Miksi minun pitää kärsiä, jos Jokiv treenaa ultralle?
Nousumetrejä 1003 plus ne pari nousua, jotka tuli tehtyä huoltoa järjestäessä. Vein etukäteen mäen päälle vesiastian ja energiaa, jotta voisimme tehdä lenkit keskeytymättöminä. Karttoina oli Pellervon pullauttama maastokartta & vanha suunnistuskartta.
Aluksi kiersimme muutamia lenkkejä hieman pidemmältä maastosta, mutta huomattuamme ettei nousumetrit kerry tuolla tavoin, siirryimme jyrkempään rinteeseen. Käytimme vanhaa, nurmettunutta laskettelurinnettä sekä hissiväylää kierrokseemme ja välillä vaihdettiin kiertosuuntaa, jotta mielekkyys ei täysin katoaisi hommasta. Jokiv oli "luomuna" liikenteessä, mutta minä olin varautunut sauvoilla. Pimentyvä kesäyö on hienoa aikaa tehdä tämän tyyppistä harjoitusta. On todella ihme, jos ei takajalkaan tartu lisää voimaa näistä harjoituksista.
Melko hienoa ja hitusen raskasta.
Kuva: KapteeniSolisluu
Matkaa kertyi 12,84km, aikaa kului 1h 59min 9sek
Kovin oli raskas juoksu pienviljelijäperheen esikoispojalle. Ennätys parani kuitenkin reilut 8 minuuttia. Oma maratonennätys on nyt nettoaikana 3:35:11.
Lähtöasetelma oli hiukan ristiriitainen, kun valmistautuminen ja itsetunto olivat kunnossa, mutta harjoittelussa en ollut tehnyt riittävästi pitkiä lenkkejä. Noutaja saattaisi siis korjata väsyneen matkaajan juoksun loppupuolella. Numerolapun hain jo perjantai-iltana, joten lähtöön ei ollut mitään kiirettä. Päädyimme ratkaisuun, että perhe heitti minut hallille ja samalla he seuraisivat puolikkaan ja maran lähdön. Tein pienen lämmittelyn hermostuksissani ja lähtöpaikalta Pumppi bongasi minut ennen starttia. Ehdimme vaihtaa muutamat kuulumiset sekä Pumppi lupasi tulla loppumatkasta fillarilla huoltamaan väsyneitä kulkijoita.
Lähdön tapahduttua piti jonkin aikaa etsiskellä omaa paikkaansa ja suunnitelmani noin kolmen ja puolen tunnin ajasta tuntui kovalta, koska varsinkin ensimmäinen kilometri oli kovin hidas. Vasta kaupungista ulospäästyä, juoksu alkoi sujua vapaammin. Tammelaan päin juostaessa tankkauspöhö vielä jumitti menoa, mutta ohittelin kuitenkin koko ajan porukkaa. Tammelassa jalka nousi jo normaalisti ja sain kiristettyä sekunteja pois kilometriajoistani. Lämpöisen kelin takia jouduin kaatamaan vettä päähäni ja samalla kastelin paitaani. Avoimilla paikoilla tuuli ei haitannut menoa lainkaan, vaan se otettiin kiitollisuudella vastaan. Lämmin keli ei todellakaan kuulu Kapteenin suosikkeihin.
Varsinkin ensimmäisen kierroksen loppupuolella jutustelin puolikkaan juoksijan kanssa ja hän tähtäili 1.45-loppuaikaan. Juoksukaverista oli kovasti apua ajan kirimisessä. Toiselle kierrokselle lähdettäessä, olin jo liki aikataulussa kolmen ja puolen tunnin aikaan. Nyt sain vetoapua naismaratoonarilta, jonka kanssa tuli juostua Tammelaan saakka.
Tammelan ensimmäisellä juomapisteellä sain jonkin ihme vaihteen päälle ja kiihdyttelin vauhtiani. Juoksu oli tosi nautinnollista ja matka taittui. Ilo ei ollut pitkäaikainen, vaan kääntöpisteen jälkeen aloin hiljalleen jäädä noin viiden minuutin kilometriajoista. Otin toisen suolatabletin, mutta lievä pahan olon tunne alkoi hiipiä juoksijaan. Join seuraavalla juomapisteellä mukin Dexalia ja kastelin itseäni mukillisella vettä. Samalla kun koin reissun vaikeimpia hetkiä, niin Pumppi oli polkupyörän kanssa odottelemassa pelastavana enkelinä. Pyörän korista löytyi kaikki herkut raikkaasta vedestä aina Karjalanpaistiin :) Join muutaman suullisen puhdasta vettä ja tiemme erkanivat Pumpin huolehtiessa muistakin tutuista.
