lauantai 29. syyskuuta 2012

Kunniankentät ja "mullit padassa"

Kauden viimeiset Rastin järjestämät kuntorastit Talkootuvan kartalla, Murronkulmalla. Matkaa paikalle kertyi tällä kertaa liki ennätys vähän, kun suuntaansa autoilua oli vain kuutisen kilometriä. Vaimon ollessa opiskelemassa, jouduin ottamaan KapteeniSolisluun jälkeenjääneet opetuslapset mukaani. Pojat olivat mielellään lähdössä, kun luvassa olisi muurinpohjalettuja suunnistuksen päälle ja lupasin, että voisimme tutkailla vieressä olevaa motocross-rataa, jos vaikka voisimme vielä tänä syksynä käydä testaamassa Miron kulkupelejä. Tiesin, että luvassa olisi kostea keikka ja laitoinkin Manulle haalarin & saappaat, mutta Miro isona poikana sai lähteä lenkkareissa (virhe numero 1).

Ilmoittautuessa jouduimme kertoilemaan kokemuksia torstain yörasteilta ja kuulimme samalla, että Someron Esa oli vienyt seurahaasteen, joten Somerolaiset saivat kartoitusta kolmen päivän edestä, hyvä Somero! Otin emitin kummallekin pojalle, sillä olen väsähtänyt ikuiseen tappeluun siitä, kumpi saa leimata. Lähtöön mentiin juoksujalkaa ja pojat leimailivat jo täyttä häkää, kun ennätin itse paikalle. Hauska seurata, miten nelivuotiaskin osaa laskea lähtöleimasimella merkkivalon vilkahduksia. No, onhan tätä harjoiteltukin suht´paljonSmile. Ensimmäiselle rastille päästiin motocross-rataa pitkin. Olin ajatellut, että siirtymä olisi helppo, mutta samassa muistin radanpinnan rakenteen: upottavaa, hienoa hiekkaa, johon on sekoittunut hieman savea. Manatessani omien kenkieni kuraantumista, kuulin Miron äänen takaani: "Isi, lenkkari jäi kiinni!". Kun käännyin, niin poika seisoi SUKKASILLAAN radan reunassa. Lenkkarit olivat upoksissa radalla, noin askeleen päässä toisistaan. Voihan sukuelin! Voi sielunvihollinen! (Lasten kuullen ei saa kiroilla...) Ongittuani lenkkarit mudasta ja puhdistettuani pahimmat (jouduin kaapimaan pohjallisella kengän tyhjäksi), päädyimme Miron kanssa, että matka voisi jatkua. Kura tuntui kuulemma ikävältä sukan ja kengän välissä, mutta "Isi, mä pärjään kyllä. Älä huolehdi!" totesi Miro urhokkaana ja matka jatkui. Matkalla tutustuimme vielä hyppyriin, jossa poikien enolta meni lonkka sijoiltaan. Sain jälleen kerran kertoilla, kuinka ajoimme Ramin kanssa "leikkimielisesti" kilpaa ja kuinka hyppyrin nokalla Ramin pyörä otti "takakorkean" ja hän päätyi nelinkontin radalle. Nanosekuntia myöhemmin oma pyörä osui alaselkään ja lonkka pompsahti paikaltaan. Pojat vaativat vielä kertomaan siitä, kun ambulanssi tuli ja vei Ramin. Kun aiheeseen oli päästy, niin samalla piti näyttää paikka, jossa itse mutkasta kiihdyttäessäni vedin "solisluu siksakit" ja päädyin leikkauspöydälle. Huolimatta kaikista ongelmista ja jutusteluista ekalla rastinvälillä, emme olleet edes viimeisiä väliajoissa. Rastin löytämistä saattoi helpottaa se tieto, että rasti löytyi vanhan puuceen kulmalta. Saman puuceen ovi sai aikoinaan kyytiä, kun yksi sälli ajoi kurvin pitkäksi ja päätyi pyörineen koppiin sisälle. Tarina ei kerro, tuhriko hän itsensä pahasti saveen...

