YÖ-rogaining 2016 Summer Edition, Orivesi

Makaan maanantai-iltana Aalborgissa hotellin sängyllä unettomana ja ajatukset pyörivät vielä viikonlopun rogaining-retkellä. Koko kevät on ollut jaksamisen kannalta erittäin vaikeaa. Univaikeudet ja jatkuva matkustaminen eivät ole helpottaneet asiaa. Kulkukauppiaan ruokaympyrä on mustan kahvin värjäämänä pikimusta. Peruspositiivisena voin todeta, etten ole ainakaan juossut jalkoja altani treenimäärien takia, eikä painokaan ole päässyt nousemaan yli yhdeksänkymmenen.

 

Halusin ehdottomasti osallistua SE yö-rogaan, mutta tapahtuman osuttua koulunpäätöksen kanssa samaan viikonloppuun, teimme tiiminä osallistumispäätöksen vasta viime metreillä. DocS onnistui telomaan jalkansa iltarasteilla (ei pitäisi treenata, kirjoittajan huomautus), joten lähdimme matkaan Minkiönkylän Mahdin kanssa kahdestaan. Saavuimme paikalle hiukan ennen karttojenjakoa ja turhaan säätämiseen ei mennyt energiaa. Normaalin, trangialla keitetyn pasta-ateriankin korvasimme retkiruokapastalla. Reitinsuunnittelua vaikeutti runsas rastimäärä ja iso kartta, mutta vähitellen onnistuimme hahmottelemaan noin 54 kilometrin lenkin, joka onnistuessaan kerryttäisi 208 pistettä. Reittisuunnitelma lähtö-3E-7R-2Q-9J-5M-7F-2F-9C-5O-5A-2P-9B-5B-7P-9H-3K-2M-2O-3I-2A-9A-7J-3S-9G-7G-3L-5P-7A-9N-5C-7N-5S-9I-5Q-7M-3P-7O-3J-maali. Suunnitelman suurin ongelma oli se, että mahdollisten vaikeuksien ilmaantuessa loppupuolella, oikaiseminen olisi kovin hankalaa tai jopa mahdotonta. Tässä vaiheessa uskoin meidän kykenevän jopa pariin ylimääräiseen rastiin.

 

Lähdöstä pinkaisimme tuttuun tyyliin vauhdilla liikkeelle. Ensimmäisen rastin leimaus ok ja samalla vauhdilla seuraavalle. Leimausohjelma tökki, emmekä saaneet leimaa perille. Samaa viestiä kuului muidenkin tiimien suunnasta ja kaivoin tussin repun taskusta. Olin varautunut permanent-tussilla, jolla voisin tehdä muistiinpanot suoraan karttamuovin pintaan. Vaikka leimauksen kanssa olikin vaikeuksia, niin jalka tuntui kevyeltä. Pääsimme etenemään polkuja pitkin ja kartta tuntui pitävän hienosti paikkansa. Kartanlukua helpotti isokokoinen Silvan peukkukompassiin kiinnitettävä luuppi, jonka pidikkeen sain liimailtua kasaan Loppiaisrogan jäljiltä. Pakkasessa kaatuminen ei tee hyvää muoviosille. Ensimmäinen ongelmapaikka koettiin rastilla 7F, kun muut tiimit painelivat väärään mäkeen. Onneksi olin hyvin kartalla ja hereillä tilanteen kanssa. Selvisimme ainoastaan pienellä liikkeessä tehdyllä koukulla. Hämärän laskeutuessa, ennätimme ottaa vielä pari rastia ilman lamppuja, mutta 9C eteenpäin oli pakko turvautua keinovaloon. Satuimme tiheään ryteikköön ja saimme vastaamme joka ikisen kasvuasteen, mitä metsä sisällään pitää. Suunnaskulku kärsi sen verran, että teimme noin 100 metrin koukun rastinotossa, väärän kumpareen kautta. Matka eteni iloisesti rupatellessa ja taisimmepa iloita ongelmattomasta suunnistuksestakin. No...tietenkin seuraavalla rastilla (5A) piti juosta rastista ohitse ja käydä lammen vastarannalla huomaamassa oma hölmöys. Lopulta saimen leimattua rastilapun laavun seinästä. Tien ylityksen sai tehdä vain parista paikasta ja lähdimme hyvällä jalalla tavoittamaan ylityspaikkaa. Hirviaidassa sijainnut portti ihmetytti, mutta eihän me nyt tällaista selkeää paikkaa voida väärin tulkita, eihän? No, kylläpäs vaan voitiin! Pikatien toisella puolen oleva metsäautotie loppu melkein heti ja tarkempi tarkastelu osoitti meidän löytäneen jonkin karttaaan merkitsemättömän väylänpätkän. Mietimme hetken, pitäisikö palata samoja jälkiä takaisin, mutta totesimme meidän kärsivän tuosta "oikoreitistä" sen verran, ettei paluuseen ollut tarvetta. Suon ylitse rämpiessä ei paljon naurattanut, kun olisi voinut edetä kuivin jaloin tietä pitkin.

  

 

Yön pimeimmät hetket olivat lähestymässä, mutta nyt suunnistus kulki mukavasti. 9B-5B-7P-9H meni tikkana rastille. Välillä päästiin juoksemaan metsäautotiellä, mutta välillä vauhti tippui puskien läpi puskiessa. Kohti Pukalan retkeilyreittiä mennessä, laskeskelimme edettyä matkaa sekä jäljellä olevaa aikaa. Totesimme yhteen ääneen, että "tarttis tehrä jotakin". Välistä jätettiin 2A, jotta pääsimme jatkamaan nopeampaa tietä pitkin. Pukalan polkureitti toi mukavaa vaihtelua ja ehdimme rupatella enemmän, kun suunnistukseen ei tarvinnut kiinnittää niin paljon huomiota. Niemenkärki (9A) vaikutti lähettyäessä tutulta ja tajusimme rastipisteen olleen sama kuin Viitapohjan Retki-Rogainingissa 2012. Energiaa oli saatu alas harmillisen heikosti ja väsymyskin painoi. Onneksi Pukalan reitti jatkui selkeänä seuraavalle rastille (jyrkänne). Polulla tuli vastaan Palauttelijat aivan käsittämätöntä kyytiä. Kivet ja juurakot eivät hidastaneet miesten menoa lainkaan, mutta herrasmiehinä he ehtivät vaihtaa muutaman sanan väsyneempien tovereiden kanssa. Lammenrannan pitkospuilla tuli viiden nuoren naisen ryhmä vastaan ja ajatus herpaantui: vasta tunkattuamme mäen päälle, aloimme tutkiskella seuraavaa rastia ja rastipistehän oli jyrkänne lammen rannan tuntumassa. Pienen sadattelun jälkeen 180 asteen käännös ja pikamarssia alamäkeen rastille. Sovimme yhteen ääneen, että nyt hölmöilyt pois ja tarkasti seuraavat välit. Lammen rannassa olevalla nuotiopaikalla pyörimme hetkisen, kun luin rastin 9G rastimääreen ja olimmekin rastilla 3S. Muutama minuutti sinne tänne, kuka näitä jaksaa laskea?

 

 

Rastin 9G jälkeen kävimme täydentämässä juomapulloja läheisellä lähteellä. Tässä vaiheessa olisi pitänyt ehdottomasti tehdä reittimuutos ja lähteä järven pohjoisrantaa pitkin rastille 7A, mutta toteutimme orjallisesti suunnitelmaamme. Aamun alkaessa sarastaa, teimme suunnitelmaa loppureitistä ja päädyimme oikaisemaan mahdollisimman paljon, jotta ehtisimme maaliin ajoissa. Täysin uusi suunnitelma loppureitiksi oli 3L-5P-9N-5C-7N-9I-7S ja parasta mahdollista vauhtia maaliin. Reitti oli nyt selkeää vahvempaa tietä ja vuorottelimme juoksua ja kävelyä sopivassa suhteessa. Eteneminen tapahtui paljolti hiljaisuuden vallassa. Takareittä kiristeli ja päätin ottaa suolatabletin ennen kiipeämistä kumpareen (9I) päälle. Suolatabu ehti osittain sulaa suuhun, ennen kuin ehdin imaista vettä. Seuraavaksi tapahtui sarja onnettomia sattumuksia: imaistessani vettä, onnistuin vetämään suolan henkeeni. Yskiessäni suola päätyi jonnekin ihan muualle ja oksennusrefleksi ryöpsäytti juuri niellyn veden maantielle. Maha ei tyhjenä kokonaan tehdyn refluksileikkauksen takia, vaan pelkkä ruokatorvi tyhjenee. Useampi yökkäys peräkkäin sai väsyneen mahan kramppaamaan ja lopulta oksennusrefleksi helpotti vasta, kun sain niistettyä suolan sieraimestani pois. Enpä olisi uskonut tuollaisenkaan voivan tapahtua.

 

Maalia kohden jolkotellessamme tuli mieleen kuopuksen kysymys: "Isi, mikä järki on loppukirissä? Eikö olisi fiksumpaa lähteä heti alusta niin lujaa kuin pystyy?" Jaa-a...kuka näistä tietää, miten näitä kuuluu tehdä? Rastin 7S otimme siitäkin huolimatta, että tiesimme myöhästyvämme maalista. 7 pistettä olisi kuitenkin enemmän kuin rastinottoon menevä aika minuuteissa, joten pystyimme kompensoimaan tuolla leimauksella osan myöhästymisestä. Maalileimauksen jälkeen oli takki melko tyhjä. Puuttuneita leimoja sekä rastijärjestys merkittiin valmiiseen kaavakkeeseen ja suihkun kautta aamiaiselle. Järjestäjille pitää nostaa hattua, että ennakoimattomassa ja vaativassa tilanteessa he pystyivät nopeisiin korjausliikkeisiin sekä muihin toimiin. Kartta oli taas kerran erinomaista työtä ja rastit paikallaan. Jarin & ryhmän kokemus ja intohimo näkyvät hyvin järjestettyinä tapahtumina. Kiitokset siitä!

