Kapteenin harharetket: iltarasteilla Kauhavalla

Alkuviikon kulkukauppojen suuntautuessa Etelä-Pohjanmaan suuntaan tsekkailin suunnistusliiton sivuilta maanantai-illan iltarastipaikkakuntia. Yöpaikaksi valikoitui Seinäjoki, joten tästä oli helppoa lähteä moneen suuntaan. Lähimmät rastit järjestettiin Kauhavalla ja pääsinkin varsin järjellisellä ajomatkalla, vain sata kilometriä ylimääräistä ajoa. Ihanan lähellä ja helppoa! Eilinen juoksulenkki ja tämän päivän asiakaskäynnit, Parkano-Jalasjärvi-Kurikka-Seinäjoki, painoivat jalkoja enkä odotellut suunnistuksesta mitään erityistä. Tuli mitä tuli, kaikki otettaisiin vastaan.

Iltarastit järjestettiin Takakallion kartalla, joka sijaitsi jossakin hevon****ssa. Ainakin tie pieneni moneen kertaan matkalla ja lopulta vastaantulevia varten oli merkitty erikseen levennetyt ohituspaikat. Järjestelyt eivät olleet menneet ihan putkeen, kun seuran perävaunu oli irronnut hinattaessa, A-radan kartat olivat loppuneet heti kättelyssä ja yksi rastikin oli piirretty väärään paikkaan. Siitäkin huolimatta, että kartan (tai siis radan) joutui piirtelemään itse, päätin lähteä A-radalle (noin 5,9km). Yritin tehdä merkinnät mahdollisimman selkeästi B-radan karttaan, vaikkei se helppoa ollutkaan.

Heti lähdön jälkeen selvisi, ettei tänään pääsisi metsästä kuivin jaloin. Jopa metsäkoneen urat olivat aivan täynnä vettä ja eteneminen oli enemmänkin poukkoilemista mättäältä toiselle. Ykkösrasti löytyi sen suuremmin etsimättä. Kakkoselle pääsi etenemään uraa pitkin ihan rastille saakka. Hakkuaukolla kulkeva ura oli sekin ihmeen märkä. Ilmeisesti vettä on satanut alueella todella paljon enemmän kuin Lounais-Hämeessä. Kakkosrastikin löytyi ihan uran vierestä, nice´n´easy! Rastit 3-4-5 juostiin perhosena ja kutonen oli taas sama kuin kakkonen. Ei suuria ongelmia, mutta maasto oli paljon pienipiirteisempää kuin mihin olen tottunut. Tarkkana piti olla ihan koko ajan. Seiskarasti oli piirretty väärään paikkaan, mutta järjestäjien antamien ohjeiden mukaan se löytyi kivuttomasti. Kasille mennessä autoin isää ja poikaa, jotka eivät olleet selvillä sijainnistaan. Olivat syöneet mustikoita ja siinä pyöriessään kadottaneet suunnan. Annoin heille omasta mielestäni oikean suunnan ja lähdin sitten itse vetelemään harhaan. Vasta rastin takana olleet ojat pysäyttivät innokkaan suunnistajanuorukaisen etenemisen. Hieman huvitti jälkikäteen, etten pysähtynyt vielä ensimmäiseen ojaan, vaan piti sitten käydä vielä toisellakin ojalla ennen kuin uskoi. Ysirasti oli sama, jolle neuvoin isän ja pojan. Siellä he vielä skannailivatkin maastoa, kun saavuin paikalle. Rasti löytyi helposti notkosta. Seuraava rastinväli oli kaikista pisin ja siihen tuli käytettyä liki 12 minuuttia. Jyrkänne löytyi ilman hakua, mutta seuraavaa, kivellä sijainnutta rastia piti hiukan etsiskellä. Olisi pitänyt ottaa vieläkin enemmän vauhtia pois, jotta kartanluku olisi sujunut.

Viimeiset rastit menivät sellaista "laiskan pulskeaa puolijuoksua". Etsiskelläkään ei tarvinnut...jalat tuntuivat painavan ainakin tonnin. Viimeiseltä rastilta maaliin otettiin toisen suunnistajan kanssa pientä loppukiriäkin. Kohteliaana vieraana annoin paikallisen voittaa (vai miten se oli?).

Kaiken kaikkiaan, melko erilaista maastoa kuin kotiseudulla. Pehmeä maasto olisi vaatinut tuoreemmat jalat, mutta sujuihan se näinkin. Ennen lähtöä tuli vanhempi herrasmies juttelemaan, että on menossa ensi viikonloppuna Lappeenrantaan kisoihin. Hän jutusteli tulevan tiukan kisan Lätin ja Liskin kanssa. Aluksi ihmettelin, miten hän voi tuntea minut, mutta sitten hoksasin päälläni olevan seuran edustuspaidan. Se taisikin olla turhaa luuloa, että kulkukauppias tunnetaan jokaisessa niemessä ja saarelmassa ympäri Suomen. Ihan mukava reissu, eikä kovin kalliskaan: vain 3€

Isi, arvaa mitä? Nelivuotiaan kanssa iltarasteilla

Halusin lähteä pitkästä aikaa iltarasteille, mutta puuhakkaan päivän päälle riittäisi lyhyempikin reitti. Pojat eivät heti innostuneet rasteille lähtemään "kun ei ole kerran Hippo-rastitkaan, niin tuskin sieltä mitään palkintoakaan saa". Niin on nykynuoret pilattu jo ennen kouluikää. Pitkällisen maanittelun ja täytekekseillä lahjomisen jälkeen onnistuin pettämään pienemmän mukaani.

"Isi, arvaa mitä? Mä en sit ota kompassia mukaan, mä vaan liimaan rasteilla."

Manulle rasteilla leimaaminen on liimaamista, eikä poika ole suostunut kantaansa muuttamaan, vaikka sitä on yritettykin.

Lähtö venyi sen verran pitkäksi, että olimme perillä juuri ennen seitsemää ja varovasti kyselin, vieläkö meidät päästettäisiin maastoon lyhyelle radalle. Järjestäjä sanoi minut nähdessään, että ehtisin ihan hyvin käydä keskipitkälläkin, mutta oli hiukan kauhistuneen näköinen kertoessani, että lähden 4-vuotiaan kanssa matkaan. Pohjois-Forssan maastot ovat tunnetusti sitä "lounais-hämäläistä talousmetsää" eli risuja, rytöä, tuulenkaatamia ja muuten hidaskulkuista pohjaa. Nopsa ilmoittautuminen ja sitten järjestäjän varoitus:

"Ykkösrasti on sitten eri kivellä kuin on piirretty, ja tuulenkaatamat haittaavat kulkua seuraavalla välillä ja tuossa on sitten uusi hakkuaukko ja oikeastaan se ulottuu tännekin ja ja ja..."

Selvähän se. Eiköhän nämä löydetä pienistä epätarkkuuksistakin huolimatta.

Päivän rata:

Manu teki lähtöliimauksen ja sitten juoksuun. Oho! Ja heti turvalleen. Eihän siellä mitään juoksemaan pystynyt, vaan poika reppuselkään ja uusi yritys. Aluksi pienen suon (onneksi ei kovin märkä) ylitys ja hyppy ojan ylitse.