Matka Forssaan oli raskas ja useampaankin kertaan tuli mieleen ajatus kävelemisestä. Sain kuitenkin pidettyä itseni vauhdissa ja kaupunkiin tultaessa sain jopa uutta puhtia nostaa vauhtiani. Ehkä osansa notkahdukseen toi se, että kastelin itseni kunnolla, ennenkuin käännyimme Kuustoon ja samalla hetkellä tuuli alkoi puhallella viileämmin. Kun aiemmin kärsin kuumuudesta, niin nyt yht´äkkiä aloin palella. Lopun kaksi viimeistä kilometriä tulin sen minkä jaloista pääsin (ei kovin paljoin). Tunteet menivät laidasta laitaan, kun näin tulevat maailmanmestarit vaimon kanssa jalkakäytävällä. He olivat tulleet kannustamaan ja hakemaan väsynyttä juoksijaa. Urheilukentästä ja maaliintulosta ei jäänyt kovin paljon mieleen. Pojat kuitenkin juoksivat halaamaan ja toivottelemaan tervetulleeksi maaliin. Muutaman sanasen ehdin vaihtaa naismaratoonarin kanssa, jonka peesissä juoksentelin puolivälin sekä Saarjan bongasin 100+ paidasta. Kisahallin eväät maistuivat oikein hyviltä. Liekö osuutensa silläkin, että juoksin "soppamiehen" sponsoroimana :)
Tavoite 3.30 jäi tällä kertaa saavuttamatta, mutta selkeäksi eduksi näkisin sen, että nyt voin edelleen kuulua OnTrailin "Maraton alle 3.30"-ryhmään. Hieno reissu ja tutut kaverit tekivät hyviä aikoja!
Jokiv ehti ikuistaa tuulennopean, "tonttulakki" päässään juosseen kilpailijan:
Kuva: Jokiv
"Kapteeni, käydään ihan vähän vaan palauttavalla lenkillä." -Jokiv
Kyllä tuli palauduttua ja taidettiin jo tehdä hiukan pohjia seuraavillekin reissuille. Viestiteltiin iltapäivästä, että voisi tehdä joskus pienen maastojuoksun poluilla ja hiukan ennen iltayhdeksää Jokiv laittoi ehdotuksen lenkistä spekseillä: "Tänä iltana, polkujuoksua ja ihan vähän vaan..." Tottahan sitä piti suostua, kun jälkikasvunkin sai mukavasti nukuteltua. Pojat ovat tämän viikon olleet erityisen väsyneitä, kun aamuisin on ollut uimakoulua ja päivä on mennyt touhutessa kavereiden kanssa. Poimin kaverin autoon ja teimme päätöksen lähteä Luontokeskuksen parkkipaikalle, josta suuntaisimme jonnekin päin ja jonkin pituisen lenkin. Hyvä suunnitelma!
