NUTS Distance 300 by Black Diamond
Pisin. Erämaisin. Haastavin.
Havahdun navakaksi
yltyneen tuulen tuivertavan tarppia, jonka alle olen asettautunut nukkumaan.
Ultimate Direction FK Bivy antaa lisäsuojaa sekä -lämpöä, yhdessä Therm-a-rest
Hyperion 32F makuupussin kanssa. Vaikka makuualustana onkin vain 3mm solumuovi,
niin olen ollut sikeässä unessa jo tovin. Hetken kuulostelen tarpin kestävyyttä
tuulessa, mutta sitten nukahdan taas. En tiedä kauanko olen nukkunut, mutta
seuraavaksi herään sateeseen, satunnaisen matkakumppanin kömpiessä tarpin
suojiin. Nukahdan taas välittömästi uudelleen.
Miten ihmeessä olen
päätynyt Valkamapään avotunturiin leiriytymään?
NUTS Distance 300 by Black Diamond on
ainutlaatuinen seikkailu Lemmenjoen kansallispuistosta Pöyrisjärven
erämaa-alueelle ja Ylläs-Pallastunturin kansallispuiston läpi Äkäslompoloon.
Kun 50-vuotias kokee
saaneensa jo kaiken mahdollisen materian, niin syntymäpäivälahjan hankkimisesta
saattaa muodostua hankala tehtävä. Varsinkin jos lahjaa on hankkimassa
itselleen. Moottoripyörä olisi viisikymppiselle hyvinkin perinteinen valinta,
mutta niitä on jo tallissa useampi. Päädyin lopulta asiaa sen paremmin
harkitsematta ja suuren tunteen vallassa ilmoittautumaan Nuts 300-kisaan.
Minullahan on matalasykkeistä kestävyystreeniä vuosikaudet takana, enkä
varsinaisesti kärsi luonnossa liikkumisesta. Pidin ajatusta aivan erinomaisena.
Vaimo kysyi, olisinko ihan varma mihin olin ilmoittautunut, mutta Lupus
Extremen osallistuminen mukaan rauhoitti hänenkin mieltään. Tulisimme selviytymään
matkasta yhdessä.
Valmistautuminen
sisälsi hyvinkin perinteisiä elementtejä: työmatkailua ja sinkoilua sinne
tänne, ruokaympyrä muodostui pyhästä kolminaisuudesta: mustaa kahvia, jäätelöä
ja tietenkin lakritsia. Telakallakin jouduin olemaan vasemman nilkan ja
jalkapöydän takia. Vanha rasitusmurtuma pysyi kuitenkin aisoissa ja nilkkakin
avautui lopulta toukokuussa Rantalan Sakun käsittelyssä. Teimme toukokuussa yön
yli kestäneen retken Liesjärvelle ja kuukautta ennen tapahtumaa testivaelluksen
reitille Näkkälä-Ylläs 160km. Testivaellukset antoivat uskoa omaan jaksamiseen,
sekä auttoivat energiatarpeen haarukoinnissa. Varusteet löytyivät pitkälti jo aiemmin
hankittuina, mutta esimerkiksi repun (Salomon XA35 Set) ja makuupussin
(Therm-A-Rest Hyperion 0°C) ostin testien
perusteella käytettävyyden ja keveyden takia. Reppua virittelin vanhalla Salomon
XA5 etupussukalla, josta olisi helppoa äyskäröidä energiaa suuhun. Vielä
edeltävällä viikolla jouduin ostamaan uudet kisakengät, kun onnistuin
tökkäämään sauvalla Salomon Ultra 3:sta pintakankaat rikki. Vanhat kengät lähtivät
korjattuina Hetan drop bagiin varakengiksi. Valmistautumiseen pitää laskea myös
lukematon määrä kartta- ja exceljumppaa, sekä osallistuminen NOLS Wilderness
First Aid-kurssille, jolta haettiin valmiuksia toimia maastossa ilman
ulkopuolista apua tai evakuoinnin kestäessä pitkään.
