torstai 26. syyskuuta 2019

1. Nuuksio Backyard Ultra 2019

”Mahdotonta ”, sanoi ylpeys.
”Uhkarohkeaa”,sanoi kokemus.
”Hyödytöntä”, sanoi järki. 
”Onnistut varmasti”, kuiskasi sydän. 
Innostuin tapahtumasta heti ensimmäisistä mainoksista lähtien ja ilmoittauduin kisaan ensimmäisten joukossa. Laskin palautumisajan Espanjan 24h MM-rogasta olevan riittävä ja kasituntinen SM-rogan yhteydessä olisi vain peruskauraa. Valmistautumisen voi sanoa olleen hyvinkin tyypillinen. Vaimon kyseltyä ”eikö juoksukilpailuun kannattaisi harjoitella juoksua?”, minä vain kohauttelin hartioitani ja söin jäätelöä sohvalla. Edellinen viikko kului koulussa istuen ja alustava viikko tanskalaisen kollegan kanssa demoissa ympäri Suomea. Pitkien päivällisten värittämän viikon aikana, kävin pienellä hölkällä vain keskiviikkona Seinäjoella. Tanskalaisten kanssa iltajuomat ovat kovin olut voittoisia, mutta yritin rauhoittaa keskiviikon tankkaukselle. Onnistuin kaiken hyvän lisäksi saamaan kurkun karheaksi hotellin ilmastoinnin kanssa. Yleensä tällaistä ei satu, joten yhdistin ongelman mielessäni jännitykseen. 
Suunnitelma juoksuun oli yksinkertainen: matka, jonka tulisin juoksemaan olisi 6,7 kilometriä. En asettaisi muita tavoitteita ajan tai matkan suhteen. Yksi kierros kerrallaan ajateltuna, urakka tuntui paljon kohtuullisemmalta. Jalalla tehtyä liikettä oli kertynyt ennen kisaa vain 1100 kilometriä ja se piti sisällään kaiken kävelystä suunnistukseen. Doc lupautui huoltajaksi, joten saatoin keskittyä suoritukseen rauhallisin mielin. Huoltoalueelle kasailtiin homman helpottamiseksi isohko teltta, pöytä ja 140cm leveä ilmapatja. Unentuloon en kuitenkaan etukäteen uskonut. Kavereiksi telttaan saatiin kovakuntoiset ja sitkeäksi tiedetyt Elwood ja atoivanen. Samban avohoito-osasto oli valmis tohtorin huollettavaksi. 
Ensimmäinen startti oli kuudelta perjantai-iltana ja ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua. Paikalle oli saapunut median edustajia aina YLE-urheilua myöten. Vaikka päivällä satoikin rajusti, niin nyt saatiin nauttia auringonpaisteesta. Päivä- eli polkureitti ennätettiin kiertää kahdesti, ennen kuin siirryttiin käyttämään yö-/tiereittiä. Tunnustelevan ensimmäisen kierroksen (51:57) jälkeen matka polulla kulki mukavasti jalkojen lämmettyä (toinen kierros (50:26). YLE Areenan lähetykseenkin oli tarttunut kuvaa kulkukauppiaan kevyestä askelluksesta sekä virheettömästä tekniikasta. Ylämäet käveltiin alusta lähtien suosiolla. Oli turha rasittaa jalkaa tarpeettomalla ylämäkien juoksemisella. Vaikka tulevat kierrokset jännittivät, niin samalla mieli oli rauhallinen: juoksisin vain ja ainoastaan itselleni, 6,7km kerrallaan. Kyllähän minä tämän osaan. Olisi tulos mikä tahansa, niin se olisi minun itseni juoksema ja siihen olisin tyytyväinen. 
Yöreitti oli helpompi ja nopeampi edetä. Vaihdoin alussa käyttämäni Salomon Slab Ultra tossut sileän Asics Nimbuksiin. Onneksi olin varautunut kunnollisella otsalampulla, sillä yöreitti oli osittain valaisematon. Valaisemattomalla osuudella oli myös muutama juurakko noussut ylös ja näissä nähtiin kaatumisia. Ultraajan askel on matala. Reittimerkinnöistä on pakko antaa kiitosta, sillä oikealta reitiltä oli mahdotonta eksyä, jos vain piti silmänsä auki. Siirtyminen helpommalle reitille mahdollisti ryhmässä juoksun ja seurustelun. Oli hauska huomata, että alun ”ruuhkan” tasoituttua, oli samassa ryhmässä kuin edellisilläkin kierroksilla ja juttu jatkui siitä mihin oli jääty. Juttujen taso ei kuitenkaan noussut matkan edetessä. Tietäjät tietää.
Pimeästä ajasta ei jäänyt paljon kerrottavaa. Yksitoikkoista reittiä kierros toisensa jälkeen. Hölkkäilimme paljon ryhmänä. Kääntöpaikalla kevyt kosketus merkkipaaluun ja väliaika, jolloin oli helppo arvioida kierroksen kestoa. Mennessä arvailtiin kohtaa, jossa kärki tulisi vastaan ja paluumatkalla arvailtiin häntäpään ennättämistä aikarajan puitteissa kierrokselta. Doc hoiti eväät niin, ettei minun tarvinnut kuin saada tarjotut energiat alas. Osa energiasta tuli High5 2:1 urheilujuoman kautta ja osa geeleinä. Olin itse varannut hirmu määrän makeaa matkaan, mutta yllättäin sokeri ei maistunutkaan, eikä Doc sitä liiemmälti tyrkyttänytkään. Kisanaikainen syöminen meni järjestäjien kasvissosekeitolla, pizzalla ja oman huoltopöydän geeleillä. En kantanut kierroksella mitään ylimääräistä, vaan kaikki tankkaus hoidettiin lähtö-/maalialueella. Nestettä meni tasaisesti noin puolilitraa per kierros. 
”En ole tullunna tänne minä oppimaan, olen tullut tänne syömään ja juomaan” -Jaakko Teppo
Puolen yön jälkeen yritin ottaa pienet nokoset huollossa. Uni ei tullut silmään, mutta pitkällään olo rentoutti lihaksia. Energia upposi hyvin, eikä mahan kanssa ollut ongelmia. Doc kävi hotellilla ottamassa pienet unet ja teki minulle valmiiksi juomat sekä geelit kierrosten välille. Selkeää ja helppoa. Olin aluksi ottanut muutaman nopeamman kierroksen Epäurheilijan kanssa, mutta aamuyötä kohden annoin vauhdin tasaantua helpoksi. Treenaamattomuus alkoi tuntua jalkojen lihaksiston väsymisenä. Oli mukava jutella, mutta mukava oli olla myös omissa ajatuksissaan pimeyden keskellä. Jostakin syystä nautin erityisesti pimeällä liikkumisesta. Yö tuntui enemmänkin kierrosten kerryttämiseltä ja ajan tappamiselta. Siirtyminen aamulla vaativammalle polkukierrokselle aloittaisi vasta myöhästymiset maalista ja keskeytykset. 
Yön pimeyden vaihduttua aamun sarastukseen, paitsi väsytti oli myös toiveikkuutta ilmassa. Päästäisiin taas nauttimaan Nuuksion poluista ja kauniista maisemista. Aamun ensimmäisellä polkukierroksella katsottiin neljä väliaikapistettä, jolloin väsyneenä olisi helpompi peilata vauhdin riittävyyttä. Askel ei ollut enää kevyt, mutta polkuhölkästä kykenin kuitenkin nauttimaan. Porukkaa putosi pois joka kierroksella. Varsinkin satasen täyttyessä, monen tavoite tuntui täyttyneen. Olin vielä suhteellisen hyvissä voimissa, energia meni alas ja mitään mahdotonta kiirettä ei reitiltä pois ollut. Otin suolatabun kramppeja vastaan ja Doc suihkutti magnesiumsuihketta pohkeisiin ja reisiin. Ultrakisoissa ylpeys on laitettava taka-alalle, kun kompressiotrikoot nilkoissa annoin kaverin levittää suihketta jalkoihin. Aamuseitsemältä lähteneen startin jouduin vetämään puolivälistä hampaat irvessä, kun maha osoitti merkkejä toiminnastaan. Ehdin kuin ehdinkin maaliin ja samalla vauhdilla posliinille. 
Porukan pienentyessä, myös samanvauhtiset kaverit vähenivät. Onneksi vauhti kohtasi Sarvijoen Eka Vekaran kanssa, sillä pari viimeistä kierrosta alkoivat olla hankalia. Eka tsemppasi ja jututti matkalla. Loppukierroksella jäin aina hiukan, kun ajoitin puskassa käynnin polulla niin, ettei huoltoaikaa kulunut maalissa. Viimeisellä täydellä kierroksella jäin Ekan vauhdista ja huutelin hänelle aikaa olevan niin, että ennätän kyllä maaliin. Fiilikset menivät vuoristorataa ja askel heitti. Huimasi. Pelästyin vointiani, mutta päätin lähteä vielä seuraavalle kierrokselle, sillä tällaisessa kisassa vointi voi vaihtua hyvinkin nopeasti. Doc tarjoili normaaligeelin lisäksi kofeiinillisen geelin. Tsemppaus lähtöalueella oli huikeaa. Jälkikäteen kuulin polkupyörän lähteneen perään varmistamaan, että selviän polulle. Polulle selvisinkin ja avokallio-osuudelle asti, missä jouduin istahtamaan kivelle ja roikuttamaan päätäni alaspäin. Olo ei korjaantunut ja laskin jäljellä olevaa aikaa. Vauhdillani menisi liki puolisentoista tuntia ehtiä maaliin, joten keskeytys olisi joka tapauksessa edessä. Doc oli laittanut minulle tälle kierrokselle vyölaukun ja puhelimen matkaan. Soitin aikomuksestani keskeyttää ja kävellä takaisin. Maaliin raahautui väsynyt mies. Saatuani kuivan paidan päälle, siirryin makuupussiin ja nukuin saman tien pari tuntia väsymystäni pois. 
Vauriot jäivät vähäisiksi ja lähinnä henkisiksi. Halua olisi ollut jatkaa pidempäänkin, sillä kuka tahansa jaksaa hölkätä 6,7 kilometrin lenkin tunnissa. Tällä kertaa noita täysiä kierroksia kertyi yhteensä 18 ennen kuin raja tuli vastaan. Kovassa porukassa tulos oikeutti 9. sijaan, jota voidaan pitää kohtuullisena laiskanpulskealle kulkukauppiaalle. Enemmän pitäisi olla intoa tehdä jalkalenkkiä, jos aikoo juoksukilpailuissa menestyä. Kisanjälkeisellä viikolla on kovin mietityttänyt, mitä olisin voinut tehdä toisin. Olisiko energiaa pitänyt mennä vielä enemmän? Entä juomaa? Jouduin kuitenkin joka kierroksella käymään puskassa juomien tullessa läpi, joten kuvittelisin juomisen olleen riittävää. Edeltävä viikko reissaamisineen ei ollut optimaalista valmistautumista, mutta ei mitään poikkeuksellistakaan työni luonteen huomioiden. Päällimmäisenä fiiliksenä on jalkojen loppuminen liian vähäisen juoksutreenin takia. Koska olin jo rikkonut aiemman pisimmän lenkin pituuden, niin olinko alitajuntaisesti tulokseen tyytyväinen? Kesken kisan ei tuollaista hyvänolon tunnetta saisi päästää tulemaan. 
Ensimmäinen Nuuksio Backyard Ultra on siis takana ja tulokset nähtävissä. Pari viikkoa on ponnistuksesta kulunut ja päällimmäisenä fiiliksenä kiitollisuus järjestelyorganisaatiota sekä muita mukana olleita kohtaan. EnduranSere / Doc teki huikean hyvää työtä kisan aikana huollossa, unohtamatta sparrausta valmennuspuolella. Kovat ovat kovia!
#ultrajuoksu # nuuksiobackyardultra #nbu #polkujuoksu #trailrunningfi




