perjantai 5. helmikuuta 2016

Tolkun miehet ladulla elikkäs Vierumäen 24h hiihto 2016

"Otit sitten sellaisen varovaisuutta halveksivan lähdön Vierumäellä"

- Isä vuoden 2015 24h hiihdon jälkeen


Tänä vuonna minulla on malttia lähteä riittävän rauhallisesti liikkeelle, hoen itselleni. Synkkä yksinpuhelu jatkuu: pidän tolkun vauhdissa ja energiat kohdallaan. Aikaa on vaikka kuinka paljon, joten tasainen vauhti on kaiken A ja O. Suunnitelma sekä itseni kanssa tekemä sopimus rikkoutui tälläkin kertaa varsin nopeasti.

Viime vuoden tulos 251km, jätti sen verran hampaankoloon, että pitihän sitä vielä lähteä kokeilemaan, olisiko minusta miestä parantamaan hiihtomatkaa. Syksyllä, ilmoittautumisen jälkeen, suunnitelma oli selvä: monipuolista treeniä myös yläkropalle ja mahdollisimman paljon hiihtokilometrejä alle. Rullahiihtolenkille vaivauduin vain kerran. Ainoaksi yläkropan treeniksi jäi pullan santsaaminen kahvipöydässä. Kelit takasivat sen, ettei hiihtokilometreillä päässyt leveilemään. Kokonaisuudessaan ennätin saamaan kasaan reilut 130 kilometriä. Ostin sentään toiset sukset viime vuotisten Karhujen kaveriksi, joten voitelupuoli ei veisi hiihdolta aikaa, kun voisin hiihtää toisella parilla toisten ollessa voideltavina. Onnistuin luomaan itselleni lisäpainetta uhoamalla paikallislehdessä rikkovani viime vuoden tuloksen ja tähtääväni 300 kilometrin matkaan. No, yleisesti tiedetty asia on, että suuri suu vaatisi kaverikseen ripeät jalat.

Hiihtoa edeltävä viikko oli kiireinen: maanantai-tiistai asiakaskäyntejä toisensa perään, Tanskan reissuun tiistai-iltana ja kotiin paluu perjantaina pikkutunneilla. Koska olin ottanut vielä perjantaiaamuksi yhden asiakaskäynnin, niin yöuni jäi viiteen ja puoleen tuntiin. Tankkaamiseen en keskittynyt yhtään, vaan toivoin normaaliravinnon riittävän. Paikkakunnalta saatiin hieno osanotto soolosarjaan, kun miestensarjoihin lähti 5 kaveria ja naisiin yksi. Pari joukkuettakin oli liikkeellä. Söimme vielä ennen kisapaikkaa Matkakeitaalla pizzat ja saavuimme pelipaikoille vain reilua tuntia ennen starttia. Aikaa oli kuitenkin riittävästi laittaa leiri pystyyn ja ehtiä ajoissa lähtöön.

Maltti, maltti, maltti... ole kerrankin tolkun mies. Toistelin lähdössä itselleni, että ota kerrankin alku riittävän rauhallisesti, mutta ruuhkan vähennyttyä, taas mentiin. Ensimmäisille tunneilla matkaa kertyi 15-17km/tunti ja päivällinenkin unohtui käydä syömässä. Hiihto kulki mukavasti ja suksi toimi. Join parin kierroksen välein mehua järjestäjien huollosta ja energiana käytin Valion Onni-kaurapuuroja sekä suklaata. Tällä kertaa oli niin paljon tuttuja mukana, ettei hiihtäminen tuntunut yksinäiseltä, vaikka yhdessä ei hiihdetykään. Puolta yötä lähestyttäessä, käväisin hallin puolella vaihtamassa kuivan aluspaidan ja evästelin palautusjuoman. Palattuani ladulle ilma oli kylmennyt sen verran, että palasin muutaman kierroksen jälkeen lisäämässä väliin vielä yhden paidan lisää. Vaikka ensimmäiset kolotukset alkoivatkin tuntua kropassa, niin nautin todella ladulla olosta. Hiihtelin helpontuntuista vauhtia ja olin pääsääntöisesti omissa ajatuksissani. Alkuyöstä jäsentelin mielessäni keskeneräisiä työasioita. Mitä lähemmäksi aamunsarastusta tultiin, sen enemmän vain kuuntelin hiljaisuutta ja lykin rauhallisesti kuokkaa. Golfkentän laidassa ulkotulet antoivat himmeää tunnelmavalaistustaan ladulle. Elämä oli juuri siinä paikassa parhaimmillaan, eivätkä maailman murheet vaivanneet hiihtäjän mieltä.