Njurkulahti-Kalmankaltio (88km, 17h 19min)
Linja-automatka Äkäslompolosta Lemmenjoen Njurkulahdella olleelle lähtöpaikalle oli pitkä ja jännityksen täyteinen. Lähtöpaikalle päästyä mieli alkoi rauhoittua, sillä oltiin pääsemässä siihen, jonka parhaiten osaa. Lähtömerkistä otettiin jopa muutamia juoksuaskeleita, ettemme olisi jääneet muiden jalkoihin. Muuten etenimme hyvin rauhallaista vauhtia. Lemmenjoen vartta seuraava polku kulki hienolla harjanteella havupuiden suojissa.
Saimme ensipuraisun nopeista kelimuutoksista, kun sadepuku piti kaivaa ripeästi päälle. Hetkittäin vettä tuli ihan reilustikin. Reitti kulki Morgamjärven sivuitse Morgamojan Kultalaan. Varaustuvalla käytimme hyväksi huussin ja samalla saimme vaihdettua muutaman sanasen järjestäjien kanssa, jotka varmistivat kaikkien pääsyn alkutaipaleelta. Maisema muuttui, kun nousimme hiljalleen kohti Martin Iiskon paloa.
Polun loputtua päästiin itse asiaan. Aluksi liikuttiin rakkakivikossa, jonka jälkeen tossut sitten saivatkin olla märät vähintäänkin riittävästi. Kuljettiin suon reunustoja ja ylitettiin useampia märkiä kohtia. Hyvin pitkälti samantyyppistä kuin 24h regainingkisoissa. Syvimmät ylitykset taisivat olla reiteen saakka, mutta monet kohdat onnistuttiin ylittämään pienellä maastotutkimuksella kuivin jaloin. Sauvoista oli melkoisesti hyötyä ylityksissä, kun sai ottaa tukea pohjasta tai sitten ponnistaa sauvojen varassa toiselle puolelle.
Postijoen autiotuvalla pidettiin
ruokatauko ja huollettiin jalkoja. Olimme etukäteen suunnitelleet jokaiselle osuudelle
mysli- tai granola-aterian, johon piti lisätä vain kylmä vesi. Hiukan tukevampi
ruoka maistui taivaalliselta suklaan ja suolapähkinöiden jälkeen. Matkan
jatkuessa tankkailtiin myös pullot täyteen vettä joesta. Nyt samanvauhtista porukkaa
kasautui pitkäksi letkaksi ja parhaimmillaan meitä taisi kulkea samaa matkaa
toistakymmentä. Paikoin maasto oli helpompaa ja päästiin liikkumaan avonaisemmilla
alueilla. Pieni huoltotauko pidettiin myös Vaskolompolon autiotuvan pihassa.
Ihmislapsen oli helppo olla, kun kaikki
ylimääräinen häly oli ympäriltä poissa ja sai keskittyä olennaiseen eli
etenemiseen ja luontoon. Aamuyön tunteina, polku tuntui valtavan pitkältä.
Edettiin Peltotunturin avonaista rinnettä pitkiä aikoja täydessä
hiljaisuudessa. Lopulta tavoitimme Kalmankaltion huoltopaikan ja ensimmäinen
drop bag odotti avaajaansa. Koska huoltoteltta ei ollut ihan niin suuri kuin
odotettiin, niin päädyimme kaivamaan drop bageistä omat majoitteet ja
makuupussit käyttöön. Ruoka maistui heikosti, mutta uni tuli hyvinkin nopeasti.
Huoltosuunnitelman mukaan, olin ottanut pohjalliset irti kengistä ja viritellyt
ne kengännauhoihin kuivumaan. Kengät asettelin vielä aurinkoon niin, että kosteus
pääsisi haihtumaan mahdollisimman tehokkaasti. Jalat puhdistin huolellisesti Liberon
wet wipeseilla, jotka toimivatkin hienosti niin jalkojen kuin ihonkin
puhdistuksessa. Ensimmäiset rakot olivat ilmestyneet jalkoihin. Suojasin ne leukoplastilla
ja samalla iso- ja pikkuvarpaat vaativat molempiin jalkoihin teippaukset. Unta
sain tässä noin 2,5 tuntia ja se piristi niin, että oli kuin olisi lähtenyt
uuteen alkuun. Tauko kokonaisuudessaan kesti noin 3h 35min.
