Setämies pulassa - Minirogaining 3h, Jämi 21.10.2012

Olihan taas reissu! Pieni ja kevyt lajiesittely mopoikäisille pojille osoittautui matkan varrella yhdeksi kovimmista lenkeistä tänä vuonna.

Olin siis lupautunut esittelemään seuran nuorille tähdille rogaining-kisojen hurmaa ja kuvittelin pystyväni kepittämään sällit pitempikestoisessa suorituksessa, vaikka iltarasteilla jatkuvasti häviänkin heille. Aamukuudelta pojat kyytiin ja auto kohti Kankaanpäätä. Perillä oltiin hyvissä ajoin ennen karttojen jakoa ja saimmekin hyvän paikan reitinsuunnitteluun. Kilpailukeskus sijaitsi Kuninkaanlähteen caravanalueella, kahden kartan taitteessa ja reitti oli mahdollista suunnitella joko itäiselle osalle, pohjoiselle osalle tai näiden yhdistelmälle. Itäisellä alueella olivat isommat pisteet, joten reittisuunnitelma alkoi muodostua sinne. Reitin pituudeksi kaavailimme 12 kilometriä, joka olisi todellista, kuljettua matkaa noin 16 km. Kilometrivauhti ei olisi mikään mahdoton, mutta eihän meillä mikään kiire olisikaan, eihän? Suunnittelun lomassa juotiin kupposet kuumaa ja nautiskeltiin munkit järjestäjien kaffipöydältä. Joutuipa Kapteeni halailemaankin naapuripöydän puolituttua emäntää. Pojat taisivat vähän hätkähtää, että onko tällainen käytös lajille tyypillistä. Ennen lähtöä ehdittiin vielä pohdiskella kenkävalintoja ja Kapteeni sai osakseen ankaraa kritiikkiä painavista kengistään. Pojilla oli selkeä näkemys siitä, millä merkillä edettäisiin vauhdikkaasti ja kevyellä askeleella.

Ennen lähtöä Ursa Minor ehti ikuistaa nopean ja komean Liekkitiimi Jr. partion:

Lähtöalueella ehdittiin vielä ennen starttia sanailla hetkinen tuttujen kanssa. Suunniteltiinpa jopa "leikkimielistä" kisaa Virttaankankaan maastoon. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Lähtöhetki koitti vähän yllättäen ja lähdimme muun joukon mukana kohti Jämin kangasmaastoja. Aaro kirmasi heti alusta vetämään joukkoa ja määritteli näin ollen nopeuden. Minä ja Eero seurasimme ja varmistelimme reittiä kartalta. Suunnitelmana oli pysytellä kangasmaastossa ja alun järjestys meni 38-45-43-55-58-85-82. Juoksu kulki vaivattomasti, vaikka en ole täysin Kolilta vielä palautunutkaan. Suunnistuksenhan kuuluukin olla helppoa tällaisessa maastossa ja oli hienoa seurata poikien virheetöntä työtä. Vasta rastinvälillä 85-82 vaihdoimme ripeäksi kävelyksi minun ehdotuksestani. Samalla tuli ensimmäinen 8 kilometriä täyteen ja aikaa oli kulunut vasta hiukan alle tunti! Ainoat kosteammat paikat oli nyt takana, joten vauhti tulisi kasvamaan loppua kohden. Ajattelin kauhulla mielessäni sitä, miten jaksaisimme koko kolme tuntia, mutta samalla alkoi tulla ensimmäiset merkit siitä, että mahdollinen sippaaja olisin minä eikä pojat. Mäntykankaalle siirryttäessä otimme ensimmäistä kertaa energiaa: pojilla oli energiapatukat ja Kapteenilla itse rakkaudella valmistettua Flapjack-kaurapatukkaa, voipaperiin käärittynä. Evästä olikin aika helppo nautiskella sellaisessa juoksuvauhdissa. Toisaalta tätä on helppo valmistaa ja maustaa oman maun mukaan. Kankaalla rastit kierrettiin järjestyksessä 67-54-69-49-41-42-33-31. Juomarastilla 54 ehdimme jopa vaihtaa muutaman sanasen järjestäjien kanssa. Muuten tällä välillä ei juuri kävelyaskeleita otettu, juostiin kovaa ja välillä vielä kovempaa.

Alkuosan kartta: Kuninkaanlähde Itä

Suunnitellun reitin lopun häämöttäessä teimme nopeita laskelmia ja suunnitelmia. Kartan alaosan suolle ei enää kannattaisi (viitsisi) lähteä kosteuden eikä matkan takia, mutta pohjoisen kartan osalle voisi vielä tehdä täsmäiskun.