tiistai 25. kesäkuuta 2019

Sasta 64 Wild, Nurmes

Vieraanvaraisuutta on kahdenlaista: normaalia ja itäsuomalaista. Pääsimme nauttimaan tuosta pohjoiskarjalaisesta vieraanvaraisuudesta Minkiönkylän Mahdin kanssa, kolmipäiväisen Sasta 64 Wild-tapahtuman aikana. 

Sasta 64 Wild-erämaavaellus on kuin järjestäjänsä Dakota flanellipaita: Rento ja tyylikäs, grammoja ei viilata, mutta kaikkeen pystyy luottamaan sataprosenttisesti. Heti saavuttaessa tunsi itsensä tervetulleeksi, opastus kävi mutkattomasti ja oli helppo keskittyä olennaiseen: luontokokemukseen sekä rentoutumiseen. Ajoimme siis torstai-iltapäivänä Hyvärilään ja pikaisen saunan jälkeen olikin aika siirtyä yöunille. Majoitteeksi oli valikoitunut Minkiönkylän Mahdin Halti Laavu Pro, joka tarjosi ruhtinaalliset tilat sekä hyvän suojan ötököitä vastaan. Sateen sattuessa, laavun lippa olisi antanut tarvittavaa suojaa ruokaa laitettaessa. 

Perjantain aamutoimet sujuivat nopeasti. Keiteltiin vettä puuroa varten ja tietenkin kahvia, sekä tehtiin varusteisiin viimeiset säädöt. Linja-automatka lähtöpisteelle kului rattoisasti jutustellen ja kuunnellen ratamestarin ohjeita. Muutamien ryhmäkuvien jälkeen päästiin siirtymään kohti karttaan merkittyä lähtöpistettä. Meno pitkospuilla oli verkkaista, eikä luontainen askel tahtonut osua rytmiin. Lähtöpisteellä MiMa ehdottikin nopeaa jatkamista ja radikaalia oikaisua suon ylitse, kohti ensimmäistä rastipistettä. Olin menomatkalla ostanut uudet Salomon Slab Ultra maastojuoksukengät ja nyt ne saivat todellisen kasteensa. Välillä jalka upposi enemmän, välillä vähemmän. Kartta oli selkeä ja suunnistaminen helppoa. Keulassa edennyt MiMa ehti nähdä piiloon pakenevan kyyn ja jatkossa maastoa tulikin tarkkailtua paremmin. Ennen ensimmäistä rasti-/vesipistettä ehdittiin kääntymään hiukan liikaa itään. Kivelle saavuttiinkin tien kautta koukaten ”takaovesta”. Rastikivi muodosti pienen luolan, jossa desantit olivat pitäneet sodan aikana majaansa. Oli mukava kuulla paikan historiaa pieninä tarinoina matkan varrella.

Kakkosrastille oli vain lyhyt tiesiirtymä ja käytimme matkalla pienemmät polut hyödyksi, välttääksemme pelkkää soratiellä liikkumista. Vettä ei rastilla tarvinnut ottaa juomarakkoon lisää, mutta joimme muutaman mukillisen janoomme. Lämmin keli sai hikoilemaan ja nestettä joutui hörppimään koko ajan pienissä erissä. Liike oli mukavan helppoa ja nautimme matkanteosta. Pidimme pienen tauon kalliolla ja kaivoimme rinkasta eväslakritsat. Aurinko lämmitti matkalaisia. Kuulimme kauempaa pari rasahdusta, aivan kuin joku olisi astunut kuivien risujen päälle. Matkaa jatkettuamme, vilkaisin alas suolle ja näin suden kulkevan samaan suuntaan puiden välissä. Ennen kuin sain MiMan havahtumaan ajatuksistaan ja tähystämään suolle, peto oli jo kadonnut. Tulimme siihen tulokseen, että kyseessä oli yksittäinen eläin, joka ei ollut havainnut meitä ylhäältä kallioilta. Kuljimme muutenkin kuin vanha aviopari: kevyellä askeleella ja vaiti. Tuo nopeasti ohi mennyt hetki kruunasi koko vaelluksen. 

Suunnistus erämaassa tarjosi sopivasti haasteita. Pidimme huolellisesti oikean suunnan ja rogaining-kisoista totutun tavan mukaisesti, keskustelimme sijainnista määräajoin. Ei kannata olettaa, että toinen tietää sijainnin, vaan varmistaa yhteisymmärrys paikasta. Samalla tavalla huolehdimme myös kaverin energian ja nesteen saannista. Jos kaveri väsähtää, niin se vaikuttaa myös suoraan omaan tekemiseen. Lisärastiksi merkitty kolmiomittaustorni tai oikeastaan sen jäänteet, löytyivät mäen päältä. Emme jääneet tarkemmin paikkaa tutkimaan, vaan jatkoimme saman tien matkaa. Vain muutaman kymmenen metrin jälkeen parahdin ja Minkiönkylän Mahti otti nopeita tanhuaskeleita sivuun. Noin metrin pituinen, musta kyy oli tullut yllätetyksi ja luikerteli vauhdilla kivenkoloon piiloonsa. Onneksi lähempi kontakti jäi tälläkin kertaa kyyn hampaiden ulottumattomiin. Vaikka päivän vauhti oli ollut normaalia verkkaisempaa, niin raskas reppu sai tuntemaan itsensä väsyneeksi. Järjestäjät valmistelivat leiripaikkaa, kun saavuimme järven rantaan. He olivat silminnähden hämmästyneitä, että olimme jo tuossa vaiheessa perillä. 

Pääsimme siis valitsemaan ensimmäisenä laavullemme paikan. Samalla kun ihailimme järvinäköalaa, valmistimme ruokaa ja tietenkin jälkiruoaksi kahvia avecilla. Mukaan varattu pieni ”lääkinnällisiin tarkoituksiin” varattu konjakki täydensi uudesta Kupilka-kuksasta nautitun pannukahvin.  Oli hieno fiilis vaelluspäivästä ja nautimme täysin rinnoin iltapäivän toimettomuudesta. Rannasta löytyi paikka, josta oli helppo pulahtaa järveen pesulle. Illalla pääsimme nuotioseminaarissa kuulemaan Anton Kallandin huippumielenkiintoista esitystä omasta luontosuhteestaan sekä tavastaan liikkua kevyin varustein luonnossa. Retkeillä voi hyvinkin niukalla varustuksella, jos se on loppuun saakka mietitty. Nuotiomakkaroiden jälkeen oli mukava käydä yöpuulle. 

Lauantaiaamuna pyrimme pääsemään liikkeelle hiukan ennen pääryhmää. Lähdimme heti alusta tekemään omaa reitinvalintaa hyppimällä järven rannassa kiveltä kivelle. Lämpötila oli jo aamusta helteinen ja hiki kasteli nuorisourheilijoiden paidanselät. Hiljaisissa järvimaisemissa oli rentouttavaa kulkea. Kärsin perjantaina päänsärystä ja epäilin sen johtuneen liian pienestä nesteytyksestä päivän aikana. Nyt juotavaa tulikin nautittua  runsaammin. Rastipiste oli helppo ja jatkoimme samalla vauhdilla kohti vedenylitystä. Kapea salmi ei tarjonnut kiviä vedenpinnan yläpuolella, vaan jouduimme menemään veteen. MiMa otti ensimmäisen yrityksen ja päätyi kastumaan rintaa myöten. Päätin valita eri kohdan ja otin samalla tukea puunkarahkasta. Vesi tuntui aluksi kylmältä, mutta ylitse pääsin vain napaan saakka kastuneena. Emme nähneet tarpeelliseksi riisua vaatteita tai kenkiä, koska lämmin päivä kuivasi nopeasti kulkijoiden varusteet. 

Vuorossa oli kohtuullisen helppo pätkä edetä. Ennen tielle siirtymistä jouduimme tekemään pienen väistöliikkeen, kun rannassa oli asumus. Taisi olla ainoita asuttuja 
paikkoja tämän viikonlopun aikana. Luontopolkua ei ollut käytetty juurikaan ja se 
hukkuikin lähes heti kulkijoiden alta. Vaihdoimme kompassisuuntaan, mutta haparoimme hiukan mäkien kanssa. Lisärastiksi tarkoitettu paikka saattoi löytyä tai olla löytymättä. Ihan tarkkaa tietoa sijainnista ei nuorisourheilijoilla ollut. 