Kalmankaltio-Hetta (108km, 12h 44min + 12h
35min)
Kalmankaltiosta eteenpäin, alku oli pehmeää hiekkaa. Alusta teki etenemisen raskaaksi ja varoin saamasta hienoa hiekkaa kenkiin, koska se olisi tarkoittanut automaattisesti hiertymiä ja lisää rakkoja. Lämpimän kelin takia oli käynnistellyt kroppaa Ratiopharm Nesteytys -tabletilla, jonka lisäsin puoleen litraan vettä. Olo kohenikin huomattavasti eikä imeytymisen kanssa ollut päivän aikana ongelmia. Myös eväät maistuivat hyvin ja tekeminen tuntui vahvalta.
Jopas on monotonista touhua. Oikeaa ja
vasenta jalkaa vuorotellen eteenpäin. Maisemia ei kyllä voi moittia ja tähän
asti matka on edennyt ihan odotettuun tapaan. Turha tässä on valittaa. Matka
etenee vain liikkumalla.
Molempien kantapäiden sivuihin oli muodostunut isot rakot. Ilmeisesti mönkijäuran pyöreä, pohja yhdistettynä isoon kengänkokoon, oli aiheuttanut kengänkantoihin sivuttaisen liikkeen. Teipattuina kantapäät tuntuivat vain kohtuullisesti, eivätkä haittanneet menoa. Suunnittelin tekeväni viimeistään Hetassa ison jalkahuollon. Ukkonen jyrähteli jossakin kauempana uhkaavasti ja jouduimme jumppaamaan sadevehkeitä päälle ja pois useampaan kertaan. Ennen Valkamapäälle nousua alkoi sataa enemmän ja tunturiin nousu ukkosella mietitytti. Onneksi ukkonen kiersi meidät, eikä osunut ihan suoraan päälle.
Unen ja valvetilan raja alkaa olla
epäselvä. Väsymys tekee tehtäväänsä vääjäämättömästi. Herään Lupus Extremen
huuteluun teltastaan ja pidämme toisemme ajantasalla aamutoimien edistymisestä.
Hyvällä kommunikaatiolla säästetään sekä aikaa, että ollaan yhtä aikaa valmiit
lähtemään. Syön aamupalaksi mysliä, joka täyttää mukavasti mahaa ja saa
fiiliksen nousemaan. En tunne itseäni erityisen väsyneeksi tai jalkojani kipeiksi.
On helppo kerätä majoitteet reppuun ja siirtyä polulle. Vaikka kello on vasta
1:50, valtava sateenkaari menosuunnassamme saa herkistymään. Näitä hetkiä on
hieno muistella talven pimeinä päivinä.
Valkamapäältä Hettaan on vielä reipas
matka, josta alku on selkeää mönkijäuraa avonaisessa maastossa. Tavoitamme
lepotauon aikana edelle ehtineitä tuoreilla jaloillamme ja on mukava tavata
uusia ihmisiä. Erityisesti mieleen jää Tervon siskosten valtava positiivisuus
ja iloinen asenne matkantekoon. Kertaillaan yhdessä matkan vaiheita ja
tuntemuksia. Yht´äkkiä toiselle siskoksista tulee laulu mieleen ja toinen yhtyy
lauluun spontaanisti. Naurattaa ja samalla saan uutta energiaa tällaisesta
kohtaamisesta. Vähitellen etenemme kohti metsäisempää aluetta, mutta myös ura
muuttuu monin paikoin mutaisemmaksi ja askelta pitää hiukan asetella tarkemmin,
etteivät kengät kastuisi pahasti. Myös hyttyset ovat selvästi aktiivisempia ja päässä
joutuukin käyttämään lähes koko ajan hyttysverkkoa. Hetkittäin mönkijäuria ja
risteyksiä joutuu arpomaan, mutta lopulta kaikki vievät samaan suuntaan.
Palo-Kuorttusvaaran etelärinteellä pidetään pieni huoltotauko. Myös Karitsa on
saavuttanut meidän neljän hengen seurueemme ja hän tuo keskusteluun uutta
puhtia. Yhtä matkaa etenemme kohti Vuontisjärveä ja vähitellen puheet alkavat
kääntyä edessä olevaan asfalttipätkään. Plan B-reitistä ei mitään
ylistyslauluja kuullut laulettavan, vaan asfalttiosuus koettiin enemmänkin
puuduttavaksi, välttämättömäksi pahaksi. Mönkijäura muuttui selkeämmäksi
hiekkatieksi ja Pöyrisjoesta tankattiin vielä vettä pullot täyteen.