 

Reissun plussat:

+ rohkea suunnitelma

+ hyvä kartta, sekä paikkansa pitävyys että painojälki

+ laatuaika Minkiönkylän Mahdin kanssa

+ Kohtuullinen kulku vähäisistä treeneistä huolimatta

 

...ja miinukset:

- energiaa ei saanut riittävästi alas

- hutilointi rastinotossa

- yltiöpositiivinen asenne suunnittelussa

 

Kuluneet eväät:

noin 2 litraa urheilujuomaa (HartSport)

1 Onni mustikka-vadelmakaurapuuro

2 Snickers

1 Marabou DubbelNougat

4 BisBis lakua

...ja yksi suola impattuna :)

VII Salpaus-Rogaining 12h

"Mennään suunnistus edellä ja otetaan Salpaus enemmänkin karttaharjoituksena".

Siinä alustus, jolla valmistauduttiin tähän, jo Liekkitiimille perinteeksi muodostuneeseen, keväiseen ponnistukseen. Keskenkuntoisuus ja pienet vaivat värittivät kisaan osallistumista, kun alkuvuodesta kummallekaan ei ollut päässyt kertymään juoksukilometrejä alle.

Rutiinit ennen kisaa menivät tutulla ja turvallisella tavalla: seurustelua, varusteiden tsekkausta ja pasta-ateria trangialla. Sovimme Minkiönkylän Mahdin kanssa lähtevämme pehmeillä, repun etupuolelle tulevilla pienillä pulloilla, eikä juomarakkoja otettaisi ollenkaan matkaan. MiMalla oli sentään 2x 0,75 litran pullot, kun minun piti selvitä 2 x 0,5 l pulloilla. Reittisuunnitelma (93-31-83-101-52-71-81-54-94-62-75-51-104-41-84-22-105-74-92-103-45-91-72-95-44-23-73-82-maali) muotoutui myötäpäivään kiertäväksi ja juomavettä oli tarjolla noin neljänneksen matkan jälkeen. Toinen juomapiste ei mitenkään reitillemme osunut, mutta uskoimme maastosta löytyvän juotavaksi kelpaavaa vettä. Juuri ennen starttia arvoimme vielä varustusta ja viime hetkellä kaivoimme seitinohuet Berghaus-sadetakit päällemme. Lähdössä oli yksi sälli ylioppilas lakki päässä. Hetkeksi vesisade unohtui, nauraa röhötellessä tuota pukeutumisoivallusta.

Lähtömerkistä kipaisimme muun joukon mukana liikkeelle. Alkukiihdytysten jälkeen laskeskelin, että varovainen alkuvauhti taisi taas valua sateen mukana viemäriin. Otimme ensimmäisen rastin varmasti kiinni ja saimmekin piruilla nopeampijalkaisille kumppaneille, kun he tulivat väärästä suunnasta rastille sakkolenkkinsä jälkeen. Fiilis alkoi sateesta huolimatta nousta ja ilmassa oli tekemisen meininkiä. Yksi napsu vauhdista pois antoi lisäaikaa suunnistukselle ja olimme koko ajan hyvin kartalla. Rasti toisensa jälkeen löytyi joko ihan suoriltaan tai sitten parikymmenen sekunnin tiirailun jälkeen. Rastinväliin 81-54 osuisi juomapiste ja imaisin pullot tyhjiksi. Onnistuin kääntämään hivenen kulkusuuntaa ja juomapisteen sijasta huomasimmekin olevamme matkalla rastille. Pikainen tarkastelu osoitti, että minulla oli juomaa jäljellä alle desi ja MiMalla noin puolisen litraa. Teimme päätöksen jättää juomatankkaus väliin ja jatkaa matkaa suoraan rastille. Veden riittävyyttä mietittäisiin myöhemmin ja olihan meillä mustikkakeitot mukana eli janoon ei tultaisi kuolemaan.

Selkeitä teitä hölkättiin tasaiset ja alamäet, ylämäet käveltiin. Maastossakin kävelynopeus saatiin pidettyä tasolla 6km/h. Vaikka matkalla oli meitä nopeampia tiimejä, niin aika usein rastilla pääsimme leimaamaan samaan aikaan. Iloksemme kartan luoteisnurkan notkorastit löytyivät vaivattomasti ja varma tekeminen jatkui.

"Jos mä olisin pikkulintu, niin tuohon aukean laidassa olevaan mäntyyn tekisin pesäkoloni. Huutelisin muille linnuille hävyttömiä sananmuunnoksia, mutta ei ne mitään mulle voisi. Mulla olisi koko metsän nopeimmat siivet"  - Mukana kulkenut höpöttelijä

Neljän tunnin uurastamisen jälkeen kartan pohjoisreunassa vauhti tasaantui. Taidettiinpa jotain heikkoa polkuakin ihmetellä, mutta homma kuitenkin eteni koko ajan. Kartaan merkitsemätön vahva polku ihmetytti sijainnillaan, mutta sitten moneen kertaan paikkailtu solisluu vihlaisi ja ymmärsi kyseessä olevan endurospoorin. Yritin hahmotella Päijänneajon reittiä ja sen hetkistä sijaintiamme kohdilleen. Kun matkakaveri ei kyennyt vastaankaan sanomaan, niin totesin olevani (taas kerran) oikeassa ja mysteerin olevan ratkaistu. Tauonnut sade yritti vielä palailla maisemiin, mutta jaksoi kuitenkin lopulta pudottaa isoja pisaroitaan vain hetken. Vaihdoimme muutaman sanasen tienvieren mökkiläisen kanssa ja esittelimme lajia. Tankkailimme samalla irtokarkkeja ja sokerihuuruissa unohdimme kysyä juomavettä. Rastille 22 (Uhrikivi) tullessa olikin iloinen yllätys, kun paikalle oli tuotu kanistereissa vettä. Samaan aikaan paikalle saapui selvästi urheilullisemman runkorakenteen omaavat Juntit OK:n urheilijat. Pienen sanailun jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa ja manailin kirjanpitäjän lähettämää tekstiviestiä. Yhdistyksen veroilmoitus piti jättää huhtikuun aikana ja ehtisinkö vielä näin vappuaattona allekirjoittaa ilmoituksen? Otin puhelun kirjanpitäjälle ja saimme sovittua treffit vappupäivälle. Ehkäpä verottaja ymmärtää, ettei tällaisia voi hoitaa ajoissa ja viimeisenä jättöpäivänä ihmisillä voi olla kiireitä.

Parin kilometrin etenemisen jälkeen pudotimme hölkän kävelyksi. Juntit OK tuli takaa vauhdikkaammin ja selittelimme kävelyä sillä, että halusimme antaa heille mahdollisuuden ohitukseen. Olisivat tainneet päästä ominkin avuin ohitsemme... Kumpare (105) ison jyrkänteen päällä ja vieläpä liki sähkölinjassa kiinni, olisi varmasti helppo tavoittaa. Emme saaneet kuitenkaan ojista kiinni ja kiipesimme yhtä kumparetta liian aikaisin tähystelemään rastia. Onneksi lippu näkyi kauempana ja ylimääräinen nousuhan antoi vain lisämetrejä huippuhuhtikuun nousutilastoon. Maasto näytti hetkittäin tutulta, mutta enhän minä voisi tuntea näitä Nastolan maastoja. Seuraavalle rastille edetessä totuus valkeni: Näissä maastoissahan järjestettiin R2-viesti pari vuotta sitten ja Kapteeni ehti kartoittaa melkoisen läänin Nastolalaista metsämaastoa ennen kuin juoksin ulos kartalta. Hiukan häpeillen kertoilin Minkiönkylän Mahdille tuosta tapahtumarikkaasta suunnistuksestani ja kuinka emitin purussa toimitsijat katsahtivat toisiinsa, että vieläkö ensimmäiseltä osuudelta joku tulee vaihtoon, kun samalla kuuluteltiin kisan voittajajoukkueen ankkuria maaliin. Aika touhua!

"Mä sitten tykkään liikuskellä täällä metsässä, luonnon ympäröimänä."
Ai jaa. Se tieto tulikin ihan puun takaa.
- Keskustelua 7,5 tunnin taivaltamisen jälkeen

Vauhdin pudottua jouduimme arvioimaan mahdollisuutta taivaltaa loppumatkan suunnitelma.Päädyttiin ottamaan 103, mutta jättämään 45 ja 91 välistä. Rastilla 103 (jyrkänne) kaivettiin evästä ja otsalamput valmiiksi. Yli kolmen kilometrin asfalttisiirtymä rastille 95 (jyrkänne) herätteli monenlaista keskustelua. Siinä ruodittiin niin metsänelävät kuin parisuhteetkin. Postilaatikoista tavailtiin ihmisten nimiä ja keksittiin huimia tarinoita nimien ympärille. Ihan perusjuttuja meidän tiimissä. Hämärän kääntyessä pimeydeksi, sytytimme lamput ja teimme päätöksiä lopun rasteista. Järjestys 95-44-43-21-(82)-33-maali tuntui sopivan kummallekin ja nyt piti vain keskittyä entistäkin enemmän, että hyvä suunnistuvire jatkuisi. Hiukan onnekkaastikin saimme kiinni pellon kulmasta matkalla rastille 43 (kumpare). Kuvittelin meidän olleen jo hiukan pidemmällä, mutta karttaan merkitsemätön liittymä sekoitti hetkeksi. Tossuihin tullut vesi tuntui erityisen kylmältä, kun suolla joka askeleella jalka painui märkään maastoon. Suunta piti hienosti ja rasti antautui heijastimen vilkahtaessa otsalampun valokiilassa. Aikaa oli jäljellä reilu tunti, eikä kiirettä tällä kertaa maaliin ollut. Kuntoradan polut aiheuttivat harmaita hiuksia, mutta tarkalla suunnanpidolla niistäkin selvittiin. Ritin osua rastin 21 (kumpare) jälkeen kuntoradan kaakkoisnurkkaan, josta olisi lyhyt ja helppo siirtymä rastille 82 (oja). Kuinka ollakaan, päädyimme liki urheilukeskuksen portille ja pikaisen neuvonpidon jälkeen päätimme mennä urheilukeskuksen läpi rastille 33 (suppa) ja sieltä maaliin.