Uuronrotkolle saavuttaessa pidettiin pieni huoltotauko. Otimme vettä, hiukan energiaa sekä repustani suolatabletit imeytymisen tehostamiseksi. Järjestäjät olivat varanneet paikalle muurinpohjalettujen paistajan ja tottahan niitä piti maistella. Letut todettiin erinomaisiksi ja liki vesissä silmin kiiteltiin, ennen kuin jatkoimme matkaamme. Polku lähti alussa helppona ja suhteellisen leveänä liikkeelle. Vähitellen polku vaihtoi rotkon pohjalla puolta, kiiveten koko ajan jyrkentyen rotkon reunalle. Paikoitellen liikuttiin lähellä reunaa ja pääsimme nauttimaan maisemasta. Minkiönkylän Mahti kävi istumaan jyrkänteen reunalle ja yritin saada kuvaan rotkon huikean korkeuseron. Alhaalla oli avosuota sekä pieniä lampia. Sanailtiin keskenämme, miten hienoa olisi nähdä susi uudestaan. Peto ei kuitenkaan ollut halukas näyttäytymään. Laavulla pidettiin pieni kuvaustauko ja ihasteltiin maisemaa. Oltiin taas edetty kovinkin vauhdikkaasti, vaikka emme sitä yrittäneetkään. Polku kulki vuoroin ylös ja alas. Reppu alkoi painaa selässä, mutta fiilis pysyi korkealla. Kohtasimme yksittäisen retkeilijän, joka oli samalla ensimmäinen ihmishavainto matkalta. Mistään moottoritiestä ei näiden reittien osalta voinut puhua. Ennen Mujejärvelle johtavaa harjupolkua nähtiin hollantilaisten viime vuonna kasaamat kivet, jotka tunnistettiin Tikaanin tekemästä videosta.

Neulaspolku harjulla ihastutti. Olimme sopineet kulkevamme niemennokassa sijainneelle muinaiskalmistolle, ennen leiripaikalle suuntaamista. Samalla näimme järjestäjien veneen lähestyvän järvellä. Juha ja Matias toimittivat vesireittiä myöten tarvikkeita leiriin. Niemi laskeutui loivana järveen, tarjoten pitkän hiekkarannan. Oli helppo kuvitella kalmiston syntyneen sekä kauniin paikkansa, että helpon kaivettavuutensa takia. Paikoin näkyi vielä hautojen kohdilla painaumia maassa. Nautittuamme aikamme maisemista, oli aika siirtyä 
leiripaikalle. Saavuttuamme sinne, järjestäjät olivat juuri lähdössä veneellä hakemaan toista kuormaa. Huutelimme perään, voisimmeko mitenkään auttaa ja saimme luvan pystyttää telttasaunan järven rantaan valmiiksi. Saunatalkoissa tuli sen verran hiki ja nälkä, että päädyimme uimaan ja valmistamaan lounasta. Päälle nautittiin pannukahvit ja ohuet siivut konjakkia, joka sai muutenkin hyvän fiiliksen kohoamaan entisestään. Kovasti kiiteltiin taas järjestäjiä, aurinkoista keliä, hienoja maisemia sekä tietenkin itseämme, kun olimme matkaan älynneet lähteä.

Muitakin alkoi leiriin hiljalleen saapua. Oli mukavaa oleskella jouten, välillä keitellä kahvia tai kaivaa eväsmakeisia repusta. Illalla oli nuotioseminaarin vuoro. Mika Kalakoski esitteli erilaisia tulentekotapoja. Taas oli mukava huomata, miten monella tavalla retkeilyä voi harrastaa. Kun toineen nauttii askeettisuudesta, niin toiselle retken kohokohta on tulien tekeminen. Avotulella ja nuotioon tuijottelulla onkin maaginen vaikutus. Harva asia saa niin ajatukset pois arkisista asioista. Ennen yöpuulle siirtymistä, teimme vielä viimeisiä valmisteluja aamun lähtöä varten. Kysyimme järjestäjiltä mielipiteen ajatuksellemme ylittää järvi uimalla rinkkalautan kanssa. Oma järki kuitenkin puuttui peliin, emmekä halunneet ottaa sitä riskiä, että muut joutuisivat odottamaan meidän takiamme. Järjestäjät ilmoittivat lossaavansa veneellä porukkaa järven toiselle puolelle aikaa säästääksensä. Päätimme kuitenkin kiertää järvenrannassa kulkevaa polkua pitkin. Saimme tähän siunauksen, koska vauhtimme oli koko viikonlopun ajan ollut vähintäänkin riittävää. 

Aamulla suuntasimme suon ylitse, järveä kiertävälle polulle. Samalla kun päätepiste lähestyi, tuli mieleen haikeus reissun loppumisesta. Nautittiin vielä aurinkoisesta ja helteisestä kelistä. Harmittelimme ääneen Metsähallituksen suunnitelmia purkaa Mujejärven rannasta laavuja, koska rahaa hoitoon ei ole. Reittien vaikea saavutettavuus ei tee näistä varsinaisia perhematkailuun soveltuvia, mutta erämainen maisema palkitsee tottuneemmat kulkijat. Kukonsärkkä ja Hiltuskangas tarjosi korkeuseroja että huikeita maisemia. Harjulta oli näkymä kummallekin puolelle: vasemmalla Kukonlampi ja oikealla avosuo sekä leveä puro. Mietiskeltiin niitä voimia, jotka olivat muokanneet maisemaa jääkauden vetäydyttyä. Aikaa olisi ollut pidempäänkin lenkkiin, mutta polku Hahtosenniemeen oli kaatuneiden puiden muodostama luonnon esterata. Suurin innostus oli jo takana ja päädyimmekin jatkamaan kokoontumispaikkana toimineelle laavulle. Ennätimme taukopaikalle juuri sopivasti ennen pientä ukkoskuuroa ja pystytimme laavun vielä kerran antamaan suojaa. Evästystä, uintia, seurustelua ja geokätköilyä, näitä kaikkea ennätettiin harrastaa paluukyytiä odotellessa. Ennen bussiin nousemista oli vielä hetki yhteiskuville sekä Sasta 64 Wild-kangasmerkeille. Hyvärilässä saunanlauteille kiipesi tyytyväisiä ihmisiä.

Entä saatiinko reissusta sitä, mitä lähdettiin hakemaan? Kyllä! Irtiotto arjesta ja tauko erilaisten viestimien aiheuttamasta orjuudesta. Joukossa oli helppo viihtyä ja järjestelyt toimivat. Järjestäjien halu tehdä hyvä tapahtuma näkyi joka käänteessä. Iso suosittelu tapahtumalle!

#Sastaclothing #64wild #Sasta #vaellus #Nurmes #Hyvärilä #Kupilka









tiistai 11. syyskuuta 2018

Kaksi vuotta ihmiselämästä

Kaksi vuotta. Kaksi vuotta ihmiselämästä on pitkä aika. Tuo aika kului työuupumuksesta toipumiseen, sekä hyväksymiseen itseni sellaisena kuin olen. Miten tähän tilanteeseen päädyttiin ja ennen kaikkea, miten siitä selviydyttiin?
Olin jo pidempään tuntenut itseni kovin väsyneeksi, eikä palautuminen viikonloppuna tai vapailla enää onnistunut. Uni oli katkonaista ja aamuyöstä pienimmätkin murheet saavuttivat valtavat mittasuhteet. En kyennyt keskittymään oikein mihinkään, saatikka sitten viemään asioita loppuun saakka. Tunsin riittämättömyyden tunnetta niin työssä kuin kotonakin. Ilmeisesti alitajuisesti ymmärsin pahenevan tilanteeni, koska jo alkukesästä tviittasin näin:

Suomessa loppuisi masennuslääkkeiden myynti, jos lähiluonnon arvo ymmärrettäisiin #luonto #hiljaisuus #retki