Kakkosrastille päästiinkin ihan reilusti metsässä kulkien. Pojat ihastelivat syksyistä luontoa ja maaston sammalpeitettä. Miro pahoitti taas mielensä maastoon jätetyistä auton osista. "Nämä pitäisi korjata pois ja viedä romu-ukolle". Juu, pitäisihän ne, mutta ei suunnistusreissulla. En yhtään ihmettelisi, vaikka poika isompana ryhtyisi vihreäksi tai joksikin muuksi hihhuliksi. Se olisi porvari-isälle kova paikka. Rastilla kinasteltiin siitäkin huolimatta, että molemmilla pojilla oli omat emitit: kumpikin olisi halunnut leimata ennen toista. Ongelma ratkaistiin niin, että jatkossa vuoroteltaisiin siitä, kumpi leimaa ensin. Onneksi kolmoselle päästiin pellonlaitaa ja polkua ja nelosellekin edettiin tietä sekä hiekkakuopanpohjaa pitkin. Nelosella oli pieni suunnistaja aivan hämillään poluista. Autoin kaveria kartalle ja hän lähtikin etenemään niin vauhdikkaasti, että jouduin huutelemaan hetken aikaa rastipisteeltä, jotta tämä löytäisi takaisin supalle. Omilta pojilta oli tässä vaiheessa pahin into suunnistamiseen mennyt ja jäimmekin hetkeksi ihmettelemään puimuria pellon laitaan:
 
Ei ole maanviljelijöilläkään helppoa tällä hetkellä, sen verran märkiä pellot ovat.

Toiseksi viimeinen rasti löytyi helposti polun ja ojan risteyksestä. Leimauskin tehtiin sopuisasti. Pojat taisivat jo oikeasti olla hiukan väsyksissä.

Viimeiselle rastille tehtiin pieni koukku siitäkin huolimatta, että ajattelin ottaa suunnan varman päälle. Kuusikossa eteneminen ei kiinnostanut Manua, mutta poika tuli kuitenkin perässä, kun sanoin ettei paikalleenkaan voinut jäädä. Muurinpohjaletutkin odottivat maalissa. Manu intoutui lettupuheista niin, että otti huiman loppukirin maaliin. Miro jäi tällä kertaa kirikilpailussa hopealle, kun "loppukirit eivät voisi vähempää kiinnostaa". Maalissa syötiin letut ja juotiin mehut. Suunnistuskoulusta vastaava kyseli, että joko pojat tulevat ensi vuonna suunnistuskouluun? Mirolla oli vastaus valmiina: "Älä unta näe! Ei tulla!"

torstai 27. syyskuuta 2012

Kääpiöiden oppaana yörasteilla

Kyllä taas olisi helpommalla päässyt, kun olisi heittäytynyt kotisohvalle teeveetä katsomaan...

Somerolaiset järjestivät yösuunnistuksen Someron keskustassa sprinttikartalla ja samalla he haastoivat naapuriseurat osallistumaan mukaan. Eniten osallistujia kerännyt seura saisi palkinnoksi 500€:n edestä apua kartoitukseen. Matkoja oli tarjolla kaksi: 3km:n taskulamppurata ja 6km otsalamppuporukalle. Tämä jos mikä olisi hyvä paikka esitellä jälkikasvulle yösuunnistusta. Ekaluokkalaisen kanssa oltiinkin viime tiistaina yörasteilla, mutta nelivuotiaalle tämä oli ihan ensimmäinen kerta pimeällä. Ekaa kertaa jännitettiin oikein porukalla ja pimeäkin tuntui hiukan pelottavalta. Molemmilla pojilla oli "market-otsavalot" ja Mirolla lisäksi uusi Fenix E15 taskulamppu. Pienestä koostaan huolimatta, lampulle luvataan 140 lumenin valoteho ja keilallekin pituutta 89 metriä.

