Vauhtia ja erheitä - Loppiaisrogaining 2014

Minkiönkylän Mahdin kärsittyä jalkavaivoista, olimme Docin kanssa kahdestaan liikkeellä. Tarkoituksenamme oli tehdä pitkä lenkki ja yrittää pitää vauhtia myös metsän puolella, mutta järjen äänen puuttuessa matkasta, vajaavainen suunnistuksemme pilasi osittain vauhdinpidon.

Liikkeelle lähdettiin aamuvarhain koko Lounais-Hämeen rogaining-kerman kera eli Jokiveen pihalta poimin mukaani myös Pumpin ja Pontuksen sekä Thanton, joka oli saamassa lajiesittelyä Tyykikylän Bluesin porukassa. Jokiveen pyöräkin muistettiin nostaa auton perään ja matkaan päästiin iloisissa sekä odottavissa tunnelmissa. Harrastajamuusikko saa hyvin harvoin täyden katsomon jakamattoman huomion ja Kapteeni käyttikin menomatkan hyväkseen pitämällä pienimuotoisen konsertin sekä nokkahuilulla että Xaphoonilla. Soittaminen ei oikein onnistu, ellei ohjaa autoa samaan aikaan polvilla. Olin tulkitsevani yleisön huokaukset niin, että ne johtuivat enemmänkin auton heittelehtimisestä kaistalta toiselle kuin minun soitostani...

Hakunilassa valmistautuminen vei harmillisen paljon aikaa seurustelulta, mutta mm. Ursa Minor, Niilos, Elwood, Emo & Holle sekä Rajavillien Antti ehdittiin nopeasti tervehtiä. Reitinsuunnittelu tehtiin pienessä paniikissa ja tällä kertaa teimme pari vaihtoehtoista reitinvalintaa, joista voisimme valita matkan taittumisesta riippuen. Lähtöön piti taas kerran mennä hiukan kiireellä ja lähtöluvan tultua se kiire vasta alkoikin. Doc kiihdytti saman tien juoksuun, eikä meidän edellämme ollut kovinkaan montaa ennen ensimmäistä rastia. Ensimmäiselle rastille (22 jyrkänne) kiersimme tietä pitkin ja sitten mäen kaakkoisreunaa, kun osa porukasta lähti heti oikomaan pellon ja mäen yli. Saman tien huomattiin sekin ettei polkupyörä olisi kovinkaan paljon nopeampi, kun Jokiv ja Niilos nähtiin ensimmäisen rastin jälkeen lähdössä tielle. Seuraavalle rastille (56 kumpare) teimme lennosta reitinvalintamuutoksen, jonka järkevyyttä joutui heti punnitsemaan. Jalka kuitenkin nousi kevyesti ja pystyimme pitämään tiellä hetkittäin nelosella alkavaa kilometrivauhtia. Rasti löytyi mäen päältä helposti ja samalla vauhdilla lähdimme jatkamaan rastille 23 (kumpare). Kuusijärven kupeessa sijainnut kumpare (31) tavoitettiin sekin juosten ja ensimmäisen tunnin saldoksi kertyi kahdeksan kilometriä. Juosten liikkeellä olevia porukoita emme muutamaan rastinväliin nähneet, mutta pyöräilijöitä sitäkin enemmän. Osan kanssa etenimme aivan samaa tahtia, kun pyörän joutui jättämään kauemmas rastista ja tekemään isompia kiertoja rastien välillä. Rastilla 47 (ojien risteys) otettiin energiaa ja yritettiin hahmotella edettyä matkaa suhteessa jäljellä olevaan matkaan. Suuri sähkölinjantolppa kumpareella (39) ei aiheuttanut muuta vaivaa kuin kapuamisen mäelle. Tällä linjalla arvioimme myös maastoa ja etenemismahdollisuuksia itäisemmällä sähkölinjalla, jota olimme suunnitelleet kulkevamme yli neljän kilometrin matkan. Jälkikäteen vasta selvisi, että itäinen sähkölinja oli aika paljon haastavampi juostava. Kivi (44) löytyi vielä helposti ja ensimmäisen kahden tunnin saldoksi olimme keränneet 16 kilometriä. Jalat olivat vastaheränneen tuntuiset ja usko hyvään loppumatkaan oli korkealla. Samalla mieleen hiipi jo "kyllähän me tästä selvitään" -tunne, joka monesti on rikkonut koko loppusuorituksen.