Maalileimaus tapahtui ajassa 11.39.14 ja matkaa kertyi 68,1km. Nousua reitillemme osui 1398m. Tuloksesta olimme iloisesti yllättyneitä: 5. sija. Kun suurin osa kuitenkin käveltiin, oli tulos melko ennakoimatonta. Ihan kärki oli kaukana tälläkin kertaa, mutta pienellä säädöllä pronssi olisi saattanut olla otettavissa. Oli hauska huomata, että tarkalla suunnistuksella pystyi korvaamaan raskasta jalkaa. Kaiken kaikkiaan hyvä reissu ja Minkiönkylän Mahdin kanssa retkeily on aina vahvasti positiivinen asia.

Kuva: Merja Yli-Härsilä

Tolkun miehet ladulla elikkäs Vierumäen 24h hiihto 2016

"Otit sitten sellaisen varovaisuutta halveksivan lähdön Vierumäellä"

- Isä vuoden 2015 24h hiihdon jälkeen


Tänä vuonna minulla on malttia lähteä riittävän rauhallisesti liikkeelle, hoen itselleni. Synkkä yksinpuhelu jatkuu: pidän tolkun vauhdissa ja energiat kohdallaan. Aikaa on vaikka kuinka paljon, joten tasainen vauhti on kaiken A ja O. Suunnitelma sekä itseni kanssa tekemä sopimus rikkoutui tälläkin kertaa varsin nopeasti.

Viime vuoden tulos 251km, jätti sen verran hampaankoloon, että pitihän sitä vielä lähteä kokeilemaan, olisiko minusta miestä parantamaan hiihtomatkaa. Syksyllä, ilmoittautumisen jälkeen, suunnitelma oli selvä: monipuolista treeniä myös yläkropalle ja mahdollisimman paljon hiihtokilometrejä alle. Rullahiihtolenkille vaivauduin vain kerran. Ainoaksi yläkropan treeniksi jäi pullan santsaaminen kahvipöydässä. Kelit takasivat sen, ettei hiihtokilometreillä päässyt leveilemään. Kokonaisuudessaan ennätin saamaan kasaan reilut 130 kilometriä. Ostin sentään toiset sukset viime vuotisten Karhujen kaveriksi, joten voitelupuoli ei veisi hiihdolta aikaa, kun voisin hiihtää toisella parilla toisten ollessa voideltavina. Onnistuin luomaan itselleni lisäpainetta uhoamalla paikallislehdessä rikkovani viime vuoden tuloksen ja tähtääväni 300 kilometrin matkaan. No, yleisesti tiedetty asia on, että suuri suu vaatisi kaverikseen ripeät jalat.

Hiihtoa edeltävä viikko oli kiireinen: maanantai-tiistai asiakaskäyntejä toisensa perään, Tanskan reissuun tiistai-iltana ja kotiin paluu perjantaina pikkutunneilla. Koska olin ottanut vielä perjantaiaamuksi yhden asiakaskäynnin, niin yöuni jäi viiteen ja puoleen tuntiin. Tankkaamiseen en keskittynyt yhtään, vaan toivoin normaaliravinnon riittävän. Paikkakunnalta saatiin hieno osanotto soolosarjaan, kun miestensarjoihin lähti 5 kaveria ja naisiin yksi. Pari joukkuettakin oli liikkeellä. Söimme vielä ennen kisapaikkaa Matkakeitaalla pizzat ja saavuimme pelipaikoille vain reilua tuntia ennen starttia. Aikaa oli kuitenkin riittävästi laittaa leiri pystyyn ja ehtiä ajoissa lähtöön.

Maltti, maltti, maltti... ole kerrankin tolkun mies. Toistelin lähdössä itselleni, että ota kerrankin alku riittävän rauhallisesti, mutta ruuhkan vähennyttyä, taas mentiin. Ensimmäisille tunneilla matkaa kertyi 15-17km/tunti ja päivällinenkin unohtui käydä syömässä. Hiihto kulki mukavasti ja suksi toimi. Join parin kierroksen välein mehua järjestäjien huollosta ja energiana käytin Valion Onni-kaurapuuroja sekä suklaata. Tällä kertaa oli niin paljon tuttuja mukana, ettei hiihtäminen tuntunut yksinäiseltä, vaikka yhdessä ei hiihdetykään. Puolta yötä lähestyttäessä, käväisin hallin puolella vaihtamassa kuivan aluspaidan ja evästelin palautusjuoman. Palattuani ladulle ilma oli kylmennyt sen verran, että palasin muutaman kierroksen jälkeen lisäämässä väliin vielä yhden paidan lisää. Vaikka ensimmäiset kolotukset alkoivatkin tuntua kropassa, niin nautin todella ladulla olosta. Hiihtelin helpontuntuista vauhtia ja olin pääsääntöisesti omissa ajatuksissani. Alkuyöstä jäsentelin mielessäni keskeneräisiä työasioita. Mitä lähemmäksi aamunsarastusta tultiin, sen enemmän vain kuuntelin hiljaisuutta ja lykin rauhallisesti kuokkaa. Golfkentän laidassa ulkotulet antoivat himmeää tunnelmavalaistustaan ladulle. Elämä oli juuri siinä paikassa parhaimmillaan, eivätkä maailman murheet vaivanneet hiihtäjän mieltä.

Orastava tulehdus sai vasemman kyynärpään kipuilemaan. Puutteellinen, toispuoleinen hiihtotekniikka aiheutti muutenkin ongelmia, kun vasen kantapää oli jo aiemmin mennyt tunnottomaksi ja rystynen kipuili iskutuksen tahtiin. Tällaiset pikkuongelmat olivat odotettuja ja olin kuitenkin paljon vähemmän kipeä kuin viime vuonna. Aamukuudelta kilometrejä oli koossa 165 ja nälkä alkoi kurnia vatsassa. Sinnittelin aamupalan alkuun ja söin puuroa ja leipää vatsan täyteen. Palailin nopeasti ladulle kerryttämään kilometrejä, kun valoisuus toi hommaan uutta uskoa. Olin yllättynyt siitä, miten helppoa hiihto oli suhteessa treenaamiseen tai oikeastaan treenaamattomuuteen. Pari tuntia aamiaisen jälkeen tuli ongelmia: hiihdon kuljettua tasaisesti, en muistanut ottaa energiaa riittävästi. Yhden kierroksen aikana vointi heikkeni niin, että minulla oli työ ja tuska päästä kierrokselta pois. Samalla energiavaje yhdessä kylmyyden kanssa aiheutti palelua ja horkan. Hallissa vaihdoin kuivaa ja lämmintä päälle sekä siirryin kahvioon evästämään. Ensiapuna meni viisi Muumilakritsia ja kaksi Suffelia puolen litran Pepsin kanssa. Söin päälle vielä pullaa ja leipää kahvin kera, jotta energia hiukan tasoittuisi eikä vain tekisi piikkiä sokereiden muodossa. Kahviossa istuskelu paitsi kangisti, niin myös paransi fiilistä. Jäykin jaloin jatkoin ladulle kiertämään lounasaikaan saakka.  

Vaikka nautinkin suunnattomasti hiihdosta, niin liika on liikaa. Tauot seurasivat toinen toistaan ja samalla  niiden pituus alkoi kasvaa. Oli vaikeaa motivoida itseään takaisin ladulle, kun oli ensin istuskellut lämpimässä hallissa. En uskaltanut käydä pitkälleni, sillä sähköt olisivat saattaneet sammua miehestä saman tien. Pumppi oli hoitanut meidän soolo-sarjalaisten huoltoa ansiokkaasti ja vaikeiden hetkien tultua, eväskylmälaukun kylkeen alkoi ilmestyä terveisiä kotoa. Selvisi, että Pumppi oli etukäteen hommannut kuvia, joilla piristää ja motivoida väsyneitä hiihtäjiä. Juuri tuolla hetkellä huolto onnistui erinomaisesti toimissaan. Viimeiset tunnit olivat taistelua. Fyysisesti olin hiihtokunnossa, mutta henkinen väsyminen alkoi tehdä tehtäväänsä. Varmistin jäljessäni olevan kierrokset ja laskin jäljellä olevaan aikaa. Kävin hiihtämässä viime vuoden tulokseni täyteen (251km) ja päädyin hiihtämään vielä viisi kierrosta päälle, jolloin tuloksekseni muodostui 270 kilometriä. Eroa jäljessä tulevaan oli sen verran reilusti, että uskalsin lopettaa hiihtämiseni 23 tunnin kohdalla. Urheiluhalliin ja suihkuun siirtyi väsynyt mies. Juuri tuolla hetkellä en tuntenut itseäni tolkun mieheksi.