Ilta oli päässyt kuitenkin vierähtämään jo siihen malliin, että varauduimme otsalampuilla. Parkkipaikalta pääsimme liikkeelle 22.40, ilman ollessa vielä lempeän lämmin ja auringon värjätessä taivaanrantaa. Alkumatkaa taitettiin pitkospuita pitkin:
Jokiv oli ottanut mukaansa 1:50000 mittakaavalla olevan retkeilykartan ja reitithän on lisäksi aika hyvin merkitty maastoon. Oli mukavaa päästellä pieniä polkuja sekä nautiskella maisemista. Tällainen puolisokea, keski-ikäistyvä, kulkukauppiaan raakki joutui kaivamaan otsalampun jo reilun puolen tunnin juoksun jälkeen. Juurakoissa kompurointi väheni samantien huomattavasti. Tapolanjärven rannassa pidettiin nopea juoma-/kuvaustauko:
Matka taittui ja juttu luisti. Muutamissa kohdissa jouduimme hiukan arpomaan oikeaa polkua, mutta eräälläkin mäellä polun kadotessa, lähdimme rohkeasti metsän puolelle ja toivoimme polun tulevan vastaan. Onneksi näin tapahtuikin muutaman minuutin etenemisen jälkeen. Teimme pienen sakkoringinkin, koska juomapulloani piti täyttää ja Jokiv muisti nähneensä eräällä taukopaikalla kaivon. Olin liikkeellä täysin veden ja yhden geelin varassa, mutta alkuillan "kevyt päivällinen" tuntui riittävän yllättävän pitkälle. Vararavintoahan on kuitenkin riittävästi ja olenkin monesti todennut, että juoksukaverin tulisi laittaa 25 kilon vyölaukku, jotta olisimme samalla viivalla painon kanssa. Loppumatkasta askel painoi tieosuuksilla, mutta poluilla meno oli selkeästi kevyempää. Samalla ruodittiin useampaankin kertaan tulevia Nuuksio Classicin ja Vaarojen reissuja. Viime vuoteen verrattuna askel on ainakin paljon kevyempi ja toivottavasti jalkavaivatkaan eivät haittaa tämän vuotista valmistautumista. Luontokeskuksella olimme takaisin 1.05 ja lähdimme ripeästi ottamaan muutaman tunnin yöunet ennen aikaista aamuheräämistä. Kapteenille nukuttuja tunteja ehti kertyä kolme, eikä Jokiv varmaan ehtinyt juuri enempää nukkua. Pitäisikö juosta tänäänkin hiukan "palauttavaa"...
Väsyneet, mutta onnelliset:
Matkaa kertyi 20,7 km, ajassa 2h 24min
Monesti on pitänyt osallistua, mutta yhtä monta kertaa on kohdalle osunut yhteensattumia & muita tekosyitä, joiden takia Turku Rogaining Sprint on jäänyt väliin. Tänä vuonna onnistuin vihdoinkin olemaan sekä terveenä että saamaan kaverin mukaani. Houkuttelin kovakuntoisen Katan mukaani ja sarjaksi valikoitui luonnollisesti "40 pari", vaikka ihmettelenkin järjestäjien hentomielisyyttä päästää näin nuoria ja kovakuntoisia tuohon veteraanisarjaan. Kummallakin oli normi työpäivät ja Turkua kohti pääsimme ajelemaan vain ihan pikkiriikkisen myöhässä. Kapteeni tosin paikkasi tuon myöhäisen lähdön roisilla ajolla ja ohittelulla. Paikalle ehdimme juuri sopivasti viideksi valmistautumaan suoritukseen. Kapteenin harjaantunut silmä erotti kauempaa teräksisen kestävyyden ja kissamaisen notkeuden omaavan suunnistajan ja mitä, mitä??? Lanttuhan siellä opasti herrasmiehenä muita harrastajia lajinsaloihin. Oli mukava tavata elävässä elämässä ja vaihtaa muutamat kuulumiset. Juu...ja käteltyäkin tuli...sillä samalla kädellä kuin on kätelty Ari Vatastakin :o)
Reitinsuunnitteluun oli varattu kokonaista 15 minuuttia ja se tuntui kuluvan aivan liian nopeasti. Järjestäjät joutuivat hätistelemään meitä "kuuman ryhmän" suunnittelualueelta, joten ilmeisesti näyttömme eivät ennen kisaa olleet riittävät tai sitten järjestäjien edustaja ei vielä tunnistanut meitä. Reitti muotoutui vastapäivään kiertäväksi ja valtaosa ajasta suunniteltiin käytettäväksi peruskartalla. Vasta maaliin tullessa otettaisiin suunnistuskartoilta se, mitä otettavaa olisi. Lähtölaukauksen myötä huiman iso porukka lähti pyörätietä samaan suuntaan, joten yllättävän moni oli päätynyt samantyyppiseen alkuun. Kurkistin nopsasti karttoja ja teimme ensimmäisen reitinmuutoksen eli poikkesimme ottamaan rastin 152 (kumpareen eteläjuuri) matkalla rastille 168 (metsikön sisäkulma). Joen rannassa kulkevalle polulle loikattiin näyttävästi sillan kaiteen yli ja pyrimme pitämään suht´reipasta vauhtia yllä. Alkupään rastit olivat hyvin pitkälti tuollaisia läpijuostavia ja helposti tavoitettavia rasteja. Maaston puolelle ei juurikaan menty ja matkaa tehtiin niin kevyenliikenteenväylillä kuin kaduillakin. Rastien käyntijärjestys muotoitui näin 159 (katujen risteys) - 160 (metsikön ulkokulma) - 175 (katujen risteys) - 139 (mäki). Vasta rastille 139 (mäki) mennessä joutui miettimään hiukan enemmän reitinvalintaa, enkä ole näin jälkikäteen ollenkaan varma, että olisin tehnyt oikean ratkaisun. Rastille kuitenkin löydettiin ja lipulle noustessa vastaan tulivat Nina ja Juha, jotka vaikuttivat ennalta vahvimmilta voittajasuosikeilta. Meillä alkoi dieselit vähitellen käynnistyä ja juoksu tuntuikin jo selkeästi helpommalta kuin ensimmäisen viiden kilometrin aikana. Kuuma keli aiheutti sen, että kulkukauppiaan jäntevä vartalo kiilteli hiestä (tosin suunnistusvaatteiden alla) ja päätä verhonneesta buffista olisi saanut puristaa ämpärillisen hikeä. Aika touhua!