Avaan puhelimen pitkästä aikaa ja
lueskelin tuossa kohdin viestit. Olin saanut kymmenittäin tsemppiviestejä eri
kanavia myöten ja tuntui hämmentävältä lukea niitä kahden vuorokauden maastossa
olon jälkeen. Iso osa ennakkosuosikeista oli joutunut keskeyttämään, joko jalkavaivojen
tai imeytymisongelmien takia. Mitä ihmettä??? Olihan reitti ollut hetkittäin
hankala, mutta keskeytys... asiaa oli vaikea ymmärtää. Asfaltilla nopeutemme
ovat hieman erilaiset ja jono venyy. Pasi kulkee kanssani hetken matkaa, mutta
sitten hänkin jättäytyy taaemmas. Asfaltti tuntuu loputtomalta ja haluan pitää
hyvää kävelyvauhtia, jotta matka loppuisi mahdollisimman nopeasti. Vaimo on sovitusti
odottamassa Hetassa ja tunteet ovat pinnassa. Olen matkassa jo paljon
pidemmällä kuin kertaakaan aiemmin. Taistelu väsymystä ja matkaa vastaan, saa
hengen salpautumaan ja kyyneleen vierähtämään poskelle. Kuulen takaani
juoksuaskeleita ja Satu ohittaa minut. On kuulemma helpompaa juosta kuin
kävellä. Hetken ohittelemme toisiamme rytmin erotessa toisistaan. Lopulta
etenen viimeiset kilometrit kohti Hettaa yksin.
Hetassa oli sovittu hiukan pidemmästä
huoltotauosta, jolloin jaloille annettiin kunnolla aikaa palautua ja oli
mahdollisuus nukkua noin 2,5 tunnin unet. Pasin nilkka ja polvi olivat
turvonneet. Niihin löydettiin kylmää ennen unille menoa. Vaimo toimi huollossa
apuna ja kävi hakemassa kaupasta suihkusaippuaa, kun emme olleet huomanneet
varautua sellaisella. Suihkun ja ruokailun jälkeen olin valmis unille. Tunnin
jälkeen havahdun hereille ja siirryn ohuemmalle patjalle jatkamaan unia. Tajuttomuus
armahtaa heti ja herään vasta puolentoista tunnin päästä aivan virkeänä.
Huomaan myös Lupus Extremen olevan hereillä ja päädymme hiljalleen valmistautumaan
jatkamaan matkaa. Syömme lisää ja huollamme jalat. Rakot teipataan taas
huolellisesti ja varmistan, että varpaat ovat varmasti suojattuina riittävästi leukoplastilla.
Pasin jalkavamma vaikuttaa odotettua pahemmalta ja lopulta mies tekee kipeän
keskeytyspäätöksen. Päätös vaikuttaa myös meidän fiilikseemme, vaikka se onkin
pakko työntää sivuun pois mielestä.
Tilanne vaatii jäätelöä. 32 yhteistä
vuotta vaimon kanssa ja mitä onkaan tarjolla ennen lähtöä? JÄÄTELÖÄ! Saamme
Pasin kanssa kumpikin oman lusikan ja kauhomme kylmää herkkua suuhumme samasta
rasiasta. Tämä on sellainen tilanne, joka tulisi muistumaan pitkään Kaksi
suurta jäätelön ystävää löytävät toisensa hyvin epätavallisessa hetkessä. Kun
tulee lähdön aika, olen selvästi liikuttunut tilanteesta.
Hetta-Pallas (67km, 8h 56min + 8h 36min)
Vaihdan nopean suukon vielä vaimon kanssa ennen lähtöä kohti Pallasta ja sovimme näkevämme vasta maalissa. Ensimmäiset askeleet ovat taas varovaisia, mutta hämmästyn itsekin miten nopeasti kykenen kulkemaan normaalisti. Alku otetaan kuitenkin rauhallisemmin. Asfalttiosuus tuntuu tällä kertaa lyhyemmältä, kun tietää mitä odottaa. Otamme Ounasjoesta vielä pullot täyteen, ennen kuin jatkamme matkaa kohti tuntureita. Fiilis on korkealla ja toteamme kulkeneemme ensimmäisen 200 kilometriä ikinä. Lisää olisi vielä tulossa matkan edistyessä. Pyhäkeron autiotuvalla otettiin taas vettä ja sitten olikin luvassa ylämäkeä. Nouseminen osoittautui helpommaksi kuin alamäet. Pyhäkeron huipulla nautittiin maisemista ja mietiskeltiin, oliko aurinko laskemassa vaiko nousemassa? Yötön yö tarjosi parastaan.