Matkan edettyä vauhdikkaasti, päätimme napsia helpot kaksi pistettä kivirastilta (26), joka tehtäisiin pistona suunnitellulta reitiltä. Samalle rastille oli menossa pyöräilijä, joka jätti pyöränsä polunvarteen ja jatkoi juosten. Kun tiemme erosivat, niin sanoin vielä Docille toivovani pyöräilijän löytävän pelivälineensä, kun lähti aivan väärään suuntaan. Liki puoli tuntia myöhemmin ja perusteellisen maaston skannauksen jälkeen olin valmis myöntämään pyöräilijän mahdollisesti olleen oikeassa ja meidän valinneen väärän polun. Kun lopulta saimme itsemme kartalle, olimme niin kaukana rastista, ettei sille kannattanut enää lähteä. "Ei sitten tänäänkään saatu kakkosta" kuului pettyneen kumppanin lausahdus. Turha kiertely ja korkean mäen päälle nousu (rasti 54) saivat sykkeen nousemaan. Teimme päätöksen ottaa erityisen tarkasti seuraava väli. Mielestäni tulimmekin hyvin juuri oikeiden mäkien välistä, mutta oikeaa kumparetta, jonka molemmin kyljin oli korkeat jyrkänteet (58), ei vain löytynyt. Tässä pyörimme puolisen tuntia aivan tiedottomina olinpaikasta. Lopulta saimme ojasta kiinni ja suunnan rastille. Kommelluksesta oppineena aloimmekin tehdä ääneen tarkistuksia sijainnista, jotta kumpikin olisi kartalla ja saisi sanoa oman mielipiteensä reitistä. Kiveä (36) jouduimme kuitenkin hiukan pyörähtämään, mutta seuraavat rastit 52 (ojien risteys), 41 (kumpare), 46 (Suon etelälaita) löytyivät aivan putkeen. Hakuihin hukattua kilometrivauhtiakin saimme taas hinattua ylöspäin. Rastinvälillä 46 ja 51 (Sähkötolppa kumpareella) alkoi tulla hämärä ja Doc kaivoikin lampun repustani. Kun sovittelin juostessani lamppua päähäni, niin en huomannut kartan putoamista tielle. Seuraavan kerran tarkastaessani reittiä, huomasin kartan puuttuvan ja sain vetäistä tiellä pienen 300 metrin spurtin kartan hakemiseksi. Onneksi kartta löytyi ja matka sai jatkua normaalisti.

Sähkölinjalla pyrimme pitämään mahdollisimman hyvää vauhtia hankalasta alustasta huolimatta. Otimme aina juoksuaskeleita, kun se vain oli mahdollista. Tyykikylän porukka tuli tässä vaiheessa hyvällä sykkeellä vastaan ja aika pian tavoitimme Pirunvuoren Ponnistuksen Savon Raketin, joka sanoi kärsineensä huimauksesta ja pyrkivänsä kohti maalia. Mekin maltoimme ottaa muutaman kävelyaskeleen ja tankkailimme samalla energiaa. Sähkötolppa (33) oli, yllätys yllätys, linjalla ja se ei aiheuttanut ongelmia edes meille. Seuraavalla kahden kilometrin rastinvälillä kastelimme jo oikein kunnolla jalkojamme ja rastinottoon piti laittaa pimeyden takia otsalamput päälle. En ollut aivan varma rastin 50 rastinmääreestä ja etsimmekin ensin yksinäistä isoa puuta. Rasti löytyi kuitenkin jyrkänteiden välistä ja ilmeisesti kyse oli jonkinlaisesta luolasta tai kivimuodostelmasta. Kuka näistä tietää? Rastille 38 (kumpare) liikuttiin polkua pitkin hölkkäämällä ja samalla vauhdilla lähdimme polkua/tietä pitkin lammen rantaan (32). Kun muutama rasti oli taas saatu otettua ilman hankaluuksia, niin eikö seuraavalle välille sitten taas rankaistukin maalaisia oikein olan takaa: otin suoran suunnan etelään mäkien välistä ja ajatuksena kipaista tien yli rastille 40 (kumpare). Korkean hirviaidan tullessa vastaan, selvisi myös ettei moottoritien ylitse sovi mennä mistä tahansa. Aidan vierus oli liki mahdotonta edettävää ja jouduimmekin tekemään melkoisen lenkin ennen kuin pääsimme tielle ja moottoritien alituskohtaan. Rastipiste oli noin 200 metriä tieltä, mutta niin vain jouduimme ottamaan kolme kertaa vauhtia ennen kuin rastiheijastin vilahti otsavalon keilassa. Rastilta lähtökin oli hivenen vaikeaa, kun muutaman sadan metrin etenemisen jälkeen havahduin meidän juoksevan kapeaa peltotilkkua eteläänpäin, ulos kartalta. Onneksi virhe jäi "melko mitättömäksi höntyilyksi" ja löysimme ylistyspaikan moottoritielle. Tässä vaiheessa kumpikin oli sitä mieltä, ettei rastia 40 olisi edes kannattanut hakea.