Rastille 158 (tien mutka) jatkettiin hyvällä sykkeellä. Ilmeisesti otsalta valunut hiki kirveli silmissä, sillä en osannut valita rastilta lähtevää koillista tie/polku vaihtoehtoa, vaan juoksimme muutaman kymmenen metriä vikasuuntaan johtanutta tietä. Tarkistimme suunnan ja päädyimme kulkemaan rautatien suuntaisesti seuraavaan tien risteykseen. Tästä olikin helppo edetä pyörätietä sekä loppumatka kapeaa polkua rastille 69 (avokallio). En muista aivan tarkaan, mutta olisikohan tuossa tullut täyteen ensimmäinen tunti ja noin 10,5 kilometriä. Olimme ennen lähtöä sopineet, että tekisimme päätöksiä loppureitistä tunnin kohdalla ja päätimmekin kääntyä länteen ja aloittaa (maaliin) laskeutumisvalmistelut. Tulojälkiämme pitkin pääsimme takaisin pyörätielle ja jatkoimme leimaamalla rastit 167 (mäki) sekä 148 (avokallio). Näilläkin rastinväleillä kuljimme jalkakäytäviä ja kevyenliikenteen väyliä. Helppoa kuin heinänteko ja hyvä vauhti sai jatkua. Kummallakaan ei ollut mitään ongelmia ja Kapteeni sai toistuvasti katsella Katan uusien Salomonien kantoja.
Suunnistuskartalle siirtyminen ei sujunut ihan ongelmitta ja minulla oli pieniä murheita itsemme sijoittamisessa kartalle. Jälkiviisaana voisi sanoa, että ainakin rasti 138 (kaakkoinen kivi, etelä puoli) olisi kannattanut matkalla ottaa. Nyt suuntasimme kuitenkin juomarastille 170 (aukko) ja jouduimme nousemaan oikein kunnon ylämäen jyrkänteitä ohitellen. Kello kävi armottomasti ja olikin täysin selvää, ettemme ehtisi ottaa muita rasteja Temppelivuoren alueelta. Taas takaisin samoja jälkiä ja reipas siirtyminen Upalingon avokallioille. Rasti 147 (notko) löytyi vaivatta, kunhan löysimme ensin sille vievän heikon polun. Rastilta jatkettiin sen enempää ihmettelemättä sillä aloimme kärsiä orastavasta kiireestä maaliin siirtymisessä. 169 (iso kivi) haluttiin kuitenkin ottaa matkalla, se tuomien isojen pisteiden takia. Teimme louhikon takana sijainneella vihreällä pienen koukun, ennen kuin löysimme rastipisteen. Paikka ei tainnut olla kaikkein helpoimpia, sillä saimme toisenkin parin kanssamme tiheää metsää skannailemaan. Kiveltä suunnistimme taas louhikolle ja sen ylittämisessä saikin olla todella tarkkana. Väsyneillä jaloilla oli mukava taiteilla heiluvien ja huojuvien kivien päällä. Samalla teimme pienen reitinvalintavirheen, kun otin risteyksestä väärän polun. Päädyimme raiteille lännemmässä kuin oli tarkoitus, mutta rataa pitkin oli helppo korjata suuntaa. Selkeällä polulla tuli mieleen ajatus poimia vielä viimeiseksi rastiksi 174 (notko), vaikka meidän olisi jo pitänyt olla täyttä vauhtia juoksemassa maaliin. Rasti löytyi heti, mutta rastin jälkeen kärsin taas ongelmista hahmottaa suunnistuskarttojen sekä peruskartan raja. Muutama sata metriä edettiin tunteella, ilman tarkempaa tietoa sijainnista. Kartasta sain kiinni vasta liikenneympyrässä, joka oli selkeästi merkitty peruskarttaan. Arvioin matkaa maaliin olevan puolisen kilometriä (todellisuudessa sitä oli 600m) ja aikaa oli jäljellä alle kolme minuuttia. Pistelimme