Tappurin autiotuvan ohitettuamme, emme olisi uskoneet, miten pitkältä Ketomellan kierros tuntuisi.
Eikö tämä polku lopu ikinä? Onko vielä
pitkä matka? Miten ihminen voikin ilmoittaa itsensä tällaiseen hullutukseen? Eikö
järjestäjillä ole mitään vastuuta, että järjestävät tällaisen kilpailun ja
yhdet hullut vielä osallistuvat? Miksen vain ilmoittanut, että minulla on maha
kipeä, enkä voi osallistua? Onko vielä pitkä matka? Joko tästä samasta paikasta
mentiin aiemmin? Eivätkö nämä kysymykset lopu ikinä?
Pitkästyminen yksitoikkoiseen
metsämaisemaa ja polkuun teki matkanteosta todella raskasta. Virikkeitä ei
ollut, eikä juttukaan kulkenut enää tässä vaiheessa. Hallusinaatiot alkoivat
taas hämärässä metsässä ja hyttysverkon läpi näki mitä ihmeellisempiä asioita: jatkuvaa
aitaa polun sivussa, autiotupia ja erilaisia metsäneläimiä. Todellisuudessa
siellä ei ollut mitään, mutta mieli eli omaa elämäänsä. Kun lopulta tavoitimme
asfalttitien, niin kuvittelin meidän olevan jo taukopaikallamme. Matkaa oli
kuitenkin vielä useampi kilometri, ennen kuin saavuimme Hietajärvelle ja saimme
majoitteet pystyyn. Koska sadetta ei ollut luvassa, niin tarppia en viritellyt
vaan pystytin ainoastaan bivyni. Samat rutiinit aina nukkumaan mennessä: Bivy
auki, makuualusta ja -pussi bivyyn valmiiksi, sadetakki auki bivyn viereen ja
sille istumaan. Kengät pois, pohjallisten ja kenkien huolellinen puhdistus,
pohjalliset nauhojen väliin kuivumaan. Housut ja sukat pois, mies bivyyn ja
suoraan makuupussiin. Kello ja puhelin lataukseen sekä vaatteet kuivapussiin
tyynyksi. Olen sanonut, että bivypussia vastaavaa ahtaanpaikan kammoa olen
kokenut viimeksi 50 vuotta sitten synnytyskanavassa. Kaikkeen tottuu, eikä unta
tarvinnut tälläkään kertaa odotella.
Herään puhelimen herätysääneen samasta
asennosta kuin olin nukahtanutkin ja kuulen saman äänen Lupus Extremen
teltasta. Huutelen naapuritelttaan herätystä ja heitän kepin kaverin telttakankaaseen.
Ei vastausta. Polulla kulkee kaksi naista ja tervehdin. En ole kuitenkaan
varma, onko tilanne totta vaiko unta. Nukahdan uudelleen. Havahdun, kun olemme
nukkuneet 1h 42min. Vaikka hetki sitten olin ihan pihalla, niin nyt tuntuu taas
ihan virkeältä.
Mysli sai taas energiat palautumaan ja olimme
valmiit jatkamaan matkaa. Tieto siitä, että matkamme vei jo kuukautta aiemmin tutuksi
tulleelle polulle, helpotti mieltä. Olimme tehneet testivaelluksen
Näkkälä-Hetta-Pallas-Ylläs, joten loppureitistä oli hyvä käsitys. Pahakurun
autiotuvalta eteenpäin alkoi tuttu polku. Suastunturi-Suaskuru-Lumikero-Vuontiskero-Montellinmaja-Nammalakuru...
tämähän sujuu ongelmitta. Ennen Rihmakurun kotaa maha murahti ja tuli hiukan kiirekin
huussiin. Siellä istuessani mietin, ettei sata suklaapatukkaa ehkä olekaan se
paras eväs tämän tyyppiseen karkeloon. Toki matkassa oli myös
irtokarkki-suolapähkinäsekoitusta, mutta ainuttakaan geeliä tai energiapatukkaa
en vaivautunut mukaan ottamaan. Kodalta lähdettäessä meidät tavoitti
polkujuoksija, joka kertoi suunnitelleensa osallistumista sm-rogaan, mutta pari
olikin ollut nuhainen ja homma jäänyt lähtökuoppiin. Kuljimme pätkän samaa
matkaa ja vaihdoimme ajatuksia. Kun jouduimme hiljakseen tunkkailemaan
ylämäkeen, niin kaveri katosi horisonttiin kevyellä askeleella. Kyllä kovat
ovat kovia.
