Halloween Hike 2020, 100km Kannonkoski

 

Ihmisellä pitäisi olla ainakin kaksi ystävää, joiden kanssa voi taivaltaa 100 kilometriä ilman murheita. Ai mutta mullahan on :)

 

Halloween Hike osui kalenteriin osin siksi, että perjantaina piti olla messupäivä Kokkolassa. Kokkolasta olisi ollut vain 150 kilometrin siirtymä Kannonkoskelle. Toisin kävi, sillä Covid-19 siirsi messut virtuaalisiksi ja seuraavalle viikolle. Hyväksi puoleksi voidaan laskea, että nyt päästiin koko seurueella tekemään matkaa kotoa saakka. Lähdimme sataselle Pontuksen ja Minkiönkylän Mahdin kanssa kolmistaan. Mukaan reissuun lähti myös parempi puolisko, jonka kaveri sairastui viime metreillä, mutta rohkeana (ja suunnistustaidottomana) likkana Kapteenska päätti ottaa haasteen yksin vastaan. Matkana hänellä oli 30 kilometrin kävely. 

 

Aamuherätys oli jo ennen viittä, kun lähtöpaikalla oli tarkoitus olla kuudelta. Olimme siis illalla majoittuneet jo Kannonkoskelle ja ennättäneet rekisteröitymään sekä noutamaan kartat. Kapteenska heitti meidät lähtöön, jossa otettiin pikainen lähtöselfie, ennen taipaleelle lähtöä. Suunnitelman mukaan alku edettiin rauhallisella hölkällä, jotta saataisiin hyvä lämpö päälle. Heti ensimmäiselle rastille kääntymistä pummattiin, kun kartan mittakaava ei ollut vielä ihan selkäytimessä. Samalla saatiin hetkeksi kaveriksi kovakuntoinen Anne R., joka on voittanut aiemmin mm. Kaidoaivin ultramatkan. Asiasta saatiin aikaiseksi heti vääntöä, kun MiMa väitti voittajaksi pohjoisen tyttöä ja kehtasi vielä korjata paikan oikean kirjoitusasun olevan Kaldoaivi. Kerroin puhuneeni faktaa, enkä kuuntelisi tuollaisia sivusta esitettyjä heittoja. Asiasta päädyttiin lyömään vetoa suurimmasta mahdollisesta panoksesta eli BisBis-lakupatukasta.

 

Jo ensimmäiset polkujen risteykset ja hiekommat urat antoivat suuntaa suunnistushaasteista pimeässä. Osa perjantai-iltana liikkeelle lähteneistä oli jättänyt oman urakkansa 55 kilometrin jälkeen. Syynä oli juurikin olleet suunnistusmurheet sekä jalkavaivat. Pidemmän tiesiirtymän jälkeen päästiin taas maastoon ja jalat kastuivat liki välittömästi. Kolmosrastilta lähdettäessä oli taas suunnat hukassa ja päädyimme jatkamaan 130km ja 160km retkien suuntaan. Huomasimme kuitenkin suhteellisen nopeasti virheemme ja saimme osin onnekkaastikin korjattua oikealle uralle. Tekevälle sattuu.

 

Kun pimeys vähitellen alkoi väistyä, niin tekeminenkin helpottui. Vuoroteltiin maakuntauraa myöten helppoa hölkkää ja kävelyä kohti Pyhä-Häkin kansallispuistoa. Osa urista oli sellaisessa kunnossa, että hirvitti maastopyöräilijöiden puolesta. Monin paikoin polku oli varsin teknistä ihan jalallakin kuljettuna. Yhä edelleen jaksettiin vääntää Kaldoaivin kirjoitusasusta sekä ultran voittajasta. Puuskahdin Mimalle, että pian mies väittää Kuusamossa olevan laskettelurinnealueen olevan Ruka, vaikka vaatemerkkikin sen jo kertoo kirjoitettavan kahdella koolla: Rukka. Tästä saatiin uutta vettä myllyyn ja vääntö vain kasvoi. Pyhä-Häkin kansallispuiston rajalla MiMa arvuutteli, mistä puisto nimi on tullut. Tarinassa vilahteli metsästäjä, ansahäkki sekä ansaan jäänyt karhu, joka osoittautui pyhäksi seita-karhuksi. Tarina oli niin uskottava ja mukaansa tempaava, että uskoin sen ihan täysillä. Vasta tarkistettuani faktat luontoon.fi sivustolta seuraavalla viikolla, tuli vahva epäilys vedätyksestä. Kuten MiMa itsekin totesi, paras vale sisältää ripauksen totta.