Suunnitelma kolmannelle tunnille: Kuninkaanlähde Pohjoinen, rastit 36-35-40-46-37-32-34-maali

Kartalta toiselle vaihdettiin matalalennossa caravanalueen lävitse. Matka jatkui tietä pitkin nopeuden vain kasvaessa. Rastilta 36 lähdettäessä oli reilut kaksi tuntia täynnä ja kaivoimme lisää evästä. Tällä kertaa päädyin Maraboun Dubbelnougat-patukkaan omien leipomusteni sijaan. Suklaa toikin hetkellisen hyvän olon tunteen, joka ehti kyllä hävitä rastinvälillä 35-40, kun pojat juoksivat pitkää ylämäkeä aivan uskomattomalla vauhdilla. Jouduin vaihtamaan kävelyksi ja huutelemaan, että malttakaahan vähän. Yhtään ylimääräistä aikaa ei ollut, vaan koko ajan piti kiirehtiä. Reissun ainoa pummi osui rastille 46, jolle mentäessä tulkitsimme polkuja väärin ja koukkasimme reilusti vasemmalta. Tämänkin pojat korjasivat hienosti ja rasti löytyi loppujen lopuksi aika mitättömän haeskelun jälkeen. Nyt alkoi olla jo tosissaan kiire ja mittailin jäljellä olevaa matkaa kartalta. Kävelyyn ei olisi enää varaa, vaan loppu pitäisi pistellä vieläkin vauhdikkaammin kuin tähän asti oltiin tultu. Kyselin Aarolta ja Eerolta, että oliko jaloissa tuntemuksia ja sain vastaukseksi "Joo, vähän pohkeissa ja vähän takareisissä". Omat jalkani tuntuivat aivan tukeilta ja oli tuskaista katsella, miten nuoret kollegat pyörivät kahdeksikkoa ympärilläni. Pojat tsemppasivat loppukiriin, mutta eihän dieselistä mitään kirivaihdetta löydy: samaa vauhtia vaan alusta loppuun. Rastilta 32 oli pakko suunnata maaliin, sillä aikaa ei ollut enää käydä rastilla 34. Pojat juoksivat edellä ja minä jatkoin jarrumiehenä perässä. Maali tavoitettiin ajassa 2.58.09, pisteitä koossa 1018 ja sijoituksena 14/83. Matkaa reissulle kertyi gps:n mukaan 26,5km, joten alkuperäinen suunnitelma taisi hivenen ylittyä.

Ei voi kuin hattua nostaa Aarolle ja Eerolle kovasta suorituksesta. Jos olisimme ennen kisaa tienneet pystyvämme tuollaiseen matkaan, olisin varmaankin piirtänyt meille kunnianhimoisemman suunnitelman, joka olisi sisältänyt rasteja itäisen kartan alaosassa. Näin toimien oltaisiin saatu paremmat pisteen kasaan, mutta turha tässä on jossitella erinomaisen suorituksen jälkeen. Kokeilu ja kevyt lajiesittelyhän tämä vain oli.

Mitäkö jäi päivästä käteen? Uskomattoman vauhdikas lenkki, upea maasto ja oli hienoa seurata nuorten innostusta uudesta lajikokeilusta. Jo matkan varrella herrat ilmoittivat, että tätä pitää saada lisää. Rogaining-harrastajat varokaa, laji on saanut uudet mestariehdokkaat!

Koli Kapteenin silmin - Vaarojen Maraton 43km

Hui mikä reissu!

Pitkäaikainen haave osallistua Vaarojen Maratonille on nyt takanapäin. Vielä keväällä haaveilin osallistumisesta 86km:n ultramatkalle, mutta sinnikäs rasitusvamma ja 8 viikon juoksemattomuus kesällä pakottivat "tyytymään" lyhyempään, 43km:n matkaan. Kesän aikana onnistuin vielä nostamaan painoanikin reilut viisi kiloa, joten haasteellinen reissu oli tiedossa.

Perjantaina oli vuorossa tuollainen normiautoilu eli vajaa 550 kilometriä Kolille. Onneksi sain kyliltä matkaseuraa ettei ihan yksikseen tarvinnut ajella. Alkuviikon selkäkivut olivat paremmalla puolella ja viikolla tuli venyteltyä varmaankin saman verran kuin alkuvuonna yhteensä. Venyttely tuli muutenkin tarpeeseen, koska työajoja kertyi viikolla liki 2000 kilometriä. Perillä pikainen ilmoittautuminen ja ruokailu hyvässä seurassa. Hotellilla ei pidempään aikaa vietetty, vaan lähdimme valmistautumaan seuraavan päivän koitokseen ja yösijaa etsimään. Mökki löytyi Purnuniemestä ja uni tuli alta aikayksikön.