Ennen Taivaskeronsatulaan nousua olimme mielestämme nähneet jonkin hahmon rinteessä. Vauhdilla karanneelta juoksijalta se ei näyttänyt, joten hetken kuvittelimme näkevämme harhoja. Hahmon lähetessä, olimme yhä varmempia että kyseessä olisi ihminen ja melkein kohdalla tunnistimme Manun, jolta oli jäänyt sm-roga väliin ja oli lähtenyt ottamaan meistä muutaman valokuvan. Aivan loistava satunnainen kohtaaminen antoi hurjasti voimia edetä kohti Hotelli Pallaksen huoltoa.
Alamäki osoittautui
kylläkin haasteelliseksi aroin jaloin ja jouduimmekin jarruttelemaan sauvoilla
menoa.Toinen iloinen yllätys odotti hotellilla, kun Sami K. oli tullut meitä
vastaan. Miehen oma meno oli hyytynyt Vuontisjärvelle isojen rakkojen takia,
mutta oli ehdottomasti halunnut tulla tsemppaamaan ja auttamaan huollossa. Iso
kiitos Sami! Sinä tiedät, mitä tällaiset kohtaamiset merkitsevät kisan aikana.
Itse Pallaksen huoltoon... ruokaa, suihku,
puhdasta päälle ja nukkumaan puhtaiden lakanoiden väliin. Nyt oli kyllä
luksusta. Havahduin jossakin vaiheessa, kun Niilos nousi viereisestä sängystä
ja Tanja puolestaan tuli omille unilleen. Toisella puolella Karitsa oli saanut
lampaat laskettua ja sahaili kuuluvasti hirsiä.
Pallas-Äkäslompolo (66km; 17h 10min)
Kun suunniteltu 2,5 tunnin uni oli koossa, niin tankkailtiin vielä kiireettömästi energiaa ja huollettiin jalkoja. Pahimmat rakot oli pakko puhkoa ja puhdistaa, jonka jälkeen taas huolellinen teippaus leukoplastilla. Tuttuja rutiineja. Kengät eivät olleet mahtua jalkoihin ja jouduin tekemään kertakäyttölautasesta kenkälusikan. Sen verran rakot sattuivat, että pelkäsin menettäväni tajuntani. Liikkeelle ennätettiin noin iltakahdeksan aikoihin. Päivämäärät tai kellonajat olivat menettäneet jo merkityksensä, samoin kuin loppuaika tai sijoitus. Lähtökiihdytys oli taas maltillinen ja sitä olisi voinut verrata maalin kuivumisen seuraamiseen. Vähitellen jalat nöyrtyivät tekemiseen ja Pallaskodalta päästiin ihan oikealle polulle. Polku oli taas tuttua ja matkalla otettiin myös puhelu kisan voittajalle. Pienikin muutos rutiineihin antoi uutta virtaa.