Viime vuonna olin tyytyväinen ja yllättynyt omaan tulokseeni. Nyt onnistuin vielä hiukan parantamaankin tulosta. Ensi vuonna... niin, ensi vuonna minä harjoittelen jo hyvissä ajoin ja teen parhaani valmistautuessa. Lupaan, etten liho enää kymmentä kiloa vuodessa, koska massa ei näemmä automaattisesti muutukaan voimaksi. Jos jostain syystä harjoittelu jääkin vähäiseksi tai kokonaan väliin, niin ainahan treenaamattomuutta voi kompensoida uusilla suksilla :)

Loppiaisrogaining 6.1.2016, Harviala HML

Uuh jeah, kylläpä oli riittävän vilpoinen keli ulkoilla. Matkalla kisapaikalle kauhisteltiin auton lämpömittarin lukemia, samalla kun nautittiin termoskaffia vilun karkoittamiseksi. Liekkitiimi oli ensimmäistä kertaa Someron yörogainingin jälkeen kolmimiehisenä, terveystilanteen ollessa vain lievästi terveen puolella. Nyt puhutaan siis fyysisestä terveydestä, jonka lukija jo taisikin ymmärtää.

Kisakeskuksena toimineelle Harvialan koululle ennätimme hyvissä ajoin: jumppasalin lattialla oli vielä runsaasti tilaa ja veskiin ei tarvinnut ihmeemmin jonotella. Viimeisiä varustesäätöjä, pientä tankkailua, uhoa naapuritiimien kanssa ja moikkauksia sinne tänne. Kartta osoittautui mukavan kompaktiksi ja reitti alkoi hahmottua nopeasti. Meille tyypilliseen tapaan lähdimme suunnittelemaan haasteellista, kevyellä jalalla mahdollisesti selvittävää reittiä. Vain viisi rastia jätettiin suunnitelman ulkopuolelle ja kokonaismatkaa tulisi rapsakat 65 kilometriä. "Tehdään sitten muutoksia, jos maasto näyttää pahalta". Kukaan ei edes ajatellut ääneen mahdollisuutta, etteikö jalka ei nousisi riittävän ripeään. Tai ajattelipas... naapuritiimin selkeästi kokeneempi herrasmies taisi varoitella reittisuunnitelmastamme. Toteutuessaan suunnitelma olisi tuonut 122 pistettä. Harmi, että tämä märkä päiväuni pääsi jäätymään matkan varrella :)

Lähtöön ehdittiin tänä vuonna ajoissa, eikä tiimi kaveritkaan olleet pahasti hukassa. Lähtömerkin tultua, rynnistimme vastapäivään kiertävän suunnitelmamme mukaan kohti rastia 20 (masto). Etenimme hölkkää RC Eemelin Hazorin kanssa ja yht´äkkiä tuli vahva deja vu -tunne Mammuttimarssista, jossa sain katsella Hazorin kengänkantoja sadan kilometrin matkan. Hazorin jäätyä tienviereen turaamaan varusteidensa kanssa, otin rohkea oikaisun metsää pitkin rastille. Oikaisun kannattavuus selvisi siinä vaiheessa, kun leimailimme Hazorin kanssa samaan aikaan. Rastilta lähdimme sentään tietä pitkin ja tottakai väärään suuntaan. Onneksi tajusimme virheen, ennen kuin ennätimme ulos kartalta. Aika touhua! Rastit löytyivät ongelmitta ja jalkakin nousi kohtuullisesti. Ei tosin ihan sillä vauhdilla, kuin reitin toteuttaminen kokonaisuudessaan olisi vaatinut. Maasto osoittautui paikoin vaikeasti edettäväksi ja selkeästi hitaammaksi, mitä olimme odottaneet. Etenimme suunnilleen samaa tahtia useammankin pyörällä olleen tiimin kanssa, joten rastinotto kesti fillaristeilla selvästi pidempään. Ensimmäinen muutos suunnitelmaan tehtiin rastilta 45 lähdettäessä, kun päädyimme ottamaan rastin 48 rastin 46 sijaan. Päätös oli enemmän fiiliksellä tehty kuin mihinkään faktoihin perustuva. Samalla pääsimme rauhoittamaan menoa hämäläisessä metsämaisemassa.

Pitkällä tiesiirtymällä tehtiin nopea tyhjennys ja tankkailtiin pullosta HartSportia jäähilejuomana. Snickersiä haukatessa jännitti, että katkeaako ensi hammas vaiko suklaapatukka. Eväiden ja juoman kaivaminen oli sen verran kova urakka, että päädyimme juomaan aina yhden repusta kerrallaan. Ilmeisesti pitkä sairastelu yhdistettynä rivakkaan aloitukseen sai Minkiönkylän Mahdin tummumaan ja mies ilmoitti rastin 58 jälkeen suuntaavansa kohti maalia. Kävimme nopean palaverin siitä lähtisimmekö koko porukka samaa matkaa ja voisin Docin kanssa tehdä toisen lenkin kisakeskuksesta käsin. MiMa piti kuitenkin päänsä ja sai vakuutettua meidät selviytyvänsä yksin kilpailukeskukseen. Lupasi sentään muistaa tovereita tekstiviestillä lämpimästä jumppasalista. Jatkoimme Docin kanssa linjalla olleelle rastille ja teimme piston rastille 44 (kivi). Pidemmällä tiesiirtymällä nostimme vauhtia ja laskeskelimme jäljellä olevan ajan riittämistä. Rastinväli 54 - 59 päädyttiin ottamaan suunnalla ja vauhti rauhoittui huomattavasti. Oksilta putoavaa pakkaslunta, kasvoihin raapivia risuja eikä yhtään askelta ilman horjumista. Ihan viimeisen päälle suunnistusmaastoa! Onneksi ehdimme kulkea tämänkin välin vielä valoisalla ajalla, vaikka hämärä tekikin jo tuloaan. Rastille osuimme suorastaan liikuttavan hyvin ja hitaammin edetty väli toi taas virtaa jalkoihin.

Rastilla 26 (sähkölinjantolppa) teimme ratkaisun jättää rasti 55 väliin ja jatkaa suoraan rastille 41. Tässä vaiheessa oli ilmiselvää, ettei koko reittiä kyettäisi etenemään aikarajan puitteissa. Virittelimme lamput palamaan ja joimme ahnaasti HartSportia juomarepusta. Sormet pääsivät kylmettymään tässä operaatiossa ja yritin tehostaa verenkiertoa jumppaamalla sormia edestakaisin. Pistot rasteille tuntuivat kestävän tuskastuttavan kauan, vaikka monelle johdattikin tuossa vaiheessa selkeä ura. Niemenpäähän (52) hölkätessä, huomasimme kaksi sankaria polkupyörillä jäällä. Olihan tuo oikaisu varmasti mukavampi kuin tunkkaaminen kapeaa polkua myöten. Järven eteläpäästä lähti vahva ura kohti rastia 39. Tuossa vaiheessa oli reilut 36 kilometriä takana ja ilmeisesti navigaattoria laiskotti sen verran, etten varmistanut suuntaa riittävästi. Useampikin ura yhdistyi kulkemaamme ja osa meni hiukan ristiinkin. Nopea vilkaisu kompassiin osoitti, ettei suunta ollutkaan ihan täydellinen, mutta hei... välillähän reitti saattaa tehdä hiukan mutkaa. Totta kai voi... Pitkältä ajalta tuntuvaa hetkeä myöhemmin tulemme järven rantaan ja... tsadaa... olemme liki samassa kohdassa kuin lähdimmekin kohti seuraavaa rastia. Tuossa hetkessä herrasmiehiltä oli lipsahtaa v-sana suusta, mutta peruspositiivisina totesimme saaneemme erinomaisen opetuksen uriin luottamisesta. Vaikka nyt lähdimmekin selkeästi paremmalla suunnalla kosti rastia, niin 39 (kivi) oli hankala tapaus. Lopulta pyöräilevä pari antoi meille vinkin rastin sijainnista. Tattista vaan.

Oli taas päätösten aika. Kierto 25-56-53-51-43-42 olisi pakko jättää väliin ja lähteä pelastautumaan kohti maalia. Matkalle osui sentään pari rastia otettavaksi. Ennen rastia 35 piti suorittaa nopea tyhjennys. Hanskat, kartta ja kompassi lumeen ja pissatauon jälkeen matkaan. Lumienpuistelu hanskoista vei sen verran huomiota, että kompassi unohtui hankeen. Jouduin taas keskittymään verenkiertoon sormissa, etten osannut edes kaivata pelivälinettä. Rasti 35 (suppa) löytyi haparoiden. Seuraava suppa (29) oli sentään peruskauraa. Ei ollut kovin vaikea tehdä päätöstä jättää 23 ja 30 pois ja siirtyä saman tien harjulla sijainneille rasteille 22 (harju) ja 21 (suppa). Rouskuttelin jäisen suklaapatukan ja melkein koko pötköllisen siripiriä. Tiesin joutuvani loppumatkasta koville, vaikka meillä ei kiirettä enää ollutkaan. Doc eteni kymmenen metriä edellä ja huikkasi välillä, että "kevyestikö kulkee?" Kymmenen kiloa vuodessa turvonnut napakka paketti puuskutti eikä pystynyt vastaamaan mitään. Vauhti vain kasvoi, kun ei kieltämäänkään pystynyt. Harjulle kiivetessä jo aiemminkin kiristellyt nivunen kramppasi. Doc työnsi meikäläistä takapuolesta ylös rinnettä. Oli siinä taas varmaankin melkoinen näky. Harjun päällä kulkevalla polulla yhtä aikaa harmitti, että päivän urakka oli loppumassa ja samalla tunsin suurta helpotusta pääsystä lämpimään suihkuun ja lepäämään. Viimeiseksi rastiksi muotoutuneesta supasta Doc tunkkasi taas toveriaan ylös. Kramppaavasta nivusesta huolimatta, otettiin hyvää hölkkää kohti maalia. Maalileimauksen jälkeen MiMa odottelikin meitä jo suihkun raikkaana ja kantoi karjalanpiirakat & mehut väsyneille kulkijoille. Suihkun jälkeen oli ihan ihmismäinen olo ja kotimatkan aluksi käytiin vielä poimimassa unohtunut kompassi tien vierestä. Kun kuljettaja keskittyi kompassinsa löytämiseen, niin matkustajat hoitivat viluaan litteällä brandy-pullolla. Aika touhua!