Manu: "Isi, arvaa mitä?"

Isi: "No, mitä Manu?"

Manu: "Isi, sä hyppäät paljon pidemmälle kuin muut."

Isi: "Aha, kiitoksia vaan, Kokeiletko kävellä itse hetken?"

Manu: "E-ei! En kävele!"

Ykkösrastille löydettiin siitäkin huolimatta, että se oli väärässä paikassa (kivi rastiympyrän oikeassa laidassa). Voi, sitä pienen miehen riemua, kun ensimmäinen rasti oli löytynyt.

Manu: "Isi, arvaa mitä?"

Isi: "No?"

Manu: "Mennään isi tämän jälkeen Autokeitaalle syömään hampurilaiset. Juomaksi kokis ja jälkkäriksi jätski, eiks joo? Joohan?"

Isi: "Katsotaan sitten suunnistuksen jälkeen."

Tiesin jo tässä vaiheessa hävinneeni tämän pelin. Loppumatka sitten fiilisteltäisiin hampparilla ja limulla...

Kakkos rastille päästäisiin kulkemaan polkua. Mitä helkkaria???! Eihän täällä mitään polkua olekaan, vaan ainoastaan umpeenkasvaneet traktorinrenkaiden urat. Lisäksi urat olivat niin syvät ja pohjalta märät, ettei poikaa voinut laittaa niitä kulkemaan. Pikku-ukko kantoon ja menoksi. Onneksi karttaa ei liiemmälti tarvinnut katsella, vaan maasto oli kaikista tuulenkaatamistakin huolimatta selkeää. Ennen rastia oli taas suht´leveä oja.

Manu: "Isi? Isi, arvaa mitä?"

Isi: "No mitä?"

Manu: "Ei kai me pudota tuohon ojaan?"

Isi: "Ei pudota. Eikös isi ollut hyvä hyppäämään?"

Manu: "Juu...mutta jos se olikin vain tuuria."

-Huokaus- Siinä meni sekin aiempi kehu virattomaksi.

Kakkosrastilta kolmoselle päästiin kulkemaan selkeää kuviorajaa myöten. Vaikka väli olikin varsin v-mäinen kuljettava, niin se taisi kuitenkin olla koko reissun helppokulkuisin, Mikä ihme täällä metsänomistajia vaivaa, ettei metsiä voi pitää kunnossa? Tuulenkaatamia Tapani-myrskyn jäljiltä vaikka miten paljon ja ne rungot, jotka on korjattu, niin kaikki risut ovat jääneet niille sijoillensa.

Tunnelmia kolmosrastilta:

Rastilta lähdettäessä huomasi heti, että nyt alkaa se uusi hakkuuaukko. Koko maasto oli parturoitu niin, että hyvä kun siemenpuut oli jätetty. Ajattelin rastin näkyvän satojen metrien päähän, mutta eikö sitä pitänyt sitten oikein etsiskelläkin. Ei kauaa, mutta tällaiset selkeät pisteet pitäisi osata ottaa silmät ummessakin. No, poikahan on vasta nelivuotias. Pitää yrittää malttaa ja antaa aikaa. Rastin läheltä löytyi iso muurahaiskeko. Katselimme hetken keon vilinää ja lähdimme eteenpäin, kun Manu huolestui siitä, voiko muurahaiset syödä ihmisen? 

Välillä 4-5 olikin sitten leveämpi oja. Onneksi pienen matkan päästä löytyi paikka, josta pääsimme kuivin jaloin ja turvallisesti yli. Harvemmin näkee suolla sellaista kasvustoa, mitä nyt oli tarjolla. Ei ollut pienentäkään mahdollisuutta laskea poikaa alas, sen verran korkeita puskia kasvoi vieri vieressä.

Manu: "Isi, arvaa mitä?"

Isi: puuskuttaa ja yrittää päästä puskista läpi.

Manu (aivan korvan vieressä): "ISI, ARVAA MITÄ?"

Isi: "No, ei tarvitse huutaa."

Manu: "Tarvitseepas. Et sä kuule muuten. Äitikin aina sanoo ettet sä kuuntele."

Tämäkin vielä...Koko reissun mielekkyys alkaa mietityttää.

Isi: "No, mitä Manu? Kerro huolesi."

Manu: "Ei mitään. En mä muista enää. Mutta isi?"

Isi: "No, mitä Manu?"

Manu: "Onko noi kasvit nokkosia?"

Isi: "On siinä nokkosiakin, mutta enemmän tuossa on vadelmapuskia."

Manu: "Isi, arvaa mitä?

Isi: "No?"

Manu: "Nokkonen polttaa, ole varovainen!"

Aha. Helppohan tässä on olla varovainen, kun kaveri istuu hartioilla ja itse yrittää pysytellä pystyssä pehmeällä ja epätasaisella alustalla ja raivata tietään puskien läpi.

Manu: "Isi, arvaa mitä? Mulla on hampurilaisnälkä. Joko ollaan maalissa?"

Yhteistyöllä eteenpäin:

Vitosrasti löytyi aivan käsittämättömästä pusikosta. Miten helkkarissa tällainen rastipiste voi olla lyhyellä radalla? Nyt päästäisiin sentään viimeiselle rastinvälille ja siitäkin suurin osa uutta hakkuuaukkoa. Aukossa kulki niin selkeä metsäkoneen ura, että pystyin laskemaan pojan lopultakin alas ja tämä kulkikin useamman kymmenenmetriä marisematta. Ihmettelin, miten rauhallisesti herra tulee perässä, mutta Manuhan oli ryhtynyt keräämään keppilajitelmaa mukaansa. Jouduin kiristämään hampurilaisaterian väliin jättämisellä, ennen kuin poika suostui jättämään kepit yhtä lukuunottamatta maahan.

Manu: "Isi, arvaa mitä?"

Isi: "No, mitä Manu?"

Manu: "Mä tulen Miron kanssa hakemaan nää kepit myöhemmin, varmasti tulen!"

Aha. Pitäisi siis varautua siihen, että 4- ja 7-vuotiaat tulisivat keskenään kolmenkymmenen kilometrin päähän hakemaan risukuormaa. Varmuuden vuoksi tarkistin paikan kartalta ja painon tarkasti sen mieleeni. Ovatpa herrat hölmömpiäkin ideoita toteuttaneet, miksei siis tätäkin uhkausta. -Huokaus-

Viimeinen rasti näkyi jo pidemmän matkan päähän ja sitä tavoiteltiin jo pienillä juoksuaskelillakin. Manu teki salamannopean leimauksen, oli samantien epävarma siitä leimasiko hän lainkaan, leimasi uudelleen ja lähtiessään rastilta, kävi varmuuden vuoksi vielä kerran leimaamassa. Ainakaan sprintin maailmanmestaria tuosta pojasta ei tulisi...

Maaliin mennessä oli metsäautotiellä vielä oikein kunnon kokoinen mänty kaatuneena.

Manu: "Isi, arvaa mitä? Mä tulen tästä puusta yli!"