Ilmoittautuessa meille tarjottiin kolmea karttaa, mutta arvelin yhden riittävän. Pojat eivät vielä lue karttaa, enkä ole siinä pitänyt mitään kiirettä. Kyllä ne vielä ehtivät ihan riittävästi kartankin kanssa touhuta. Lähtöleimauksessa pojat laskivat merkkivalon vilkahduksia hyvinkin tottuneesti ja lähdimme suuren innon vallassa kohti ykkösrastia. Edes vesisade ei onnistunut latistamaan tunnelmaa. Rastiheijastin havaittiin jo pitkän matkan päästä ja leimattiin suorastaan kilpaillen siitä, kuka ehtii ensin. Toiselle rastille lähdettäessä sitten kyräiltiinkin jo ykkösrastilla kiilailua ja tarvitsipa Miro hieman painavampaa tekstiäkin, jotta tossu alkoi taas nousta vauhdikkaammin. Kakkosrasti löytyi grillin takaa ja siitä siirryimmekin tien toiselle puolelle, aidan sisäkulmassa sijainneelle rastille. Manu oli varustautunut vedenpitävällä haalarilla ja saappailla, mutta Miro valitteli jo lenkkarien kastumista. Aika ihme, sillä poika oli hypännyt jo tuossa vaiheessa joka ikiseen matkalla olleeseen lammikkoon. Reitin keskiosalla oli useampi "pitkä" rastinväli, pisimmän välin oltua yli 400 metriä. Kaivot, puskat, kopit ja aidat löytyivät vaivattomasti, vaikka vauhti olikin päätä huimaavaa laahustamista. Pissataukokin jouduttiin pitämään kutosrastille mennessä. Pienen miehen hätä ei katso aikaa, eikä paikkaa, niin se vain on.
 
Viimeisellä kolmanneksella Manu tuntui väsyvän kovasti. Jalkoihin sattui ja väsytti. Pimeä ja sateinen kelikin pelotti poikaa. Sain kuitenkin pidettyä juniorin liikkeellä, kun muistutin tasaisin väliajoin autossa olevasta piparirasiasta. Kymppirasti oli hirvi-patsaalla, rastilippu roikkumassa hirven sarvesta. Patsasta ihmeteltiin tovi, kunnes valokeilassa vilahti jänis. En ole ihan varma, mitä osapuolta tilanne jännitti enemmän, mutta jänis ainakin lisäsi huomattavasti vauhti lamppujen ristitulessa. Uhosipa pienempi huitaisevansa jänistä laser-miekallansa. Isompi korjasi koululaisen tietämyksellä: "Ei se ole mikään laser-miekka, vaan taskulamppu, pöljä!" Sanailusta oli kehkeytymässä aimo riita, mutta onnistuin kiinnittämään poikien huomion matkan jatkamiseen. Toiseksi viimeisellä rastilla Manu oli niin väsynyt, että tihrusti itkua ja valitteli jalkojaan. Asiaa ei auttanut yhtään, että isoveli etuili viimeisellä rastilla ja otti loppukirin maaliin. Manu itki sydäntäsärkevästi, koska hän olisi halunnut liimata (=leimata) ennen Miroa. Manun mielestä Miron olisi pitänyt totella, kun hän huusi, että "odota Miro, minun vuoroni liimata!" En jäänyt maalissa ihmettelemään pidempään, vaan pakkasin umpiväsyneet sankarit takapenkille ja annoin piparipaketin evääksi kotimatkalle. Iltapala maistui poikkeuksellisen hyvälle ja uni tuli jo hiukan ennen kuin pää osui tyynylle.

Sateesta huolimatta aivan upea ulkoilulenkki ja kaiken lisäksi tosi jännittävä lamppu- ja lasermiekkaleikkeineen. Kuljettu matka 3,2km, aika 45.24.
 

tiistai 25. syyskuuta 2012

Yörasteilla liikuntapassilaisten kanssa

Tuli viime viikolla lupailtua pojille, että vien Miron kaverinsa kanssa yörasteille kaikulaan. Miro ja Aksu odottivatkin kovasti päästä pimeään metsään taskulamppujen kanssa. Hiukan taisi kavereita jännittääkin, mutta kumpikaan ei myöntänyt pelkäävänsä. Suunnattoman sählingin jälkeen olimme saaneet kartat käteemme ja kummallekin pojalle omat emitit ja tällä kertaa otin itsekin emitin matkaan.