Moottoritien jälkeen jätimme suunnitellut rastit 29 ja 27 väliin ja tavoitimme sähkölinjalle kohti rastia 57 (ojan mutka). Hiukan ennen rastia tuli metsäautotie ja päädyimmekin hakemaan ensin rastin 48 (suon kaakkoisreuna). Takaisin tulimme kolmihenkisen tiimin perässä, jossa etummainen kaveri käytti paikallistuntemustaan ja pieniä polkuja hyväksi. Olin aivan pihalla sijainnistamme, mutta niin vain ojan mutka (57) löytyi muiden jäljissä. Päädyimme ohittamaan lammen eteläpuolelta ja jouduimme aivan moottorintie laidassa olevan hirviaidan tuntumaan. Metsä oli todella tiheää ja se söi vauhdin aivan nolliin. Kun lopulta selviydyimme ryteiköstä pellon laitaan, niin vastaan tuli Lupus Extremen tiimi, joka kyseli reittiä rastille. Totesimme meidän käyttämän reitin olleen ainakin huonoimmasta päästä... Rasti 42 (kivi) piti olla helppo ottaa polulta, mutta mutta... useamman lähestymisyrityksen ja isomman porukan kanssa tehdyn haravoinnin jälkeen oli pakko luovuttaa ja lähteä parasta mahdollista vauhtia kohti maalia. Otin suunnan länteen ja toivoin osuvamme mahdollisimman lähelle rastia 25 (rakennus), josta olisi loppumatka selkeää juoksua maaliin. Metsän osuus juostiin koko ajan, huolimatta siitä oltiinko ylä- vaiko alamäessä. Muutamassa kohdassa vilkaisin jäljellä olevaa aikaa ja totesin meillä olevan melkoisen kiireen. Jalat kasteltiin vielä kerran suoalueella, mutta tällä kertaa kylmä vesi ei harmittanut ihan niin paljoa. Pellon laitaan tullessa, huomasin meidän olevan noin 100 metriä sivussa ja se hoitui pienellä korjausliikkeellä. Leveä oja ylitettiin siltaa pitkin ja sen verran oli jo pää jäässä, että rakennusta piti etsiä muutama kymmenen sekuntia. Loppukiriin ja viimeiseen kahteen kilometriin oli aikaa vajaat 12 minuuttia. Doc juoksi edellä ja minä perässä. Jalat eivät olleet enää ihan parhaassa mahdollisessa kunnossa, mutta urheasti tulimme koko matkan juosten maaliin. Doc jopa työnsi minua selästä pienen matkaa, joten Docin puheet hänen heikosta kunnostaan voitaneen viimeistään nyt unohtaa. Maalileimaus tehtiin noin minuutti myöhässä, mutta virallisia tuloksia odotellessa voimme vain arvailla aikaa. Matka on Docin Garminista vähän sinne päin ja meikäläisen Ambitista taisi mennä muisti täyteen :) Leimauksen jälkeen totesimme tehneemme kauden 2014 parhaan suorituksen tähän asti.

Päivän kartta & reitti:

Tästä on hyvä jatkaa treenejä kohti kevään ja kesän koitoksia. Kuntopuolella ollaan hurjasti edellä viime vuotta, joten kaikki on mahdollista. Kotiin päästyäni rouva passitti samantien ottamaan särkylääkettä, koska hänen kokemuksensa mukaan levottomat jalkani juoksisivat seuraavan yön. Burana antoikin nukkua kohtuulliset yöunet.