parasta mahdollista kyytiä kevyenliikenteenväylää pitkin ja ainoa, mitä sain huohotettua parille tuossa vauhdissa oli "kohta helpottaa". Kovin syvälliseksi keskustelu ei maalisuoralla virinnyt :o) Maaliin ehdimme kisakellon näyttäessä 2.01.40 eli menettäisimme 4 pistettä myöhästymisestä. Ensitunnelmat olivat ilo hienosta maastolenkistä sekä melko murheettomasta suorituksesta. Tällä(kin) kertaa tuli kierrettyä hyvä lenkki ja vasta sen jälkeen tulivat reitinvalinnalliset tai suunnistukselliset kuviot. Järjestäjien tietoteknisten ongelmien takia tulokset jäivät saamatta, eikä arpaonnikaan suosinut meidän tiimiämme tällä kertaa. Kotimatkalla poikettiin vielä jäähdyttelemässä Parmaharjun hyppyrimäen portaissa: katselimme jyrkkää portaikkoa auton ikkunasta, ilmastoinnin jäähdyttäessä lämmintä autoa. Samalla fiilisteltiin mahdollista osallistumista XTrail Parmaharju -maastojuoksuun.
Hyvä reissu, lisää tällaisia!
Tulokset Kartta Peruskarttaa on piirretty ne suunnistuskartalla olleet rastit, joissa kävimme.
Päivän matkustamisen ja parin lennon jälkeen lopultakin pääsin "kotiutumaan" hotellille Køldingiin. Olin ennalta katsellut mahdollisia juoksureittejä kartasta mitään erityistä löytämättä. Tanskahan on tasaiseksi haukuttu maa, enkä uskonut löytäväni minkäänlaisia korkeuseroja. Katselin taksin ikkunasta mahdollisia metsäkohtia, jos vaikka ihan polkuja löytyisi, mutta hotelli olikin ihan asuntoalueella...harmin paikka.
Sovittiin italialaisen kollegan kanssa päivällistreffit, joten lenkki piti tehdä saman tien ja mieluummin aika lyhyenä. Valmistauduin juoksentelemaan kolmevarttia katuja pitkin, mutta mitä, mitä? Jo ensimmäisessä risteyksessä näkyi huokutteleva portaikko suoraan puistoon:
Portaikon jälkeen olin hiukan epätietoinen siitä, pitäisikö jatkaa eteenpäin vaiko kääntyä alamäkeen johtavalle polulle. Käännyin alaspäin ja ajattelin vielä tässäkin vaiheessa, että kierrän sitten vaikka ympyrää portaiden ja alamäen välillä, jos parempaa ei löydy. Kadulle päästyäni, näin metsänpuolelle osoittavan kyltin ja ja pienen polunpätkän jälkeen aukesi eteeni kaunis näky: Täysin varusteltu maastojuoksijan leikkikenttä, josta löytyi kaikki leikkivälineet kiintorasteja myöten. Kovaksikeitetyn myyntimiehen sydän pamppaili kuin viimeistä päivää ja jo täysin kuivuneiksi luullut kyynelkanavat tirauttivat pienet onnen kyyneleet ahavoituneille poskille.
Viikonlopun Salpaus-rogainingin jäätyä vatsavaivojen takia välistä, olin melkoisen murheellinen. Paha mieli unohtui kuitenkin hetkessä ja mahakin tuntui taas, kuin taikaiskusta, normaalilta. Annoin uusille Speedcrosseille oikein kunnolla kyytiä ja jouduin pidättelemään innostunutta hihkumistani. Olin aivan sattumalta löytänyt Marielundsskovenin, jossa kulkee vanha ratapohja, Troldhedebanen. Alueella oli erinomaiset korkeuserot ja polkuja vaikka muille jakaa. Lisäksi siellä täällä näkyi pihtileimasimilla ja QR-koodeilla varustettuja kiintorastitolppia. Pitänee viikolla ottaa selvää, mistä saa karttoja sekä lisätietoa alueesta.