Vaikka suunniteltua reittiä ei kyettykään toteuttamaan, niin tuloksena oli 87 pistettä, ajassa 7:24:36 ja kuljettua matkaa 47,2km. Alustavissa tuloksissa sijoituksemme oli 22./124 maaliin selviytynyttä joukkuetta. Olen muutaman vuoden kärsinyt valkosormisuudesta, enkä ole hetkeen syönyt verenpainelääkkeitä ääreisverenkierron parantamiseksi. Palkintona sormien kylmäämisestä tuli pienet paleltumat vasemman käden etusormeen ja pikkusormeen. Toivottavasti tunto palautuu pikaisesti ennalleen.

Kuluneet eväät:

noin 4-5 dl HartSportia
2 kpl Snickers
2 kpl Twix
1 pötkö Siripiriä

Varusteet:

Salomon Speed-maastokengät (ne maailman parhaat)
Bridgedale villapohjasukat
Salomon gaiterit
Craft boxerit
NoName tuulisuojattu pitkä alusasu
Salomon softshell hiihtohousut
Craft välipaita
Ohut Craft juoksutakki
ColdKillers moottoripyöräkäyttöön tarkoitettu huppu
Crivit juoksupipo
Craft juoksuhanskat
UD reppu

Tampere Yörogaining 6.-7.11.2015

Älä juoksuta likkaa ihan loppuun. -Ohjeistus kotoa ennen kisaa

Sattuman kautta olin jäänyt ilman paria Tampereen Yörogaining -kisaan. Viime vuonna tapahtuma jäi väliin ja nyt en todellakaan halunnut tuollaisen virheen toistuvan. Jarin järjestämät kisat on viimeisen päälle hoidettu ja kartat ovat perinteisesti ensiluokkaisia. Tälläkin kertaa polut olivat ihailtavan hyvin paikallaan, vaikka ikänäkö alkaakin tehdä isoista mittakaavoista haastavia pimeällä. Kovin kauaa en ehtinyt paria huudella, kun tarjokkaita oli jo useampia. Nopeimmaksi tässä kisassa osoittautui Flipper, jonka olin nopeasti tavannut vain yhden kerran, paria viikkoa aiemmin Mammuttimarssin lähtötohinoissa. Parit viestit, yksi puhelu ja lähtöviivalle. Mikä siinä sen vaikeampaa on?

Reitinsuunnittelu lähti hieman tahmeasti liikkeelle, mutta aika pian sopiva reitti hahmottui vastapäivään kiertäväksi. Tarkoituksena oli kiertää järvi ja kulkea noin 60 kilometrin matka. Minulla oli kuormana parin viikon takaa Mammuttimarssin satanen ja Flipperillä Mammutilta 45km ja Halloween Hiken 50km, joka oli pienen ylilyönnin seurauksena venahtanut 70 kilometrin matkaksi. Luottoa omiin etenemismahdollisuuksiin kuitenkin oli vähintään riittävästi.    

Heti lähdostä varovaisuus pääsi unohtumaan ja huomasimme etenevämme kärkijoukoissa. Olin suunnitellut ottavani tarkasti oikean risteyksen, jotta moottoritien alitus onnistuisi vaikeuksitta kohti rastia 3P. Vilkaistessani karttaa, risteys oli jo ohitettu aikoja sitten ja olimme hyvää kyytiä painelemassa kohti Lahdesjärveä. Tein pikaisia korjausliikkeitä ja rastiksi valikoituikin 9E, joka oli siedettävällä etäisyydellä seuraavasta mahdollidesta ylityspaikasta. Leimaus sujui nopeasti ja peli oli osaltamme avattu. Matka jatkui samalla sykkeellä, vaikka olimmekin sopineet rauhallisesta vauhdista. Matka taittui rupatellessa ja rasti toisensa jälkeen antautui ongelmitta. Koska Flipper oli käärinyt heti startissa oman karttansa rullalle reppuu, oli suunnistus minun vastuullani. Otin risteykset mahdollisimman tarkasti ja epäselvissä paikoissa varmistin kompassilla kulkusuunnan. Lintutornilta (9C) lähdettiin oikaisemaan metsän kautta pyörätielle. Metsä oli vaikeakulkuista ryteikköä, mutta en halunnut lähteä ylittämään pistepeltoa suoraan. Metsän loppuessa oli vuorossa leveähkö oja ennen pyörätielle pääsyä. Herrasmiehenä päästin kauniimman sukupuolen edustajan kokeilemaan ojan ylitystä ensin ja Flipperin mulahdettua ojaan, hain itselleni paremman ylityspaikan. Oja ei tainnutkaan olla ihan puhtaimmasta päästä, sillä nyt tiimikaverilla oli viemärille tuoksahtavat, märät sukat sekä tossut. Puristimme sukista ja tossuista pahimmat vedet pois ennen matkan jatkumista.

Matka eteni vaivattoman oloisesti rasti rastilta. Vaikka rastilippuina olleet laminoidut kortit oli pitänyt piilottaa uteliailta silmiltä, ei erinonmaisten rastinmääreiden takia niiden löytäminen ollut vaikeaa. Rastin 3O ympäristössä sijainneet polut löytyivät hyvin ja Kaupin kanuunalle kiivetessä fiilis oli korkealla, jopa niin korkealla, että menimme parikymmentä metriä rastista ohitse, ennen kuin huomasimme tarkistaa rastinmääreen. On sitä joskus enemmänkin kisassa pummailtu. 

Kalevankankaalta keskustaan juostessa Flipper antoi ensimmäisen varoituksen kramppaavasta pohkeesta. Jatkoimme kuitenkin rastille asti hölkällä, vaikka kramppi tekikin silmin nähden kipeää. Puistonpenkillä annettiin pikainen ensiapu: suolaa ja hierontaa. Vaikka kisoja on tullutkin kierrettyä, niin ensimmäistä kertaa hieroin vaaleanpunaisen kompressiosäärystimen verhoamaa pohjetta. Matka jatkui varovaisesti kävellen kohti Ratinaa, mutta toinen tauko piti pitää Ilveksen yökerhon portailla. Portsari tarjosi suolaa ja olisi ottanut reppuselkäänsäkin työvuoronsa päätyttyä. Flipper päätti  kuitenkin jatkaa häntä hulluna juoksuttaneen gentlemanin kanssa.

Venyttelyn ja parin Buranan jälkeen teimme päätöksen muuttaa suunnitelmaa niin, että lähtisimme kohti maalia. Tilanne käytiin heti keskustelemalla läpi ja päätimme elää tilanteen mukaan. Järven kaakkoiskulmassa jalka toimi jo sen verran, että vaihdoimme kävelystä hölkälle ja päätimme käydä hakemassa vielä muutamia rasteja lisää. Messuhallin ja Partolan kautta siirryimme urbaanista ympäristöstä kohti metsäisempiä osuuksia. Oli mukava päästä pehmeämmälle alustalle ja fiiliskin nousi molemmilla. Ulkoilureitistöllä matka eteni joutuisasti ja vain lammenrannassa sijainnutta rastia joutui hiukan etsiskelemään. Määritettä ei tullut katsottua riittävän tarkasti ja huiskin edestakaisin, ohittaen rastin pariinkin kertaan lähietäisyydeltä. Ohitustien eteläpuolelle siirryttäessä tuntui kuin olisimme olleet jo liki maalissa: vain neljä rastia jäljellä ja lyhyt siirtymä maaliin. Nautiskelimme pimeäm metsän hiljaisuudesta ja rauhallisesta matkanteosta. Työ- ynnä muut murheet tuntuivat sillä hetkellä kaukaisilta. Juuri tällaiset tuntemukset vetävät kerta toisensa jälkeen mukaan näihin tapahtumiin.

Loppumatkan kilometreillä kosteus lisääntyi ja joku olisi voinut sanoa keliä jopa tihkusateiseksi. Vaikka rastienvälit eivät pitkiä olleetkaan, niin matkanteko oli selkeästi rauhallisempaa. Maasto oli mukavan vaihtelevaa ylä- ja alamäkineen. Rastilla (7I) leimatessa kävi mielessä, että tähänkö tämä jo loppuu? Voimia olisi ollut jatkaa vaikka pidempäänkin. Vaikka alkuperäisestä suunnitelmasta jouduttiin luopumaan, niin onnistuimme keräämään 115 pistettä / 46,6km, joka oikeutti 33. sijaan 91 joukkueen joukossa. Samalla Flipper sai mainion ensikosketuksen lajiin ja taisipa rogaining-kärpänen päästä puraisemaan pahemman kerran.

Olipa hienoa viettää marraskuinen yö rasteja etsien. Kiitos Flipperille rohkeasta heittäytymisestä mukaan ja positiivisesta asenteesta koko reissun ajan.  