Lähtöleimaus tehtiin lähes tasan kahdeksalta ja heti metsän puolelle siirryttyämme oli ihan säkkipimeää (ainakin siltä pojista tuntui). Ykkösrastille lompsittiin kuntorataa myöten ja rasti oli ylämäessä sijainneessa kuopassa. Siirryimme rinteeseen hiukan liian aikaisin, mutta rasti löytyi helposti pienen pyörimisen ja heijastimen ansiosta. Toiselle rastille lähdettiin kipuamaan rinnettä ylös ja toisella puolella alas niin, että rasti oli matalimmassa kohdassa, supassa. Ihme ja kumma, mutta tätäkin piti haparoida. Ilmeisesti poikien jatkuva pulina sekoitti navigaattorin ajatukset. Kolmosrastille siirryttiin varmasti polkuja myöten ja pistekumpareiden väliin sijoitettu rasti näkyi jo hyvissä ajoin kuntoradalle. Pojat kannustivat meitä ohittaneita "oikeita suunnistajia" ja kyselivät näiden nimiä. "Esa! EEESAAA! Hyvä Esa, anna mennä!" Ja Esahan meni, mutta kuului myöskin mutisevan mennessään, että kukahan hänelle mahtaa huutaa? Nelosrastille olisi voinut mennä suon ylitse että heilahtaa, mutta päädyin turvallisempaan reitinvalintaan kuntoradan kautta. Ekaluokkalaiset ehtivät jo kitistä pitkää matkaa ja kysellä, koska eväät syödään. Taskuun varattu jogurttirusinapussi tuntui vaivaavan kovin Miroa ja pussi olisi pitänyt pysähtyä tyhjentämään heti. Nelosrasti otettiin tarkasti siitäkin huolimatta, että muut etsivät sitä mäen väärältä puolelta. Vitosellekin olisi voinut "oikoa" suunnalla, mutta herrat eivät olleet kovin halukkaan oloisia pimeään umpimetsään, vaan tämäkin väli edettiin kuntorataa ja polkua pitkin. Rastille osuttiin aivan suoraan ja meidän jälkeemme sinne osui moni muukin, sen verran pojat metelöivät rastin nähdessäänLaughing. Kuutoselle päästiin hautausmaan reunaa kulkevaa kuntorataa myöten. En tohtinut pojille hautausmaasta mainita mitään, sille he kuvittelivat jo muutenkin näkevänsä vaikka mitä valokeilan rajamailla. Viimeiselle rastille jouduttiin laskeutumaan kuntoradalta jyrkkään alamäkeen. Miro ja Aksu selvisivät hienosti, vaikka jalat alkoivatkin kuulemma jo painaa. Maaliin selvittiin alle tunnin, eikä matkalla otettu edes vahingossa juoksuaskelia. Tulospalvelussa Miro totesi korisvalmentajalleen, ettei voi osallistua perjantaina harkkoihin: "Mulla särkee perjantaina päätä". Oli siinä valmentajalla ihmettelemistä, miten 7-vuotias voi tietää päänsärkynsä useampia päiviä ennen.

Ihan hyvä reissu, vaikka ei mitään helpoimpia ollutkaan. Oma selkäkin antoi kuitenkin edetä kävelyvauhtia, tosin olin ottanut 600mg Ibuxinin ennen lähtöä. Nyt taas Tramalin kera nukkumaan ja toivottavasti huomenna on valoisampaa (ja onhan se varmasti valoisampaa, koska Tramal yleensä "sytyttää värivalot tunturiin").

Kuljettu matka 2,6km, aika 51.38

maanantai 10. syyskuuta 2012

Pikkujäbien navigaattorina Viikkorasteilla

Moottoriradan mökille piti viedä uusi grilli ja samaan reissuun ajateltiin sovittaa Pöytyällä pidetyt viikkorastit. Miro ja Manu olivat mukana, koska rouvalla oli illalla jumppa. Matkaksi otettiin lyhyt, 1,4km:n rata. Veljekset tunnistettiin ilmoittautuessa suunnistustarinan  pojiksi ja sukunimeäkin kehuttiin kauniiksi. Matkaa lähtöön olisi noin 800m, joten liikkeelle piti lähteä saman tien, että ehtisimme ajoissa pois metsästä.