Lauantaiaamuna heräilin naapurikämpän ääniin, kun siellä valmistauduttiin ultralle lähtöön. Nukahdin tosin vielä hetkeksi, ennen kuin oma kelloni soitti herätystään kuuden korvilla. Pikaisen aamupalan jälkeen juoksuvehkeet päälle ja viimeinen tsekkaus varusteisiin ja reppuun. Tarkoituksena oli lähteä suhteellisen kevyellä kuormalla, joten otin mukaan vain pakolliset varusteet ja evääksi 4 geeliä, pari energiapatukkaa ja kaksi Maraboun Dubbelnougat-patukkaa. Juomapussiin sekoitin Herbalifen H3O urheilujuomaa 2 litraa. Arvelin meneväni sillä toiselle juomapisteelle asti, jos vetäisin Kiviniemessä pari mukillista vettä järjestäjiltä . Hissimatka parkkipaikalta Hotellille oli ikimuistoinen "lievähköä" korkeanpaikankammoa kärsivän kanssa. Samalla pääsi näkemään Kolin vaaramaisemaa ja myös polkua, jota tulisimme loppumatkasta kulkemaan. Tavarat jätimme säilytykseen ja laitoin saman tien suunnistuskengät jalkaan. Nyt alkoi hirmuinen levottomuus ja kylmään ulkoilmaan olisi pitänyt päästä jo hyvissä ajoin. Onneksi matkatoveri jarrutteli ulos siirtymistä. Kiristettyäni pari kertaa kengän nauhoja, tulin siihen tulokseen, että kaikki on valmista. Tänään mentäisiin varustuksella Salpaus-rogaining buffi päässä, pitkä aluspaita alla ja lyhythihainen juoksupaita päällä, Craftin boxerit ja päälle NoNamen 3/4 pituiset suunnistustrikoot, jalkaan VJ Irocit ja niiden päälle Icebugin gaitersit. En uskonut, että matkaan kannattaisi lähteä nastakengällä, koska tiellä liikkumista olisi kuitenkin useampia kilometrejä ja olen jo rogaining-kisoissa huomaanut Irocien toimivan hienosti pidemmilläkin matkoilla. Varmuuden vuoksi olin laittanut molempiin päkiöihin isot Compeed-rakkolaastarit jo ennalta, koska parilla edellisellä reissulla olin saanut sinne kohtuullisen isot rakot. 

"Jouduin" nopeimpaan (tavoiteaika alle 5 tuntia) ryhmään kaverin pakottamana, vaikka arvoinkin loppuun asti menisinkö 9.00 vai 9.10-lähtöryhmään. Lähdössä jättäydyin suosiolla porukan loppupuolikkaaseen ja lähdimme startista juoksemaan pitkässä letkassa  polkua pitkin. Alun ruuhka katosi melko pian ja varsinkin tien pätkällä erot alkoivat kasvaa. Ensimmäisen vitosen kohdalla laskeskelin, että alku oli tultu 5.20 kilometrivauhdilla ja kuvittelin pystyväni jopa viiden tunnin alitukseen. Seikkailujuoksija Jukkakin oli tullut katsomaan ja kannustamaan juoksijoita reitin varrelle. Taisi maisemat olla tällä kertaa hiukan erityyppiset, verrattuna hänen alkuvuoden Saharan juoksuunsa. Maastoon siirryttäessä polku kapeni ja muuttui selkeästi haastavammaksi, mutta ei kuitenkaan mahdottomaksi. Vielä tässäkin vaiheessa oli ajatus, ettei tämä nyt niin hankalaa olekaan. Loppukesän juoksemattomuus arvelutti ja pelkäsinkin vaikeuksia tulevan ennemmin tai myöhemmin. Ensimmäinen kymppi meni ajassa 1.03, joten toisella vitosella matkanteko oli hidastunut paljon enemmän kuin olin kuvitellut. Jauholanvaaralta laskeuduttaessa odottelin vedenylitystä kuin kuuta nousevaa. Aina kun näkyi vähänkin lähempänä vettä, vilkuilin mahdollista vetolossia rannassa, mutta ylityspaikka antoi odotuttaa itseään yllättävänkin pitkään. Reitti ei ollut, ainakaan omasta mielestäni, tähän mennessä ollenkaan niin märkä tai hankala, mitä ennakkotiedot antoivat ymmärtää, mutta vielä ehti maisemat, maastot sekä tunnelmat muuttua moneen kertaan.

