäänyt sm-roga väliin ja oli lähtenyt ottamaan meistä muutaman valokuvan. Aivan loistava satunnainen kohtaaminen antoi hurjasti voimia edetä kohti Hotelli Pallaksen huoltoa. 

Kuva (c) Manu Humppi 

Kuva (c) Manu Humppi

Alamäki osoittautui kylläkin haasteelliseksi aroin jaloin ja jouduimmekin jarruttelemaan sauvoilla menoa.Toinen iloinen yllätys odotti hotellilla, kun Sami K. oli tullut meitä vastaan. Miehen oma meno oli hyytynyt Vuontisjärvelle isojen rakkojen takia, mutta oli ehdottomasti halunnut tulla tsemppaamaan ja auttamaan huollossa. Iso kiitos Sami! Sinä tiedät, mitä tällaiset kohtaamiset merkitsevät kisan aikana.

Itse Pallaksen huoltoon... ruokaa, suihku, puhdasta päälle ja nukkumaan puhtaiden lakanoiden väliin. Nyt oli kyllä luksusta. Havahduin jossakin vaiheessa, kun Niilos nousi viereisestä sängystä ja Tanja puolestaan tuli omille unilleen. Toisella puolella Karitsa oli saanut lampaat laskettua ja sahaili kuuluvasti hirsiä.

Pallas-Äkäslompolo (66km; 17h 10min)

Kun suunniteltu 2,5 tunnin uni oli koossa, niin tankkailtiin vielä kiireettömästi energiaa ja huollettiin jalkoja. Pahimmat rakot oli pakko puhkoa ja puhdistaa, jonka jälkeen taas huolellinen teippaus leukoplastilla. Tuttuja rutiineja. Kengät eivät olleet mahtua jalkoihin ja jouduin tekemään kertakäyttölautasesta kenkälusikan. Sen verran rakot sattuivat, että pelkäsin menettäväni tajuntani. Liikkeelle ennätettiin noin iltakahdeksan aikoihin. Päivämäärät tai kellonajat olivat menettäneet jo merkityksensä, samoin kuin loppuaika tai sijoitus. Lähtökiihdytys oli taas maltillinen ja sitä olisi voinut verrata maalin kuivumisen seuraamiseen. Vähitellen jalat nöyrtyivät tekemiseen ja Pallaskodalta päästiin ihan oikealle polulle. Polku oli taas tuttua ja matkalla otettiin myös puhelu kisan voittajalle. Pienikin muutos rutiineihin antoi uutta virtaa. 

Kuva (c) Lupus Extreme

Joen ylittävälle sillalle tultaessa, huomasimme takaa lähestyvän sauvakävelevän hahmon. Karitsa eteni kuin hurmoksessa ja sai meidät helposti kiinni. Kuljimme kolmistaan koko Lomoltunturin matkan jutustellen niitä näitä. Mustakeron autiotuvalla tankkasimme pullot täyteen, mutta Karitsa jatkoi jo omaa menoaan eteenpäin. Mustakeron ja Koivakeron kuljimme kahdestaan, mutta Koivakerolta laskeuduttaessa Anuntivuoman suon laitaan, näimme taas tutun hahmon polunlaidassa. Oikeastaan Karitsan jalat olivat edelleen polulla, mutta mies itse kellahtaneena polun sivuun. Samalla kun hän havahtui meidän tuloomme, mies laittoi valmiiksi kuoritun Snickers-patukan suuhunsa ja alkoi puhua saman tien suu tyhjänä. Olin aivan äimänkäkenä, että olin päässyt todistamaan Snickersin syönnin FKT-aikaa ja vieläpä pyytämättä ja yllättäin. Jatkoimme taas kolmistaan liikkeelle. Karitsa valitteli väsymystään, mutta jatkoi kun kerroimme Rauhalassa olevan kuivempaa ja parempi viettää taukoa. Rauhalan vesipisteellä tankattiin pullot täyteen. Karitsan kaveri oli tullut pyörällä katsomaan kisailijaa. Melkoinen kohtaaminen puoli kahden aikaan yöllä! Asfalttitielle päästyämme, Karitsa jäi pitämään unitaukoa linja-autopysäkin katokseen ja minä vaihdoin samalla kuivat sukat jalkaan. Taisipa samalla mennä särkylääkekin jalkojen alkaessa olla melko valmiit taivallukseen. Asfaltilta kohti Kesälakea, jatkoimme taas kahdestaan polkua pitkin.