Hetken aikaa kuului äherrystä ja puhinaa ja sitten lopulta:

"Isi, arvaa mitä? Mä en pääse tän yli, tuutko auttamaan?"

Lopulta päästiin maaliin ajassa 49.14! Ja arvatkaas mitä? Sitten mentiin hampurilaiselle, kokikselle ja jälkiruokajätskille. Nuori suunnistaja nukahti ennenkuin pää ehti osua tyynylle. Mittaamattoman arvokkaita reissuja! Kuljettu matka 1,9km, aika 49,14. 

Upporikasta ja rutiköyhää - Retki-rogaining 8h Pirkanmaa

Kauden yhteen pääkisaan lähdettiin kolmihenkisellä joukkueella Doc S, Minkiönkylän Mahti ja KapteeniSolisluu. Someron yörogaining oli sujunut yhtä isompaa hakua lukuunottamatta hyvin, joten päädyimme "haastavaan" reittiin ja matkatavoitteeseen. Nopeasti selvisi, että parhaat pisteen saisi kerättyä kartan koillikulmasta, joten sinne rakentui noin 56km:n reittisuunnitelma ja pistesaalistakin kertyisi muhkeat 115 pistettä, jonka uskoimme riittävän tuloksissa korkealle. Normaalisti olemme liikkuneet noin 6km/h, joten 7km/h tulisi olemaan selkeästi kovempaa kuin aiemmin. Reitinsuunnittelun ohessa keiteltiin retkikeittimellä pasta-ateria ja tunnelma oli korkealla. Päivän lämpötila hiukan arvelutti ja loppumatkan vedensaanti olisi arvoitus. Todennäköisesti joutuisimme reitin loppuosalla tankkaamaan juomareput järvestä, purosta tai vastaavasta.

Lähtöalueella tehtiin nopea vertailu reitistä Tyykikylän Bluesin Pontuksen ja Gurun kanssa, jolloin huomasimme olevamme lähes identtisellä suunnitelmalla liikenteessä, kiertosuunta vain olisi päinvastainen.

Suunniteltu reitti:


Koska reitti oli suunniteltu kovalla itseluottamuksella, niin lähdössäkin hakeuduimme eturiviin. Lähdön tapahduttua, juoksimme vauhdilla alamäkeen ja asfaltille päästyä kärkeen ja karkuun. Ensimmäinen rasti oli jyrkänne (70), jonne matka olisi lähes kokonaan tiellä juoksua. Doc piti vauhtia vähintäänkin riittävästi ja leimasimme ensimmäisinä poikkeuksellisen helposti löytyneellä rastilla. Erinomainen alku, tästä olisi hyvä jatkaa!

Seuraavaksi suuntasimme järven toiselle puolelle mäen päällä sijainneelle rastille (95). Rastilla tulisi kahdeksan kilometriä täyteen ja suunnitelman mukaan ensimmäinen tunti olisi juuri täyttymässä. Tälle rastille mennessä vuorottelimme juoksua alamäissä ja kävelyä ylämäissä. Sarviseuran Seikkailuseura kipaisi meistä kevyennäköisesti ohitse, mutta onnistuimme säilyttämään näköyhteyden koko ajan. Tämäkin rasti löytyi vaivattomasti ja usko omaan tekemiseen oli korkealla. Ensimmäinen tunti täyttyi samalla kun 9 kilometriä tuli täyteen. Näillä alun tieosuuksilla pitikin saada hieman "hyvää" lopun metsässä kulkemista ajatellen. Nyt lähdettiin siirtymään teitä pitkin suraavalle rastille (85 mäen päällä). Sarviseuran Seikkailuseuran selät olivat hävinneet horisonttiin ja säilytimme oman suunnitelmamme mukaisen vauhdin. Tämäkin rasti leimailtiin aikataulun mukaan ja samalla vauhdilla eteenpäin kohti 76:sta (nenä, pienen järven rannassa). Matkalla suunnitelman mukainen tie näytti menevän suoraan talon pihaan ja jatkoimmekin tietä eteenpäin "oikaistaksemme" metsän kautta, että pääsisimme talojen ohitse. Oikaiseminen sitten veikin odotettua enemmän aikaa ja rastia ottaessamme päädyimme vielä reilusti vasemmalle. Onneksi huomasimme puiden välistä pilkottavan järven ja saimme korjattua orastavan virheen ennen isompaa katastrofia. Leimatessamme aikaa oli kulunut melko tarkkaan kaksi tuntia ja kilometrejä koossa viisitoista. Alun reipas eteneminen oli siis lähes kokonaan tuhlattu "oikomiseen". Tästä olisi taas liki 5km:n siirtymä juomarastille (14 kaivo) ja melkein koko matka metsäautoteitä.

Kun pääsimme metsäautotien alkuun ja piti lähteä juoksemaan, niin Minkiönkylän Mahti totesi lopettaneensa hikoilun. Neste ei tuntunut imeytyvän ja vatsaa pingotti. Kävelimme pidempiä matkoja ja alamäkiin yritettiin rullailla kevyesti juosten. MiMa alkoi näyttää tuskaisalta ja veskipaperit kaivettiin näkyville nopeaa lähtöä ajatellen. Vesipisteelle selvittiin ajassa 2.41 eli aikataulu piti edelleen oikein hyvin kutinsa. MiMa yritti kyykistellä kuitenkaan mitään "pientä roiskausta" kummempaa tekemättä. Rasti 80 (nenä, niemi) oli järven toisella puolella ja sinne päästiin merkittyä polkua myöten. Vaikka polku oli merkitty karttaan ja myöskin maastoon sinisin merkein, niin se muistutti enemmänkin "kalastajan polkua", joka löytyy lähes jokaisen järven rannasta. Järjestäjät olivat taas tehneet upeaa työtä rastipisteiden löytämiseksi. Tarjolla oli hienoja maisemia ja jokainen rasti oli tarkasti paikoillaan. Mäen päällä sijaitsevalle rastille (54) kuljettiin metsäautotietä pitkin ja loppumatka kalastajan polkua. Sillä aikaa kun Minkiönkylän Mahti yritti tyhjentää vatsaansa yläkautta, niin Kapteeni vuorostaan käväisi pusikon puolella tyhjentämässä toisesta päästä. MiMan vatsa ei kuitenkaan kääntynyt nurin ja vaivalloinen olo jatkui. Syke oli koko ajan yli 150, vaikka etenimme kävellen ja nyt alkoi oikeasti pelottaa kestäisikö MiMa loppuun saakka. Kun ehdimme niemenkärjessä (90) olevalle rastille, oli aikataulu sitten jo kuralla. Samalla lonkat alkoivat olla ihmeissään jatkuvasta kävelystä. Olen tottunut vuorottelemaan juoksua ja kävelyä, mutta pelkkä kävely on ihan hirveää raastoa lonkille. 

Haaveet kaatuu...