 

Pyhä-Häkin polut olivat selvästi enemmän kuljettuja, eikä suunnistuksen kanssa ollut täällä ongelmia. Ainoa pieni harhaantuminen oli lähellä rastilta B10 (keittokatos) lähtiessä. Olimme jo liikkeellä lounaan suuntaan, kun polku tuli vielä kerran tarkistettua kompassista ja todettua, että matkan pitäisikin jatkua itään. Pitkoksilla oli taas aikaa vääntää ja änkyröidä. Retken tässä vaiheessa vielä juttu luisti ja ison osan ajasta oli iloinen puheen porina menossa. Pyhä-Häkin Opastuskeskuksessa oli matkailuautoon rakennettu Anna Unelma-kahvila, josta ostettiin kinkkupiirakat taukoevääksi. Tarjolla oli myös hirvikeittoa, mutta ruoka tuntui tuossa vaiheessa liioittelulta. Samalla saatiin tankattua vedet pulloihin.

 

Kansallispuiston alueella oli useampia erittäin vanhoja ja isoja puita. Näitä ihailimme vain ohi mennessämme, emmekä jääneet lukemaan opastauluja. Joustavalla omatunnolla varustettu tiimimme jäsen kertoili puiden sekä alueen historiaa. Vähitellen pitkospuut sekä Pyhä-Häkki alkoi olla koettuna. Poika-ahon tilan lammasaitauksen kautta pääsimme suuntaamaan taas kohti pohjoista. Nyt aloimme nähdä hetkittäin muitakin kulkijoita, kun lyhyillä matkoilla olleet nopeammat juoksijat sekä maastopyöräilijät ohittelivat meitä. Itselläni vasen pohje antoi ihmeellisiä merkkejä. Pelkäsin koko homman loppuvan massiiviseen kramppiin tai muuhun kipuun, mutta pohje antautui kevyellä hölkällä, eikä vaivannut enää loppumatkasta. Reitin yhtyessä alkumatkan reittiin, alkoi vastaantulijoita olla säännöllisesti. Porukan tekeminenkin tasaantui hiukan, kun nyt päästiin sanailemaan muidenkin kanssa. Erityisesti maastopyöräilijät olivat otettuja kysymyksistä ”Onko helppoa?” tai ”Miten reitin ajettavuus?”. Myös tokaisu kevyiden kampien pitämisestä sai aikaan irvistyksiä. Paikoitellen kyettiin jalalla pitämään parempaa vauhtia kuin maastopyöräilijät pyörällä.

 

Samalla kun ensimmäiset 40 kilometriä alkoi olla takana, niin sanailukin alkoi vähentyä. Kuljettiin pidempiä aikoja ihan hiljaa. Ympäröivää luontoon ennätti keskittyä enemmän ja katsella syksyistä maisemaa. Oli edelleen hämmentävän lämmintä, vaikka elettiin lokakuun viimeistä päivää. Tieosuuksilla oma jalka oli selkeästi kavereita raskaampi. Reilussa puolimatkassa eli 55 kilometrin kohdalla, oltiin taas kilpailukeskuksena toimivalla koululla ja siinä huollettiin nopeasti sekä energiaa että juotavaa ukkoihin ja reppuihin. Aikaa oli kulunut reilut 8 tuntia, joka oli hiukan odotettua enemmän. Maasto oli yllättänyt kulkijat. Pitkää taukoa ei kyennyt pitämään, sillä vilu hiipi kroppaan vääjäämättä. Pohjoispään lenkille lähdettiin hyvällä jalalla.