Pöytyän maastot ovat melkoisen haastavia liikkua lasten kanssa ja tähän tulokseen tulin tälläkin kertaa. Ykköselle päästiin sentään kulkemaan polkua pitkin ja rastikin näkyi polulle asti. Koska Manu oli saanut leimata lähdössä, niin nyt oli Miron vuoro leimata. Hän laskeutuikin kuoppaan ripeästi, mutta kuopan pohjalla olleet romut alkoivat kiinnostaa poikaa enemmän kuin leimaaminen. Mirolle tuli hätä, että romut pitäisi ottaa mukaan, sillä tuollainen luontoon roskien ja jätteiden heittäminen oli edesvastuutonta. Poika kävi roskaamisesta niin kuumana, että aloin jo hiukan hätääntyä. Leimaus tuli kuitenkin lopulta suoritettua ja pääsimme jatkamaan matkaamme. Kakkoselle kuljettiin upeaa metsämaastoa ja Miro esitteli eskarista saamiaan oppeja: "Iskä, tuo on rahkasammal ja tuolla on jäkälää!" Olin hieman ihmeissäni, miten paljon poika tiesi metsästä. Taitaa nuoriherra olla aidosti kiinnostunut luonnosta. Kakkosrasti löytyi helposti ja leimaus tehtiin yhteisymmärryksessä.

Kolmoselle mentäessä metsä muuttui astetta haastavammaksi ja liike hidastui huomattavasti. Oman lisämausteensa hommaan toi mustikat sekä puolukat, joita piti poimia suuhunsa joka mättäältä. Manun huulet olivat värjääntyneet mustikasta sinisiksi eikä hänellä ollut mitää kiirettä jatkaa rastille.

Kolmosrastia tuli vähän etsiskeltyäkin, vaikka rastipiste oli selkeä ja kivi osoittautui lopulta aivan hillittömän kokoiseksi lohkareeksi. Poikien kanssa suunnistaminen antaa isällekin mahdollisuuden lukea karttaa kaikessa rauhassa. Seuraan karttaa paljon tarkemmin kuin yksin edetessäni ja ehtiipä tuossa vauhdissa arvioida mittasuhteitakin paremmin. Ojan päässä sijainnut rasti näkyi jo kauaksi ja oli Miron vuoro päästä leimaamaan. Olisi pitänyt kiertää jo rastilla ojan toiselle puolen, mutta nyt haeskelin ojan ylityspaikkaa aivan liian myöhään. Haarat olivat revetä, ojan leveyden takia, poikia nostellessa. Varsinkin vanhempi painaa jo hieman liikaa myyntimiehen heiveröisille käsivarsille.

Saniaismetsässäkin ehdittiin matkalla vitoselle poiketa:
 Pienemmästä ei näkynyt kuin punainen lakki, kun hän tulla vaapotti saniaisten joukossa. Vitosrasti löytyi mäen takaa ja jyrkänteiden edestä. Nopsa leimaus ja suunta kohti maalileimausta. Matkalla Miro löysi vielä tyhjän spray-purkin metsästä ja purkin hyljännyttä päiviteltiin kovaan ääneen: "Miten kukaan voi olla noin piittaamaton luonnosta?" Maalista oli vielä ihan hyvän matkaa autolle ja illan aikan pelkkiä siirtymiä tuli parisen kilometriä. Järjestäjät tarjosivat pojille vielä mehua ja ostettiinpa kahviosta vielä munkitkin evääksi.

Hyvä reissu, täynnä metsässäliikkumisen iloa! Helppohan tällaisten sankarien kanssa on suunnistamaan lähteä. Kuljettu matka 1,8km, aika 50.37.  

torstai 6. syyskuuta 2012

Jäsentenvälinen mettämaili

Nimensä mukaisesti seuran jäsentenvälinen metsässä suunnistettu maili, joka tänä vuonna oli 1,4km, Kalakosken koulun maastossa.