Reissun upeimmalta rastipisteeltä (90) oli tarkoitus jatkaa koilliseen rastille 68 (mäen päällä), mutta matkalla totesimme oikaisun olevan välttämätöntä. Raatotaksiakin väläyteltiin vaihtoehtona, mutta Minkiönkylän Mahti ei siihen suostunut. Uskoimme miehen sanaan, kun hän totesi pystyvänsä omin voimin maaliin. Rastit 68-82-91 jätettiin väliin ja siirtyminen kohti niemenkärkeä (66) alkoi. Reittinä oli hiekkapohjaista tietä sekä loppu polkua, joten rastinväli tuntui kovin tutunoloiselta, sellaistahan lähes koko alkumatka oli jo ollut.

Rastille päästyämme oli edessä loppureitin uudelleen suunnittelu. Koska aikaa oli kulunut jo 5.22 ja matkaa jäljelle noin 15 kilometriä, piti päättää haluttiinko ajoissa maaliin vaiko hakea loput rastit. Lisäaikaa lopulliselle päätökselle haettiin lähtemällä rastille 36 (mäen päällä). Siellä tehtäisiin uusi päätös loppureitistä. Aika kului, eikä kenenkään olemus ollut enää paras mahdollinen. Rastille meno kesti yllättävän kauan ja osaksi matkanteko oli päämäärätöntä hortoilua. Ei hyvä! Rasti 36 löydettiin ajassa 6.25 ja tässä vaiheessa oli selvää, että nyt piti hakeutua kohti maalia ja mielellään ilman mitään lisäkoukkuja. Viimeinen taisto rastilta maalille kesti liki puolitoista tuntia, jonka aikana ei enää juttu ylimääräistä luistanut. Minkiönkylän Mahti sai vielä kaupantekijäisiksi kunnon krampin oikeaan etureiteen, mutta se lähti parilla venyttelyllä. Docin juomareppu oli tyhjentynyt rastilla ja meillä muillakin neste alkoi olla tosi vähissä. Sopivaa tankkauspaikkaa ei vain ollut tarjolla. Loppumatka vuoroteltiin juoksua ja kävelyä sopivin jaksoin. Kuvio meni niin, että ensiksi kulki MiMa, jota Doc työnsi selästä ja viimeisenä tuli huokailujen saattelemana Kapteeni, jonka jalat alkoivat olla melko valmiit. Matkalla hekumoitiin lihapadoista ja muista tarjoiluista, joita matkamiehille olisi kisan jälkeen tarjolla. Spekuloitiinpa vielä reitinsuunnittelulla ja toteutuksellakin. Hyvänä päivänä reitti olisi ollut täysin toteutettavissa, mutta tällaiselle hellepäivälle ja imeytymisvaivoista kärsiville reissu oli liian vaativa. Maaliin raahauduttiin ajassa 7.50.03 eli aikaa jäi vielä poikkeuksellisen ruhtinaallisesti. Pisteitä ehdimme kerätä 63, vaikka jouduimmekin oikomaan puolesta matkasta lähes ilman rastillakäyntejä.

Maalissa kuulimme Pontuksella ja Gurulla olleen poikkeuksellisia murheita rastilla 94, joka oli heidän suunnitelmassaan ensimmäisenä. Kisa oli melkolailla taputeltu jo puolentoista tunnin haeskelun jälkeen. Harmin paikka, ettei muillakaan mennyt ihan putkeen. 

Kotimatkalla suunniteltiin jo uusia kujeita ja yhteenvetona kisasta voi sanoa, että yhtenä tiiminä lähdettiin ja yhtenä tiiminä kaaduttiin. Seuraavalla kerralla sitten paremmalla onnella . 

Kisan plussat ja miinukset:

+ porukkahenki ongelmista huolimatta

+ reitinsuunnittelu, vaikka ei kyettykään tänään toteuttamaan

+ reitinsuunnittelun yhteydessä keitelty pasta-ateria

+ VJ Iroc -tossut taas kerran

+ ongelmista huolimatta kokemusta rikkaampi

+ ruoka kisan jälkeen

+++ Kartta oli aivan mahtava! Tulostusjälki erinomainen ja piti hyvin paikkansa. Muutkin järjestäjät voisivat ottaa mallia Retki-rogaining kartoista

- hellekeli oli tänään liikaa

- runsaan kävelyn aiheuttamat lonkkavaivat 

Liekkitiimin sijoitus 8h -sarjassa oli 12/25, kuljettu matka 47,2km ja aika 7:50.03

Sauvakävelykokeilua

Eilisen XTrail Parmaharjun jäljiltä jalat (varsinkin pohkeet) ovat pirun kipeät, eivätkä ne parantuneet yhtään päivän seisoskelusta motocross-katsomossa. Kisojen päätteksi kävimme Docilla ip-kahvilla, Namibiassa kun oltiin. Samalla saimme mahdollisuuden väyrystellä rogaining-juttuja sekä kuntoilua yleensäkin. Docin mielestä kipeät jalat kaipasivat liikuntaa ja hän suositteli kävelylenkkiä tai sauvakävely olisi hänen mielestään vieläkin parempaa. Lupasin harkita asiaa, olinhan ostanut kävelysauvat alennusmyynnistä jo viime keväänä...

Kotona onnistuin venyttämään lenkille lähtöä yli iltakymmeneen, koska ihan päivänvalolla en moisten keppien kanssa ihmistenilmoilla heiluisi. Varustauduin pitkillä housuilla sekä paidalla siksi, että olisi mukavampaa maastoutua piiloon, jos joku tuttu sattuisi tulemaan vastaan. Vajaan kilometrin matkan pururadalle kävelin sauvat toisessa kädessä, valmiina paiskaamaan kepit ojaan tarpeen niin vaatiessa. En kuitenkaan joutunut tuollaiseen tilanteeseen, koska ilmeisesti kaikki olivat seuraamassa kymppiuutisia, enkä nähnyt ainuttakaan ihmistä matkalla. Harmittelin kävellessäni sitä, etten omistanut salibandymailakassia, koska siinä olisi voinut salakuljettaa kävelysauvat pururadalle olemalla samalla cool.

Purtsille menevälle tielle päästyäni pujottelin käteni kävelysauvojen lenkkeihin ja aloittelin lenkkiä. Mitä ihmettä? Kuulinko rapinaa? Yksinäinen lenkkeilijä tuli toisesta suunnasta yllättäin, enkä saanut heitetyksi kepakoita käsistäni hihnojen takia. Hätäännyin ja otin muutamia juoksuaskeleita. Kun huomasin lenkkeilijän kääntyneen pois pururadalta, laskin vauhtini taas kävelyksi. Perhana, että oli tosi nolo paikka lähellä: Aikuinen heteromies, selvin päin kävelysauvojen kanssa lenkillä! Hengitys tasaantui lopulta, enkä pelännyt enää niin paljon paljastumistani. Iltakin alkoi sopivasti hämärtää. En ole kovinkaan aktiivinen kävelijä, joten iloisena yllätyksenä tuli sauvakävelyn rytmikkyys ja ripeä etenemisvauhti. Ylämäetkin menivät mukavasti, eikä sykekään noussut pahasti, sillä maksimisyke koko lenkillä oli vain 138.