Eväät: 3 kpl Herbalife proteiinipatukka
           1 kpl Marabou Starbar -patukka
           1 kpl Marabou Dubbel nougat -patukka
           1 kpl Valio Mustikkakeitto 2,5dl

Päivän plussat:

+ Hyvä tekemisen meininki
+ Hyvä juoksuvauhti / kerätyt kilometrit
+ Erinomaisen hieno ulkoilupäivä
+ Tasakokoinen kartta: neljä suoraakulmaa ja sopi hienosti A3-kokoiseen karttamuoviin :)

...ja päivä miinukset

- Kartan epäluotettavuus ja epätarkkuudet
- Keskeneräiseksi jäänyt suunnittelu
- Ongelmat suunnistuksessa
- Lidlin kompressiosukista kului kantapää liki puhki :(

Rajoja siirtämässä - Mammuttimarssi 2013

En olisi ikinä uskonut ajautuvani moiseen päättömyyteen, mutta jälkikäteen tätä vuotta tarkastellessa, Mammuttimarssihan on lähes luonnollinen jatke tähän pidentyvien lenkkien sarjaan. Niiloksen kysyessä kaveriksi, ei kauaa tarvinnut miettiä. Varmuuden vuoksi lähdettiin eri joukkueina liikkeelle, jotta saatiin turvattua toiselle tulos, jos toiselle tulisi ylivoimaisia vaikeuksia. Niilos tarvitsi matkalta kaksi puuttuvaa UTMB -pistettä, joten tällainen järjestely oli järkevä. Alustava viikko meni pitkälti töiden merkeissä ja valmistautumisesta ei ollut puhettakaan. Pitkät päivät seisoskelua esittelypäivillä eivät olleet paras mahdollinen alku tämäntyyppiselle matkalle. En ole jännittänyt mitään suoritusta pitkään aikaan näin paljon ja jännitys helpotti vasta kisapaikalle päästyä. Ilmeisesti kohtalotoverien ja karttojen näkeminen laukaisi stressaavan tilanteen. Mammuttimarssin filosofinen tausta.

Ennen lähtöä ehdittiin tehdä viimeiset säädöt sekä paiskata kättä mm. Ihan Hukassa Elwoodin ja PePon Pohjan Tähteä. Selkeästi itseään kovempaan seuraan olin siis ajautunut. Siirryimme raikkaaseen ulkoilmaan vain pari minuuttia ennen lähtöä, joka oli kello 21.00. Ihan riittävästi tässäkin ehti täristä ennen lähtölupaa.

Kuva: Jari Birling

 

Lähdöstä otsalamppujen muodostama valomato siirtyi ulkoilureittiä myöten metsään ja kaikista "rauhallisen startin" -puheista huolimatta olimme letkan etuosan tietämillä. Jono hajosi jonkin verran, kun selvisi ettei ihan varmaa tietoa sijainnista ollut. Ykkösrastille löydettiin kuitenkin melko vaivattomasti Niiloksen vahvan suunnistuksen ansiosta. Itse olin aivan keväällä niin sijainnista, kartasta kuin mittakaavastakin. Siirtymä kakkosrastille oli alun polun jälkeen selkeää tiellä juoksua. Muutaman miehen joukossa ehdimme vaihtaa kuulumisia ja kertailla kisan taktiikkaa. Osa oli reilun maratonin mittaisella matkalla ja loput meistä Marssilla. Hölkkäilimme tuollaista 7 minuutin kilometrivauhtia ja meno tuntui juuri niin helpolta kuin sen kuuluikin. Ainoastaan ylämäissä vaihdettiin välillä ripeäksi kävelyksi. Kolmosrastille jouduttiin kulkemaan pieni pätkä umpimetsää, mutta kun rastipisteenä oli "Pellon reunassa olevankopin katolla" niin eipä tuotakaan ollut vaikea ottaa. Rastille tullessa huomasin olevamme seitsemän hengen porukassa, vaikka luulin meitä olevan vain neljä. Kovin hiljaa takaatulevat olivat meidät yhyttäneet. Alkumatkalla juoma ei erityisesti maittanut ja evässuklaitakin olin napostellut poikkeuksellisen vähän. Neloselle mentäessä nautin irvistellen geelin ja join pieniä kulauksia urheilujuomaa. Samalla mietiskeltiin porukassa tulevaa uintia ja illan viileyttä. Nelosrasti oli sijoitettu piha-alueen ulkopuolella olevan ladon takanurkkaan ja pienen pihassa pyörähdyksen jälkeen rasti oli helposti otettavissa. Kun lähdimme rastilta, niin isompi joukko tuli tiellä vastaan. Porukka oli vielä tässä melko hyvin nipussa. Mitä lähemmäs uintipaikkaa tultiin, sitä enemmän kauhu valtasi mielen. Paikan päällä olikin melkoinen helpotus huomata uinnin olevan vain pieni kastautuminen kaulaa myöten kylmään veteen. Pukuhuoneen virkaa toimitti maahan levitetty kevytpeite ja sen päällä oli "mukava" laittautua uimakuntoon. Onnistuin valitsemaan ilman vetoketjua olevat, lastenkokoiset pelastusliivit, jotka saikin ennen uintia pujotettua päällensä, mutta uinnin jälkeen en ollut päästä liiveistä eroon. Kun kädet eivät kerta kaikkiaan nouse hartialinjan yläpuolelle, niin on liki mahdotonta selviytyä hommasta yksin. Niilos onneksi auttoi hädänalaista kaveriaan irtaantumaan jääkylmien pelastusliivien syleilystä. Olin varannut kuivat sukat sekä aluspaidan vaihtovaatteiksi ja käytinkin tämän mahdollisuuden ennen matkan jatkamista. Energiaa tankkailin samalla juomalla Teho -palautusjuoman sekä syömällä järjestäjien tarjoaman kuuman grillimakkaran. En mene ikinä uimaan alle +18-asteiseen veteen, joten olin oikein ylpeä selviytymisestäni kylmässä ilmassa sekä vedessä.