Mettämaili
Poistin eilen rakkolaastarit, puhdistin (taas kerran) kunnolla rakot ja laastaroin uudelleen.
Tänään jalkapohjat olivat lähes ok tuntuiset ja työpäivän päätteksi  ajatus suunnistuksesta poltteli mieltä. Suunnaksi Kalakosken koulu ja seuran jäsentenvälinen mettämaili, jossa matkana on noin maili ja tuloksissa huomioidaan sukupuoli ja ikähyvitys. Lähdin vauhdilla kohti lähtöpaikkaa ja odottelemaan omaa vuoroa.

En ole lähtenyt väliaikalähdöllä viimeiseen 25 vuoteen ja mahanpohjassa oli perhosia. Oman vuoroni tultua, starttasin vauhdilla liikkeelle: täyttä laukkaa K-pisteelle ja samantien eteenpäin! Reitinvalinnan tein lennosta ja jatkoin polkua ojan risteykseen, josta ojaa myöten rastilla. Rasti tuli yllättävän pian, mutta olihan karttakin 1:5000. Suurin osa tämän vuoden kilometreistä on tullut suunnistettua 1:25000 tai 1:40000 kartoilla Smile. Kakkosrastin tavoitin ojan kautta. Osa oli lähtenyt kiertämään sähkölinjan kautta, mutta en tällaista vaihtoehtoa edes huomioinut kiireessäni (onneksi). Kolmosrastille sähkölinjaa myöten ja leimaus kiepsautettuani ensi rr-radan rastin kautta. Neloselle lähdin kiskaisemaan "sinnepäin" suunnalla ja löysin itseni aluksi seiskarastilta. Sieltä nopea korjausliike neloselle ja samalla vauhdilla kohti vitosta, joka sekin löytyi pienen haparoinnin jälkeen. Haut eivät olleet isoja, mutta maksoivat "muutamia kymmeniä sekunteja" aikaa. Kutoselle etenin ensin polkua pitkin ja ennen linjaa siirryin intuitiivisellä reitinvalinnalla rastille. Seiskahan oli helppo löytää, koska olinhan vieraillut rastilla jo aiemmin eli tuloksena vain vähäistä haparointia Cool.  Viimeiselle rastinvälille lähdin ajatuksella, että nyt korjataan juoksulla aiemmat virheet. Rastinväli oli alle 200 metriä, joten paikkailu jäi vain haaveeksi. Varsinkin, kun pyörähdin vielä sähkölinjan jälkeen hiukan liian paljon oikealle. Maaliin löysin sentään ripeästi ja vaivattomasti. Ajasta tuli ikämiehelle ihan kohtuullinen, mutta kun 14-vuotiaat kepittivät setämiehen mennen tullen, niin minun pitäisi olla vähintään 110-vuotias voittaakseni (ainakin siltä itsestäni tuntui). Tuloksena nelossija ikähyvityksien jälkeen ja suklaalevy käteen kolmosen lähdettyä jo aikaisemmin kotimatkalle. Joskus kisapaikalla norkoilu voi tuoda makea yllätyksen heikommallekin urheilijalle...

Kuljettu matka 1,7km, aika 11.59.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Suunnistamassa liikuntapassilaisen kanssa

Ekaluokkalaisen kanssa tutustumassa suunnistuksen jaloon harrastukseen Forssan Lehden iltarasteilla Pohjanmaankulmalla. Ihan hirveän vierasta suunnistus ei pojalle eikä isällekään ollut, vaan ilmoittautuminen ym. meni rutiinilla. Sen verran paljon oli kokeilijoita ollut paikalla, että saimme jo kertaalleen metsässä käyneen kartan ja "kaikki rastit" -kartan toiseksi. Matkaa lähtöön oli nelisensataa metriä ja sinne mentiin kevyesti hölkötellen. Ennen lähtöleimausta jouduin odottelemaan hetkisen, ennenkuin Miro ehti lähtöön. Ei kuulemma jaksanut juosta täysillä ennen metsään menoa...