Neljä kuukautta tuota tviittiä myöhemmin, istuin autossani lääkärikeskuksen parkkipaikalla ja luin yhä uudelleen ja uudelleen diagnoosia F32.2 ja Z73.0, työuupumus ja vaikea-asteinen masennus. Tunsin maailman romahtavan täysin. Miten selviäisin tästä kaikesta häpeästä? Entä mitä vaikutuksia sairastumisellani olisi perheelle tai toimeentulolle? Kaiken hyvän lisäksi lääkäri oli kirjoittanut minulle reseptin nukahtamislääkkeistä ja masennuslääkkeistä vuodeksi. Voin rehellisesti sanoa olleeni todella masentunut tuossa hetkessä. Kotona kävin keskusteluja vaimon kanssa, soittelin lähimmät yhteistyökumppanit ja kaverit lävitse. Viesti oli joka suunnasta sama: ”Et sinä Mika masentunut ole, mutta olemme ihmetelleet tahtia, jota olet jaksanut vetää viimeiset vuodet. Ole kerrankin itsekäs, ota itsellesi aikaa ja lepää kunnolla”. Ruotsalainen esimieheni yllätti tiedolla, ettei työnantaja tarvinnut sairauslomatodistusta, vaan he maksoivat täyttä palkkaa poissaoloni ajalta ja sain levätä tarpeelliseksi katsomani ajan. Esimieheni sanoi minun tehneen nuo tunnit moneen kertaan sisään, mutta välimatkasta johtuen, hän ei kyennyt hillitsemään tai johtamaan menoani paremmin. Jouduin myöntämään toimineeni hänen ohjeidensa vastaisesti ja laiminlyöneeni esimerkiksi perjantain konttoripäivät matkustamisen kustannuksella.
Päätimme vaimoni kanssa, etten aloittaisi masennuslääkitystä. Lääkehoito ja sen vaikutukset mietityttivät. Suunnittelimme tekeväni jaksamiseni mukaan asioita, joista sain voimia tai jotka tuottivat iloa. Aktiivisena liikkujana oli hirveää huomata, ettei keho pystynytkään lunastamaan niitä lupauksia, joita pää antoi. Jouduin opettelemaan uuden tavan liikkumaan ilman kelloa ja sykemittausta. Suorittaminen oli pakko unohtaa. Parissa viikossa sain käännettyä unirytmiä oikeaan suuntaan. Heräsin edelleen öisin, mutta nyt sain uudelleen unen päästä kiinni. Aamulla heräsin laittamaan pojat kouluun ja palasin sänkyyn joko nukkumaan tai lukemaan. Yksi rutiini oli pyykinpesukoneen täyttäminen ja käyntiin laittaminen. Pyykkien ripustaminen antoi hyvän fiiliksen: minähän osaan ja minusta on hyötyä. Värikkäät vaatekappaleet asettuivat niin kauniisti kuivaustelineelle, että välillä piti istahtaa alas niitä ihastelemaan. Kotona pojat, silloin 10 ja 8v., kyselivät milloin pöpivapaani loppuisi. Oli kuulemma mukavaa, kun isä oli aamulla kotona ja iltapäivällä vastassa koulun jälkeen. Myös poikien kanssa tuli touhuttua enemmän. Hyvä keskusteluyhteys ja yhdessäolo toivat varmuutta omaan olemukseen.
Päivisin kävelin kiireettömiä lenkkejä yksin. Liesjärven kansallispuiston ja Torronsuon polut tulivat tutuiksi. Saatoin pitkiä aikoja vain istua järven rannassa tai suon reunassa kuuntelemassa hiljaisuutta. Välillä itketti, enkä edes tiennyt sille erityistä syytä. Usein pakkasin reppuun retkikeittimen ja kahvipannun. Kiireetön kokkaileminen luonnossa rauhoitti. Toisinaan erämaalammen rantakivellä istuessani mieleen hiipi ajatus, että muutama askel veteen ja kaikki tuska jäisi taakse. Reaktio ajatukseen oli aina naurahdus ja pään pudistus: ette te minusta noin vain pääse. Vedenpinnan tuijottelun lisäksi nuotio rauhoitti. Voisinkin kirjoittaa oppaan rouheasti otsikoituna: ”Työuupumuksen hoito avotulella”. Tein kotipihallekin nuotiopaikan ja käytin kesäaikaan tulisijaa ruoanlaitossa. Kiehisten veistely ja tulenteko tuluksilla voimaannutti. Sain hyvänolon tunteita näistä pienistä onnistumisista. 
Vähitellen unen määrän kasvaessa maailmakin muuttui valoisammaksi ja ajatukset positiivisemmiksi. Alakuloisuus oli enää vain satunnainen vieras. Pystyin puhumaan tilanteestani vaimolleni sekä kahdelle hyvälle miespuoliselle ystävälleni. Kaverit antoivat tarvittaessa tilaa, mutta myös houkuttelivat lenkille tai kävelylle mukaansa. Saatoimme puhua paljonkin tai toisinaan emme puhuneet juuri lainkaan. Jo tieto siitä, että oli mahdollisuus puhua, helpotti oloa.
Työhön palailin hiljalleen kolmen kuukauden päästä diagnoosista. Aluksi tein töitä vain kotikonttorista ja paria päivää kerrallaan. Puhelin oli päällä vain työaikana. Sähköposteihin en vastaillut enää illalla. Esimieheni kanssa sovittiin keskittymisestä pienempään alueeseen. Samalla saatiin hyviä asioita tehtyä tehokkaammin ja ajantuhlareita vähennettyä. Työhön paluu ja toipuminen ei mennyt aina samaa tahtia, vaan välillä jouduin ottamaan aikalisää töiden kanssa. Pienin askelin asiat alkoivat järjestyä. 
Ennalleen en mielestäni ole tullut, vaan olen kokemusta rikkaampi ja paljon viisaampi. Nyt osaan asettaa rajani paremmin ja tiukoissa paikoissa mieluummin jarruttelen kuin painan lisää kaasua. En salaillut uupumustani missään vaiheessa. Sain paljon palautetta ja tukea ystäväpiiriltä. Yllättävän moni on ollut samassa tilanteessa. Lääkkeetön sairastaminen ja toipuminen kuntoon, tuntuu olevan hyvin harvinaista. Muutama asia nousi elintärkeäksi toipumisprosessissa: 1. Terve itsekkyys sekä negatiivisten asioiden poissulkeminen elämästä. Aina ei ole pakko, jos ei halua tai jaksa. 2. Luonto. Hiljaisuus ja rauha. Avotuli. 3. Perheen ja ystävien tuki. Sain tarvittaessa niin tukea kuin omaa tilaakin.
Minä olen tällainen ja tällaisena hyvä.

#työuupumus #burnout #masennus #toipuminen


perjantai 21. lokakuuta 2016

Synkkä Syysunelma 2016, Marssi 100km

Pitkästä aikaa on jotain kerrottavaa blogiinkin. Kesän juoksut ovat olleet vähissä ja muodostuneet enemmän tai vähemmän pettymyksistä sekä keskeytyksistä.

Kärsittyäni koko alkuvuoden väsymyksestä, lähimuistiongelmista ja aloitekyvyttömyydestä, kävin lopultakin lääkärissä hakemassa apua vaivaan. Naiivisti kuvittelin minulla olevan jonkinlaisen tulehduksen tai muun helposti selitettävän vaivan. Sydänfilmi ja verikokeet osoittautuivat puhtaiksi, mutta diagnoosiksi tulikin pitkään pelkäämäni työuupumus, jonka kylkeen kirjoitettiin vaikea-asteinen masennus, ikään kuin kaupantekijäisenä tahi tilaajalahjana. Lääkärissä käyntipäivän voin sanoa rehellisesti olleeni vaikeasti masentunut, mutta muutama keskustelu perheen, ystävien ja yhteiskumppanien kanssa osoitti, etten täyttänyt masentuneen merkkejä. Kaikki tosin sanoivat ihmetelleensä tahtia, jota olin näinkin pitkään jaksanut. Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: sairausloma ja pitkät yöunet mahdollistivat hyvän levon ennen Synkkää Syysunelmaa. Unilääkkeet jätin pari päivää ennen tapahtumaa pois, etten nukahtaisi koleaan metsään. Masennuslääkkeitä en edes aloittanut enkä aloita, koska nyt tiedän tarvitsevani lääkkeitä enemmän perheaikaa, kavereita ja luonnonrauhaa.

Synkkään Syysunelmaan ilmoittauduimme Minkiönkylän Mahdin kanssa tällä kertaa nimellä KapteeniSolisluun jälkeenjääneet opetuslapset. Tuon "jälkeenjääneet" voi ymmärtää monellakin tavalla, mutta emme lähteneet tiimissä käsitettä sen paremmin avaamaan. Viime metreillä saimme matkaamme vielä kovakuntoisen Team DA-Groupia edustavan Pontuksen. Pontus lähti mukaan "vain hivenen painostettuna", kun lähetimme miehen sähköpostiin karttaotteet, "kehoitimme" tulostamaan koko porukalle kartat ja ilmoittautumaan marssille. Onnistuimme omasta mielestämme karttarallissa paremmin kuin kertaakaan aiemmin ja vaativampiin paikkoihin otettiin erilliset lähestymisruudut 1:8000 mittakaavalla. Muuten kartta oli Retkikartta-sovelluksesta otettu 1:25000. Lähtövalmistelut ja eväät sujuivat rutiinilla.

Lähtöpaikalla kävi jo melkoinen kuhina sinne ehdittyämme. Olin saanut neuvon varautua nokkahuilulla ja ilmeisesti Altra-aukiolla pidetyn avajaistilaisuuden performanssi sai miehen sen verran sekaisin, että hukkasin autonavaimet. Muuten avaimia ei olisi enää tarvittu ennen kotiinlähtöä, mutta mukana tuomani vesiastiat olivat vielä takaluukussa. Tällaisissa asioissa huomaa, ettei miehen ajatukset ole ihan hanskassa, kun kaikki tavarat pengottuani ja pihan haravoituani, avaimet löytyivät kaverin kassista. Lähtöön ehdittiin ajoissa ja ensimmäiset sadat metrit vedettiin taas piruuttaan ylikovaa. Hiekkatietä oli mukava hölkkäillä ja ykkösrastille meno onnistui erinomaisesti. Kärkimiehet, Pohjan Tähti sekä Hortsi Hames, tulivat jo rastilta pois päin ja heidän valoissaan oli helppo löytää oikealle paikalle. Kakkosrastille olikin jo matkaa ja ajatukset "tätäkö tämä taas on" sekä "onko vielä pitkä matka" alkoivat hiipiä mieleen. Risteykset otettiin tarkasti ja rastin suuntaan kulkeva polku löytyi helposti. Jälkikoiramme Minkiönkylän Mahti huomioi hiljattain katkenneen oksan ja taittuneen ruohon korren, joten tiesimme olevamme lähes kärjen peesissä. Kotikatsomon kauhuksi pyörähdimme muutaman tanhuaskeleen ennen rastin löytymistä. Ihan yksin tähän kansantanssiin ei tarvinnut ryhtyä, sillä paikalle oli kerääntynyt hyvinkin parikymmenpäinen, trikoisiin verhoutunut suunnistajajoukko. Rastilta poistuttiin letkassa, jossa pääsimme vaihtamaan kuulumisia kilpatoverien kanssa.

Vähitellen kartan mittakaava alkoi avautua ja tekeminen oli vahvaa. Ennen uintia olleet rastit löytyivät kivuttomasti ja melko pienillä tiekierroilla. Maasto oli mukavan kuivaa, eikä tossuja tarvinnut kastella. Ennen uintia tankkailin suklaata energioiden ylläpitämiseksi ja yritin juoma viime vuotta enemmän. Viileässä kelissä juominen unohtuu helposti ja loppumatkasta tulee ongelmia. Uintipaikka osoittautui suorastaan luksustasoiseksi. Mökin terassilla sai sonnustautua uima-asuun (ex-moottoripyöräilijänä olin varustautunut ihonvärisellä, 1-osaisella nahkapuvulla, valmiiksi puettuna vaatteiden alle) ja järveen johti laituri. Tällä kertaa ei tarvinnut jättää edes sukkia jalkaan varpaiden suojaamiseksi. Totta kai vesi oli raikasta ja pelastusliivit jääkylmät, mutta henkiin jäätiin. Kuivaamiseen olin varannut Sini-tuotteen Sieniliinan ja keittiörätti ajoikin erinomaisesti asiansa. Kevyt, imukykyinen sekä helposti kuivaksi puristettava. Kuiva aluspaita, kalsarit sekä sukat tuntuivat taivaallisen mukavalta päällä. Jopa niin mukavilta, että unohdin rasvailla jalat sekä nivuset. Hanskat tulivat tarpeeseen uinnin päälle, kun 24h hiihdossa kylmää saaneet sormet palelevat helposti.