Matkahan alkaa olla voiton puolella. Uskoin alusta lähtien omaan maaliinpääsyyni, mutta nyt tuo on realisoitumassa. Olen kuulevinani iPhonen hälytysäänen ja kaivan energiaa reppuni taskusta. Matkan aikana olen ehdollistunut tuohon joka tunti piippaavaan muistutukseen kuin Pavlovin koira. Tasainen energiansaanti on ollut yhtenä kulmakivenä jaksamiseen. Kesälaki-Risulaki-Kolvakero. Kolvakeron huipulta nautitaan lyhyesti vielä maisemia, ennen kuin on aika lähteä laskeutumaan kohti Pahtavuoman autiotupaa ja vesipistettä. Väsyttää. Väsyttää, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tieto maalin lähestymisestä alkaa murentaa henkistä kanttia.

Pahtavuomassa teimme vesitankkauksen ja ennakkoon olimme suunnitelleet mahdollisesti tarvittavaa unitaukoa tähän. Nyt yö oli kääntynyt kuitenkin jo aamuksi, eikä väsymys painanut niin paljoa että pidemmälle tauolle olisi ollut tarvetta. Söimme mysliaamiaiset ja hyödynsimme autiotuvan huussin. Hannu saavutti meidät hyvärytmisellä sauvakävelyllä. Tuvalta jatkoimme matkaa kolmistaan. Pahtavuoman uudet ritiläpitkokset oli saatu valmiiksi sitten viime reissun. Leveää, sinkittyä ritilää pitkin oli helppo edetä Pahtavuoman suon ylitse. Uusi ihminen toi matkaan taas uusia juttuja, joka myös tuntui vauhdittavan matkantekoa. Kertailtiin kisan kulkua, treenaamista ja valmistautumista. Mustakerolla kuitenkin matkat erosivat, kun minun piti säätää varusteiden kanssa. Laskeutuminen Mustakerolta ja nousu Äkäskerolle oli vaativa. Vaativan nousun kuitenkin palkitsi Äkäskerolta näkyvät maisemat. Tuuli huipulla oli melkoinen.

Kuva (c) Lupus Extreme


Apua! Nukuttaa ja matkaa on vielä Äkäskeron päälläkin hyvän matkaa jäljellä. Miten ikinä selviydyn alamäestä? Joudun käskyttämään jalkoja pitämään rytmin ja välillä silmäluomet painut väkisinkin kiinni. Navakka tuuli hankaloittaa entisestään liikettä. Kun Äkäskeron laki kääntyy loivasti alamäkeen, niin askel alkaa heittää. En ole enää pysyä polulla, vaan silmäluomet menevät kiinni. Kuulen huolestuneen äänen takaani “Onko kaikki ok?” Huokaisen vain “Pakko nukkua”. En ole varma, vastaanko enää kysymykseen “Varjoon vaiko aurinkoon?”, vaan kaadun sammalille. Viimeinen muistikuvani sikiöasennosta on, että repun hihnat pitää avata. Kun herään Lupus Extremen ääneen, reppu on edelleen selässä ja hihnat kiinni. Kymmenen minuutin täysi tajuttomuus on tuonut uutta virtaa mieheen ja tunnen olevani valmis jatkamaan. Otamme energiaa ennen laskeutumista Äkäskerolta ja suu on kuin hiekkapaperia. Sokeri ja suolapähkinät vuorotellen nautittuna ovat rikkoneet suun limakalvot. Vaikka matkaa on jäljellä enää 20 kilometriä, niin ajallisesti tuo tulisi viemään 4-5 tuntia. Tieto maalista saa kuitenkin jaksamaan.

Kuva (c) Lupus Extreme

Peurakaltiossa oli viimeinen vesipiste ja jouduimme hetken pyörähtämään, ennen kuin saimme tietoa sen sijaitsevan hiukan pidemmällä pululla. Äkässaivon kohdalla polku oli nautinnollista leveämpää uraa. Pidimme hyvää rytmiä liikkeessä, sillä se oli ainoa tapa päästä eteenpäin. Seurasin reittiä edelleen kellosta. Varsinkin polkujen risteykset katsottiin tarkasti, koska ylimääräistä lenkkiä ei enää haluttu tehdä. Reittiviiva kiersi Kotamajan kautta ja siellä mekin kuuliaisesti kävimme kääntymässä. Retkeilyreitillä alkoi näkyä muitakin ihmisiä, varsinkin maastopyörillä liikkeellä. Otimme helpoissa kohdissa helppoa hölkkää, koska kumpikin halusi maaliin mahdollisimman nopeasti. Loppureitti ei enää tarjonnut sellaisia maisemia, että olisi pitänyt niitä jäädä fiilistelemään. Äkäslompolon näkeminen sai taas ajatukset maaliin.

Onko tämä tosiaankin loppumassa? Neljä vuorokautta irti puhelimen ja sähköpostin orjuudesta. Olen saanut vain nauttia luonnosta ja matkanteosta. Matkan varrelle on osunut hienoja maisemia sekä upeita, motivoituneita ihmisiä. Noita satunnaisia kohtaamisia tulen kaipaamaan. Huolellisesti tehty suunnitelma on viimeisiä kilometrejä vaille suoritettu. Makeaan tai suolapähkinöihin en koske enää ikinä! Suussa on sellainen tunne, että kaivan Nilijänkkän sorastetulla polulla hammasharjan ja harjailen hampaitani liikkeessä. Se raikastaakin oloa, vaikka muutenhan miehestä huokuva aromi on vahva.