Uimarastilta lähdettäessä piti oikein pidätellä naurua: 

 

 Kuva: Jari Birling

 

 

Porukkamme pieneni nyt neljään mieheen ja lähdimme kutosrastin kautta lähestymään Tammisaaren keskustaa. Ratamestari, Karhusolan Tiukunen, kyseli uimarastilla suunnitelmaamme seuraavalle rastille. Valitsimme tietenkin lyhyemmän, mutta epämääräisen reitin. Tälläkin rastilla Niiloksen tarkkuus palkittiin lähes täydellisellä osumalla. Tammisaaren keskustaan hölkkäilimme tähtitaivasta ihaillen sekä niitä näitä jutustellen.

 

 Kuva: Jari Birling

 

Ensimmäinen pidempi asfalttisiirtymä aiheutti tylsistymistä hommaan ja olihan ensimmäinen maratonkin täyttymässä juuri Tammisaaren keskustan tietämillä. Tarkoituksena oli täyttää juomapussit Knipanin luona vierasvenesataman hanasta, mutta kaikki hanat olivat auki ja pääsulku kiinni. Ilmeisesti lokakuussa ei enää ole palveluja veneilijöille ja saattaahan pakkasöilläkin olla osuutensa asiaan. Molemmat hotellit tsekattiin matkalla ja respoissa ei näkynyt ketään yövahdissa. Seuraava tarkastuksen kohde oli taksitolppa, jonka ohitimme kuitenkin vettä kysymättä. Sairaalan ea-polikin päädyttiin jättämään rauhaan ja puhtaan veden saanti jätettiin "toivotaan toivotaan" -linjalle. Väsymys alkoi tehdä tehtäväänsä ja rento hölkkäily muuttui yhä pidentyviksi kävelytuokioiksi. Samalla nilkat alkoivat kipeytyä ja ne aiheuttivat vaivalloisuutta kävelyyn. Myös juoksuun lähtö oli kerta toisensa jälkeen vaikeampaa. Rastille kahdeksan tultaessa meidät ohitti kolmi- tai nelihenkinen ryhmä. Eiköhän tämäkin osoita vireystilan tasoa, jos ei kahta vuorokautta myöhemmin muista tuollaista asiaa. Näimme ryhmän vielä pariinkin otteeseen sijoitusten vaihdellessa puolin ja toisin. Meillä tuntui olevan suunta ja risteykset paremmin selvillä, kun taas toisen ryhmän jalat olivat selkeästi kevyemmät. Juomaveden puute huoletti koko ajan, eikä ysirastin lampikaan tuonut helpotusta ongelmaan. Ajatuksena oli löytää suoraan juomakelpoista vettä, emmekä halunneet tuhertaa vedenpuhdistustablettien kanssa. Raaseporin linna jäi harmillisesti pimeyden takia näkemättä. Linnasta ei erottanut kuin tumman silhuetin lipunmyyntikojun takana olleelta rastilta. Aamuyön tunneilla piti saada jotakin evästä ja kaivoin repusta kylmän graham-piirakan. Siitä eteenpäin kuljettaessa oli mukava kuvitella olevansa grillillä, kädessään reilunkokoinen jättilihapiirakka kaikilla höystöillä. Aina haaveet ja totuus eivät kulje käsi kädessä... Matkalla seuraavalle rastille, törmäsimme paikallisen Nooan arkkiin:

 

Kuva: Tomi Mäkelä

 

 

Tämän lähemmäs laivan omistamista KapteeniSolisluu ei taida päästä, vaikka mies sanailikin veneeseen nojatessaan, että "Tämä on minun!"

 

Snappertunan kylätaajamassa sitten onnisti: Niiloksen tarkat haukansilmät erottivat liki sadanmetrin etäisyydeltä vesihanan koulun seinässä ja vieläpä vesipostin avaimen siinä vieressä. Samalla kun tankkailimme juomareppuja, otin lisääenergiaa ja buranan. Nilkat olivat nyt koko ajan kuin tulessa. Välillä juoksu tuntui jopa helpommalta kuin kävely, mutta nilkat muistuttelivat kuitenkin joka askeleella itsestään. Matka Grabbackan raunioilla sijainneelle rastille tuntui kestävän ikuisuuden ja tässä taidettiinkin edetä reissun hiljaisimmat kilometrit. Väli oli selkeää tiellä etenemistä yhtä pientä peltotieoikoa lukuunottamatta. Raunioille tullessamme näille edellä menneen porukan otsavalot viimeistä kertaa. Rastilla Niilos teki työt laskeutuessaan raunioihin tarkistamaan rastikoodin. Koossa oli vajaat 70 edettyä kilometriä ja Karjaan ABC:n valot houkuttelivat seireenien lailla luokseen. Valitettavasti kiertoa olisi tullut sen verran paljon, että huoltoasemalla jätettiin käymättä. Hiukan piti kuitenkin jutustella kanelipullakahveista ja pyttipannusta, ettei totuus olisi kokonaan unohtunut. Seuraava rastinväli oli ennakkotiedoissa kaikkein pisin, mutta onnistuimme lyhentämään matkaa ylittämällä peltoaukean. Kynnetty ja savinen maa tarttui kenkien pohjiin tehden etenemisestä todella raskasta. Yli päästiin kuitenkin niin, että heilahti. Hiekkatiellä otimme taas kevyttä hölkkää, vaikka matkan rasitukset alkoivatkin jo tuntua kropassa. Ennen rastille tuloa teimme vielä toisen oikaisun, joka lyhensi matkaa useammalla sadalla metrillä. Rastilla piti kaivaa taas evästä sillä maha oli alkanut pitää omaa konserttiaan matkalla. Voi kuinka ihminen voikin olla iloinen tuollaisesta rehellisestä näläntunteesta ja repusta kaivetusta mustikkakeitosta. Matkaa maaliin oli enää noin kaksikymmentä kilometriä ja otsavaloa ei enää tarvinnut edes kartanlukuun. Yö oli siis lopultakin voitettu.    

 

Seuraaville rasteille kuljettaessa tapasimme useampiakin polkupyörillä olevia ryhmiä. Oli mukaa nähdä muitakin liikkeellä ja samalla ajatukset karkailivatkin jo maaliin. Buranan vaikutus oli loppunut, mutta en halunnut ottaa enää toista ennen maalia. Yritin tehdä nilkoilla laajempaa liikettä kävellessä, mutta toivottua apua liikeestä ei saanut. Oli vain kärsittävä kipu maaliin saakka. Muinaishaudalla sijainneen rastin jälkeen oli enää kymppi maaliin ja tunnelma alkoi nousta: selviäisinkö kuitenkin tästä koettelemuksesta hengissä ja tämän enempää vammautumatta? Viimeiselle rastille mennessä kyselin kavereilta, että rastinmääritteet loppuvat, mutta minulla on vielä yksi rasti piirrettynä. Sain lyhyen vastauksen, että kyseessä oli maali ja olimmeko mielestäni tulossa liian aikaisin maaliin? Pää taisi olla jo melkolailla jäässä, koska olin ihan pihalla sijainnistamme ja kartasta. Idon posliinitehtaan taka oleva rasti olisi minun taidoillani (ja henkisellä tilallani) jäänyt löytämättä, mutta onneksi kaverit olivat hereillä. Kun pääsimme asfalttitielle, niin onnistuimme jopa löytämään hölkkävaihteen päälle. Niilos ehdotteli vielä pientä oikomahdollisuuttakin savisen pellon ylitse ennen maalia, mutta ehdotukseen ei suhtauduttu sen ansaitsemalla vakavuudella. Maalileimaus kohdalla matkaa oli tehty 14 tuntia ja 11 minuuttia.