 

Pohjoinen kierros muodostui alkulenkistä Piispalaan. Heti alkumatkalla tuli Kapteenska hyvää kyytiä vastaan. Pussattiin nopeasti (siis minä) ja toivoteltiin tsemppiä loppumatkalle. Kolmenkympin lenkkiin perustuva reitti oli osin jopa tylsää edettävää. Maisema ei isoja kiksejä tarjoillut. Lenkki rasteille A04 ja A05 oli pehmennyt sateiden ja metsäkoneen takia mutavelliksi. Oli vaikeuksia ohittaa lammikkoja ja jalat kastuivat taas huolella. Iltapäivä oli jo pitkällä ja jouduimmekin sytyttämään otsalamput jo toistamiseen reissun aikana. Laskeutuva pimeys yhdistettynä väsymykseen, aiheutti kartanlukuvaikeuksia ja pari pientä pyörähdystä. Satasen matkalla muutaman sadan metrin pummeja ei edes lasketa. Samalla kun Pontus käytti Piispalan wc:n hyväkseen, niin myöhemmin liikkeelle lähteneet Marko ja Kimmo saivat meidät kiinni. Jatkettiin isompana porukkana matkaa ja höpöteltiin kuulumisia. Piispalan uimahallilla pojat tankkasivat lisää juotavaa, kun minun pulloni olivat edelleen täynnä koululta otettua sekamehua. Lähtiessä sekoiltiin hiukan poluissa, mutta lopulta osuimme sillalle leimaamaan.

 

Tässä kohtaa olisi vielä voinut kääntyä kohti maalia ja selvitä lyhyemmällä matkalla. Asiasta ei edes keskusteltu, vaan jatkoimme tien ylitse kohti pohjoisinta kierrosta. Maasto muuttui heti haasteellisemmaksi ja jouduimme useampaan kertaan turvautumaan karttapohjaan sekä suunnistusapuun. Seuraavilla kilometreillä märistä jaloista tuli vielä astettakin märemmät. Ura oli monin paikoin niin heikko, että jouduimme porukalla pohtimaan oikeaa suuntaa. Vauhti oli hitaimmillaan 3 km/h ja oli tulla vilu. Kun lopulta selvisimme laavulle (C02), käytin tilaisuuden hyväkseni ja kävin huussissa, sekä kaivoin repusta hupullisen sadetakin. Rastilta oli pidempi tiesiirtymä seuraavalle rastille. Selkeä pätkä hölkkäiltiin, jotta saimme taas lämpöä kroppiin. Hienot ja pitkät hiekkarannat jäivät näkemättä pimeyden takia, mutta rantaveden kirkkautta ihasteltiin otsalampun valokeilassa. Uran vahvuudesta huomasi, ettei täällä ollut kovin moni edennyt.

 

Kun taas selvittiin tielle ja saatiin C05 leimattua, niin alkoi henkisesti helpottaa: oltiin matkalla kohti maalia. Yli neljän kilometrin hölköttely tiellä oli pitkä urakka. Oli aikaa miettiä retken mielekkyyttä tai mielettömyyttä. Olo oli vielä ihan hyvä, eikä unikaan vaaninut silmäkulmassa, vaikka etukäteen jännitinkin jaksamistani. Työviikko oli ollut kovin pitkä ja haastava, eikä työn puolesta kyennyt keventämään kuormaa loppuviikosta. Viimeiset tilaukset ja sähköpostit lähetin vielä kisapaikalle ajellessa, kun sain vaimon kuljettajan paikalle. Pätkä, joka menomatkalla oli tuntunut kestävän ikuisuuden ja oli kovin märkä, taivallettiin nyt selkeästi vauhdikkaammin. Enää ei varottu tossujen kastumista ja jokaisella oli mielessä maaliin pääsy. Tien ylityksen jälkeen Kimmo ja Marko jäivät hiukan jälkeen kramppien takia. Kaivoin repustani vielä suolatabletin, ennen kuin kiihdyttelin Pontuksen ja MiMan perään. Kykenimme edelleen hölkkäilemään ja ainakin omiin jalkoihin se tuntui kävelyä paremmalta vaihtoehdolta. Oikeaan kantapäähän tuntui muodostuvan rakko ja ajattelin sen sijoittuvan ihan samaan kohtaan kuin Latvian em-rogassa tullut rakko. Nyt ei kuitenkaan ollut vielä oikea aika miettiä kipuja, vaan keskityimme jatkamaan maaliin. Näki selvästi kavereistakin, ettei enää ollut koko ajan mukavaa, vaan jokainen työsti suoritusta oman päänsä sisällä. Rastin A12 (kota) jälkeen otin puhelua vaimolle, että meitä saisi lähteä hakemaan maalista. Loppukirimme ei ollutkaan ihan niin väkevä kuin olin kuvitellut, koska viimeiseen reiluun vitoseen kului lähes tunti. Maalissa vastassa ollut autonkuljettaja muisti kertoa tuon pariinkin kertaan. Viimeisillä kilometreillä on aina erilaisia ajatuksia matkanteosta. Onneksi loppuu. Miksi ikinä lähdinkään mukaan? On tämä taas ollut yksi s****nan työmaa. Missäköhän ensi vuonna Halloween Hike järjestetään? Sinnehän pitää ehdottomasti lähteä. Mieli unohtaa jo tässä vaiheessa osan vastoinkäymisistä ja retkestä on tulossa vahvasti positiivinen. Maalissa oli kolme iloista, mutta voipunutta miestä.