Vedenylityksen jälkeen tuli nopeasti Kiviniemi, jossa join suunnitelman mukaan pari mukillista vettä. En edes pysähtynyt kunnolla, vaan jatkoin matkaa saman tien. Tiellä jalat tuntuivat todella raskailta ja kävelin pidempää ylämäkeä sekä otin energiaa ennen metsän puolelle siirtymistä. Jo ensimmäinen Kolinvaaran ylämäki osoitti, että jaloista alkaa olla paras maku poissa ja ennen Heraniemeä pohje kramppasi ensimmäisen kerran. Lyhyt venytys ja geeli kitusiin, pahin kramppi selätetty ja matkaan. Reitti tuntui olevan koko ajan nousua tai laskua, polut todella kapeita, juurakoiden ja terävien kivien peittämiä. Koko ajan sai olla tarkkana, ettei teloisi nilkkojaan tai kaatuisi vauhdista. Tasaiset ja alamäet pyrin juoksemaan, mutta tässä vaiheessa kaikki ylämäet oli pakko kävellä. Ryläyksellä tuli ensin tuntemus orastavasti krampista nivuseen ja sitten pohkeeseen. Jouduin pysähtymään ja venyttelemään kunnolla, jolloin juuri ohittamani retkisarjalaiset (lähtivät 2 tuntia aiemmin aamulla) saivat minut kiinni ja kyselivät onko minulla suolaa matkassa. En ole aiemmin krampeista kärsinyt,joten miksi aikuinen mies vaivautuisi ottamaan mukaansa muutamaa kymmentä grammaa suolaa vain sen takia, jos sattuisi kramppaamaan. Rouvat etsivät suolaa omista repuistaan ja sillä aikaan ehdin vetäistä Squeezyn Supergeelin. Kauhistelin makua, joka vaikutti enemmän Gin Tonicilta kuin urheilukäyttöön tarkoitetulta valmisteelta. Kramppi kuitenkin alkoi helpottaa ja kun rouvat eivät löytäneet suolaa, niin kiitin avusta ja jatkoin matkaani. En ole ikinä tuntenut geelin auttavan niin nopeasti kuin tuo Squeezyn Supergeeli auttoi, ihme homma! Kun Ryläys lopulta loppui ja pääsi helpompaan maastoon, niin äijä oli aivan loppu ja energiat kuluneet. Hiukan ennen kolmeakymppiä iski epätoivontunne, etten pääse ikinä maalin ja alkoi itkettämään. Kauhistuin tuota äkillistä liikuttumista ja vilkaisin nopeasti taakseni ettei vain kukaan olisi tulossa ja näkisi alennustilaani. Sain koottua itseni sillä ajatuksella, että vesipiste olisi parin kilometrin päässä eikä leikkiä voisi jättää kesken, koska olin lupautunut Nuuksio Classicin joukkueeseen.
Vesipisteellä tankkasin juomarepun vedellä, mutta en lisännyt enää urheilujuomaa, koska arvelin puhtaan veden maistuvan paremmin väsyneenä. Vaikka eteneminen tapahtui pitkälti tietä pitkin, niin jouduin kävelemään entistä pidempiä ja myös loivempia pätkiä. Alamäissä sain sentään pakotettua itseni liikkeelle juoksuun. Onneksi 35 kilometrin kohdalla sain juoksuseuraksi helsinkiläisen kaverin, jonka kanssa olimme ohitelleet toisiamme vuoron perään kymmenestä kilometristä alkaen. Yhdessä kulkeminen tuntui helpommalta ja juoksimmekin enemmän kuin olisin yksin juossut. Ennen toiseksi viimeistä pidempää nousua saimme Lenkkivihon Ursa Minorin ja pakkohan siihä oli nopeat kuulumiset vaihtaa. Muutamat juoksuaskeleetkin piti ottaa ihan vain sen takia, ettei näyttäisi niin laiskalta.

Kuva: Ursa Minor

 Laskettelurinteen nousu tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Onneksi mäen jälkeen sai lasketella alas pitkää alamäkeä, ennen kuin kännyimme paljon puhuttuun ja ennalta peloteltuun loppunousuun. Yritimme pitää etenemisen rytmikkäänä, mutta hiukan ennen loppua minun oli pakko päästää kaveri menemään, ei vain jaksanut. Seikkailujuoksija oli vielä loppunousussakin tsemppaamassa ja se antoi voimaan viimeiseen rypistykseen. Kello pysähtyi maalissa aikaan 5.37.59 ja sijoitukseksi tuli 97. Tulos vastaa varmasti päivän kuntoa eikä tuota kannata sen enempää lähteä selittelemään.

Ensi vuonna sitten...

Tästä se alkaa, kaikki tasajalkaa...

Lenkkivihko on loppumassa vuoden vaihteessa, joten tarve avautua harjoittelusta ja kisoista on tyydytettävä jatkossa muualla. Tarinaa ja narinaa tulee olemaan ainakin suunnistuksesta, juoksusta ja rogaining-kisoista, ehkäpä satunnaisesti myös moottoriurheilusta. Kirjoittajana reilu nelikymppinen, suht´aktiivisesti liikkuva kulkukauppias. Ja matka alkaa!

ps. Saatan lisäillä myös vanhempia juttuja, jos omat kiireet antavat siihen mahdollisuuden.