Linkin takaa kartta edetyllä reitillä: http://but.fi/4n2

Kuluneet eväät:

9 dl   Urheilujuomaa
1 kpl Fazerina-patukka
1 kpl Geisha-patukka
1 kpl Teho sport energiapatukka
1 kpl Valio Mustikkakeitto 250g

Mammuttimarssi X 2015

Odotettu, pelätty, vihattu, rakastettu... sitä kaikkea ja vielä paljon lisää, on tuo myöhäissyksyinen ponnistus.

Lähtö Mammuttimarssille oli muhinut takaraivossa jo pidempään ja Pontuksen kanssa tehtiin alustava osallistumispäätös Medocin maratonmatkalla. Kun pari viikkoa ennen kisaa rastipistekoordinaatit tulivat julkisiksi, niin huomasimme tapahtuman olevan ihan naapurissa ja suurin osa matkasta kuljettaisiin meidän normaaleilla "lähiliikuntapaikoilla".
Viime hetkillä saimme vielä Minkiönkylän Mahdin vahvistamaan joukkuetta ja tunsimme olevamme valmiita valloittamaan Liesjärven sekä Torronsuon maastoja.

Karttaralli olikin taas ihan oma tarinansa. Selailin tuntikaupalla vaihtoehtoja netistä ja jo aiemmin hiirenkorville kulunut Hämeen Järviylängön retkeilykartta oli kovassa käytössä. Ongelmana oli, ettei kaikkia reittejä ja vaihtoehdossa ollut yhdessä ja samassa kartalla, vaan karttapaikan aineistoon piti itse käsin lisätä polkuja. Kohtuullisen hyvät 1:25000 mittakaavalla olevat kartat saatiin A3-tulosteina ja kontaktimuovilla suojatusta, kaksipuolisesta kartasta tuli, ainakin omasta mielestä, aika bueno.

Ennätimme lähtöpaikalle hiukan ennen pyöräilijöiden starttia ja ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Pieni porrastus lähtöajoissa oli onnistunut, sillä pahoja ruuhkia ei, ainakaan meidän kohdalle osunut. Vuosien aikana on ehtinyt tulla yllättävän monen kanssa tutuksi ja tälläkin reissulla muutamat kasvot saivat nimen. Munkkikahvien jälkeen olikin jo kiire heittämään reppu selkään ja siirtymään lähtöpaikalle. RC Eemelin Hazorin kanssa oli tehty YYA-sopimus ja ainakin alkumatka oli tarkoitus kulkea samaa matkaa. Heti ykkösrastille teimme reitinvalintamuutoksen ja lähdimme muutaman muun kanssa tekemään agressiivista oikoa pohjoista reittiä myöten. Jokiv painoi kevyellä jalalla pakoon ja näimmekin vain hetkittäisiä vilahduksia miehen otsalampusta pimeässä metsässä. Umpimetsässä tuntui hetkittäin, ettei eteläinen tiekierto ehkä olisikaan ollut huonompi valinta. No, ensimmäiselle rastille saavuimme kuitenkin kierron tehneen pääjoukon kanssa samaan aikaan.

Toiselle rastille pääsimme käyttämään paremmin paikallistuntemustamme, sillä pääjoukon kiertäessä loogisinta polkukiertoa, me suuntasimme etelään ja Ilvesreittiä pitkin suoraan rastille. Rastiympyrässä jouduttiin sentään tekemään muutamia ylimääräisiä tanhuaskeleita, kun rastinmäärite huusi kalliota, mutta rasti oli sijoitettu jyrjänteen alle. Saimme tässä kuitenkin keulilla olleen Luupiikin kaksikon kiinni, vaikka kaverukset sitten lähtivätkin paremmalla jalalla kohti kolmosrastia. Metsätietä edetessä puhelin piippasi viestin merkiksi: "Ei ihan kannattanu se oikominen ykköselle..." Vaivauduin vastaamaan järjestelytoimikunnassa olleelle Elwoodin lyhyesti "Hoovee eli hyvää viikonloppua..." Aika touhua tuollainen kannustava sanailu.

Kolmosrastille nautiskeltiin hölkkää Ilvesreittiä pitkin. Pitkospuut olivat todella liukkaita, mutta selvisimme Ilveksenluolakalliolla olleelle rastille pystypäin. Luupiikki oli jo aloittanut lähestymistoimet ja paikallistuntemuksesta ei ollut haittaa tälläkään rastilla. MiMa oli aiemminkin luolalla käynyt ja sen suuaukko löytyi vaivattomasti. Luupiikin Antti ryömi luola ja pudotti samalla karttansa kivien väliin niin, ettei sitä saanut enää nostettua ylös. Onneksi Antilla ja Mikolla oli tarkoitus edetä yhdessä tuumin koko matka. Matka jatkui pitkin upeaa Kyynäränharjua kohti Korteniemen aluetta. Suunnitelmaamme kuului edetä Ilvesreittiä myöten ja tällä reitinvalinnalla pysyimme koko ajan Luupiikin tuntumassa, vaikka heidän juoksuvauhtinsa näin alussa oli parempaa. Pitkäkärjen ja Korteniemen rastipisteet olivat tuttuja ja lennossa löydettyjä. Savilahdessa tapahtuneeseen uintiin päätimme otta vielä oikoreitin mahdollista uutta linjausta pitkin. Reitti olikin liki viivasuora, mutta polkua emme löytäneet. Vaikea arvioida, tuliko umpimetsässä takkiin, mutta uimapaikalla olimme taas Luupiikin kanssa samaan aikaan. Tällä kertaa uinti meni rutiinilla: vaatteet pois ja pelkät sukat jalassa kohti pelastusliivejä, vauhdilla kylmään veteen, poijujen kierto ja rantaan. Olin ottanut kuivat vaatteet jo valmiiksi, joten lämpö ei ehtinyt karata äijästä pahasti. Kuivan aluspaidan ja alkkarien lisäksi rasvailin varpaat ja vaihdoin kuivat sukat. Helppoa kuin heinänteko!

Seuraavat välit olivat taas selkeitä edettävieä ja suurimmaksi osaksi käytimme Ilvesreittiin kuuluvia polkuja ja teitä. Karhunpesännummen tervahaudalle mentäessä Minkiönkylän Mahdin jalka lipsahti liukkaalla pitkoksella ja mies vetäisi vauhdilla suoraan selälleen. Kun MiMan vähitellen pääsi nousemaan kontilleen, niin repusta valui vettä. Sekä juomapussi että palautusjuomatetra olivat antaneet kaatumisessa periksi ja repussa oli melkoinen sotku. Onneksi MiMa muutaman minuutin puhaltelun jälkeen kykeni jaloilleen ja pikaisen lääkityksen jälkeen matka jatkui. Tälläkin välillä suurin osa valitsi eri reitin kuin me. Jatkoimme Ilvesreittiä Kaksvetisen kautta Tapolaan ja sieltä Eerikkilän Urheiluopistolle. Niemenkärjessä sijainnut rasti löytyi heijastimen perustella ja lähdimme opiston alueelle tutkailemaan mahdollista vesipistettä. Luupiikin sällit tulivat urheiluhallin takaa vastaan ja saimme ensikäden tietoa hallinseinässä olevasta hanasta. Mukana kannetulle vesipostiavaimelle tuli siis kuitenkin käyttöä. Vettä tankatessa otimme samalla hieman enegiaa ja teippasin vasemman kantapään rakkojen ehkäisemiseksi. Ilmeisesti tässä nautittu palautusjuoma aiheutti jonkinasteisen energiapiikin, sillä kaivoin repustani nokkahuilun ja soitin yönpimeydessä pätkän englantilaista kansansävelmää. Harvalukuinen yleisöni teki jo lähtöään reitille, joten minullakin tuli kiire suoriutua mukaan.

Suunnitelma Ilvesreitillä jatkamisesta kariutui, kun polunpäätä ei löytynytkään. Muutaman minuutin harhailun jälkeen teimme päätöksen tavoittaa tienalku ja jatkaa sitä pitkin rastille. Pieni vastoinkäyminen kalvoi mieltä, mutta rasti löytyi ongelmitta. Sitten tapahtuikin jotain aivan eriskummallista: pieni siirtymä lännessä olevalle metsätielle vaihtui kummalliseksi harhailuksi ja lopulta, kun tavoitimme tien, niin olimmekin päätyneet pohjoiselle tielle. Virhe onneksi havaittiin heti tien suuntaa tarkistettaessa ja pääsimme etenemään kohti seuraavaa rastia. Ehkäpä coriolisvoima oli kuljettanut herrasmiehet ihan uusille urille. Kukapa näistä tietää?

Samalla kun ylitimme 2-tien ja leimasimme Pippurisuon puomissa olleen rastin, niin maastot muuttuivat täysin. Edessä oli pitkät aamuyön tunnit Torronsuon tuntumassa. Haapasaari oli ennestään tuttu paikka, joten pitkoksia perille ja rasti haltuun. Pienen huoltotauon jälkeen, alkoi hieman pidempi siirtymä Välisuolla sijainneelle rastille. Sekä reitinvalinta että suunnassakulku onnistuivat erinomaisesti, vaikka jalka alkoikin vähitellen painaa. Juuri ennen rastia jutusteltiin, kuinka pyöräilijöille polku olisi hienoa ajettavaa. Heti rastin jälkeen polku kuitenkin hävisi ja kauhistelimme pyöräilijöiden tunkkausta tiheässä risukossa. Idänpäänkallion lintutornille asti jalkaisin taisi päästä etenemään nopeammin kuin maastopyörällä. No mutta sellaista elämä välillä on.
Idänpäänkallion lintutornilla evästeltiin ja nautittiin upeasta aamun sarastamisesta. Oli taas aika kaivaa nokkahuilu repusta ja soittaessani "tein minä pillin pajupuusta" taisi soittaja olla liikuttuneempi esityksestä kuin paikalle vaivautunut yleisö. Samalla naureskeltiin, mitä laavulla yöpynyt henkilö mahtoi miettiä soitosta.