 

Muutaman sanan pääorganisaattorin kanssa vaihdettuamme, saimme eväspussit matkaamme. Mökille piti ottaa ihan hiukan huilia, ennen kuin jaksoi ja tarkeni saunaan. Energiavajetta korjailtiin saunan päälle pizzalla ja oluella, mutta koko tölkkiä ei saanut alas ennen kuin uni tuli. Taas oli yksi huikea reissu tehtynä ja isot kiitokset kuuluvat matkatovereiden lisäksi ratamestari Tommille, joka tiiminsä kanssa oli saanut mainoslauseensa mukaisesti tehtyä ”Rymykisoja kaikille”.          

 

Matka 103,4km ja yhteisaika 17h 18min

Eväät:

2 l High5 Zero urheilujuomaa 0 kcal (unohdin energiallisen urkkajuoman kotiin. Virhe!)

1,5 l Sekamehua 60 kcal

1 l Vettä

1 Kpl High5 Energy Gel 40g 91 kcal

2 Kpl High5 Energy Bar 55g 403 kcal

1 Kpl Valio Onni puro 215g 150 kcal

1 Kpl Fazer Sininen 39g 215 kcal

1 Kpl Fazer Karamelli&Merisuola 37g 196 kcal

1 Kpl Mars 51g 229 kcal

1 Kpl Snickers 50g 241 kcal

1 Kpl Iso Pätkis 36g 178 kcal

2 Kpl BisBis 14g 102 kcal

1 Kpl Moomin laku 20g 69 kcal

2 Kpl Tyrkisk Peber laku 20g 139 kcal

2 Kpl Minttulaku 14g 102 kcal

2 Kpl Cola Cola laku 14g 102 kcal

1 Kpl Glut.kinkkupiirakkapala 275 kcal

Kourallinen Hedelmä Aakkosia 100 kcal

 

Yhteensä 2652 kcal

Synkkä Syysunelma 2016, Marssi 100km

Pitkästä aikaa on jotain kerrottavaa blogiinkin. Kesän juoksut ovat olleet vähissä ja muodostuneet enemmän tai vähemmän pettymyksistä sekä keskeytyksistä.