Kello alkoi koputella puoltayötä. Pitkillä siirtymillä homma kävi yksitoikkoiseksi ja kaiken lisäksi maha pörisi vimmatusti. Olisiko uusi urheilujuoma ollut osa syy pörisemiseen, koska maha rauhoittui juoman loputtua. Hiidenkirnulta lähdettäessä ajatuksena oli ottaa mielekkäämpi maastoreitti tien sijaan, mutta mielekkyys katosi sijainnin katoamisen myötä. Lopulta päädyimme tielle, jota kuvittelimme jo aiemmin kulkeneemme. Ihmettelyn ja hämmästelyn ohessa tyhjensin rakkoani. Jatkettuamme hetken eteenpäin, ajattelin vielä tarkistaa kompassilla suunnan. Kompassia ei peukalonhangasta löytynyt, joten paluu tyhjennyspaikalle ja siellähän se kadonnut kapine piileskeli. Vähitellen siirryimme Somerniemen maastoihin ja saimme nautiskella kangasmetsän hyvästä näkyvyydestä sekä helppokulkuisuudesta. Osa tiestöstä sekä maisemista olivat tuttuja Someron Yörogaining-kisasta ja Iso-Valkeen reittiä on tullut kierrettyä perheen kanssa. Tällä kertaa makkarat ja trangialla keitetyt kahvit kuitenkin loistivat poissaolollaan. Tossut hankasivat kantapäitä ja ehdottelin, että teippailtaisiin jalkoja seuraavalla rastilla. Teippailu jäi kuitenkin väliin, kun rastilta oli kiire eteenpäin. Sama kolmen pyöräilijän ryhmä ohitteli meitä kerta toisensa jälkeen. Kaverukset joutuivat tekemään pidempiä tiekiertoja tai tunkkailemaan metsässä, kun me saimme pitää kohtuullisen tasaista vauhtia. Tytyjärven risteyksen kantorasti puhutti sijainnillaan, mutta meille rastipiste avautui muutamassa minuutissa. 

Pienimulkkulammella ylpeys kävi lankeemuksen edellä: ihan suorilla rastille ja edellä kulkeneet Resistance ja Sotanorsu seikkailulla ajettiin kiinni. Totta kai piti mennä Ilkalle huutelemaan, että "ilmeisesti pikkumulkun tavoittelu oli miehelle vierasta". Vieraisiin pöytiin huutelu palkittiin välittömästi ja rastilta poistuminen hyvällä jalalla aiheutti lammen kiertämisen ja täydellisen suuntatajun menettämisen. Yht´äkkiä lampi näkyi uudelleen, mutta väärässä suunnassa. Kartta ja kompassi olivat ihan eri paria. No, MiMa sen keksi ihan siinä viime metreillä, että ollaan pyörähdetty. Ei oltu uskoa koko juttua, mutta pakkohan se oli. Häpeissään ja nöyrällä asenteella muiden perään tavoittamaan tietä, 10 minuutin pummin saattelemana. Onneksi nyt oli taas helpompaa polkupätkää ja tossu, hiertämisen lisäksi, liikkui kohtuullisesti. Taidettiinpa sopia, että Johannislundin juomarastilla voisi teippailla jalkoja. Siinä olisi hyvin aikaa tehdä huoltoa. Ilmeisesti polkupätkä ja tiesiirtymä tultiin sen verran hyvällä vauhdilla, että varikkopysähdyskin tehtiin formulatyyliin: juomarakot/-pullot täyteen ja takaisin matkaan. Jalatkin unohtuivat teippailematta. Moottoritie ei tällä kertaa ollut kulkijoille kuuma, vaikka yön pimeimmät tunnit olivatkin jo takana päin. Rastilla 17 (Kuopan pohjalla, ison hiekkakasan vieressä) muistettiin ratamestaria lämmöllä. Alueella oli noin 82 kuoppaa ja ehkä tuplaten isoja hiekkakasoja. Alueen skannailua ja päätöntä juoksua, kunnes löysimme Pontuksen erään kuopan pohjalta kirja kädessään. Jiihaa! Näinhän se ryhmässä käy, homma toimii ja lana tasaa!

Metsätiellä päästiin vaihtamaan muutama sana Tuskalla edenneiden hurjien kanssa. Vaikka ennen supparastia olikin polkupyöräilijöiden kokoontumisajot, niin me emme harhautuneet, vaan kuljimme suoraan rastille. Sattumaako? Ei, vaan silkkaa tuuria! Kiikalan lentokenttä ohitettiin pikitietä, matkalla Kultalähteellä sijainneelle rastille. Kultalähde osoittautui nimensä veroiseksi aivan kirkkaan ja puhtaan vetensä ansiosta. Laskuojaa tuli yliteltyä parikin kertaa ennen kuin pääsimme suuntaamaan eteen päin. Rastilta lähtö tuli tehtyä hiukan huolimattomasti. Palkinnoksi huolimattomuudesta saimme tutustua avosuohon, joka onneksemme oli sen verran kohmeessa, että selvisimme liki kuivin jaloin. Polulla tehtiin suunnitelmaa rastinvälistä ja päädyimme tiekierron sijaan oikoreittiin. Minkiönkylän Mahti hoiti meidät mallikkaasti tielle ja pienellä hölkällä päästiin "ampumarata"-rastille. Poistuminen osoittautui taas rastilletuloa hankalammaksi, kun metsätie katosi alta ja suuntaa sekä sijaintia arvottiin hetken aikaa. Hyvällä liikkeellä päästiin pellon reunaan ja reunassa kulkevaa uraa myöten oikealle tielle. Fiilis nousi valoisuuden lisääntyessä ja nyt oltiin jo selvästi maalia kohti menossa. Olin hetkeksi unohtanut tossujen hiertämisen, mutta tiehölkällä kantapäät taas muistuttelivat teippaustarpeesta. Eväiden nauttiminen hoidettiin vauhdista ja suunnitelmana oli teipata jalat "seuraavalla rastilla". Jep jep, mikä mainio suunnitelma!

Weberin tehtaan kupeessa sijainnut Kiehuvalähde oli erikoinen paikka. Jyrkkien vallien reunustama uurre, jonka pohjalla kulki puro. Puro keräsi selvästi isolta alueelta valumavesiä, sillä nyt kengät pääsivät kastumaan ensimmäisen kerran. Puron ylitys saatiin sentään hoidettua kaatunutta puunrunkoa myöten. Oli aika kaivaa irtokarkkipussit repuista ja tunnelma oli liki riehakas. Keskustelu pyöri maastopyöräilyssä, ilmassa kiertäneessä korpissa, Karhunkierroksen perusmatkalla sekä siinä, että jalkoja pitäisi sopivassa välissä teipata. Päädyttiin yhteistuumin siirtämään teippaus seuraavalle rastille. Makeita metsämaisemia, niin mäntymetsää kuin risukkoakin oli tarjolla ja kaikki otettiin ilolla vastaan. Hämmästeltiin matkan taittumista helpommin kuin viime vuonna, vaikka kunnon eteen kukaan ei myöntänyt tehneensä mitään. Matkalla rastille 24 tehtiin reilu tiekierto. Ilmeisesti ukot olivat hieman tyrtyneitä matkantekoon, sillä maastoutumisen alkaessa herrasmiesten aivot eivät toimineet lainkaan. Metsän puolelle siirryttiin hiukan liian aikaisin. Kompassiin ei turhaan tuijoteltu, kun edessä aukeni helposti edettävä mönkkäriura. Yhtään ei haitannut, että ura vei väärään suuntaan ja ihan väärään mäkeen. Kun lopulta vaivauduimme keskittymään pelivälineisiimme, niin kompassi kertoi korutonta kieltään: etelä ja pohjoinen olivat muuttaneet paikkaansa keskenään. Kaiken hyvän lisäksi päädyimme selvälle uralle, joka ei todellakaan ollut karttaan merkitty tie. Onneksi tie havaittiin kulkevan kauempana ja vähitellen raaka totuus löi vasten kasvoja. Oikeaan rastimäkeen löydettyämme, jouduimme edelleen pyörimään hakutalkoissa. Lopulta oikea jyrkänne sekä kanto löytyivät ja oikea kirjansivu matkaan. Pääsimme hiljalleen siirtymään kohti ykköstietä ja ennen Lahnajärveä näimme tutut värit järven toisella puolella. Resistance sekä Sotanorsu olivat tulossa tuntumalla. Lisäsimme vauhtia ja jouduin toteamaan, ettei jalkoja enää kannattanut jäädä teippailemaan. Ehtisihän niitä sitten seuraavalla viikolla hoidella ja rakkoja puhkoa. 

Viimeiset kaksi rastia pyrittiin ottamaan tehokkaasti ilman pummeja. Hiilimäelle nousu oli selvästi laskeutumista helpompi osuus. Kävimme pariin kertaan taiteilemassa jyrkänteiden päälle, ennen kuin päädyimme ottamaan helpomman laskeutumislinjan. Nyt ei enää tarvinnut murehtia kastuvista kengistä, vaan märästä kipaistiin yli varomatta. Matkalla viimeiselle rastille oli aikaa miettiä syntyjä syviä. Lähdössä olin jopa hieman epävarma läpi pääsystä, mutta nyt fyysinen kunto tuntui kestävän eikä korvienvälikään pettänyt. Korpisuonmäelle kiivettiin ripeästi, sillä eroa takanatuleviin ei tiedetty tarkasti. Maalia kohti hölkkäiltiin hyvällä fiiliksellä. Kartanluku oli enää sivujuttu, eikä se olisi vaivatta onnistunutkaan. Jouduin uhraamaan muovitusvaiheessa kartastani lähtö/maalipaikan, jotta kontaktimuovi olisi riittänyt. Kukapa selkeitä rastinvälejä edes osaisi kaivata kartalle? Olin jäänyt muista muutaman askeleen jälkeen, mutta maaliin tultaessa siirryimme juoksemaan rinta rinnan. Hieno kokemus, hienojen miesten seurassa! Kiitos Minkiönkylän Mahti sekä Pontus / Team DA-Group. Ensi vuonna uudelleen!    

ps. Monenlaisia tapahtumia nähneenä, voin vain hämmästellä järjestäjien intoa tehdä erinomainen tapahtuma, lähes olemattomin talkoovoimin. Kiitos ja jaxuhali!     