Hetkittäin olin jopa innostua uudesta lajikokeilustani, mutta lopulta onnistuin aina karkoittamaan positiiviset ajatukset tämän "epämiehekkään" etenemismuodon ympäriltä. Pururadalta lähtiessäni otin hyvissä ajoin sauvat taas toiseen käteeni. Olin valmistellut tarinan siitä, että olin löytänyt jonkun kävelysauvat, enkä raatsinut niitä metsäänkään jättää. Kotimatka oli kuitenkin yhtä hiljainen kuin menokin, joten en joutunut käyttämään kauppamiehen "joustavaa omatuntoa" tarinankerronnassani.

Jalat tuntuvat nyt ihan hyviltä, joten lenkki taisi ajaa asiansa. Saattaahan olla, että jalat olisivat muutenkin jo paremmassa kunnossa eli en vielä allekirjoita sauvakävelyn hienoutta.

Matka 8km, aika 1:04.

XTrail Parmaharju 2012

Kehtaavat mainostaa tapahtumaa seuraavasti: "Vähän haastavampi juoksukilpailu, jossa vastakkain olet sinä ja maasto. Eikä ihan mikä tahansa maasto..."
Mielestäni markkinointi kuvaa erittäin hyvin kisaa.

Tapahtuma oli viime vuonna niin mukava, että halusin ehdottomasti osallistua tänäkin vuonna, vaikka kunto ei ihan yhtä hyvä olekaan. Ennen lähtöä alkoi hiljalleen ripsiä vettä ja maasto oli muutenkin paikoitellen kostea. Hieman kauhistutti osan porukan trendiväristen lenkkareiden soveltuvuus mutaan, mutta eiköhän sieltä kaikki pois selvinneet. Lähdin heti lähdösti hieman liian vauhdikkaasti ja syke nousikin tuonne 180:n tietämille heti ensimmäisen pitkän nousun lopussa.Ensimmäisen kierroksen pystyin sinnittelemään tuossa vauhdissa ja kierroksen lopussa olleet hyppyrimäen portaatkin menivät vielä kaksi askelmaa kerrallaan, rytmikkäästi polvista painellen. Portaiden yläpäässä juoksuun lähtö tuntui poikkeuksellisen pahalta, mutta pitkä alamäki pudotti sykkeenkin alle 170:n.

Toisen kierroksen alkupuolella jouduin kävelemään ensimmäisen kerran ja harhauduinpa reitiltäkin kertaalleen, tehden muutaman kymmenen metrin koukun maastossa. Toisen kierroksen aikana jouduin päästämään vielä yhden kilpailijan ohitsekin ja vieläpä karkaamaankin yli minuutin päähän, sen verran vaikeaa juoksu tänään oli. Reitti oli uudistunut viime vuodesta ja MyLogger antoi selkeästi lyhyemmän matkan kuin järjestäjien ilmoittama 13km. Juoksun rankkuutta kuvaa keskisyke 174 ja maksimi 184.

Enempää ei tästä raakista irtoa...valitettavasti.

Nyt pitää ottaa viikko rauhallisesti, että Retki-rogainingissa ei eväät olisi syötynä heti ensimmäisten tuntien jälkeen. 

Juostu matka 12km, aikaa kului 1:05.32.

Tulokset    Kuvia

Somero yö rogaining 8h - Nukkumattia pakoilemassa

Liekkitiimi pitkästä aikaa liikenteessä kolmimiehisellä joukkueella ja suunnitelmana tehdä hyvä yhteisharjoitus tulevaa Retki-rogainingia ajatellen. Ennen tätä tapahtumaa viimeisin pitkä lenkki oli tehtynä toukokuun puolivälissä ja rasitusvamman takia liikkuminen oli tosi vähissä. Onneksi (???) kaveritkin valittelivat kiireitä ym. tekosyitä treenin vähyyteen, joten suunnilleen samalta viivalta lähdettäisiin matkaan.

Poimin Minkiönkylän Mahdin matkaani ja Doc olikin tulossa omia reittejään Karkkilan suunnasta. Iloinen jälleennäkeminen kilpailukeskuksessa Ämyrillä ja nopsasti leiri pystyyn. Ihan aluksi päädyttiin juomaan retkihuovan päällä piirakkakahvit ja samalla muisteltiin haikeina Docin ikivanhojen Olway-suunnistuskenkien hajoamista viime vuoden Retki-rogainingissa. Minkiönkylän Mahti ja Kapteeni muistivat kilpakumppaninsa vanhenemista taitettavalla retkikupilla kahvittelun lomassa.  

Kartat saatuamme alkoi vimmattu reitinsuunnittelu. Lähes heti selvisi, että reitinsuunnittelu rajoittuisi lähinnä siihen, lähtisimmekö myötä- vaiko vastapäivään reittiä kiertämään. Päädyimme lähtemään vastapäivään ja aluksi ottaisimme lähimmän lammen ympärillä sijaitsevat rastit pois. Kilpailuaika, kello 22.00-06.00, toisi mukanaan lisäjännitystä pimeyden muodossa. Reitinsuunnittelu venyi hiukan ylipitkäksi, kun saimme poikkeuksellisen paljon vierailijoita leiriimme. Kylmäkorven Kaino & muu seurakunta vieraili jutustelemassa ja sosiaalisina nuorina miehinä osallistuimme mieluummin keskusteluun kuin radan suunnitteluun. Onnistuimme jopa hankkimaan pienen kiireen ennen starttia. Kahviakin jäi termospullon pohjalle aamua varten...

Startin jälkeen kirmasimme suurehkon joukon mukana kohti ensimmäistä rastia, joka oli 133 polun pää, lammen rannassa. Helppo juttu. Vauhdilla vain rastille. Rastia ei sitten vaan löytynytkään. Meitä oli varmaankin toistakymmentä henkeä skannailemassa rantaa ja lopulta oli pakko lähteä eteenpäin. Matkalla kuulimme, että rastilippua ei oltu vietykään rastille, joten etsiminen oli lopulta aika turhaa. Seuraavaksi rinnettä ylös ja rastille 135, jonka rastin määrite oli polku. Polku löytyi, mutta lippua ei. Mitä sukuelintä! Jo toinen haku peräkkäin ja rastia ei tahtonut löytyä. Lopulta rasti löytyi polun varresta, mutta huomattavasti edempää kuin mitä kartta antoi ymmärtää. No, seuraava rastipiste olisi selkeä: 134 niemen kärki. Tämä rasti osattiin ottaa hakematta, hyvä me! Rasti 137, määrite hyppyrimäki, oli jäänyt kartalla Somerniemi-tekstin alle. Hyppyrimäki-teksti taas löytyi kartalta ihan kilpailukeskuksesta kiinni. Tätäkin rastia sitten etsittiin, mutta nyt työtä tehtiin jo suunnitelmallisemmin. Lopulta rasti löytyi hyppyrimäen alastulon vastarinteestä. Mitään hyppyrimäen rakenteita ei ollut enää olemassa ja vauhdinottorinteestäkin löytyi vain ruohottunut ja umpeenkasvanut polku. Epätoivo alkoi nostaa päätään. Tätäkö se olisi koko kahdeksan tuntia? Yhtä etsimistä ja etsimistä...olimme tehneet myöskin huomion, ettei rastilipuissa ollut heijastimia! Yöstä saattaisi tulla poikkeuksellisen pitkä.