Kärsittyäni koko alkuvuoden väsymyksestä, lähimuistiongelmista ja aloitekyvyttömyydestä, kävin lopultakin lääkärissä hakemassa apua vaivaan. Naiivisti kuvittelin minulla olevan jonkinlaisen tulehduksen tai muun helposti selitettävän vaivan. Sydänfilmi ja verikokeet osoittautuivat puhtaiksi, mutta diagnoosiksi tulikin pitkään pelkäämäni työuupumus, jonka kylkeen kirjoitettiin vaikea-asteinen masennus, ikään kuin kaupantekijäisenä tahi tilaajalahjana. Lääkärissä käyntipäivän voin sanoa rehellisesti olleeni vaikeasti masentunut, mutta muutama keskustelu perheen, ystävien ja yhteiskumppanien kanssa osoitti, etten täyttänyt masentuneen merkkejä. Kaikki tosin sanoivat ihmetelleensä tahtia, jota olin näinkin pitkään jaksanut. Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: sairausloma ja pitkät yöunet mahdollistivat hyvän levon ennen Synkkää Syysunelmaa. Unilääkkeet jätin pari päivää ennen tapahtumaa pois, etten nukahtaisi koleaan metsään. Masennuslääkkeitä en edes aloittanut enkä aloita, koska nyt tiedän tarvitsevani lääkkeitä enemmän perheaikaa, kavereita ja luonnonrauhaa.

Synkkään Syysunelmaan ilmoittauduimme Minkiönkylän Mahdin kanssa tällä kertaa nimellä KapteeniSolisluun jälkeenjääneet opetuslapset. Tuon "jälkeenjääneet" voi ymmärtää monellakin tavalla, mutta emme lähteneet tiimissä käsitettä sen paremmin avaamaan. Viime metreillä saimme matkaamme vielä kovakuntoisen Team DA-Groupia edustavan Pontuksen. Pontus lähti mukaan "vain hivenen painostettuna", kun lähetimme miehen sähköpostiin karttaotteet, "kehoitimme" tulostamaan koko porukalle kartat ja ilmoittautumaan marssille. Onnistuimme omasta mielestämme karttarallissa paremmin kuin kertaakaan aiemmin ja vaativampiin paikkoihin otettiin erilliset lähestymisruudut 1:8000 mittakaavalla. Muuten kartta oli Retkikartta-sovelluksesta otettu 1:25000. Lähtövalmistelut ja eväät sujuivat rutiinilla.

Lähtöpaikalla kävi jo melkoinen kuhina sinne ehdittyämme. Olin saanut neuvon varautua nokkahuilulla ja ilmeisesti Altra-aukiolla pidetyn avajaistilaisuuden performanssi sai miehen sen verran sekaisin, että hukkasin autonavaimet. Muuten avaimia ei olisi enää tarvittu ennen kotiinlähtöä, mutta mukana tuomani vesiastiat olivat vielä takaluukussa. Tällaisissa asioissa huomaa, ettei miehen ajatukset ole ihan hanskassa, kun kaikki tavarat pengottuani ja pihan haravoituani, avaimet löytyivät kaverin kassista. Lähtöön ehdittiin ajoissa ja ensimmäiset sadat metrit vedettiin taas piruuttaan ylikovaa. Hiekkatietä oli mukava hölkkäillä ja ykkösrastille meno onnistui erinomaisesti. Kärkimiehet, Pohjan Tähti sekä Hortsi Hames, tulivat jo rastilta pois päin ja heidän valoissaan oli helppo löytää oikealle paikalle. Kakkosrastille olikin jo matkaa ja ajatukset "tätäkö tämä taas on" sekä "onko vielä pitkä matka" alkoivat hiipiä mieleen. Risteykset otettiin tarkasti ja rastin suuntaan kulkeva polku löytyi helposti. Jälkikoiramme Minkiönkylän Mahti huomioi hiljattain katkenneen oksan ja taittuneen ruohon korren, joten tiesimme olevamme lähes kärjen peesissä. Kotikatsomon kauhuksi pyörähdimme muutaman tanhuaskeleen ennen rastin löytymistä. Ihan yksin tähän kansantanssiin ei tarvinnut ryhtyä, sillä paikalle oli kerääntynyt hyvinkin parikymmenpäinen, trikoisiin verhoutunut suunnistajajoukko. Rastilta poistuttiin letkassa, jossa pääsimme vaihtamaan kuulumisia kilpatoverien kanssa.