Reitistä Kiljamon lintutornille käytiin pieni palaveri, jonka voittivat jaa-äänet pitkospuiden puolesta. Jälkikäteen on helppo sanoa päätöksen olleen väärän, mutta toisaalta saimme nauttia auringonnoususta suolla sekä pikkupakkasen huurtamista pitkoksista. Pito oli yllättävänkin hyvä avoimilla paikoilla ja suurimmaksi osaksi hälkkäsimme eteenpäin. Kiljamolla koettiin pienimuotoinen pettymys, kun hakutalkoista huolimatta rastiteippiä ei löytynyt. Lopulta soitto järjestäjille varmisti teipin kadonneen. Samalla pidimme pienen teippailu- ja huussitauon. Seuraavaa reitinvalintaa arvottiin tauon ohessa ja päädyimme lopulta Somero-Forssatie valintaan ja sieltä metsää myöten Uunikivenharjun kautta Kallioon ja rastille. Kuulostaa helpolta, mutta matkaa oli takana noin 80 kilometriä ja eteneminen oli sellaista taistelua oman mielen kanssa. Torronsuon maisemat hyvästeltiin samalla, kun ylitimme 2-tien ja suuntasimme Kaukolantietä pitkin kohti Porrasta.

Miksi Tammela on niin suuri?

Sanonta ”Tammela on Portaalla korotettu ja Letkulla jatkettu” viittaa paitsi kunnan mahtavuuteen, myös maiseman muuttumiseen Hämeen ylängöstä Varsinais-Suomeen ja Someron savikkoon. -Lähde: Kulttuuriyhdistys Kuvion www-sivut

Kaukolassa sijainnut rasti "Välimäki" oli oikea ratamestarinnan erikoinen: Ilvesreitin linjaus kohtuullisen tuore ja harvakseltaan kuljettu. Lisäksi tuolla kohden kulkee kaksi linjausta samansuuntaisesti ja rasti tietenkin sen huonommin näkyvän kohdalla. Paikallistuntemuksesta oli tässäkin apua, vaikka hieman mekin jouduimme pusikossa pyörähtämään. Kaukolanharjun näkötornille noustessa reisi tuntui aivan tyhjältä ja raahauduin kolmisenkymmentä metriä muuan porukan takana. Vesi tuntui tulevan suoraan läpi ja eväät eivät olleet oikein maistuneet hetkeen. Kaivoin suolapäökinä-rusinasekoitusta repusta ja söin pari kourallista väkisin. Onneksi Suujärven uimarannan rastille päästiin rallattelemaan alamäkeen. Suujärvellä päädyimme jatkamaan Portaanharjua pitkin kylälle, koska emme kokeneet tiellä juoksemista enää mielekkääksi. Olo oli tosi väsynyt ja raihnainen. Puolen litran minigrip-pussillinen suklaarusinoita kuitenkin alkoi palauttamaan voimia vähitellen ja Portaassa juoksu alkoi taas maistua. Harmi, että upean Portaanharjun maisemat jäivät aurinkoisessa säässä nauttimatta, kun kaikki energia meni siirrellessä jalkoja vuorotellen eteenpäin. Lontonmäen rastin kuvittelin tulevan hetkessä vastaan, mutta täyden työn sinne etenemisessä sai tehdä. Hiekkakuoppakin tuntui kestävän kirotun pitkään. Pitääkö sorakeisarilla olla noin paljon omaisuutta? Eikö vähempikin riittäisi? 

Viimeiseltä rastilta maaliin oli tunteiden myllerrystä ja synkästä epätoivosta ilon hetkiin. Miehet olivat ottamassa matkasta niskalenkin ja kohta pääsisi syömään oikeaa ruokaa sekä peseytymään. Pieni metsäoiko ei tainnut olla lyhyin reitti, mutta väliäkö sillä. Peltotietä ei löytynyt, mutta pellolla oli tien kohdilla selvät traktorin jäljet. Yli vaan! Väreen kuormalavatehdas oli kaunis näky. Tuuliko sen roskan sinne silmään lennätti? Enää olisi yksi peltoaukea tietä pitkin maaliin. Väsymys unohtui hetkeksi taka-alalle ja poikajoukossa oli jopa riehakasta tunnelmaa. Ultraurheilijalle maali on jopa äitiä kauniimpi sana, kun takana on riittävästi matkaa sekä edettyjä tunteja. Elwood oli tullut maalin kohdalle ottamaan meitä vastaan ja harvemmin miehen näkeminen on aiheuttanut noin herkkiä tunteita. Kamala oli hetkessä muuttunut ihanaksi ja mahdoton suoritetuksi.
Pontus, Minkiönkylän Mahti sekä Hazor: Iso kiitos, isosta urakasta! Oli hienoa edetä juuri teidän kanssanne 100km/16h26min.

Sinnittelin kotona toista tuntia hereillä, ennen kuin meni pienille päivä unille. 17 tuntia myöhemmin heräsin 4 kiloa lähtöä kevyempänä ja vatsalihaksetkin oli kauneusunien aikana ilmestyneet pullukan pömpön tilalle. Jostakin syystä matkan aikainen juominen oli ollut vesivoittoista ja imeytymisen kanssa oli koko kisan ajan ongelmia. Seuraavalla kertaa pitää keskittyä juomaan enemmän urheilujuomaa ja juomaan yleensäkin enemmän. Kaiken kaikkiaan... taas yksi kokemus, jota en antaisi mistään hinnasta pois. Tuskinpa kukaan sitä haluaisikaan....

Kuluneet eväät:

2 x Valio Onni vadelma-mustikkakaurapuuro
1 x Teho palautusjuoma
2 x Teho Sport energiapatukka
1 x Marabou DubbelNougat -patukka
1 x Mars -patukka
1 x Geisha -patukka
1 x Fazerina -patukka
1 x Snickers -patukka
5 x BisBis -lakritsa
1 pss suklaarusinoita
1 pss suolapähkinä-rusinasekoitusta
noin 2,5 litraa vettä
1 litra urheilujuomaa

Hymyillään ja vilkutetaan - Marathon du Médoc 2015

Paikallinen maratonklubi, NoCanDo Marathon Club, järjesti jäsenistölleen matkan Ranskassa juostuun Marathon du Medoc –tapahtumaan ja reissuun lähdettiin yhdentoista hengen iskuryhmällä. Menomatka alkoi jo ennen kukonlaulua aamulennolla Helsingistä Amsterdamiin. Välilaskun aikana tutustuttiin tuon syntisen kaupungin vähemmän syntisiin nähtävyyksiin. Pastatankkaus hoidettiin Vapianossa viimeisen päälle kuntoon ja jos vatsaan jäi pienikin tila käyttämättä, sitä tilkittiin suklaalla ja muilla makeilla herkuilla. Aurinkoisen Amsterdamin jälkeen vuorossa oli vielä lyhyt lento Bordoux´n kentälle. Vuokra-autoa jouduttiin hetki odottelemaan, mutta odotus kannatti tällä kertaa Saimme käyttöömme liki uuden ja tilavan 9-hengen pikkubussin. Porukan kiireisimmät olivat lähdössä kotimatkalle jo maanantaina, joten kahdelle hengelle löytyi sähäkkä, pieni ranskatar. Siis vuokra-auto... Majoituspaikka oli kolmisenkymmentä kilometriä maratonin lähtöpaikasta, pienen taajaman kupeessa. Markkinointikuvat ja kohde vastasivat yhtä hyvin toisiaan kuin ranskalaisilta voi odottaakin. Kaikille saatiin kuitenkin yösija huoneistosta ja lähdimme kiireellä numerolappujen hakuun. Pauillac –niminen kylä toimi maratonin lähtö- ja maalipaikkana sekä iltarientojen pitopaikkana. Kylällä nautittiin vielä reilu pastabuffet, ennen kämpille ja nukkumaan lähtöä. Koska kaupat olivat jo menneet kiinni, niin ostimme aamupalaksi joka ukolle patongit ja pullovettä. En ollut varannut mitään eväitä matkaan, kun ”kuitenkin paikan päällä käydään kaupassa ja sieltä ostetaan tarvikkeet”. Numerolapun ja t-paidan lisäksi kassista löytyi yksi geeli, joten ihan pelkällä pyhällä hengelle ei matkaan tarvinnut lähteä.

Aamulla suuntasimme lähtöpaikalle hyvissä ajoin, sillä pelkäsimme kapean tien ruuhkaisuutta. Ilmeisesti ennätimme ennen ruuhka-aikaa perille, sillä matka taittui jopa vauhdikkaammin kuin edellisenä iltana. Harvemmin (ei ikinä) on tullut juotua näin vähän ennen maratonia ja aamupalana oli siis vain täytetty patonki. Lähtöä odotellessa kävimme leipomossa aamukahvilla, ettei päänsärky pääsisi iskemään kofeiinin puutteesta. Tapahtuma-alueelle saapuessa kauhistelimme neljään bajamajaan luikertelevaa kymmenien metrien pituista jonoa, mutta rannasta löytyi sentään lisää eriöitä ilman jonoa. Ilmoittautuneita oli tänä vuonna yli 9600, joten järjestäjiä ei voi ainakaan moittia vessamäärän ylimitoittamisesta.