Laskeutuessani erästä polkua alas, havahduin metsästä kuuluvaan risahdukseen: ihan muutaman metrin päästä liikkeelle pähti pieni kauris! En ole ihan varma, kumpi meistä pelästyi enemmän. Pienen nousun jälkeen, tulin aukean laitaan, jossa viisi kaurista ruokaili kaikessa rauhassa:
Tanskassa on siitä mukava lenkkeillä, että kaikki tervehtivät toisiaan. Ei ole väliä, tuleeko vastaa toinen lenkkeilijä vaiko pyöräilijä, aina voi nyökätä ja huikata ystävälliset hejt :) Koska aikataulu oli kireä, jouduin kääntymään takaisin paljon ennemmin kuin olisin halunnut. Näille poluille on pakko ehtiä vielä ennen aamupalaa ja päivän ohjelman jälkeen. Juoksukelikin oli aika mainio, kun lämpöä riitti +16 astetta ja aurinko paistoi liki pilvettömältä taivaalta. Loppuun vielä muutama, innostuksesta tärisevin käsin otettu tunnelmakuva:
Toivottavasti kevät olisi Suomessa pidemmällä, kun ehdin takaisin kotiin!
Tässä kartta alueesta
Ja isompana täältä Marielund
When the chimp comes down better be ready
"Kapteeni. Jos Mirolla olisi pikkuveli tai -sisko, niin heistä olisi seuraa toisilleen."
Juu. Kyllä on seuraa, mutta millaista seuraa...voi elämän kevät.
Lopultakin pitkään odotetut Forssan Lehden Iltarastit alkoivat ja pakkohan sinne mukaan oli ängetä. Pisimmällä radalla oli jo vedetty kovat pohjat, mutta vastasin nuorempien uhoon "kepittäväni heidät, vaikka toinen pojista harteilla ja toinen reppuselässä". Onneksi tuo jäi vain uhoamisen puolelle ja Hippo-radan jälkeen lähdin poikien kanssa 2,7km:n radalle. Pojat olivat selkeästi otettuja saamistaan Hippo-buffeista ja ne piti laittaa samantien kaulaan. Herrat muistivat hienosti emitin ja lähtöleimauksen toiminnan ja sain seurata vierestä alkuvalmisteluja. Lähtö ja maali sijaitsivat jäähallin parkkialueella ja rata kulki sekä puistomaisella asuntoalueella että lammin ympäristössä. Lähtövaatteelta suunnattiin matkaan sairaalan ohitse ja sen takana sijaitsevalle mäelle.
Manu 5v. reitinsuunnittelussa: "Tuostahan me mennään metsänpuolelle niin, että heilahtaa!"
Onneksi pienet, eivätkä suuremmatkaan mäet estä herrojen etenemistä maastossa:
Mäki tuli valloitettua ja ensimmäinen rasti leimattua. Vesitornilla oli pakko pysähtyä ihmettelemään graffitia ovessa. Taiteilija oli hienosti osannut ottaa työhönsä alaoven päälle tehdyn kalterioven:
Miro 7v. otti hienosti ohjat käsiinsä ja löysi oikean suunnan rastilta lähdettäessä. En tiedä oliko vain sattumaa vai osasiko poika oikeasti katsoa kartalta lähtösuunnan rastilta. Hiukan jouduin avittamaan polun löytämisessä ja pitipä vielä hiukan hillitä nuorten suunnistajien intoa oikaista tontin läpi. Rastinväli taisi olla kokonaiset 300 metriä, mutta silläkin matkalla piti hiukan tehdä akrobaattitemppuja. Hypättiin kalliolta alas, kiivettiin kiven päälle, juostiin polkua ja polun viertä, löydettiin tyhjä Cokis-muki pillillä ja lopulta päädyttiin kiipeämään puuhun. Koska pikkuveli ei kunnolla ulottunut oksaan, niin isompi auttoi Tarzanin puuhun:
Muistuttelin välillä, että olimme suunnistamassa ja kello kävi.
"Mikä kiire sulla isi on? Eihän sulla ikinä ole kiire töistäkään kotiin, niin ei voi olla nytkään."