 

Saunaan mennessä huomasin nilkkojen turvonneen liki muodottomiksi kompressiosäärystimien alapuolelta. Jalkaterissä oli pari vaaleampaa paikkaa, mutta muuten vammat jäivät todella pieniksi. Puolitoista vuorokautta maaliintulon jälkeen voi jo todeta, että rakkoja ei sitten tullutkaan yhtään, solisluun kohdalle repunhihna oli tehnyt pienen mustelman (ilmeisesti levytyksen takia) ja nilkat ovat saaneet uuden, entistä tummemman värin. Henkiset vammat jäivät olemattomiksi. Uinti ei aiheuttanut traumoja ja ainoa vaiva oli hirmuinen väsymys. Saunan ja keiton jälkeen olin valmis kotimatkalle:

Kuva: Tomi Mäkelä

 

Ihan hivenen on äijä turvoksissa :)  En ehtinyt ajella kotiinpäin kuin parikymmentä kilometriä, niin penkka ropisi. Perniön ja Salon välillä tuli sitten jo sellainen torkahdus, että katsoin parhaaksi ottaa vartin päiväunet bussipysäkillä. Tuolla lyhyellä tauolla sitten jaksoin kotiin saakka.

 Ai, että innostuinko tällaisesta? Lainaan tähän loppuun Jatossun (yhden idolini) sanoja: "Kyllä sä olet nyt pelastettu ultrien pariin...."

Linkki Niilokselta lainattuun reittiin: -klik- , matkaa kertyi 94,4km ja aikaa paloi 14 tuntia 11 minuuttia. Aika touhua!



Varustus: Ohut WOL -pipo
               Led Lenser H7 -otsavalo
               NoName -buffi kaulassa
               Pitkä tekninen aluspaita, vaihdoin samanlaiseen kuivaan uinnin kohdalla
               Puma talvijuoksupaita
               Craft boxerit
               Adidas talvitrikoot (ne monet reissut nähneet ja monin rei´in ilmastoidut)
               ZeroPoint -kompressiosäärystimet
               Asics -juoksusukat, alkumatkan, uintiin saakka
               Bridgedale -sukat, uinnista maaliin
               Salomon XA20 -reppu
               Normisetti ea-tarpeita, wc-paperia, lääkkeitä, rahaa...

Eväät: 3x Maraboun Starbar -suklaapatukka
          1x Maraboun DubbelNougat -suklaapatukka
          1x Snickers -suklaapatukka
          1x Teho -palautusjuoma (uinnin päälle)
          1x grillimakkara järjestäjien grillistä uinnin päälle
          1x Maustikkakeitto 2,5dl
          1x Graham lihapiirakka
          1x pieni pussi suklaarusinoita
          2x geeli (maut: kamala & tosi kamala)
          pari pussillista ProBarin geelikarkkeja
          noin 3 litraa urheilujuomaa ryyditettynä Ratiopharm Nesteytys tabletein
          2x suolatabletti

Vaarojen Maraton 43km 2013

Koli 5.10.2013

Vaarojen Maraton, yksi kauden päätavoitteita ja kohokohtia on nyt takanapäin ja on ilo huomata, että veteraani-ikäinenkin kaveri voi vielä kehittyä harrastuksessaan. Viime kesälle soviteltiin tarkoituksella mahdollisimman paljon maastojuoksua ja vaihtelevia polkuja. Suunnistusta en ehtinyt harrastamaan läheskään niin usein kuin oli tarkoitus, koska perheelle ja työelämällekin on annettava oma huomionsa. Varsinkin loppukesän taistelin taas kerran kireän lonkankoukistajan kanssa, joka on seurausta runsaasta työautoilusta. Mutta nyt itse tapahtumaan…