Asfaltilla vaimo ja kuopus ovat vastassa. Saan nopea suukon ja halauksen. Olen ennakkoon pelännyt romahtavani tähän tilanteeseen, mutta nyt kestän mielestäni vähintäänkin hyvin, vaikka mielessä myllertääkin. Ystäväperhe on asettautunut kadunvarteen ja tekee aaltoja. Naurattaa. Olemme selviämässä haasteesta yhdessä. Matkalla on nainen maastopyörän kanssa ja hän soittaa kelloa villisti. Kiitosten lisäksi totean hänen saavan jännetuppitulehduksen käteensä, ennen kuin ennätämme ohitse. Kun maalikaari näkyy, niin vaihdamme kävelyn hölkkään ja ylitämme maaliviivan rinnakkain. 

Kuva (c) Rami Valonen

Saamme onnittelut Epulta sekä pienet kilikellot merkiksi suorituksesta. Lupaan, etten ikinä ottaisi tuota kelloa pois kaulastani. Muuten maalihaastattelusta ei jää mielikuvia. Pää on ihan tyhjä.

Kuva (c) Rami Valonen

Maaliintuloamme oli tullut seuraamaan myös kisan voittaja ja muita kärkimiehiä, osa Finishereitä ja osa keskeyttämään joutuneita.  Kopautamme muuten kivet, mutta Juha J. halaa ja onnittelee. Spontaanisti kysyn “Mistä tunnistaa Nuts 300 Finisherin?” Saan vastaukseksi pään pyörittelyä ja lyhyesti “No???” Vastaan “Se kyllä kertoo sen”. Joukko toteaa tällä hetkellä monen personal trainerin päätyvän työttömäksi, jos porukka alkaa kopioida “harjoitteluani”. Merja ja Tomi ovat myös tulleet maalialueelle ja halausten jälkeen lähdemme Tomin kanssa syömään. Ruokapöydässä kertaillaan vielä kisaa ja tilanteita. Porukan hallusinaation naurattavat. On nähty villisikoja maastossa ja kun järki on sanonut, ettei näin pohjoisessa ole villisikoja, niin on otettu kuva todisteeksi. Yllätys on ollut suuri, kun puhelimen ruudulla on edelleen näkynyt villisikoja. Nyt ruokapöydässä katsotussa kuvassa on iso juurakko, mutta se ei poista tosiasiaa, että öisessä metsässä on ollut vahva kokemus villisioista. Ihmismieli <3

Summa summarum... Aivan mahtava reissu! Lähtisin uudelleen, mutta soitellaan vielä lähempänä...

 Yhteistyö Lupus Extremen kanssa oli taas saumatonta ja toimimmekin nykyisin yhteen kuin vanha aviopari. Toisen jaksamisesta on huolehdittava vähintään yhtä paljon kuin omastaan. Kiitos matkakumppanille!

Sitten harjoittelusta... Olen saattanut antaa hyvinkin huolettoman kuvan treeneistä, mutta takana on melkoinen määrä erilaista tekemistä. On totta, että määrä sisältää höntsäkiekkoa, ringetteä, laskettelua ynnä muuta sekalaista humppaa. Viisikymppinen, lievästi ylipainoinen kulkukauppias ei enää kykene mahdottomia kilometrejä juoksemaan, mutta sitkeydessä löytyy. Isot kiitokset menevät EnduranSeren Timolle, joka on jaksanut paimentaa laiskaa harjoittelijaa ja ohjannut sekä perustellut treenejä.

Vaimo ja kotiväki... ollaan tehty yhdessä ja erikseen. Torronsuon ja Liesjärven lenkeillä on ollut erityinen merkitys matkalla kisaan. On ollut helppo harrastaa. Kiitos tuesta!

Minkiönkylän Mahti: Olit reppuselässä koko matkan. Tiedät kyllä.

8 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen matkakertomus! Ihan kuin olisi olisi hobittien seikkailuista lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kyllähän se paikoitellen melkoista Mordoria oli.

      Poista
  2. Hieno raportti ja vielä hienompi suoritus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi mainiosta Kevytretkeilijän oppaasta! Helppohan tällaisia reissuja on tehdä, kun on kirjalliset ohjeet :)

      Poista
  3. Mikan tuntien matka oli varsin helppo.

    VastaaPoista
  4. Loistavaa tekemistä isolla 💪 ja ❤️
    Katsellaan taas niitä jumeja kun siihen on aihetta 🤝👌

    VastaaPoista