Kun kilpailukeskuksen tuntumasta pääsimme selvemmille vesille, niin suunnistaminen alkoi helpottua. Ennen pidempää tiesiirtymää poimittiin vielä rasti Somerniemen kesätorilla sijainneelta "Sepon kioskilta" (120)! Kahden ja puolen kilometrin tiesiirtymän aikana tehtiin laskelmia kilometrivauhdista ja aikataulusta, missä pitäisi tasatunnein olla. Suunnitelman olimme tehneet vajaan kuuden kilometrin tuntinopeudella ja uskoimme sen pitävän varsin hyvin paikkansa. Rastille 60 (polkujen risteys) mennessä ohitimme miesparin ja melkein heti rastilta lähtiessämme tavoitimme Kakkuvuoren Kompassin & Kylmäkorven Kainon. Heidän kanssaan teimmekin sitten pari rastinväliä yhdessä matkaa. Rastille 114 (neulansilmä vasempaan) mennessä onnistuimme koukkimaan vasemmalle melko runsaasti ja olimmepa muutaman hetken hivenen ymmällämmekin olinpaikastamme. Tie ja rasti löytyi kuitenkin ilman suurempaa draamaa. Jyrkänteelle (129) pääsi lähes koko matkan tietä pitkin ja tässä yritimme karistaa kilpakumppaneita kannoiltamme. Kompassi & Kaino eivät niin vain antaneetkaan periksi, vaan jyrkänteellä oltiin samaan aikaan. Rastilta lähtiessä taivallettiin samaa matkaa ja otsalamppuja sytytellessämme kaivoimme myös purtavaa repusta. Jouduimme polulta pois, ettemme olisi menneet suoraan pihan lävitse ja vattupuskien jälkeen, kalliolta hypätessämme, onnistuimme karistamaan Kompassin & Kainon. Samalla onnistuimme myös hukkaamaan polun ja jouduimme metsän puolelle. Ilmeisesti juoksuvauhtimme metsässä on sen verran vauhdikasta, että kilpakumppaneitamme emme enää matkan päällä nähneet. Kellon lähestyessä puolta yötä, leimasimme rastilla 37 (tien mutka) ja jatkoimme kohti etelää. Tässä vaiheessa Kapteenin Silva-otsalamppu alkoi temppuilla ja oli välillä täysin pimeänä, välillä himmeästi loistaen. Kaivoin kartanlukulampuksi varatun "kaupantekijäis"-otsalampun repusta ja matka jatkui kavereiden lamppujen varassa. 128 (neljäs käyrä ylhäältä) näkyi tielle ja oli helppo poimia. Juoksu jatkui samaa tietä pitkin ja 56 (polkujen risteys) sekä 50 (suppa) leimattiin juoksuvauhdilla. Ensimmäinen viisitoista kilometriä oli edetty ja tunnelma oli korkealla. Lyhyt rastinväli linkkimastolle (40) ja taas saatiin edetä juosten kohti Kalattoman notkoa (119). Tällä rastilla olisi ollut hienoa käydä valoisaan aikaan, mutta upealta hillasuo näytti otsalamppujenkin valokeilassa. Seuraaville rasteille mennessä naureskeltiin Somerolaisten nimityksiä lammikoilleen: 49 (Pikkumulkun pää) ja 47 (Mulkun pää) aiheuttivat tirskuntaa muuten niin vakavissa nuorukaisissa. Taisipa joku pimeydessä mainita, että Pikkumulkun pää on lähempänä kuin arvaattekaan...aina samat miehet, että saa hävetä!

Kartan eteläosan rastit löytyivät aivan suoraan, siitäkin huolimatta, että heijastimia ei ollut rasteilla. Liput olivat selkeästi esillä ja kartta piti kiitettävän hyvin paikkansa. Rastit 55-48-43 ja 45 leimattiin vauhdilla edeten ja yön pimeimpinä hetkinä. Samalla oltiin saavuttamassa reissun puoliväli, niin ajassa kuin matkassakin. Rastilta 45 (jyrkänne) lähtiessämme emme löytäneet suunniteltua polkua, vaan päädyimme vararatkaisuun. Edes liikennemerkki päättyvästä tiestä ja yksityistiestä ei soittanut hälytyskelloja. Oltiin edetty muutama rastinväli hyvällä vauhdilla ja tossu oli syönnillään. Jälkikäteen ajatellen: olihan jo aikakin tehdä isompi virhe. Väsyneenä sijoittaa itsensä niin mielellään kartalle, vaikka kaikki palaset eivät olisikaan kohdallaan. Nyt herättiin virheeseen vasta kun tie päättyi mökin pihaan ja karttaa kompanssin kanssa suunnatessa pitikin kääntää 180 astetta kädessä. Koska emme saaneet varmuutta olinpaikastamme, niin päädyimme kipaisemaan takaisin edelliselle rastille. Ylimääräistä matkaa kertyy noin kolme kilometriä. Tässä vaiheessa oli pakko jättää rasti 59 (suppa) käymättä ja suunnitelman mukaan myös 34 (mänty) ja 113 (silmukka) jätettiin väliin. Ainakaan täysiä pisteitä emme siis tulisi saamaan. Juomarasti 58 (niemenkärki) tavoitettiin päivän alkaessa sarastaa. Maltettiin jopa täyttää juomapussit ja kaivella vähän evästä. Sen verran ylimääräinen lenkki aiheutti harmistusta, että nyt juostiin myös maastossa. Iso-Valkee järven rannalla oli yhteensä neljä rastia, 38 (niemen kärki), 110 (niemi), 116 (niemi/saari) sekä tietenkin jo mainittu juomarasti. Nyt oltiin jo hyvää vauhtia menossa kohti pohjoista ja maalia. Matkaa takana tuollainen 33 kilometriä ja aikaa kulutettuna viisi ja puoli tuntia.

Kun 125 (lammen pää) oli löydetty ja päästy pois metsästä, niin alkoi olla jo sen verran valoisaa ettei lamppua tiellä tarvittu. Vaikka eteneminen ei ollutkaan enää niin vauhdikasta kuin alussa, niin juosten mentiin mäelle (35). Mäeltä ei sitten enää lähdettykään juosten, vaan alamäkeä tultiin varsin varoen. Jyrkässä rinteessä tuli mieleen, että olisiko sittenkin pitänyt kiertää tietä pitkin? Pitkästä aikaa oli kuitenkin ihan mukavaa olla metsän puolella ja jaloillekin taisi tehdä ihan hyvää pehmeä metsäpohja. Rastia 32 (lammen eteläpää) jouduttiin etsimään muutama minuutti, vaikka periaatteessa käsitteet "lampi" ja "eteläpää" olivatkin tuttuja. 42 (oja) ja 46 (polkujen risteys) haettiin lähes täyden hiljaisuuden vallassa. Kaikki olisivat varmaankin olleet mieluummin kotona peiton alla vaimon vieressä, kuin väsyneinä tuollaiset 38km matkaa taittaneina Someron metsissä. Jaloissakin alkoi jo painaa ja juoksua oli pakko vaihdella kävelyn kanssa rytmikkäästi, jotta liike olisi säilynyt reippaana. Seuraavat rastit 52 (Kataja(Janne?)), 54 (kivi), 122 (säiliö) ja 138 (suppa) olivat peruskauraa, eli ei ongelmia. Matkalla ollut 39 (nenä) jätettiin väliin, koska aikaa ei ollut voimiin nähden yhtään liikaa jäljellä.