Kunniankentät ja "mullit padassa"

Kauden viimeiset Rastin järjestämät kuntorastit Talkootuvan kartalla, Murronkulmalla. Matkaa paikalle kertyi tällä kertaa liki ennätys vähän, kun suuntaansa autoilua oli vain kuutisen kilometriä. Vaimon ollessa opiskelemassa, jouduin ottamaan KapteeniSolisluun jälkeenjääneet opetuslapset mukaani. Pojat olivat mielellään lähdössä, kun luvassa olisi muurinpohjalettuja suunnistuksen päälle ja lupasin, että voisimme tutkailla vieressä olevaa motocross-rataa, jos vaikka voisimme vielä tänä syksynä käydä testaamassa Miron kulkupelejä. Tiesin, että luvassa olisi kostea keikka ja laitoinkin Manulle haalarin & saappaat, mutta Miro isona poikana sai lähteä lenkkareissa (virhe numero 1).

Ilmoittautuessa jouduimme kertoilemaan kokemuksia torstain yörasteilta ja kuulimme samalla, että Someron Esa oli vienyt seurahaasteen, joten Somerolaiset saivat kartoitusta kolmen päivän edestä, hyvä Somero! Otin emitin kummallekin pojalle, sillä olen väsähtänyt ikuiseen tappeluun siitä, kumpi saa leimata. Lähtöön mentiin juoksujalkaa ja pojat leimailivat jo täyttä häkää, kun ennätin itse paikalle. Hauska seurata, miten nelivuotiaskin osaa laskea lähtöleimasimella merkkivalon vilkahduksia. No, onhan tätä harjoiteltukin suht´paljon. Ensimmäiselle rastille päästiin motocross-rataa pitkin. Olin ajatellut, että siirtymä olisi helppo, mutta samassa muistin radanpinnan rakenteen: upottavaa, hienoa hiekkaa, johon on sekoittunut hieman savea. Manatessani omien kenkieni kuraantumista, kuulin Miron äänen takaani: "Isi, lenkkari jäi kiinni!". Kun käännyin, niin poika seisoi SUKKASILLAAN radan reunassa. Lenkkarit olivat upoksissa radalla, noin askeleen päässä toisistaan. Voihan sukuelin! Voi sielunvihollinen! (Lasten kuullen ei saa kiroilla...) Ongittuani lenkkarit mudasta ja puhdistettuani pahimmat (jouduin kaapimaan pohjallisella kengän tyhjäksi), päädyimme Miron kanssa, että matka voisi jatkua. Kura tuntui kuulemma ikävältä sukan ja kengän välissä, mutta "Isi, mä pärjään kyllä. Älä huolehdi!" totesi Miro urhokkaana ja matka jatkui. Matkalla tutustuimme vielä hyppyriin, jossa poikien enolta meni lonkka sijoiltaan. Sain jälleen kerran kertoilla, kuinka ajoimme Ramin kanssa "leikkimielisesti" kilpaa ja kuinka hyppyrin nokalla Ramin pyörä otti "takakorkean" ja hän päätyi nelinkontin radalle. Nanosekuntia myöhemmin oma pyörä osui alaselkään ja lonkka pompsahti paikaltaan. Pojat vaativat vielä kertomaan siitä, kun ambulanssi tuli ja vei Ramin. Kun aiheeseen oli päästy, niin samalla piti näyttää paikka, jossa itse mutkasta kiihdyttäessäni vedin "solisluu siksakit" ja päädyin leikkauspöydälle. Huolimatta kaikista ongelmista ja jutusteluista ekalla rastinvälillä, emme olleet edes viimeisiä väliajoissa. Rastin löytämistä saattoi helpottaa se tieto, että rasti löytyi vanhan puuceen kulmalta. Saman puuceen ovi sai aikoinaan kyytiä, kun yksi sälli ajoi kurvin pitkäksi ja päätyi pyörineen koppiin sisälle. Tarina ei kerro, tuhriko hän itsensä pahasti saveen...

Kakkosrastille päästiinkin ihan reilusti metsässä kulkien. Pojat ihastelivat syksyistä luontoa ja maaston sammalpeitettä. Miro pahoitti taas mielensä maastoon jätetyistä auton osista. "Nämä pitäisi korjata pois ja viedä romu-ukolle". Juu, pitäisihän ne, mutta ei suunnistusreissulla. En yhtään ihmettelisi, vaikka poika isompana ryhtyisi vihreäksi tai joksikin muuksi hihhuliksi. Se olisi porvari-isälle kova paikka. Rastilla kinasteltiin siitäkin huolimatta, että molemmilla pojilla oli omat emitit: kumpikin olisi halunnut leimata ennen toista. Ongelma ratkaistiin niin, että jatkossa vuoroteltaisiin siitä, kumpi leimaa ensin. Onneksi kolmoselle päästiin pellonlaitaa ja polkua ja nelosellekin edettiin tietä sekä hiekkakuopanpohjaa pitkin. Nelosella oli pieni suunnistaja aivan hämillään poluista. Autoin kaveria kartalle ja hän lähtikin etenemään niin vauhdikkaasti, että jouduin huutelemaan hetken aikaa rastipisteeltä, jotta tämä löytäisi takaisin supalle. Omilta pojilta oli tässä vaiheessa pahin into suunnistamiseen mennyt ja jäimmekin hetkeksi ihmettelemään puimuria pellon laitaan:
 
Ei ole maanviljelijöilläkään helppoa tällä hetkellä, sen verran märkiä pellot ovat.