Kuluneet eväät:

noin 3,7 litraa urheilujuomaa
1 x Valio Onni vadelma-mustikkakaurapuuro
1 x Valio Mustikkakeitto 250ml 
1 x Teho palautusjuoma
2 x Snickers Peanut butter suklaapatukka
2 x Marabou DubbelNougat -patukka
1 x Panda Salty Liquorice Fudge
1 x Panda Liquorice Fudge 
4 x BisBis -lakritsa
1 pss Ässä-mix irtokarkkeja
1 x High5 juotava geeli
1 x suolatabu ja pari-kolme siripiriä

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

YÖ-rogaining 2016 Summer Edition, Orivesi

Makaan maanantai-iltana Aalborgissa hotellin sängyllä unettomana ja ajatukset pyörivät vielä viikonlopun rogaining-retkellä. Koko kevät on ollut jaksamisen kannalta erittäin vaikeaa. Univaikeudet ja jatkuva matkustaminen eivät ole helpottaneet asiaa. Kulkukauppiaan ruokaympyrä on mustan kahvin värjäämänä pikimusta. Peruspositiivisena voin todeta, etten ole ainakaan juossut jalkoja altani treenimäärien takia, eikä painokaan ole päässyt nousemaan yli yhdeksänkymmenen.
 
Halusin ehdottomasti osallistua SE yö-rogaan, mutta tapahtuman osuttua koulunpäätöksen kanssa samaan viikonloppuun, teimme tiiminä osallistumispäätöksen vasta viime metreillä. DocS onnistui telomaan jalkansa iltarasteilla (ei pitäisi treenata, kirjoittajan huomautus), joten lähdimme matkaan Minkiönkylän Mahdin kanssa kahdestaan. Saavuimme paikalle hiukan ennen karttojenjakoa ja turhaan säätämiseen ei mennyt energiaa. Normaalin, trangialla keitetyn pasta-ateriankin korvasimme retkiruokapastalla. Reitinsuunnittelua vaikeutti runsas rastimäärä ja iso kartta, mutta vähitellen onnistuimme hahmottelemaan noin 54 kilometrin lenkin, joka onnistuessaan kerryttäisi 208 pistettä. Reittisuunnitelma lähtö-3E-7R-2Q-9J-5M-7F-2F-9C-5O-5A-2P-9B-5B-7P-9H-3K-2M-2O-3I-2A-9A-7J-3S-9G-7G-3L-5P-7A-9N-5C-7N-5S-9I-5Q-7M-3P-7O-3J-maali. Suunnitelman suurin ongelma oli se, että mahdollisten vaikeuksien ilmaantuessa loppupuolella, oikaiseminen olisi kovin hankalaa tai jopa mahdotonta. Tässä vaiheessa uskoin meidän kykenevän jopa pariin ylimääräiseen rastiin.
 
Lähdöstä pinkaisimme tuttuun tyyliin vauhdilla liikkeelle. Ensimmäisen rastin leimaus ok ja samalla vauhdilla seuraavalle. Leimausohjelma tökki, emmekä saaneet leimaa perille. Samaa viestiä kuului muidenkin tiimien suunnasta ja kaivoin tussin repun taskusta. Olin varautunut permanent-tussilla, jolla voisin tehdä muistiinpanot suoraan karttamuovin pintaan. Vaikka leimauksen kanssa olikin vaikeuksia, niin jalka tuntui kevyeltä. Pääsimme etenemään polkuja pitkin ja kartta tuntui pitävän hienosti paikkansa. Kartanlukua helpotti isokokoinen Silvan peukkukompassiin kiinnitettävä luuppi, jonka pidikkeen sain liimailtua kasaan Loppiaisrogan jäljiltä. Pakkasessa kaatuminen ei tee hyvää muoviosille. Ensimmäinen ongelmapaikka koettiin rastilla 7F, kun muut tiimit painelivat väärään mäkeen. Onneksi olin hyvin kartalla ja hereillä tilanteen kanssa. Selvisimme ainoastaan pienellä liikkeessä tehdyllä koukulla. Hämärän laskeutuessa, ennätimme ottaa vielä pari rastia ilman lamppuja, mutta 9C eteenpäin oli pakko turvautua keinovaloon. Satuimme tiheään ryteikköön ja saimme vastaamme joka ikisen kasvuasteen, mitä metsä sisällään pitää. Suunnaskulku kärsi sen verran, että teimme noin 100 metrin koukun rastinotossa, väärän kumpareen kautta. Matka eteni iloisesti rupatellessa ja taisimmepa iloita ongelmattomasta suunnistuksestakin. No...tietenkin seuraavalla rastilla (5A) piti juosta rastista ohitse ja käydä lammen vastarannalla huomaamassa oma hölmöys. Lopulta saimen leimattua rastilapun laavun seinästä. Tien ylityksen sai tehdä vain parista paikasta ja lähdimme hyvällä jalalla tavoittamaan ylityspaikkaa. Hirviaidassa sijainnut portti ihmetytti, mutta eihän me nyt tällaista selkeää paikkaa voida väärin tulkita, eihän? No, kylläpäs vaan voitiin! Pikatien toisella puolen oleva metsäautotie loppu melkein heti ja tarkempi tarkastelu osoitti meidän löytäneen jonkin karttaaan merkitsemättömän väylänpätkän. Mietimme hetken, pitäisikö palata samoja jälkiä takaisin, mutta totesimme meidän kärsivän tuosta "oikoreitistä" sen verran, ettei paluuseen ollut tarvetta. Suon ylitse rämpiessä ei paljon naurattanut, kun olisi voinut edetä kuivin jaloin tietä pitkin.
  
 
Yön pimeimmät hetket olivat lähestymässä, mutta nyt suunnistus kulki mukavasti. 9B-5B-7P-9H meni tikkana rastille. Välillä päästiin juoksemaan metsäautotiellä, mutta välillä vauhti tippui puskien läpi puskiessa. Kohti Pukalan retkeilyreittiä mennessä, laskeskelimme edettyä matkaa sekä jäljellä olevaa aikaa. Totesimme yhteen ääneen, että "tarttis tehrä jotakin". Välistä jätettiin 2A, jotta pääsimme jatkamaan nopeampaa tietä pitkin. Pukalan polkureitti toi mukavaa vaihtelua ja ehdimme rupatella enemmän, kun suunnistukseen ei tarvinnut kiinnittää niin paljon huomiota. Niemenkärki (9A) vaikutti lähettyäessä tutulta ja tajusimme rastipisteen olleen sama kuin Viitapohjan Retki-Rogainingissa 2012. Energiaa oli saatu alas harmillisen heikosti ja väsymyskin painoi. Onneksi Pukalan reitti jatkui selkeänä seuraavalle rastille (jyrkänne). Polulla tuli vastaan Palauttelijat aivan käsittämätöntä kyytiä. Kivet ja juurakot eivät hidastaneet miesten menoa lainkaan, mutta herrasmiehinä he ehtivät vaihtaa muutaman sanan väsyneempien tovereiden kanssa. Lammenrannan pitkospuilla tuli viiden nuoren naisen ryhmä vastaan ja ajatus herpaantui: vasta tunkattuamme mäen päälle, aloimme tutkiskella seuraavaa rastia ja rastipistehän oli jyrkänne lammen rannan tuntumassa. Pienen sadattelun jälkeen 180 asteen käännös ja pikamarssia alamäkeen rastille. Sovimme yhteen ääneen, että nyt hölmöilyt pois ja tarkasti seuraavat välit. Lammen rannassa olevalla nuotiopaikalla pyörimme hetkisen, kun luin rastin 9G rastimääreen ja olimmekin rastilla 3S. Muutama minuutti sinne tänne, kuka näitä jaksaa laskea?
 
 
Rastin 9G jälkeen kävimme täydentämässä juomapulloja läheisellä lähteellä. Tässä vaiheessa olisi pitänyt ehdottomasti tehdä reittimuutos ja lähteä järven pohjoisrantaa pitkin rastille 7A, mutta toteutimme orjallisesti suunnitelmaamme. Aamun alkaessa sarastaa, teimme suunnitelmaa loppureitistä ja päädyimme oikaisemaan mahdollisimman paljon, jotta ehtisimme maaliin ajoissa. Täysin uusi suunnitelma loppureitiksi oli 3L-5P-9N-5C-7N-9I-7S ja parasta mahdollista vauhtia maaliin. Reitti oli nyt selkeää vahvempaa tietä ja vuorottelimme juoksua ja kävelyä sopivassa suhteessa. Eteneminen tapahtui paljolti hiljaisuuden vallassa. Takareittä kiristeli ja päätin ottaa suolatabletin ennen kiipeämistä kumpareen (9I) päälle. Suolatabu ehti osittain sulaa suuhun, ennen kuin ehdin imaista vettä. Seuraavaksi tapahtui sarja onnettomia sattumuksia: imaistessani vettä, onnistuin vetämään suolan henkeeni. Yskiessäni suola päätyi jonnekin ihan muualle ja oksennusrefleksi ryöpsäytti juuri niellyn veden maantielle. Maha ei tyhjenä kokonaan tehdyn refluksileikkauksen takia, vaan pelkkä ruokatorvi tyhjenee. Useampi yökkäys peräkkäin sai väsyneen mahan kramppaamaan ja lopulta oksennusrefleksi helpotti vasta, kun sain niistettyä suolan sieraimestani pois. Enpä olisi uskonut tuollaisenkaan voivan tapahtua.