Lausuntoa tehostettiin kääntämällä lakista lippa taakse ja räppäämällä muutama tulinen lause. Pikkuveli komppasi tanssimalla hurjan Gagnam style-tanssin. Tuon ikäisissä pojissa on parasta se, että nopeasti syttyvä uho unohtuu melkein samantien, kun nähdään jotain muuta kiinnostavaa. Miro nappasi kuivan heinänkorren suuhunsa ja seuraava rastinväli pitikin etsiä Manulle vähintään samankokoista ja -näköistä kortta.
Jäähallin huoltorakennuksen nurkalla ollut rasti löydettiin ja leimattiin hyvillä fiiliksillä, oltiinhan jo liki puolessa matkassa. Jäähallin takapihalle kärrätty värikäs jää-/lumisohjo kiinnosti kovasti. Uhkailin äidin olevan pahoillaan, jos veljekset tahrisivat vaatteensa väreillä. Ihme ja kumma, tällä kertaa ohje uskottiin nikottelematta. Samalla, kun kuljettiin lamminrannassa olevaa pyörätietä ja moikkailtiin tutuille, oikeille suunnistajille, niin mietittiin uutta serkkua, jota Liedon täti oli päivällä lähtenyt Turusta hakemaan. Pojat miettivät, että tulisiko meille heti viesti, kun poikavauva olisi syntynyt. Kyselin varovasti, että mitäpä jos tuleekin tyttö? Veljekset olivat aivan varmoja pojasta, koska tädillähän oli jo yksi tyttö.
Kiire loppuu leikkikentällä:
Kun pahin into leikkimisestä oli saatu taltutettua, niin sain houkuteltua pojat jatkamaan matkaa.
"Isi. Käytäiskö Hesellä suunnistuksen päälle? Olis vähän nälkä."
Ihme. Näillä on aina nälkä ja Hesen leikkipaikka on aina yhtä paljon poikien mieleen. Olihan sitä itselläkin nälkä ja olen taas loppuviikon reissussa, joten sain mahdollisuuden hyvitellä tulevaa poissaoloani herkuilla. Sain pojat jopa juoksemaan pienen pätkän luvattuani Hese-käynnin. Lamminrannan huoltorakennuksen kulmalla sijainneelle rastille otettiin hirmuinen kiri. Kun ennätin itse paikalle, niin menossa oli epävirallinen lukkopainin piirinmestaruusottelu, sarjassa miehet alle 30kg. Kummallakin oli tukeva ote veljensä niskasta ja maahan oltaisiin kaaduttu hetkellä millä hyvänsä. Lopulta sain ottelijat irti toisistaan ja poseeraamaan huoltorakennuksen seinään maalatun graffitin edessä. Graffitin teksti osui tälle reissulle poikkeuksellisen hyvin. Huiman veljekset ovat valmiina, mutta onko simpanssi valmis Huiman veljesten kujeille?
Maalileimaus aiheutti pahaa mieltä ja katkeruutta. Miro oli jo selkeällä karkumatkalla, kun nappasin nuoremman reppuselkääni ja juoksin maaliin leimaamaan voittajana. Miro oli vääryydestä niin tuohtunut, että herraa piti tosissaan maanitella autoon. Lopulta jälkiruoaksi luvattu pehmis kinuskikastikkeella sai pettyneen nuorisourheilijan mielen kääntymään plussan puolelle.
Sateisesta säästä huolimatta upea iltarastikauden avaus. Ehkä jonain päivänä sitä pääsee yksinkin metsään. Sitä odotellessa :o)
23.4.2013 Linikkala: Rata 2,5 (2,7km), kuljettu matka 3,75km, aika 46.22.
"Ensimmäinen Averian Maraton, kahdennentoista Averian Lenkin yhteydessä. Maratonreitti Averiajärven ympäri Vihtijärven Ylimmäisentien kautta. Yhtenä kierroksena. Raskas reitti, noususumma suuri."
Kyllä! Ja taas kerran markkinointi osui kohdalleen. Raskas, mutta mukava reissu, eikä ainakaan liian helppo.