Ensimmäinen rastinväli oli puhtaasti polulla etenemistä ja matkaa kertyi runsaat 200 metriä. Polun vieressä sijainnut jyrkänne bongattiin jo kaukaa ja taidettiinpa ottaa pieni juoksukilpailukin rastille. Kakkosrastillekin kuljettiin vielä koko matkan polkua. Kakkoselta lähdettiin isän kartanlukuvirheen ansiosta ensin kohti nelosta, mutta parin sadan metrin jälkeen suunnaksi otettiin kuitenkin ensin kolmosrasti. Kun polulta siirryttiin metsään, niin tapahtui toinen kartanlukuvirhe. Koukkasimme reilusti oikealta ja vasta oja pysäytti etenemisen. Onneksi maasto ei ollut pahimmasta päästä, vaikka täälläkin Tapaninpäivän myrskytuhoja oli vielä runsaasti korjaamatta.

Kolmoselta neloselle mentiin taas polkuja pitkin. Miro tuumasi, ettei pelota yhtään tummuvassa metsässä, kun on ammattilainen mukana. Ylimääräisen koukkimisen jälkeen lausauhdus lämmitti kovasti isän sydäntä. Jyrkänteen alla sijainnut rasti leimattiin liki lennosta ja matka jatkui. Vitoselle mentäessä joukko suunnistajia juoksi ohitsemme. Muutamien kanssa piti oikein vaihtaa kuulumisiakin ja eräälle rouvashenkilölle Miro huuteli, että "Oletkos sinä se kakkosluokan ope?" Rouva katsahti taakseen, että kuka huutaa ja lennähti samantien sammalikkoon pötkölleen. Onneksi mitään ei sattunut ja matka jatkui eteenpäin. Vitosrasti oli sama kuin kakkonenkin ja viimeistä rastia kohti lähdettiin polkuja pitkin. Miro ei enää välittänyt juosta, koska "jalkoihin tuli kasvukipuja". Kasvukivut unohtuivat äkisti, kun rastilippu tuli näkyviin ja maalileimasimellekin poika juoksi kuin viimeistä päivää. Liekö vaikutusta sillä, että maalissa oli tarjolla Karjalaisseuran kahvion antimiaSmile.


Maaliin päästyämme leimautettiin vielä liikuntapassi ja sämpyläkahvien lomassa jutusteltiin loppukauden suunnitelmista ratamestarin kanssa. Ainakin Ahvenanmaan maraton olisi kummallakin suunnitelmissa. Pienempi suunnistaja istui tiilikasan päällä sämpylä kädessään ja hekumoi tulevan perjantain koripallotreeneillä. Pitänee viedä poika koriskouluun, vaikka olenkin veljeksille moneen kertaan teroittanut suunnistuksen tärkeyttä: tulevina suunnistuksen maailmanmestareina he voisivat taata vanhoille vanhemmilleen kunniakkaat ja rahakkaat eläkepäivät. Koripalloilijoina he taas joutuisivat esiintymään polvihousuissa ja hihattomissa paidoissa yleisön edessä. Onneksi pojat ovat vielä sen verran pieniä, että isällä on aikaa (yrittää) vaikuttaa herrojen mielipiteisiinWink.

Kuljettu matka 2,4km, aika 41.46.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Nuuksio Classic Trail Marathon 1.9.2012

Suunnistuskaverin kanssa ilmoittauduttiin Nuuksioon kokeilemaan pidempää polkujuoksua. Itselläni kokemusta löytyy useammastakin tuon pituisesta rogaining-kisasta (toki hitaammin liikuttuna), mutta kaveri oli ensimmäistä kertaa juoksemassa yli 30 kilometrin lenkkiä. Suunnittelimme lähtevämme erittäin rauhallisesti liikkeelle ja kiristävämme vauhtia kolmenkympin kohdalla tuntemusten mukaan. Samalla lenkki toimisi hyvänä testinä Vaarojen Maratonia ajatellen. Aamun keli aiheutti päänvaivaa varustuksen kanssa, mutta pian päädyimme ratkaisuun, johon kuului pitkä juoksu/suunnistuspaita, pitkät sukat, Jorma laittoi shortsit, mutta itse päädyin 3/4-pituisiin suunnistustrikoisiin. Jalassa hyviksi osoittautuneet VJ Irocit ja Jormalla uutuuttaan kiiltävät Speedcross kolmoset.