 
Maalia kohden jolkotellessamme tuli mieleen kuopuksen kysymys: "Isi, mikä järki on loppukirissä? Eikö olisi fiksumpaa lähteä heti alusta niin lujaa kuin pystyy?" Jaa-a...kuka näistä tietää, miten näitä kuuluu tehdä? Rastin 7S otimme siitäkin huolimatta, että tiesimme myöhästyvämme maalista. 7 pistettä olisi kuitenkin enemmän kuin rastinottoon menevä aika minuuteissa, joten pystyimme kompensoimaan tuolla leimauksella osan myöhästymisestä. Maalileimauksen jälkeen oli takki melko tyhjä. Puuttuneita leimoja sekä rastijärjestys merkittiin valmiiseen kaavakkeeseen ja suihkun kautta aamiaiselle. Järjestäjille pitää nostaa hattua, että ennakoimattomassa ja vaativassa tilanteessa he pystyivät nopeisiin korjausliikkeisiin sekä muihin toimiin. Kartta oli taas kerran erinomaista työtä ja rastit paikallaan. Jarin & ryhmän kokemus ja intohimo näkyvät hyvin järjestettyinä tapahtumina. Kiitokset siitä!
 
Reissun plussat:
+ rohkea suunnitelma
+ hyvä kartta, sekä paikkansa pitävyys että painojälki
+ laatuaika Minkiönkylän Mahdin kanssa
+ Kohtuullinen kulku vähäisistä treeneistä huolimatta
 
...ja miinukset:
- energiaa ei saanut riittävästi alas
- hutilointi rastinotossa
- yltiöpositiivinen asenne suunnittelussa
 
Kuluneet eväät:
noin 2 litraa urheilujuomaa (HartSport)
1 Onni mustikka-vadelmakaurapuuro
2 Snickers
1 Marabou DubbelNougat
4 BisBis lakua
...ja yksi suola impattuna :)

maanantai 2. toukokuuta 2016

VII Salpaus-Rogaining 12h

"Mennään suunnistus edellä ja otetaan Salpaus enemmänkin karttaharjoituksena".

Siinä alustus, jolla valmistauduttiin tähän, jo Liekkitiimille perinteeksi muodostuneeseen, keväiseen ponnistukseen. Keskenkuntoisuus ja pienet vaivat värittivät kisaan osallistumista, kun alkuvuodesta kummallekaan ei ollut päässyt kertymään juoksukilometrejä alle.

Rutiinit ennen kisaa menivät tutulla ja turvallisella tavalla: seurustelua, varusteiden tsekkausta ja pasta-ateria trangialla. Sovimme Minkiönkylän Mahdin kanssa lähtevämme pehmeillä, repun etupuolelle tulevilla pienillä pulloilla, eikä juomarakkoja otettaisi ollenkaan matkaan. MiMalla oli sentään 2x 0,75 litran pullot, kun minun piti selvitä 2 x 0,5 l pulloilla. Reittisuunnitelma (93-31-83-101-52-71-81-54-94-62-75-51-104-41-84-22-105-74-92-103-45-91-72-95-44-23-73-82-maali) muotoutui myötäpäivään kiertäväksi ja juomavettä oli tarjolla noin neljänneksen matkan jälkeen. Toinen juomapiste ei mitenkään reitillemme osunut, mutta uskoimme maastosta löytyvän juotavaksi kelpaavaa vettä. Juuri ennen starttia arvoimme vielä varustusta ja viime hetkellä kaivoimme seitinohuet Berghaus-sadetakit päällemme. Lähdössä oli yksi sälli ylioppilas lakki päässä. Hetkeksi vesisade unohtui, nauraa röhötellessä tuota pukeutumisoivallusta.

Lähtömerkistä kipaisimme muun joukon mukana liikkeelle. Alkukiihdytysten jälkeen laskeskelin, että varovainen alkuvauhti taisi taas valua sateen mukana viemäriin. Otimme ensimmäisen rastin varmasti kiinni ja saimmekin piruilla nopeampijalkaisille kumppaneille, kun he tulivat väärästä suunnasta rastille sakkolenkkinsä jälkeen. Fiilis alkoi sateesta huolimatta nousta ja ilmassa oli tekemisen meininkiä. Yksi napsu vauhdista pois antoi lisäaikaa suunnistukselle ja olimme koko ajan hyvin kartalla. Rasti toisensa jälkeen löytyi joko ihan suoriltaan tai sitten parikymmenen sekunnin tiirailun jälkeen. Rastinväliin 81-54 osuisi juomapiste ja imaisin pullot tyhjiksi. Onnistuin kääntämään hivenen kulkusuuntaa ja juomapisteen sijasta huomasimmekin olevamme matkalla rastille. Pikainen tarkastelu osoitti, että minulla oli juomaa jäljellä alle desi ja MiMalla noin puolisen litraa. Teimme päätöksen jättää juomatankkaus väliin ja jatkaa matkaa suoraan rastille. Veden riittävyyttä mietittäisiin myöhemmin ja olihan meillä mustikkakeitot mukana eli janoon ei tultaisi kuolemaan.

Selkeitä teitä hölkättiin tasaiset ja alamäet, ylämäet käveltiin. Maastossakin kävelynopeus saatiin pidettyä tasolla 6km/h. Vaikka matkalla oli meitä nopeampia tiimejä, niin aika usein rastilla pääsimme leimaamaan samaan aikaan. Iloksemme kartan luoteisnurkan notkorastit löytyivät vaivattomasti ja varma tekeminen jatkui.

"Jos mä olisin pikkulintu, niin tuohon aukean laidassa olevaan mäntyyn tekisin pesäkoloni. Huutelisin muille linnuille hävyttömiä sananmuunnoksia, mutta ei ne mitään mulle voisi. Mulla olisi koko metsän nopeimmat siivet"  - Mukana kulkenut höpöttelijä

Neljän tunnin uurastamisen jälkeen kartan pohjoisreunassa vauhti tasaantui. Taidettiinpa jotain heikkoa polkuakin ihmetellä, mutta homma kuitenkin eteni koko ajan. Kartaan merkitsemätön vahva polku ihmetytti sijainnillaan, mutta sitten moneen kertaan paikkailtu solisluu vihlaisi ja ymmärsi kyseessä olevan endurospoorin. Yritin hahmotella Päijänneajon reittiä ja sen hetkistä sijaintiamme kohdilleen. Kun matkakaveri ei kyennyt vastaankaan sanomaan, niin totesin olevani (taas kerran) oikeassa ja mysteerin olevan ratkaistu. Tauonnut sade yritti vielä palailla maisemiin, mutta jaksoi kuitenkin lopulta pudottaa isoja pisaroitaan vain hetken. Vaihdoimme muutaman sanasen tienvieren mökkiläisen kanssa ja esittelimme lajia. Tankkailimme samalla irtokarkkeja ja sokerihuuruissa unohdimme kysyä juomavettä. Rastille 22 (Uhrikivi) tullessa olikin iloinen yllätys, kun paikalle oli tuotu kanistereissa vettä. Samaan aikaan paikalle saapui selvästi urheilullisemman runkorakenteen omaavat Juntit OK:n urheilijat. Pienen sanailun jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa ja manailin kirjanpitäjän lähettämää tekstiviestiä. Yhdistyksen veroilmoitus piti jättää huhtikuun aikana ja ehtisinkö vielä näin vappuaattona allekirjoittaa ilmoituksen? Otin puhelun kirjanpitäjälle ja saimme sovittua treffit vappupäivälle. Ehkäpä verottaja ymmärtää, ettei tällaisia voi hoitaa ajoissa ja viimeisenä jättöpäivänä ihmisillä voi olla kiireitä.

Parin kilometrin etenemisen jälkeen pudotimme hölkän kävelyksi. Juntit OK tuli takaa vauhdikkaammin ja selittelimme kävelyä sillä, että halusimme antaa heille mahdollisuuden ohitukseen. Olisivat tainneet päästä ominkin avuin ohitsemme... Kumpare (105) ison jyrkänteen päällä ja vieläpä liki sähkölinjassa kiinni, olisi varmasti helppo tavoittaa. Emme saaneet kuitenkaan ojista kiinni ja kiipesimme yhtä kumparetta liian aikaisin tähystelemään rastia. Onneksi lippu näkyi kauempana ja ylimääräinen nousuhan antoi vain lisämetrejä huippuhuhtikuun nousutilastoon. Maasto näytti hetkittäin tutulta, mutta enhän minä voisi tuntea näitä Nastolan maastoja. Seuraavalle rastille edetessä totuus valkeni: Näissä maastoissahan järjestettiin R2-viesti pari vuotta sitten ja Kapteeni ehti kartoittaa melkoisen läänin Nastolalaista metsämaastoa ennen kuin juoksin ulos kartalta. Hiukan häpeillen kertoilin Minkiönkylän Mahdille tuosta tapahtumarikkaasta suunnistuksestani ja kuinka emitin purussa toimitsijat katsahtivat toisiinsa, että vieläkö ensimmäiseltä osuudelta joku tulee vaihtoon, kun samalla kuuluteltiin kisan voittajajoukkueen ankkuria maaliin. Aika touhua!

"Mä sitten tykkään liikuskellä täällä metsässä, luonnon ympäröimänä."
Ai jaa. Se tieto tulikin ihan puun takaa.
- Keskustelua 7,5 tunnin taivaltamisen jälkeen

Vauhdin pudottua jouduimme arvioimaan mahdollisuutta taivaltaa loppumatkan suunnitelma.Päädyttiin ottamaan 103, mutta jättämään 45 ja 91 välistä. Rastilla 103 (jyrkänne) kaivettiin evästä ja otsalamput valmiiksi. Yli kolmen kilometrin asfalttisiirtymä rastille 95 (jyrkänne) herätteli monenlaista keskustelua. Siinä ruodittiin niin metsänelävät kuin parisuhteetkin. Postilaatikoista tavailtiin ihmisten nimiä ja keksittiin huimia tarinoita nimien ympärille. Ihan perusjuttuja meidän tiimissä. Hämärän kääntyessä pimeydeksi, sytytimme lamput ja teimme päätöksiä lopun rasteista. Järjestys 95-44-43-21-(82)-33-maali tuntui sopivan kummallekin ja nyt piti vain keskittyä entistäkin enemmän, että hyvä suunnistuvire jatkuisi. Hiukan onnekkaastikin saimme kiinni pellon kulmasta matkalla rastille 43 (kumpare). Kuvittelin meidän olleen jo hiukan pidemmällä, mutta karttaan merkitsemätön liittymä sekoitti hetkeksi. Tossuihin tullut vesi tuntui erityisen kylmältä, kun suolla joka askeleella jalka painui märkään maastoon. Suunta piti hienosti ja rasti antautui heijastimen vilkahtaessa otsalampun valokiilassa. Aikaa oli jäljellä reilu tunti, eikä kiirettä tällä kertaa maaliin ollut. Kuntoradan polut aiheuttivat harmaita hiuksia, mutta tarkalla suunnanpidolla niistäkin selvittiin. Ritin osua rastin 21 (kumpare) jälkeen kuntoradan kaakkoisnurkkaan, josta olisi lyhyt ja helppo siirtymä rastille 82 (oja). Kuinka ollakaan, päädyimme liki urheilukeskuksen portille ja pikaisen neuvonpidon jälkeen päätimme mennä urheilukeskuksen läpi rastille 33 (suppa) ja sieltä maaliin.