Orastava tulehdus sai vasemman kyynärpään kipuilemaan. Puutteellinen, toispuoleinen hiihtotekniikka aiheutti muutenkin ongelmia, kun vasen kantapää oli jo aiemmin mennyt tunnottomaksi ja rystynen kipuili iskutuksen tahtiin. Tällaiset pikkuongelmat olivat odotettuja ja olin kuitenkin paljon vähemmän kipeä kuin viime vuonna. Aamukuudelta kilometrejä oli koossa 165 ja nälkä alkoi kurnia vatsassa. Sinnittelin aamupalan alkuun ja söin puuroa ja leipää vatsan täyteen. Palailin nopeasti ladulle kerryttämään kilometrejä, kun valoisuus toi hommaan uutta uskoa. Olin yllättynyt siitä, miten helppoa hiihto oli suhteessa treenaamiseen tai oikeastaan treenaamattomuuteen. Pari tuntia aamiaisen jälkeen tuli ongelmia: hiihdon kuljettua tasaisesti, en muistanut ottaa energiaa riittävästi. Yhden kierroksen aikana vointi heikkeni niin, että minulla oli työ ja tuska päästä kierrokselta pois. Samalla energiavaje yhdessä kylmyyden kanssa aiheutti palelua ja horkan. Hallissa vaihdoin kuivaa ja lämmintä päälle sekä siirryin kahvioon evästämään. Ensiapuna meni viisi Muumilakritsia ja kaksi Suffelia puolen litran Pepsin kanssa. Söin päälle vielä pullaa ja leipää kahvin kera, jotta energia hiukan tasoittuisi eikä vain tekisi piikkiä sokereiden muodossa. Kahviossa istuskelu paitsi kangisti, niin myös paransi fiilistä. Jäykin jaloin jatkoin ladulle kiertämään lounasaikaan saakka.  

Vaikka nautinkin suunnattomasti hiihdosta, niin liika on liikaa. Tauot seurasivat toinen toistaan ja samalla  niiden pituus alkoi kasvaa. Oli vaikeaa motivoida itseään takaisin ladulle, kun oli ensin istuskellut lämpimässä hallissa. En uskaltanut käydä pitkälleni, sillä sähköt olisivat saattaneet sammua miehestä saman tien. Pumppi oli hoitanut meidän soolo-sarjalaisten huoltoa ansiokkaasti ja vaikeiden hetkien tultua, eväskylmälaukun kylkeen alkoi ilmestyä terveisiä kotoa. Selvisi, että Pumppi oli etukäteen hommannut kuvia, joilla piristää ja motivoida väsyneitä hiihtäjiä. Juuri tuolla hetkellä huolto onnistui erinomaisesti toimissaan. Viimeiset tunnit olivat taistelua. Fyysisesti olin hiihtokunnossa, mutta henkinen väsyminen alkoi tehdä tehtäväänsä. Varmistin jäljessäni olevan kierrokset ja laskin jäljellä olevaan aikaa. Kävin hiihtämässä viime vuoden tulokseni täyteen (251km) ja päädyin hiihtämään vielä viisi kierrosta päälle, jolloin tuloksekseni muodostui 270 kilometriä. Eroa jäljessä tulevaan oli sen verran reilusti, että uskalsin lopettaa hiihtämiseni 23 tunnin kohdalla. Urheiluhalliin ja suihkuun siirtyi väsynyt mies. Juuri tuolla hetkellä en tuntenut itseäni tolkun mieheksi.

Viime vuonna olin tyytyväinen ja yllättynyt omaan tulokseeni. Nyt onnistuin vielä hiukan parantamaankin tulosta. Ensi vuonna... niin, ensi vuonna minä harjoittelen jo hyvissä ajoin ja teen parhaani valmistautuessa. Lupaan, etten liho enää kymmentä kiloa vuodessa, koska massa ei näemmä automaattisesti muutukaan voimaksi. Jos jostain syystä harjoittelu jääkin vähäiseksi tai kokonaan väliin, niin ainahan treenaamattomuutta voi kompensoida uusilla suksilla :)