Joen ylittävälle sillalle tultaessa, huomasimme takaa lähestyvän sauvakävelevän hahmon. Karitsa eteni kuin hurmoksessa ja sai meidät helposti kiinni. Kuljimme kolmistaan koko Lomoltunturin matkan jutustellen niitä näitä. Mustakeron autiotuvalla tankkasimme pullot täyteen, mutta Karitsa jatkoi jo omaa menoaan eteenpäin. Mustakeron ja Koivakeron kuljimme kahdestaan, mutta Koivakerolta laskeuduttaessa Anuntivuoman suon laitaan, näimme taas tutun hahmon polunlaidassa. Oikeastaan Karitsan jalat olivat edelleen polulla, mutta mies itse kellahtaneena polun sivuun. Samalla kun hän havahtui meidän tuloomme, mies laittoi valmiiksi kuoritun Snickers-patukan suuhunsa ja alkoi puhua saman tien suu tyhjänä. Olin aivan äimänkäkenä, että olin päässyt todistamaan Snickersin syönnin FKT-aikaa ja vieläpä pyytämättä ja yllättäin. Jatkoimme taas kolmistaan liikkeelle. Karitsa valitteli väsymystään, mutta jatkoi kun kerroimme Rauhalassa olevan kuivempaa ja parempi viettää taukoa. Rauhalan vesipisteellä tankattiin pullot täyteen. Karitsan kaveri oli tullut pyörällä katsomaan kisailijaa. Melkoinen kohtaaminen puoli kahden aikaan yöllä! Asfalttitielle päästyämme, Karitsa jäi pitämään unitaukoa linja-autopysäkin katokseen ja minä vaihdoin samalla kuivat sukat jalkaan. Taisipa samalla mennä särkylääkekin jalkojen alkaessa olla melko valmiit taivallukseen. Asfaltilta kohti Kesälakea, jatkoimme taas kahdestaan polkua pitkin.
Matkahan alkaa olla voiton puolella. Uskoin
alusta lähtien omaan maaliinpääsyyni, mutta nyt tuo on realisoitumassa. Olen
kuulevinani iPhonen hälytysäänen ja kaivan energiaa reppuni taskusta. Matkan
aikana olen ehdollistunut tuohon joka tunti piippaavaan muistutukseen kuin
Pavlovin koira. Tasainen energiansaanti on ollut yhtenä kulmakivenä
jaksamiseen. Kesälaki-Risulaki-Kolvakero. Kolvakeron huipulta nautitaan
lyhyesti vielä maisemia, ennen kuin on aika lähteä laskeutumaan kohti
Pahtavuoman autiotupaa ja vesipistettä. Väsyttää. Väsyttää, niin fyysisesti
kuin henkisestikin. Tieto maalin lähestymisestä alkaa murentaa henkistä
kanttia.
Pahtavuomassa teimme vesitankkauksen ja ennakkoon
olimme suunnitelleet mahdollisesti tarvittavaa unitaukoa tähän. Nyt yö oli
kääntynyt kuitenkin jo aamuksi, eikä väsymys painanut niin paljoa että pidemmälle
tauolle olisi ollut tarvetta. Söimme mysliaamiaiset ja hyödynsimme autiotuvan huussin.
Hannu saavutti meidät hyvärytmisellä sauvakävelyllä. Tuvalta jatkoimme matkaa
kolmistaan. Pahtavuoman uudet ritiläpitkokset oli saatu valmiiksi sitten viime
reissun. Leveää, sinkittyä ritilää pitkin oli helppo edetä Pahtavuoman suon
ylitse. Uusi ihminen toi matkaan taas uusia juttuja, joka myös tuntui
vauhdittavan matkantekoa. Kertailtiin kisan kulkua, treenaamista ja
valmistautumista. Mustakerolla kuitenkin matkat erosivat, kun minun piti säätää
varusteiden kanssa. Laskeutuminen Mustakerolta ja nousu Äkäskerolle oli
vaativa. Vaativan nousun kuitenkin palkitsi Äkäskerolta näkyvät maisemat. Tuuli
huipulla oli melkoinen.
Peurakaltiossa oli viimeinen vesipiste ja
jouduimme hetken pyörähtämään, ennen kuin saimme tietoa sen sijaitsevan hiukan pidemmällä
pululla. Äkässaivon kohdalla polku oli nautinnollista leveämpää uraa. Pidimme
hyvää rytmiä liikkeessä, sillä se oli ainoa tapa päästä eteenpäin. Seurasin
reittiä edelleen kellosta. Varsinkin polkujen risteykset katsottiin tarkasti,
koska ylimääräistä lenkkiä ei enää haluttu tehdä. Reittiviiva kiersi Kotamajan
kautta ja siellä mekin kuuliaisesti kävimme kääntymässä. Retkeilyreitillä alkoi
näkyä muitakin ihmisiä, varsinkin maastopyörillä liikkeellä. Otimme helpoissa
kohdissa helppoa hölkkää, koska kumpikin halusi maaliin mahdollisimman nopeasti.
Loppureitti ei enää tarjonnut sellaisia maisemia, että olisi pitänyt niitä
jäädä fiilistelemään. Äkäslompolon näkeminen sai taas ajatukset maaliin.