Maalileimaus tapahtui ajassa 11.39.14 ja matkaa kertyi 68,1km. Nousua reitillemme osui 1398m. Tuloksesta olimme iloisesti yllättyneitä: 5. sija. Kun suurin osa kuitenkin käveltiin, oli tulos melko ennakoimatonta. Ihan kärki oli kaukana tälläkin kertaa, mutta pienellä säädöllä pronssi olisi saattanut olla otettavissa. Oli hauska huomata, että tarkalla suunnistuksella pystyi korvaamaan raskasta jalkaa. Kaiken kaikkiaan hyvä reissu ja Minkiönkylän Mahdin kanssa retkeily on aina vahvasti positiivinen asia.


Kuva: Merja Yli-Härsilä

perjantai 5. helmikuuta 2016

Tolkun miehet ladulla elikkäs Vierumäen 24h hiihto 2016

"Otit sitten sellaisen varovaisuutta halveksivan lähdön Vierumäellä"

- Isä vuoden 2015 24h hiihdon jälkeen


Tänä vuonna minulla on malttia lähteä riittävän rauhallisesti liikkeelle, hoen itselleni. Synkkä yksinpuhelu jatkuu: pidän tolkun vauhdissa ja energiat kohdallaan. Aikaa on vaikka kuinka paljon, joten tasainen vauhti on kaiken A ja O. Suunnitelma sekä itseni kanssa tekemä sopimus rikkoutui tälläkin kertaa varsin nopeasti.

Viime vuoden tulos 251km, jätti sen verran hampaankoloon, että pitihän sitä vielä lähteä kokeilemaan, olisiko minusta miestä parantamaan hiihtomatkaa. Syksyllä, ilmoittautumisen jälkeen, suunnitelma oli selvä: monipuolista treeniä myös yläkropalle ja mahdollisimman paljon hiihtokilometrejä alle. Rullahiihtolenkille vaivauduin vain kerran. Ainoaksi yläkropan treeniksi jäi pullan santsaaminen kahvipöydässä. Kelit takasivat sen, ettei hiihtokilometreillä päässyt leveilemään. Kokonaisuudessaan ennätin saamaan kasaan reilut 130 kilometriä. Ostin sentään toiset sukset viime vuotisten Karhujen kaveriksi, joten voitelupuoli ei veisi hiihdolta aikaa, kun voisin hiihtää toisella parilla toisten ollessa voideltavina. Onnistuin luomaan itselleni lisäpainetta uhoamalla paikallislehdessä rikkovani viime vuoden tuloksen ja tähtääväni 300 kilometrin matkaan. No, yleisesti tiedetty asia on, että suuri suu vaatisi kaverikseen ripeät jalat.

Hiihtoa edeltävä viikko oli kiireinen: maanantai-tiistai asiakaskäyntejä toisensa perään, Tanskan reissuun tiistai-iltana ja kotiin paluu perjantaina pikkutunneilla. Koska olin ottanut vielä perjantaiaamuksi yhden asiakaskäynnin, niin yöuni jäi viiteen ja puoleen tuntiin. Tankkaamiseen en keskittynyt yhtään, vaan toivoin normaaliravinnon riittävän. Paikkakunnalta saatiin hieno osanotto soolosarjaan, kun miestensarjoihin lähti 5 kaveria ja naisiin yksi. Pari joukkuettakin oli liikkeellä. Söimme vielä ennen kisapaikkaa Matkakeitaalla pizzat ja saavuimme pelipaikoille vain reilua tuntia ennen starttia. Aikaa oli kuitenkin riittävästi laittaa leiri pystyyn ja ehtiä ajoissa lähtöön.

Maltti, maltti, maltti... ole kerrankin tolkun mies. Toistelin lähdössä itselleni, että ota kerrankin alku riittävän rauhallisesti, mutta ruuhkan vähennyttyä, taas mentiin. Ensimmäisille tunneilla matkaa kertyi 15-17km/tunti ja päivällinenkin unohtui käydä syömässä. Hiihto kulki mukavasti ja suksi toimi. Join parin kierroksen välein mehua järjestäjien huollosta ja energiana käytin Valion Onni-kaurapuuroja sekä suklaata. Tällä kertaa oli niin paljon tuttuja mukana, ettei hiihtäminen tuntunut yksinäiseltä, vaikka yhdessä ei hiihdetykään. Puolta yötä lähestyttäessä, käväisin hallin puolella vaihtamassa kuivan aluspaidan ja evästelin palautusjuoman. Palattuani ladulle ilma oli kylmennyt sen verran, että palasin muutaman kierroksen jälkeen lisäämässä väliin vielä yhden paidan lisää. Vaikka ensimmäiset kolotukset alkoivatkin tuntua kropassa, niin nautin todella ladulla olosta. Hiihtelin helpontuntuista vauhtia ja olin pääsääntöisesti omissa ajatuksissani. Alkuyöstä jäsentelin mielessäni keskeneräisiä työasioita. Mitä lähemmäksi aamunsarastusta tultiin, sen enemmän vain kuuntelin hiljaisuutta ja lykin rauhallisesti kuokkaa. Golfkentän laidassa ulkotulet antoivat himmeää tunnelmavalaistustaan ladulle. Elämä oli juuri siinä paikassa parhaimmillaan, eivätkä maailman murheet vaivanneet hiihtäjän mieltä.

Orastava tulehdus sai vasemman kyynärpään kipuilemaan. Puutteellinen, toispuoleinen hiihtotekniikka aiheutti muutenkin ongelmia, kun vasen kantapää oli jo aiemmin mennyt tunnottomaksi ja rystynen kipuili iskutuksen tahtiin. Tällaiset pikkuongelmat olivat odotettuja ja olin kuitenkin paljon vähemmän kipeä kuin viime vuonna. Aamukuudelta kilometrejä oli koossa 165 ja nälkä alkoi kurnia vatsassa. Sinnittelin aamupalan alkuun ja söin puuroa ja leipää vatsan täyteen. Palailin nopeasti ladulle kerryttämään kilometrejä, kun valoisuus toi hommaan uutta uskoa. Olin yllättynyt siitä, miten helppoa hiihto oli suhteessa treenaamiseen tai oikeastaan treenaamattomuuteen. Pari tuntia aamiaisen jälkeen tuli ongelmia: hiihdon kuljettua tasaisesti, en muistanut ottaa energiaa riittävästi. Yhden kierroksen aikana vointi heikkeni niin, että minulla oli työ ja tuska päästä kierrokselta pois. Samalla energiavaje yhdessä kylmyyden kanssa aiheutti palelua ja horkan. Hallissa vaihdoin kuivaa ja lämmintä päälle sekä siirryin kahvioon evästämään. Ensiapuna meni viisi Muumilakritsia ja kaksi Suffelia puolen litran Pepsin kanssa. Söin päälle vielä pullaa ja leipää kahvin kera, jotta energia hiukan tasoittuisi eikä vain tekisi piikkiä sokereiden muodossa. Kahviossa istuskelu paitsi kangisti, niin myös paransi fiilistä. Jäykin jaloin jatkoin ladulle kiertämään lounasaikaan saakka.  

Vaikka nautinkin suunnattomasti hiihdosta, niin liika on liikaa. Tauot seurasivat toinen toistaan ja samalla  niiden pituus alkoi kasvaa. Oli vaikeaa motivoida itseään takaisin ladulle, kun oli ensin istuskellut lämpimässä hallissa. En uskaltanut käydä pitkälleni, sillä sähköt olisivat saattaneet sammua miehestä saman tien. Pumppi oli hoitanut meidän soolo-sarjalaisten huoltoa ansiokkaasti ja vaikeiden hetkien tultua, eväskylmälaukun kylkeen alkoi ilmestyä terveisiä kotoa. Selvisi, että Pumppi oli etukäteen hommannut kuvia, joilla piristää ja motivoida väsyneitä hiihtäjiä. Juuri tuolla hetkellä huolto onnistui erinomaisesti toimissaan. Viimeiset tunnit olivat taistelua. Fyysisesti olin hiihtokunnossa, mutta henkinen väsyminen alkoi tehdä tehtäväänsä. Varmistin jäljessäni olevan kierrokset ja laskin jäljellä olevaan aikaa. Kävin hiihtämässä viime vuoden tulokseni täyteen (251km) ja päädyin hiihtämään vielä viisi kierrosta päälle, jolloin tuloksekseni muodostui 270 kilometriä. Eroa jäljessä tulevaan oli sen verran reilusti, että uskalsin lopettaa hiihtämiseni 23 tunnin kohdalla. Urheiluhalliin ja suihkuun siirtyi väsynyt mies. Juuri tuolla hetkellä en tuntenut itseäni tolkun mieheksi.

Viime vuonna olin tyytyväinen ja yllättynyt omaan tulokseeni. Nyt onnistuin vielä hiukan parantamaankin tulosta. Ensi vuonna... niin, ensi vuonna minä harjoittelen jo hyvissä ajoin ja teen parhaani valmistautuessa. Lupaan, etten liho enää kymmentä kiloa vuodessa, koska massa ei näemmä automaattisesti muutukaan voimaksi. Jos jostain syystä harjoittelu jääkin vähäiseksi tai kokonaan väliin, niin ainahan treenaamattomuutta voi kompensoida uusilla suksilla :)