Päätimme hyvissä ajoin Docin kanssa osallistua Olkkalan Kirin järjestämälle Averian Maratonille ja aikaa treenaamiselle olisi kyllä ollut riittävästi, mutta....pitihän sitä oleilla mukavuusalueella, seurustella perheenkin kanssa, tehdä töitä ym. joutavia tekosyitä, jotta harjoittelulta olisi välttynyt. Juoksua edeltävä viikkokin meni messuilla seistessä ja muutenkin lähtöviivalle mentiin aivan liian vähäiset kilometrit takana. Luottamus omaan tekemiseen oli kuitenkin kova. Hakeuduimme lähdössä kärkijoukkoihin siitäkin huolimatta, että tarkoituksena oli ottaa rauhallinen startti sekä katsella mihin päivän kunto riittäisi. Doc aloitti tapansa mukaan ripeästi ja katselin ensimmäisen kilometrin taittuneen 4:20 aikaan. Kahden juostun kilometrin jälkeen Doc sitten karkasi. Ilmeisesti oma kuntoni on parantunut, sillä viime syksynä Ahvenanmaalla, kestin matkassa vain reilun kilometrin :) Onneksi juoksuseuraksi löytyi nopeasti M45-sarjasta mies, jonka peesissä laskettelin aina 25 kilometriin asti. Keskustelua emme saaneet aikaiseksi, koska kilpakumppani olikin itärajan aurinkoisemmalta puolelta ja Kapteenin venäjäntaito on tunnetusti erittäin heikko. Alkumatkan nousut saivat sykkeen nousemaan, mutta kilometriajat pysyivät kuitenkin 4:35-4:50 tuntumassa. Meno tuntui sen verran vahvalta, etten edes juonut jokaisella huoltopisteellä. Välillä katselin kellosta kasvavaa eroa Dociin, joka oli löytänyt vauhdikkaamman kaverin matkakumppaniksi.
Alkumatkasta ei ole hirveästi muisteltavaa, niin murheettomalta meno tuntui. Tarjolla oli vaihtelevaa, kumpuilevaa maastoa sekä kevääseen heräilevää luontoa.
Kahdenkymmenenviiden kilometrin kohdalla aikaa oli kulunut tasan kaksi tuntia ja puolimaratonin olin jo hetkeä aiemmin juossut omaan ennätysaikaani. Otin suolatabletin ilman nestettä, koska ensimmäiset tuntemukset alkoivat hiipiä jalkoihin ja huoltopisteelle oli vielä matkaan. Tabu tarttui tietenkin kurkkuun ja jouduin ottamaan energianamuja päälle. Meno oli muuttunut hetkessä vaivalloiseksi ja annoin itselleni luvan kävellä jyrkimpiä ylämäkiä. Kilometrit 25-30 olivat melkoista änkyttämistä ja aikaa sain niihin kulumaan 30 minuuttia. Kolmen ja puolen tunnin aika olisi vielä ollut saavutettavissa, mutta nyt jouduin kävelemään selvästi pidempiä osuuksia ja juoksuun lähtö oli kerta kerran jälkeen hankalampaa. Kaapaisin pientareelta lunta ja hieroin sitä hikisiin käsiini. Osan lumesta laitoin buffin sisään päälakea jäähdyttämään. Porukkaa alkoi vähitellen lappaamaan ohitseni ja loppuaikatavoite tuntui saavuttamattomalta. Pienen hetken olin jopa valmis pyytämään huoltopisteen hoitajia soittamaan vaimolle, että hän tulisi noukkimaan väsyneen kulkijan reitiltä pois. Päätin kuitenkin jatkaa maaliin saakka. Kapteeni voi vain todeta, että tämän päivän noutaja ei ollut kultainen...
Vasta viimeisellä, 39km:n huoltopisteellä, sain taas juoksemisesta otetta . Loppumatka tuli ihan mukavasti, vaikka aikatavoitteet olivatkin jo menneet ja ennätysaikaankin olisi pitänyt edetä lentäen. Lisäriemua toi vastaan tullut vaimo, joka hölkkäili kanssani viimeisen kilometrin. Maaliin ehdin ajassa 3.46.52 ja Doc oli hurjastellut ajan 3.22.01. Matka oli muutaman satametriä ylimittainen, joten liikuttavan lähelle pääsin omaa ennätystäni. Lapset olivat päässeet maratonin aikana naperojuoksuihin, joten päivä meni oikein mukavasti. Iltasella saunoimme vielä Docilla ja suunnittelimme tulevia reissuja. Tulimme siihen tulokseen, että Doc alkaa harjoitella taas kolmen tunnin kuntoon ja Kapteeni taas yrittää kolmea ja puoltatuntia rikki vielä tällä kaudella. Kevyemmällä reitillä ja paremmalla valmistautumisella se olisi saattanut onnistua jo tänään.