Rasti 36 (polkujen risteys) aiheutti vuorostaan ongelmia. Maastossa oli enemmän polkuja kuin kartalla ja risteykset menivät mielestämme erilailla kartan kanssa. Lopulta rasti löydettiin, mutta oliko paikka oikea, jäi arvoitukseksi. 126 (suppa) löytyi hiekkakuopasta ja tätäkin etsittiin muutama minuutti. rastit 53 (suppa) ja 44 (polkujen risteys) jätettiin väliin ajan loppumisen takia. Matkalla maaliin otettiin rasti 117 (kumpare), joka piti hakea jo alussa, mutta alun sekoilun takia unohtui ottaa. 127 (polun mutka) ja 136 (polkujen väli) olivat helpot ja fiiliskin oli taas korkealla maalin läheisyyden takia. Ennen maaliin juoksua mietittiin vielä rastin 44 hakua, mutta emme uskoneet kykenevämme etenemään viiden minuutin kilometrivauhtia enää siinä vaiheessa. Rasti 133, joka alussa jäi löytämättä lipun puuttuessa, päätettiin käydä leimaamassa. Nyt rasti olikin paikoillaan ja saimme vielä ennen maalia rajun rypistyksen ala- sekä ylämäkeä lammen rannassa käydessämme. Aikaa jäi maalissa hivenen alle viisi minuuttia, joten aikataulutus ja muutokset matkalla menivät hyvin nappiin.

Maalissa väsyneitä, mutta onnellisia matkalaisia odotti iloinen yllätys: lupauksista huolimatta järjestäjät olivat tehneet aamupuuroa mansikkahillolla ja löytyipä pöydältä suolakurkut & banaanitkin. Tuloksissa edelle pääsivät livahtamaan Nopsakoipi, Lupus Extreme sekä Pihkaniskat, mutta tänään ei meille ollut enempää tarjolla. On turhaa jossitella tuosta isommasta pummista ja sen viemästä ajasta, koska eipä näitä vielä toistaiseksi virheettömästi ole kyetty suorittamaan. Tärkeintä oli tietenkin se, että selvisimme ilman vammoja ja olemme valmiita parin viikon päästä käytävään Retki-Rogainingiin. Jospa tässä pääsisi vielä juoksemaan muutamia iltarastejakin ennen Viitapohjan kisaa.

Reissun plussat ja miinukset:

+ koko jengi taas koossa

+ suurimman osan matkaa virheetöntä suorittamista

+ vähäisestä harjoittelusta huolimatta liike säilyi loppuun saakka

+ Hieno tapahtuma, upeasti järjestettynä (kuka niitä muutamia vääriä rastinpaikkoja tai puuttunutta lippua edes ensi viikolla muistaa?)

+ Edetty matka

+ Reitinsuunnittelu

+++ Uudet, ensimmäistä kertaa jalassa olleet VJ Iroc -suunnistuskengät. Näillä tullaan juoksemaan Nuuksio Classic & Vaarojen Maraton. Kevyet, erinomainen pito, huippumukavat...Sehr Gut!

- Väärään suuntaan rastilta 45 lähteminen (mutta olihan sekin oikeastaan aika hieno kokemus)

- Paska lamppu jätti toisen kerran pulaan, seuraavasta heitän sen vesilinnuille!

Kuljettu matka 47,2km ja aika 7:55.

 

Rengasrikko pelastavana enkelinä

Joopa joo...tällaista lenkkiä en sitten vielä ollutkaan tehnyt.

Tuoreena pyöräilyharrastajana (takana liki 200km) piti tietenkin rekisteröityä fillarifoorumille ja siellä eksyttyä saman tien yhteislenkit-topicin alle. Ihmetys oli suuri, kun kotiseutukin oli edustettuna ja vieläpä ehdotus yhteislenkiksi samalle päivälle. Lenkin speksit olivat vain näinkin kokeneelle turhan kovat: kesto 2-3 tuntia keskinopeudella 30-35km/h. Ilmaisin mielenkiintoni yhteislenkille, mutta tein samalla selväksi etten tuohon kyytiin pystyisi. Koska muita innokkaita ei siihen mennessä ollut ilmoittautunut, niin lenkin ehdottaja lupasi tinkiä keston kahteen tuntiin, jos keskinopeus olisi kuitenkin +27km/h. Eiköhän näillä pohjilla siihen pystyisi ja koska Pontuskin oli ehtinyt laittaa viestiä osallistumisesta, niin mikäpä siinä kuin mukaan vaan. Kävin päivällä hermostuksissani ostamassa uuden sisäkumin varalle ja pumppuunkin satsasin 12 euroa. Alkaa tämä harrastaminen käydä melkoisen kalliiksi.

Tapaaminen oli sovittu paikalliselle Neste-asemalle ja sinne polkaisin paria minuuttia ennen sovittua aikaa. En halunnut olla kovin aikaisessa, etten paljastaisi innokkuuttani. Pontus ja espoolaismies (mökkiläinen) olivat jo paikalla ja havaitsin heti pienen pienen nyanssin fillareissamme ja varusteissa: muiden pyörät hiilikuitua, Kapteenin terästä (siitähän rungot on aina tehty), muilla virtaviivaiset huippukypärät, Kapteenilla marketista ostettu rimpula, joka tekee Kapteenin päästä herkkutatin näköisen, muilla pyöräilypaidat&systeemit ja Kapteenilla paksu Rukan juoksupaita...listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin. Aluksi ihmeteltiin Kapteenin Nishikiä ja arvuuteltiin olisiko se -80 vaiko -90 luvun puolelta. "Noita runkovaihteisia pyöriä näkee tänä päivänä aika harvoin", mutta...tsadaa!...Kapteenin pyörässä sattui olemaan sellaisetkin. "Taidat joutua hiukan antamaan tasoitusta pyörän painossa ja noilla vaihteilla". Aha...ehkä joudun, mutta paikataan se kovalla työllä (näin vielä tässä vaiheessa ajattelin).

Koska enempää porukkaa ei ilmaantunut, niin päätimme lähteä reitille Jokioinen-Ypäjä-Humppila-Jokioinen. Lähtiessä puhuttiin vielä rauhallisesta vauhdista ja espoolaisvahvistus voisi olla koko ajan keulilla, jolloin minun olisi helpompi pyöräillä peesissä. Risteyksestä käännyttiin tielle ja onnekseni emme joutuneet pysähtymään (lukkopolkimien kanssa on vielä vähän treenailtavaa...). Alkuun loivaa ylämäkeä, jossa pääsi edellä ajaviin pieni rako ja sen jälkeen loivaan alamäkeen, jolloin ajattelin ottaa raon kiinni. Hyvinhän tämä menee, minähän osaan hienosti ajaa ryhmässä. Ei hätää, polkaisen vain muutaman kerran lujemmin ja pääsen muiden kantaan!