Toiseksi viimeinen rasti löytyi helposti polun ja ojan risteyksestä. Leimauskin tehtiin sopuisasti. Pojat taisivat jo oikeasti olla hiukan väsyksissä.

Viimeiselle rastille tehtiin pieni koukku siitäkin huolimatta, että ajattelin ottaa suunnan varman päälle. Kuusikossa eteneminen ei kiinnostanut Manua, mutta poika tuli kuitenkin perässä, kun sanoin ettei paikalleenkaan voinut jäädä. Muurinpohjaletutkin odottivat maalissa. Manu intoutui lettupuheista niin, että otti huiman loppukirin maaliin. Miro jäi tällä kertaa kirikilpailussa hopealle, kun "loppukirit eivät voisi vähempää kiinnostaa". Maalissa syötiin letut ja juotiin mehut. Suunnistuskoulusta vastaava kyseli, että joko pojat tulevat ensi vuonna suunnistuskouluun? Mirolla oli vastaus valmiina: "Älä unta näe! Ei tulla!"

Kääpiöiden oppaana yörasteilla

Kyllä taas olisi helpommalla päässyt, kun olisi heittäytynyt kotisohvalle teeveetä katsomaan...

Somerolaiset järjestivät yösuunnistuksen Someron keskustassa sprinttikartalla ja samalla he haastoivat naapuriseurat osallistumaan mukaan. Eniten osallistujia kerännyt seura saisi palkinnoksi 500€:n edestä apua kartoitukseen. Matkoja oli tarjolla kaksi: 3km:n taskulamppurata ja 6km otsalamppuporukalle. Tämä jos mikä olisi hyvä paikka esitellä jälkikasvulle yösuunnistusta. Ekaluokkalaisen kanssa oltiinkin viime tiistaina yörasteilla, mutta nelivuotiaalle tämä oli ihan ensimmäinen kerta pimeällä. Ekaa kertaa jännitettiin oikein porukalla ja pimeäkin tuntui hiukan pelottavalta. Molemmilla pojilla oli "market-otsavalot" ja Mirolla lisäksi uusi Fenix E15 taskulamppu. Pienestä koostaan huolimatta, lampulle luvataan 140 lumenin valoteho ja keilallekin pituutta 89 metriä.

Ilmoittautuessa meille tarjottiin kolmea karttaa, mutta arvelin yhden riittävän. Pojat eivät vielä lue karttaa, enkä ole siinä pitänyt mitään kiirettä. Kyllä ne vielä ehtivät ihan riittävästi kartankin kanssa touhuta. Lähtöleimauksessa pojat laskivat merkkivalon vilkahduksia hyvinkin tottuneesti ja lähdimme suuren innon vallassa kohti ykkösrastia. Edes vesisade ei onnistunut latistamaan tunnelmaa. Rastiheijastin havaittiin jo pitkän matkan päästä ja leimattiin suorastaan kilpaillen siitä, kuka ehtii ensin. Toiselle rastille lähdettäessä sitten kyräiltiinkin jo ykkösrastilla kiilailua ja tarvitsipa Miro hieman painavampaa tekstiäkin, jotta tossu alkoi taas nousta vauhdikkaammin. Kakkosrasti löytyi grillin takaa ja siitä siirryimmekin tien toiselle puolelle, aidan sisäkulmassa sijainneelle rastille. Manu oli varustautunut vedenpitävällä haalarilla ja saappailla, mutta Miro valitteli jo lenkkarien kastumista. Aika ihme, sillä poika oli hypännyt jo tuossa vaiheessa joka ikiseen matkalla olleeseen lammikkoon. Reitin keskiosalla oli useampi "pitkä" rastinväli, pisimmän välin oltua yli 400 metriä. Kaivot, puskat, kopit ja aidat löytyivät vaivattomasti, vaikka vauhti olikin päätä huimaavaa laahustamista. Pissataukokin jouduttiin pitämään kutosrastille mennessä. Pienen miehen hätä ei katso aikaa, eikä paikkaa, niin se vain on.
 