Vähitellen kartan mittakaava alkoi avautua ja tekeminen oli vahvaa. Ennen uintia olleet rastit löytyivät kivuttomasti ja melko pienillä tiekierroilla. Maasto oli mukavan kuivaa, eikä tossuja tarvinnut kastella. Ennen uintia tankkailin suklaata energioiden ylläpitämiseksi ja yritin juoma viime vuotta enemmän. Viileässä kelissä juominen unohtuu helposti ja loppumatkasta tulee ongelmia. Uintipaikka osoittautui suorastaan luksustasoiseksi. Mökin terassilla sai sonnustautua uima-asuun (ex-moottoripyöräilijänä olin varustautunut ihonvärisellä, 1-osaisella nahkapuvulla, valmiiksi puettuna vaatteiden alle) ja järveen johti laituri. Tällä kertaa ei tarvinnut jättää edes sukkia jalkaan varpaiden suojaamiseksi. Totta kai vesi oli raikasta ja pelastusliivit jääkylmät, mutta henkiin jäätiin. Kuivaamiseen olin varannut Sini-tuotteen Sieniliinan ja keittiörätti ajoikin erinomaisesti asiansa. Kevyt, imukykyinen sekä helposti kuivaksi puristettava. Kuiva aluspaita, kalsarit sekä sukat tuntuivat taivaallisen mukavalta päällä. Jopa niin mukavilta, että unohdin rasvailla jalat sekä nivuset. Hanskat tulivat tarpeeseen uinnin päälle, kun 24h hiihdossa kylmää saaneet sormet palelevat helposti.

Kello alkoi koputella puoltayötä. Pitkillä siirtymillä homma kävi yksitoikkoiseksi ja kaiken lisäksi maha pörisi vimmatusti. Olisiko uusi urheilujuoma ollut osa syy pörisemiseen, koska maha rauhoittui juoman loputtua. Hiidenkirnulta lähdettäessä ajatuksena oli ottaa mielekkäämpi maastoreitti tien sijaan, mutta mielekkyys katosi sijainnin katoamisen myötä. Lopulta päädyimme tielle, jota kuvittelimme jo aiemmin kulkeneemme. Ihmettelyn ja hämmästelyn ohessa tyhjensin rakkoani. Jatkettuamme hetken eteenpäin, ajattelin vielä tarkistaa kompassilla suunnan. Kompassia ei peukalonhangasta löytynyt, joten paluu tyhjennyspaikalle ja siellähän se kadonnut kapine piileskeli. Vähitellen siirryimme Somerniemen maastoihin ja saimme nautiskella kangasmetsän hyvästä näkyvyydestä sekä helppokulkuisuudesta. Osa tiestöstä sekä maisemista olivat tuttuja Someron Yörogaining-kisasta ja Iso-Valkeen reittiä on tullut kierrettyä perheen kanssa. Tällä kertaa makkarat ja trangialla keitetyt kahvit kuitenkin loistivat poissaolollaan. Tossut hankasivat kantapäitä ja ehdottelin, että teippailtaisiin jalkoja seuraavalla rastilla. Teippailu jäi kuitenkin väliin, kun rastilta oli kiire eteenpäin. Sama kolmen pyöräilijän ryhmä ohitteli meitä kerta toisensa jälkeen. Kaverukset joutuivat tekemään pidempiä tiekiertoja tai tunkkailemaan metsässä, kun me saimme pitää kohtuullisen tasaista vauhtia. Tytyjärven risteyksen kantorasti puhutti sijainnillaan, mutta meille rastipiste avautui muutamassa minuutissa. 