Polkaisu, polkaisu...oho, muutkin polkevat ja rako kasvaa.
Polkaisu, polkaisu...sanoivat lähtiessä, että "huuda, jos mennään liian kovaa"
Yritän huutaa, hengitys on muuttunut rahisevaksi ja kurkustani pääsee pienen parahduksen lisäksi vain jatkuva huohotus...pieni ylämäki...yritän huutaa uudelleen, mutta eroa on jo liki sata metriä ja muut eivät enää kuule. Reidet ovat aivan hapoilla! Joudunko palaamaan kotiin vain kahden kilometrin polkemisen jälkeen? Vilkaisen sykemittaria ja syke on reilusti yli 170...ei hyvä...tuntuu aika pahalta. Pyöräilynhän pitäisi olla hauskaa ja hiusten vain hulmuta tuulessa. Miten hitossa tässä on voinut käydä näin?

Muut ovat huomanneet minun jääneen kauaksi taakse ja pyöräilevät ympyrää, kun saavun lopulta paikalle. Sovitaan, että vauhdista otetaan vähän pois. Toiset huomaavat, miten poikki olen ja lähtevät polkemaan rinnakkain edellä, jolloin saan ajettua heidän välissään takana. Ajo muuttuu heti helpommaksi ja syke putoaa 170 pintaan, mutta läähätän edelleen kuin ajokoira, kieli ulkona. Meno tasaantuu ja pääsen hetkittäin jopa nauttimaankin ajosta. Ypäjälle tultaessa on pitkä alamäki ja sen aikana saan hörpättyä ensimmäisen kerran urkkajuomaa pullostani. Sykekin on ensimmäistä kertaa alle 160. Ei montaa iskua, mutta kuitenkin. Ypäjälle ajo kesti 7 minuuttia vähemmän kuin yksin ajaessani, matkaa kertyi noin 12,5km. Jos kääntyisin tästä anoppilaan, niin siellä saattaisi olla tuoretta pullaa ja lasillinen kylmää maitoa vävypojalle. Jospa muut eivät edes huomaisi poistumistani? Pysyn kuitenkin muiden mukana ja liikenneympyrästä jatkamme kohti Ypäjän asemaa. Alan saada hiukan polkemisesta kiinni, mutta koko ajan joudun puristamaan ihan maksimilla, jotta pysyisin mukana.

Hiukan ennen Ypäjän asemaa oli pieni routamonttu, jonka edessäajava kyllä näytti, mutta Kapteeni kuitenkin päätti osua siihen. Olin niin keskittynyt kuopan ohittamiseen, että tuijotin sitä herkeämättä, kunnes osuin siihen aivan keskelle. Olisihan minun moottoripyöräilijänä pitänyt muistaa, että väistettävään kohteeseen osuu varmimmin tuijottamalla sitä. Kulku muuttui vähitellen raskaammaksi ja tuli tuttu tunne siitä, että takakumi on puhki. Varmistin asian vielä Pontukselta ennen kuin kurvasin tien sivuun. Matkaa on kertynyt noin 21,5 kilometriä ja aikaa kulunut noin 43 minuuttia. Olen aivan puhki, ihan kuin olisi 12-tunnin rogaining takana. Tärisevin käsin alan irroittaa takapyörää. Pontus ojentaa kumihanskat, jotta kädet eivät likaantuisi rengastöissä. Kaikkea nuo ammattimiehet osaavatkin ottaa huomioon. Onneksi ostin varakumin, ettei tarvinnut alkaa paikkailemaan sisäkumia. Aikaa tuhlaantuu 12 minuuttia vaihtotyössä ja ehdin imaista eväspullostanikin pari hörppyä. En muista ikinä olleeni näin hyvilläni renkaan puhkeamisesta. Syke on laskenut 120 nurkille ja ajatus matkan jatkamisesta ei tunnu enää aivan niin kamalalle. Ilman rengasrikkoa, noutaja olisi saattanut tulla melko äkkiä!

Matka jatkui kohti 9-tietä ja Metsänmaan risteystä. Käännös Tampereen suuntaan ja ysitietä päästiin ajamaan aivan uudella asfaltilla. Minähän elän! Vaikka reisiin sattuu, niin polkeminen ei tunnu enää hassummalta. Ehkä kroppa on jo niin turtunut, että olen menettänyt kivuntuntemukset.  Matkanopeudesta ei ole minkäänlaista tietoa, mutta lähellä Kapteenin maksimia mennään koko ajan. Käännös Humppilassa 2-tielle ja Lasitehtaan kohdalta keskustan suuntaan. Päätän kiskaista eväänä olleen geelin ja pakkauksen kanssa tuhertaessa eroa edellä ajaviin on hetkessä 30 metriä. Onneksi he huomaavat heti ja rauhoittavat vauhtia. Humppilan keskustasta lähdettiin Jokioisten suuntaan ja tieto kotiinpäin ajamisesta tuo uusia voimia (uudet voimat saattavat tosin johtua geelin nauttimisesta).

Minkiön risteyksessä erosimme uudesta espoolaistuttavasta. Vaihdoimme muutaman sanan, kiitin mahdollisuudesta osallistua ja totesin, että nyt pitää treenata hetki ihan vaan yksin. Lähdimme Pontuksen kanssa jatkamaan matkaa selvästi rauhallisemmin. Nyt pystyin jo paikotellen puhumaankin, eikä tarvinnut koko ajan pidätellä oksennusta. Jokioisilta Pontus suuntasi kotia kohti ja tiemme erosivat. Ottaisinko pienen loppukirin? Jalat tuntuvat kuitenkin tyhjiltä ja pelkään kaatuvani, jos joutuisin ponnistelemaan. Ajatus leppoisasta iltapäiväajelusta muuttuikin lopulta raastavaan lenkkiin, enkä muista ikinä jalkojeni olleen tämän tuntuiset. Juosten en tällaiseen kuntoon jalkoja saa. 

Kotiintullessani laitan pyörän saman tien vajaan, kaadun pihalla polvilleni ja kun selviän pystyyn niin horjun vapisevin jaloin sisään. Pyöräilykenkien tarrojen avaaminen tuntuu mahdottomalta ja suuntaan suoraan keittiöön juomaan kengät jalassa. Vettä menee lasi toisensa jälkeen ja muutaman minuutin jälkeen sykekin on jo pudonnut sadan pintaan. Vaimo tulee samaan aikaan kotiin poikien kanssa ja nämä pikku pirulaiset haluvat tietenkin pyöräilemään. Kieltäydyn kohteliaasti kunniasta, mutta joudun silti lähtemään kävelylle. Parin kilometrin kävely taisi lopulta tehdä ihan hyvää jaloille

Kokonaisajasta (2.09.52 / 57,8km) en ole vähentänyt renkaanpaikkaukseen kulunutta aikaa (12min), enkä espoolaisen lähtiessä omille teilleen, pidettyä lyhyttä juttutuokiota (4min) eli aktiivinen ajoaika oli noin 1.54. Sykemittari oli koko ajan päällä ja parista tauosta huolimatta keskisyke oli 153!

AIKA TOUHUA!