Onko tämä tosiaankin loppumassa? Neljä
vuorokautta irti puhelimen ja sähköpostin orjuudesta. Olen saanut vain nauttia luonnosta
ja matkanteosta. Matkan varrelle on osunut hienoja maisemia sekä upeita,
motivoituneita ihmisiä. Noita satunnaisia kohtaamisia tulen kaipaamaan.
Huolellisesti tehty suunnitelma on viimeisiä kilometrejä vaille suoritettu. Makeaan
tai suolapähkinöihin en koske enää ikinä! Suussa on sellainen tunne, että
kaivan Nilijänkkän sorastetulla polulla hammasharjan ja harjailen hampaitani
liikkeessä. Se raikastaakin oloa, vaikka muutenhan miehestä huokuva aromi on
vahva.
Asfaltilla vaimo ja kuopus ovat vastassa. Saan nopea suukon ja halauksen. Olen ennakkoon pelännyt romahtavani tähän tilanteeseen, mutta nyt kestän mielestäni vähintäänkin hyvin, vaikka mielessä myllertääkin. Ystäväperhe on asettautunut kadunvarteen ja tekee aaltoja. Naurattaa. Olemme selviämässä haasteesta yhdessä. Matkalla on nainen maastopyörän kanssa ja hän soittaa kelloa villisti. Kiitosten lisäksi totean hänen saavan jännetuppitulehduksen käteensä, ennen kuin ennätämme ohitse. Kun maalikaari näkyy, niin vaihdamme kävelyn hölkkään ja ylitämme maaliviivan rinnakkain.
Maaliintuloamme oli tullut seuraamaan myös kisan voittaja ja muita kärkimiehiä, osa Finishereitä ja osa keskeyttämään joutuneita. Kopautamme muuten kivet, mutta Juha J. halaa ja onnittelee. Spontaanisti kysyn “Mistä tunnistaa Nuts 300 Finisherin?” Saan vastaukseksi pään pyörittelyä ja lyhyesti “No???” Vastaan “Se kyllä kertoo sen”. Joukko toteaa tällä hetkellä monen personal trainerin päätyvän työttömäksi, jos porukka alkaa kopioida “harjoitteluani”. Merja ja Tomi ovat myös tulleet maalialueelle ja halausten jälkeen lähdemme Tomin kanssa syömään. Ruokapöydässä kertaillaan vielä kisaa ja tilanteita. Porukan hallusinaation naurattavat. On nähty villisikoja maastossa ja kun järki on sanonut, ettei näin pohjoisessa ole villisikoja, niin on otettu kuva todisteeksi. Yllätys on ollut suuri, kun puhelimen ruudulla on edelleen näkynyt villisikoja. Nyt ruokapöydässä katsotussa kuvassa on iso juurakko, mutta se ei poista tosiasiaa, että öisessä metsässä on ollut vahva kokemus villisioista. Ihmismieli <3
Summa summarum... Aivan mahtava reissu!
Lähtisin uudelleen, mutta soitellaan vielä lähempänä...
Yhteistyö Lupus Extremen kanssa oli taas
saumatonta ja toimimmekin nykyisin yhteen kuin vanha aviopari. Toisen jaksamisesta
on huolehdittava vähintään yhtä paljon kuin omastaan. Kiitos matkakumppanille!
Sitten harjoittelusta... Olen saattanut
antaa hyvinkin huolettoman kuvan treeneistä, mutta takana on melkoinen määrä
erilaista tekemistä. On totta, että määrä sisältää höntsäkiekkoa, ringetteä,
laskettelua ynnä muuta sekalaista humppaa. Viisikymppinen, lievästi
ylipainoinen kulkukauppias ei enää kykene mahdottomia kilometrejä juoksemaan,
mutta sitkeydessä löytyy. Isot kiitokset menevät EnduranSeren Timolle, joka on
jaksanut paimentaa laiskaa harjoittelijaa ja ohjannut sekä perustellut
treenejä.
Vaimo ja kotiväki... ollaan tehty yhdessä
ja erikseen. Torronsuon ja Liesjärven lenkeillä on ollut erityinen merkitys
matkalla kisaan. On ollut helppo harrastaa. Kiitos tuesta!
Minkiönkylän Mahti: Olit reppuselässä koko
matkan. Tiedät kyllä.