Lähtöalueella hakeuduimme porukan takaosaan, ettei kiusausta liian kovasta alkuvauhdista tulisi. Letka venahti melko nopeasti ihan kohtuullisen mukavasti eteneväksi jonoksi ja vain muutamin paikoin reitti oli sen verran kapea, että vuoroaan joutui odottamaan. Noin kahden kilometrin kohdalla juoksemaan pääsi jo ihan omaan tahtiin. Alkumatka edettiin minun kulkiessa edellä ja Jorman puhua pulistessa takana. Jos emme puhuneet keskenämme, niin aina oli joku muu juttuseurana. Matka eteni rauhallisen vauhdin takia todella vaivattomasti ja sekä ulkoilureitin portaat että laskettelumäen nousu selvitettiin muita ohitellen. Teknisillä osuuksilla huomasi selvästi tasaiseen maastoon tottuneiden ja suunnistajien eron. Eihän meidän tarvinnut edes katsella jalkoihimme, kun osa manaili kompurointiaan. Laskettelurinteen päällä oli ensimmäinen juomapaikka, josta otettiin järjestäjien tynnyreistä pari mukillista vettä ja matka jatkui nopeasti. Jorma tyhjensi vielä kengät roskista ennen kuin lähdimme kallioiselle polkuosuudelle. Toisellekin juomapaikalle mentiin vielä käsijarru päällä ja nautittiin Nuuksion upeista poluista ja maisemista. Tässä vaiheessa ohittelimme jo muutamia kanssakilpailijoitamme, vaikka omasta mielestämme vauhti oli vielä ennallaan. Toisella juomapaikalla (26km) täydensimme juomareput, otimme energiaa ja lähdimme taas nopeasti reitille. Nyt käsijarrua jo irroiteltiinkin ja saimme ohiteltua edellä meneviä, kovemman alun ottaneita juoksijoita. Jorman polvet alkoivat sattua noin kolmenkympin kohdalla, mutta kipu taisi olla enemmän tuollaista iskutukseen tottumattoman parkumista, kun juoksukilometrejä miehellä ei alkukaudesta ollut kertynyt kuin parisen sataa. Kolmannelle juopmapaikalle (33km) tullessamme meillä oli jo mukit valmiina käsissämme ja varikkopysähdys tehtiin formula-tyyliin. Nyt juostiin jo ylämäkiäkin ja kilometrivauhti oli 6-7 minuuttia / kilometri. 38 kilometrin kohdalla koettiin sitten sekin ihme homma, että matkaa tehtiin hetkittäin täydessä hiljaisuudessa. Jormakaan ei pulissut enää jatkuvasti, vaan keskityimme vain omaan etenemiseemme. Juomapaikan jälkeen osat olivat vaihtuneet: etenimme Jorman juostessa edellä, määräten vauhtia ja minä pari askelta jäljessä. Ero oli kuitenkin hivenen liian pieni, koska kompuroin pari kertaa kuitenkaan kaatumatta. Jäykin jaloin oli varmaankin koomisen näköistä, kun tein horjuvia korjausliikkeitä. Vielä parilla viimeisellä kilometrillä pääsimme ohittamaan tukun muita kilpailijoita, mutta tulipa pari kaveria vielä meidänkin ohitsemme vauhdilla, jota ei olisi uskonut kenenkään voivan pitää neljänkympin jälkeen. Maaliin tulimme rinta rinnan samaan aikaan. Vointi oli maalissa niin hyvä, että teimme saman tien päätöksen osallistua ensi vuonnakin. Loppuaika 5:22.00, josta olisi rohkeammalla alulla voinut helposti lähteä parikymmentä minuuttia pois. Toisaalta, saattoi olla hyvinkin järkevää lähteä ylivarovaisesti ja lisätä vauhtia vasta viimeisellä kolmanneksella.

Upea maasto, todellista polkujuoksua ja hienot järjestelyt! Tänne ehdottomasti ensi vuonna uudelleen.  Nuuksio Classic Trail Marathon