Hakeuduimme Pontuksen kanssa lähtöalueelle hyvissä ajoin ja yritimme päästä mahdollisimman lähelle lähtöviivaa. Etenemisen estivät kuitenkin erilaiset karnevaalihärpäkkeet, joita ihmiset olivat tuoneet mukanaan varsin runsaasti. Varttia ennen lähtöä alkoi ohjelmanumero, jossa valtava hopeinen pallo nostettiin nosturilla ilmaan ja akrobaatit esittelivät taitojaan sekä nauhoilla että trapetsilla ja kumilangoilla keikkuen. Ohjelma oli erittäin vaikuttavaa seurattavaa isosta väkijoukosta käsin. Herkempi kaveri olisi saattanut jopa liikuttua tilanteesta, mutta onneksi minä selvisin vain roskan menemisellä silmään.  Samalla sai alustavan käsityksen tapahtuman naamiais-/karnevaaliluonteesta. Lähtömerkistä joukko lähti hiljalleen eteenpäin ja juoksijoiden päälle ammuttiin valtava määrä värikkäitä konfetteja. Huikea fiilis täytti mielen ja oli mukavaa lähteä ilman aikapaineita tai –tavoitteita matkaan. Yleisöä oli valtavasti teiden varsilla taputtamassa ja kannustamassa huudoin. En ole törmännyt missään aiemmin tuollaiseen tunnelmaan.

Ensimmäinen yllätys koettiin noin 800 metrin etenemisen jälkeen. Lähtö ei ollutkaan lähtö, vaan maratonin ajanotto lähti liikkeelle vasta täältä. Tuossa vaiheessa mahtui jo hölkkäämään ja lähdimme hakemaan ”omaa paikkaamme” pitkäksi venyneestä letkasta. Toinen yllätys koettiin, kun ensimmäinen punaviiniasema oli jo kahden kilometrin, toinen kolmen ja kolmas neljän kilometrin kohdalla. Samaan aikaan olimme päässeet nauttimaan jo neljän bändin esiintymisestä. Kerta kaikkiaan huikea fiilis! Olimme ennakkoon suunnitelleet hölkkäävämme tuonne 25-30 kilometrin kohdille, ennen kuin nauttisimme viinistä. Urheilujuomaa ei näkynyt millään juoma-asemalla, mutta kaikkea muuta sitten olikin: appelsiinia, banaania, leivonnaisia, sipsejä, suolakeksejä, vettä ja kolaa ym. Pelkäsin vähäisen juomisen ja urheilujuoman puutteen tuovan ongelmia loppumatkasta, mutta toisaalta oli mukava kokeilla hiukan erilaista evästystä pitkän suorituksen aikana. Kun pahin ruuhka oli ohitse, niin kannustusta sai enemmän ja enemmän omalla nimellään. Yleisö luki numerolapusta juoksijan nimen ja kannusti erilaisin huudoin ohi kiitäviä maratoonareita. Pienet lapset olivat käsi ojossa läpsäyttämässä ylävitosia. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Ensimmäinen kymppi taittui hiukan alle 59 minuutin. Olimme hiljalleen nostaneet vauhtia ja tiheään olevien juomapisteiden takia matka tuntui edenneen varsin ripeästi. Saman klubin miehistä JJ ohiteltiin aika pian kympin jälkeen. Hän oli päässyt varsin lähelle lähtölinjaa, kun oli aiemmin kadottanut meidät muut.

Viinitarhojen ja –tilojen halki kulkevia pieniä teitä, upeita maisemia, iloisia kanssajuoksijoita ja huikea fiilis (sanoinko jo?): Mikäs siinä oli tallustellessa. Aurinko hyväili kulkijoita, mutta vähitellen taivaalle kerääntyi myös tummempia pilviä. Toivoimme koko ajan, että olisimme mahdollisimman pitkällä ennen sateen alkamista. Juoksureitti muodosti kahdeksikon, kahdesta liki saman mittaisesta lenkistä. Ensimmäisen lenkin loppuosa kulki viivasuoralla rantatiellä ja oli hetkittäin jopa tylsähkö. Onneksi olimme Pontuksen kanssa sopineet juoksevamme yhdessä mahdollisimman pitkään ja juttuseurasta ei todellakaan ollut haittaa. Kylää lähestyttäessä kannustuskin taas vilkastui. Vilkuttelimme yleisölle takaisin ja kiitimme kannustuksesta. Tämä aiheutti positiivisen kierteen: mitä enemmän vilkuttelit ja kiittelit, sitä enemmän yleisö kannusti. Muistinko mainita, että tapahtumassa oli huikeaakin huikeampi fiilis?

Noin 26 kilometrin juoksun jälkeen alkoi taas viinitiloja ja tarjoilua tulla tiheämmin. Tummat pilvet roikkuivat alempana, mutta vielä hetken saimme edetä poutakelissä. Jalkoja kiristeli odotetusti, sillä viimeisen kuukauden aikana auton mittariin on ilmaantunut reilut 8000 kilometriä, joka tarkoittaa yli 120 tunnin istumista autonratissa. Minkiönkylän Mahti availi ennen reissua pahimpia jumeja hieromalla, mutta yhdellä hierontakerralla ei saatu korjattua kuukauden syntejä kokonaan. Chateau Lagrange sai kunnian olla ensimmäinen viinitila, josta otimme punaviinimaistiaiset. Pahoittelen tilalle aiheuttamaani mahdollista mielipahaa, sillä viinitippa ei Kapteenin suussa mansikalta maistunut ja vaihdoin juoman lennosta kolaan. Ehkäpä ei olisi kannattanut syödä sitrushedelmiä ennen viininmaistamista. Samalla kun sade alkoi hiljalleen 32 kilometrin tietämillä, reitti kääntyi takaisin kohti Pauillac´ia. Pahin innostus juoksuun oli ohitse, enkä välittänyt vetää mukana ollutta, ohutta sadetakkia päälle. Otin jokaiselta juomapisteeltä jotain energiaa sekä juomaksi vettä tai kolaa. Loppumatka oli oikeaa eväspöytien ilotulitusta: paikallisia hedelmiä, ostereita & shampanjaa, entrecote-kuutioita, juustoja & rypäleitä ja tietenkin jäätelöä. Siitäkin huolimatta, ettei minulla ollut suolaa matkassa, kädet olivat turvoksissa ja juoksu oli ihan yhtä raskasta kuin miltä se näyttikin. Manailin laiskuuttani venytellä ja toivoin, ettei kramppi yllättäisi matkantekijää. 

Noin 35 tai 36 kilometrin kohdilla JJ sai meidät kiinni. Pontus varmisti minulta, että kaikki on ok ja lähti ottamaan loppukiriä JJ:n kanssa. Ajattelin pudottaa saman tien kävelyksi, mutta jatkoin kuitenkin hölkällä. Tien varressa oli nyt selvästi vähemmän kannustajia sateen takia. Meno oli muutenkin tempoilevampaa, kun juoksijoita tuli ohitse ja minä ohittelin taas vuorostani kramppien takia venytteleviä maratoonareita. Jouduin kävelemään ylämäessä, mutta ilokseni huomasin olon olevan varsin hyvä, vaikka jalat eivät olleetkaan yhteistyökykyiset. Osterit ja shampanja jäi vesisateessa nauttimatta, samoin juustot. Pihviä ja jäätelöä en suostunut ohittamaan, vaikka aika painuikin näiden takia yli neljän tunnin. Olisi todennäköisesti painunut muutenkin. Viimeinen kilometri tuntui tuskaisen pitkältä ja jälkikäteen mietittiinkin porukalla, että oliko merkintä ihan oikeassa kohdassa. Maaliin tullessa sai mukavasti kannustusta, vaikka vesisade olikin taas kiihtynyt. Yritin pientä kiriäkin, mutta jäin kuitenkin odottamaan ohittamaani, ihomaalilla värjättyä sälliä ja maalissa onnittelimme toisiamme tasaisesta suorituksesta. Loppuajaksi tuli 4:04:43 ja nettoajaksi 4:02:51. Sain heti kivennäisveden käteeni järjestäjiltä ja numerolapun lukemisen jälkeen olo oli kuin jouluaattona pukin polvella: ensin kaulaan ripustettiin mitali, perään sai olkalaukun, mukin ja sille kaulanauhan, sadetakin ja pullon punaviiniä puulaatikossa. Palelsi sen verran, että lähdin saman tien tarpomaan kohti autoa. Koko matkan kantamani takin vedin sentään ylleni. Autolla heikotti, mutta Pontus tiesi, mikä saa pullean pojan suun messingille. Suklaapatukka ja limsa katosi urheilijanuorukaisen kapeisiin kasvoihin alta aika yksikön.   

Suihkun jälkeen piti saada lisää evästä ja suklaan, makeiden leivonnaisten sekä limsan lisäksi ostin paikallisesta "siwasta" jäätelöä. Arvostus Ranskaa kohtaan nousi samalla hetkellä, kun huomasin ettei yksittäisiä jäätelötuutteja ollut tarjolla, vaan pääsin hyvällä omallatunnolla syömään koko pakkauksen suklaatuutteja. Aika touhua! Iltariennoista sen verran, että ilotulitus oli huikea, samoin bändi. Tunnelma alueella oli kerrassaan käsittämättömän huikea ja muut klubilaiset vielä herrasmiehinä kehuivat ajotapani soveltuvan ranskalaiseen liikennekulttuuriin saumattomasti. Jos koko viiden päivän matka pitäisi tiivistää yhteen lauseeseen, niin "Ovessa luki että gentleman, mut´me pojat mentiin vaan!" pitäisi liikuttavan hyvin kutinsa.