Pienimulkkulammella ylpeys kävi lankeemuksen edellä: ihan suorilla rastille ja edellä kulkeneet Resistance ja Sotanorsu seikkailulla ajettiin kiinni. Totta kai piti mennä Ilkalle huutelemaan, että "ilmeisesti pikkumulkun tavoittelu oli miehelle vierasta". Vieraisiin pöytiin huutelu palkittiin välittömästi ja rastilta poistuminen hyvällä jalalla aiheutti lammen kiertämisen ja täydellisen suuntatajun menettämisen. Yht´äkkiä lampi näkyi uudelleen, mutta väärässä suunnassa. Kartta ja kompassi olivat ihan eri paria. No, MiMa sen keksi ihan siinä viime metreillä, että ollaan pyörähdetty. Ei oltu uskoa koko juttua, mutta pakkohan se oli. Häpeissään ja nöyrällä asenteella muiden perään tavoittamaan tietä, 10 minuutin pummin saattelemana. Onneksi nyt oli taas helpompaa polkupätkää ja tossu, hiertämisen lisäksi, liikkui kohtuullisesti. Taidettiinpa sopia, että Johannislundin juomarastilla voisi teippailla jalkoja. Siinä olisi hyvin aikaa tehdä huoltoa. Ilmeisesti polkupätkä ja tiesiirtymä tultiin sen verran hyvällä vauhdilla, että varikkopysähdyskin tehtiin formulatyyliin: juomarakot/-pullot täyteen ja takaisin matkaan. Jalatkin unohtuivat teippailematta. Moottoritie ei tällä kertaa ollut kulkijoille kuuma, vaikka yön pimeimmät tunnit olivatkin jo takana päin. Rastilla 17 (Kuopan pohjalla, ison hiekkakasan vieressä) muistettiin ratamestaria lämmöllä. Alueella oli noin 82 kuoppaa ja ehkä tuplaten isoja hiekkakasoja. Alueen skannailua ja päätöntä juoksua, kunnes löysimme Pontuksen erään kuopan pohjalta kirja kädessään. Jiihaa! Näinhän se ryhmässä käy, homma toimii ja lana tasaa!

Metsätiellä päästiin vaihtamaan muutama sana Tuskalla edenneiden hurjien kanssa. Vaikka ennen supparastia olikin polkupyöräilijöiden kokoontumisajot, niin me emme harhautuneet, vaan kuljimme suoraan rastille. Sattumaako? Ei, vaan silkkaa tuuria! Kiikalan lentokenttä ohitettiin pikitietä, matkalla Kultalähteellä sijainneelle rastille. Kultalähde osoittautui nimensä veroiseksi aivan kirkkaan ja puhtaan vetensä ansiosta. Laskuojaa tuli yliteltyä parikin kertaa ennen kuin pääsimme suuntaamaan eteen päin. Rastilta lähtö tuli tehtyä hiukan huolimattomasti. Palkinnoksi huolimattomuudesta saimme tutustua avosuohon, joka onneksemme oli sen verran kohmeessa, että selvisimme liki kuivin jaloin. Polulla tehtiin suunnitelmaa rastinvälistä ja päädyimme tiekierron sijaan oikoreittiin. Minkiönkylän Mahti hoiti meidät mallikkaasti tielle ja pienellä hölkällä päästiin "ampumarata"-rastille. Poistuminen osoittautui taas rastilletuloa hankalammaksi, kun metsätie katosi alta ja suuntaa sekä sijaintia arvottiin hetken aikaa. Hyvällä liikkeellä päästiin pellon reunaan ja reunassa kulkevaa uraa myöten oikealle tielle. Fiilis nousi valoisuuden lisääntyessä ja nyt oltiin jo selvästi maalia kohti menossa. Olin hetkeksi unohtanut tossujen hiertämisen, mutta tiehölkällä kantapäät taas muistuttelivat teippaustarpeesta. Eväiden nauttiminen hoidettiin vauhdista ja suunnitelmana oli teipata jalat "seuraavalla rastilla". Jep jep, mikä mainio suunnitelma!