Viimeisellä kolmanneksella Manu tuntui väsyvän kovasti. Jalkoihin sattui ja väsytti. Pimeä ja sateinen kelikin pelotti poikaa. Sain kuitenkin pidettyä juniorin liikkeellä, kun muistutin tasaisin väliajoin autossa olevasta piparirasiasta. Kymppirasti oli hirvi-patsaalla, rastilippu roikkumassa hirven sarvesta. Patsasta ihmeteltiin tovi, kunnes valokeilassa vilahti jänis. En ole ihan varma, mitä osapuolta tilanne jännitti enemmän, mutta jänis ainakin lisäsi huomattavasti vauhti lamppujen ristitulessa. Uhosipa pienempi huitaisevansa jänistä laser-miekallansa. Isompi korjasi koululaisen tietämyksellä: "Ei se ole mikään laser-miekka, vaan taskulamppu, pöljä!" Sanailusta oli kehkeytymässä aimo riita, mutta onnistuin kiinnittämään poikien huomion matkan jatkamiseen. Toiseksi viimeisellä rastilla Manu oli niin väsynyt, että tihrusti itkua ja valitteli jalkojaan. Asiaa ei auttanut yhtään, että isoveli etuili viimeisellä rastilla ja otti loppukirin maaliin. Manu itki sydäntäsärkevästi, koska hän olisi halunnut liimata (=leimata) ennen Miroa. Manun mielestä Miron olisi pitänyt totella, kun hän huusi, että "odota Miro, minun vuoroni liimata!" En jäänyt maalissa ihmettelemään pidempään, vaan pakkasin umpiväsyneet sankarit takapenkille ja annoin piparipaketin evääksi kotimatkalle. Iltapala maistui poikkeuksellisen hyvälle ja uni tuli jo hiukan ennen kuin pää osui tyynylle.

Sateesta huolimatta aivan upea ulkoilulenkki ja kaiken lisäksi tosi jännittävä lamppu- ja lasermiekkaleikkeineen. Kuljettu matka 3,2km, aika 45.24.
 

Yörasteilla liikuntapassilaisten kanssa

Tuli viime viikolla lupailtua pojille, että vien Miron kaverinsa kanssa yörasteille kaikulaan. Miro ja Aksu odottivatkin kovasti päästä pimeään metsään taskulamppujen kanssa. Hiukan taisi kavereita jännittääkin, mutta kumpikaan ei myöntänyt pelkäävänsä. Suunnattoman sählingin jälkeen olimme saaneet kartat käteemme ja kummallekin pojalle omat emitit ja tällä kertaa otin itsekin emitin matkaan.

Lähtöleimaus tehtiin lähes tasan kahdeksalta ja heti metsän puolelle siirryttyämme oli ihan säkkipimeää (ainakin siltä pojista tuntui). Ykkösrastille lompsittiin kuntorataa myöten ja rasti oli ylämäessä sijainneessa kuopassa. Siirryimme rinteeseen hiukan liian aikaisin, mutta rasti löytyi helposti pienen pyörimisen ja heijastimen ansiosta. Toiselle rastille lähdettiin kipuamaan rinnettä ylös ja toisella puolella alas niin, että rasti oli matalimmassa kohdassa, supassa. Ihme ja kumma, mutta tätäkin piti haparoida. Ilmeisesti poikien jatkuva pulina sekoitti navigaattorin ajatukset. Kolmosrastille siirryttiin varmasti polkuja myöten ja pistekumpareiden väliin sijoitettu rasti näkyi jo hyvissä ajoin kuntoradalle. Pojat kannustivat meitä ohittaneita "oikeita suunnistajia" ja kyselivät näiden nimiä. "Esa! EEESAAA! Hyvä Esa, anna mennä!" Ja Esahan meni, mutta kuului myöskin mutisevan mennessään, että kukahan hänelle mahtaa huutaa? Nelosrastille olisi voinut mennä suon ylitse että heilahtaa, mutta päädyin turvallisempaan reitinvalintaan kuntoradan kautta. Ekaluokkalaiset ehtivät jo kitistä pitkää matkaa ja kysellä, koska eväät syödään. Taskuun varattu jogurttirusinapussi tuntui vaivaavan kovin Miroa ja pussi olisi pitänyt pysähtyä tyhjentämään heti. Nelosrasti otettiin tarkasti siitäkin huolimatta, että muut etsivät sitä mäen väärältä puolelta. Vitosellekin olisi voinut "oikoa" suunnalla, mutta herrat eivät olleet kovin halukkaan oloisia pimeään umpimetsään, vaan tämäkin väli edettiin kuntorataa ja polkua pitkin. Rastille osuttiin aivan suoraan ja meidän jälkeemme sinne osui moni muukin, sen verran pojat metelöivät rastin nähdessään. Kuutoselle päästiin hautausmaan reunaa kulkevaa kuntorataa myöten. En tohtinut pojille hautausmaasta mainita mitään, sille he kuvittelivat jo muutenkin näkevänsä vaikka mitä valokeilan rajamailla. Viimeiselle rastille jouduttiin laskeutumaan kuntoradalta jyrkkään alamäkeen. Miro ja Aksu selvisivät hienosti, vaikka jalat alkoivatkin kuulemma jo painaa. Maaliin selvittiin alle tunnin, eikä matkalla otettu edes vahingossa juoksuaskelia. Tulospalvelussa Miro totesi korisvalmentajalleen, ettei voi osallistua perjantaina harkkoihin: "Mulla särkee perjantaina päätä". Oli siinä valmentajalla ihmettelemistä, miten 7-vuotias voi tietää päänsärkynsä useampia päiviä ennen.

Ihan hyvä reissu, vaikka ei mitään helpoimpia ollutkaan. Oma selkäkin antoi kuitenkin edetä kävelyvauhtia, tosin olin ottanut 600mg Ibuxinin ennen lähtöä. Nyt taas Tramalin kera nukkumaan ja toivottavasti huomenna on valoisampaa (ja onhan se varmasti valoisampaa, koska Tramal yleensä "sytyttää värivalot tunturiin").

Kuljettu matka 2,6km, aika 51.38

Pikkujäbien navigaattorina Viikkorasteilla

Moottoriradan mökille piti viedä uusi grilli ja samaan reissuun ajateltiin sovittaa Pöytyällä pidetyt viikkorastit. Miro ja Manu olivat mukana, koska rouvalla oli illalla jumppa. Matkaksi otettiin lyhyt, 1,4km:n rata. Veljekset tunnistettiin ilmoittautuessa suunnistustarinan  pojiksi ja sukunimeäkin kehuttiin kauniiksi. Matkaa lähtöön olisi noin 800m, joten liikkeelle piti lähteä saman tien, että ehtisimme ajoissa pois metsästä.

Pöytyän maastot ovat melkoisen haastavia liikkua lasten kanssa ja tähän tulokseen tulin tälläkin kertaa. Ykköselle päästiin sentään kulkemaan polkua pitkin ja rastikin näkyi polulle asti. Koska Manu oli saanut leimata lähdössä, niin nyt oli Miron vuoro leimata. Hän laskeutuikin kuoppaan ripeästi, mutta kuopan pohjalla olleet romut alkoivat kiinnostaa poikaa enemmän kuin leimaaminen. Mirolle tuli hätä, että romut pitäisi ottaa mukaan, sillä tuollainen luontoon roskien ja jätteiden heittäminen oli edesvastuutonta. Poika kävi roskaamisesta niin kuumana, että aloin jo hiukan hätääntyä. Leimaus tuli kuitenkin lopulta suoritettua ja pääsimme jatkamaan matkaamme. Kakkoselle kuljettiin upeaa metsämaastoa ja Miro esitteli eskarista saamiaan oppeja: "Iskä, tuo on rahkasammal ja tuolla on jäkälää!" Olin hieman ihmeissäni, miten paljon poika tiesi metsästä. Taitaa nuoriherra olla aidosti kiinnostunut luonnosta. Kakkosrasti löytyi helposti ja leimaus tehtiin yhteisymmärryksessä.

Kolmoselle mentäessä metsä muuttui astetta haastavammaksi ja liike hidastui huomattavasti. Oman lisämausteensa hommaan toi mustikat sekä puolukat, joita piti poimia suuhunsa joka mättäältä. Manun huulet olivat värjääntyneet mustikasta sinisiksi eikä hänellä ollut mitää kiirettä jatkaa rastille.

Kolmosrastia tuli vähän etsiskeltyäkin, vaikka rastipiste oli selkeä ja kivi osoittautui lopulta aivan hillittömän kokoiseksi lohkareeksi. Poikien kanssa suunnistaminen antaa isällekin mahdollisuuden lukea karttaa kaikessa rauhassa. Seuraan karttaa paljon tarkemmin kuin yksin edetessäni ja ehtiipä tuossa vauhdissa arvioida mittasuhteitakin paremmin. Ojan päässä sijainnut rasti näkyi jo kauaksi ja oli Miron vuoro päästä leimaamaan. Olisi pitänyt kiertää jo rastilla ojan toiselle puolen, mutta nyt haeskelin ojan ylityspaikkaa aivan liian myöhään. Haarat olivat revetä, ojan leveyden takia, poikia nostellessa. Varsinkin vanhempi painaa jo hieman liikaa myyntimiehen heiveröisille käsivarsille.

Saniaismetsässäkin ehdittiin matkalla vitoselle poiketa:

 Pienemmästä ei näkynyt kuin punainen lakki, kun hän tulla vaapotti saniaisten joukossa. Vitosrasti löytyi mäen takaa ja jyrkänteiden edestä. Nopsa leimaus ja suunta kohti maalileimausta. Matkalla Miro löysi vielä tyhjän spray-purkin metsästä ja purkin hyljännyttä päiviteltiin kovaan ääneen: "Miten kukaan voi olla noin piittaamaton luonnosta?" Maalista oli vielä ihan hyvän matkaa autolle ja illan aikan pelkkiä siirtymiä tuli parisen kilometriä. Järjestäjät tarjosivat pojille vielä mehua ja ostettiinpa kahviosta vielä munkitkin evääksi.

Hyvä reissu, täynnä metsässäliikkumisen iloa! Helppohan tällaisten sankarien kanssa on suunnistamaan lähteä. Kuljettu matka 1,8km, aika 50.37.