Weberin tehtaan kupeessa sijainnut Kiehuvalähde oli erikoinen paikka. Jyrkkien vallien reunustama uurre, jonka pohjalla kulki puro. Puro keräsi selvästi isolta alueelta valumavesiä, sillä nyt kengät pääsivät kastumaan ensimmäisen kerran. Puron ylitys saatiin sentään hoidettua kaatunutta puunrunkoa myöten. Oli aika kaivaa irtokarkkipussit repuista ja tunnelma oli liki riehakas. Keskustelu pyöri maastopyöräilyssä, ilmassa kiertäneessä korpissa, Karhunkierroksen perusmatkalla sekä siinä, että jalkoja pitäisi sopivassa välissä teipata. Päädyttiin yhteistuumin siirtämään teippaus seuraavalle rastille. Makeita metsämaisemia, niin mäntymetsää kuin risukkoakin oli tarjolla ja kaikki otettiin ilolla vastaan. Hämmästeltiin matkan taittumista helpommin kuin viime vuonna, vaikka kunnon eteen kukaan ei myöntänyt tehneensä mitään. Matkalla rastille 24 tehtiin reilu tiekierto. Ilmeisesti ukot olivat hieman tyrtyneitä matkantekoon, sillä maastoutumisen alkaessa herrasmiesten aivot eivät toimineet lainkaan. Metsän puolelle siirryttiin hiukan liian aikaisin. Kompassiin ei turhaan tuijoteltu, kun edessä aukeni helposti edettävä mönkkäriura. Yhtään ei haitannut, että ura vei väärään suuntaan ja ihan väärään mäkeen. Kun lopulta vaivauduimme keskittymään pelivälineisiimme, niin kompassi kertoi korutonta kieltään: etelä ja pohjoinen olivat muuttaneet paikkaansa keskenään. Kaiken hyvän lisäksi päädyimme selvälle uralle, joka ei todellakaan ollut karttaan merkitty tie. Onneksi tie havaittiin kulkevan kauempana ja vähitellen raaka totuus löi vasten kasvoja. Oikeaan rastimäkeen löydettyämme, jouduimme edelleen pyörimään hakutalkoissa. Lopulta oikea jyrkänne sekä kanto löytyivät ja oikea kirjansivu matkaan. Pääsimme hiljalleen siirtymään kohti ykköstietä ja ennen Lahnajärveä näimme tutut värit järven toisella puolella. Resistance sekä Sotanorsu olivat tulossa tuntumalla. Lisäsimme vauhtia ja jouduin toteamaan, ettei jalkoja enää kannattanut jäädä teippailemaan. Ehtisihän niitä sitten seuraavalla viikolla hoidella ja rakkoja puhkoa. 

Viimeiset kaksi rastia pyrittiin ottamaan tehokkaasti ilman pummeja. Hiilimäelle nousu oli selvästi laskeutumista helpompi osuus. Kävimme pariin kertaan taiteilemassa jyrkänteiden päälle, ennen kuin päädyimme ottamaan helpomman laskeutumislinjan. Nyt ei enää tarvinnut murehtia kastuvista kengistä, vaan märästä kipaistiin yli varomatta. Matkalla viimeiselle rastille oli aikaa miettiä syntyjä syviä. Lähdössä olin jopa hieman epävarma läpi pääsystä, mutta nyt fyysinen kunto tuntui kestävän eikä korvienvälikään pettänyt. Korpisuonmäelle kiivettiin ripeästi, sillä eroa takanatuleviin ei tiedetty tarkasti. Maalia kohti hölkkäiltiin hyvällä fiiliksellä. Kartanluku oli enää sivujuttu, eikä se olisi vaivatta onnistunutkaan. Jouduin uhraamaan muovitusvaiheessa kartastani lähtö/maalipaikan, jotta kontaktimuovi olisi riittänyt. Kukapa selkeitä rastinvälejä edes osaisi kaivata kartalle? Olin jäänyt muista muutaman askeleen jälkeen, mutta maaliin tultaessa siirryimme juoksemaan rinta rinnan. Hieno kokemus, hienojen miesten seurassa! Kiitos Minkiönkylän Mahti sekä Pontus / Team DA-Group. Ensi vuonna uudelleen!    

ps. Monenlaisia tapahtumia nähneenä, voin vain hämmästellä järjestäjien intoa tehdä erinomainen tapahtuma, lähes olemattomin talkoovoimin. Kiitos ja jaxuhali!     

Kuluneet eväät:

noin 3,7 litraa urheilujuomaa
1 x Valio Onni vadelma-mustikkakaurapuuro
1 x Valio Mustikkakeitto 250ml 
1 x Teho palautusjuoma
2 x Snickers Peanut butter suklaapatukka
2 x Marabou DubbelNougat -patukka
1 x Panda Salty Liquorice Fudge
1 x Panda Liquorice Fudge 
4 x BisBis -lakritsa
1 pss Ässä-mix irtokarkkeja
1 x High5 juotava geeli
1 x suolatabu ja pari-kolme siripiriä