Saavuimme perjantai-iltana Kolille juuri ennen kymmentä ja ennätimme sekä ilmoittautua että saamaan vielä ruokaakin ravintolasta. Majoitukseksi olin varannut mökin (sama kuin viime vuonnakin), jota tulivat kanssani jakamaan Kata ja Jokiv. Teimme illalla vielä ”pikaiset” viimeiset säädöt reppuihin ja pääsimme puolilta öin nukkumaan. Aamuherätys tapahtui ihan liian aikaisin, kun Jokiv oli päättänyt startata ultralle ja ultran lähtöhän oli jo seitsemältä. Olin tehdä kaverille ikävän yllätyksen, kun ajattelin valmistaa aamupuuron pikahiutaleista, jotka sisälsivät pähkinää. Onneksi Jokiv huomasi ennen syömistään tuon haitallisen ainesosan ja puuro keiteltiin tavallisista kaurahiutaleista. Kävin viemässä Jokiveen luontokeskukselle ja mies sai pudotettua tavaransa valmiiksi huoltoon. Jätin herran hytisemään vilusta lähtöalueelle ja itse kiirehdin takaisin mökin lämpöön nauttimaan aamupalaa ja valmistautumaan omaan lähtööni. Ennätimme Katan kanssa jättämään tavaramme säilytykseen hyvissä ajoin ja siirryimme kävellen lähtöön. Sain puhuttua Katan mukaan ensimmäiseen lähtöryhmään (tavoiteaika alle 5 tuntia), mutta yhtämatkaa emme lähteneet juoksemaan. Kumpikin halusi pitää alussa käsijarrua päällä ja Katan käsijarru piti paremmin kuin Kapteenin. Lähdön tapahduttua oma paikka letkassa löytyi ensimmäisten kilometrien aikana ja onnistuin keräämään sen verran lämpöä päälle, että luovuin irtohihoista ja hanskoista jo ennen viiden kilometrin kylttiä. Matka eteni mukavaa vauhtia ja jossakin vaiheessa huomasin vetäväni polulla pientä letkaa. Koska kukaan ei kärkeen halunnut, niin pidin nopeuteni itselleni sopivana ja mahdollisimman tasaisena. Jutustelimme niitä näitä ja ihastelimme Kolin upeaa, syksyistä maisemaa. Tottakai letkasta piti löytyä naapurikunnasta lähtöisin oleva kaverikin, mutta emme ikäeromme vuoksi toisiamme tunteneet. Olin päättänyt kävellä ylämäet alusta saakka ja sainkin hyvin pysyttyä suunnitelmassani. Ennen vedenylitystä kiihdytimme parin kaverin kanssa vauhtia, jotta emme olisi joutuneet odottelemaan ylitystä pitkään. Soutuvene irtosikin lähes heti rannasta, mutta toisella puolella jouduimme odottelemaan hetken toisen veneen ehtimistä pois alta. Tällä kertaa vetolossi olisikin ollut nopeampi vaihtoehto. Söin veneessä Maraboun Dubbelnougat -patukan ja ennen Kiviniemen juoma-asemaa otin vielä suolan. Join pikaisesti yhden mukin vettä ja lähdin samalla vauhdilla jatkamaan eteenpäin.

Kun reitti lähtee nousemaan Kiviniemestä, niin säästelin jalkoja kävelemällä jopa tielläkin jyrkimmät nousut. Viime vuonnahan tästä eteenpäin alkoivat vaikeudet. Olin saanut hiukan ennen vedenylitystä kaverikseni Vaarojen ensikertalaisen ja taitoimme samaa matkaa eteenpäin. Humpan tahti meni niin, että ylämäet käveltiin ja alamäet annoin rullata hyvää vauhtia. Jalkinevalinnassa olin päätynyt nastoitettuihin Salomonin SpikeCrosseihin ja ne toimivatkin erinomaisesti liukkailla pitkospuilla, juurakoissa sekä kallioilla. Pystyin pitämään kohtuullista vauhtia koko Ryläyksen eikä sellaista notkahdusta kuin viime vuonna, tullut lainkaan. Hetkittäin pohkeissa ja nivusissa tuntui merkkejä orastavasta krampista, mutta onnistuin sovittamaan askeleeni niin, etten joutunut missään kohdassa venyttelemään. Lisäksi otin tässä toisen suolan sekä ProBarin geelikarkkeja imeskeltäväksi. Sain teknisemmillä osuuksilla SannaK:n kiinni ja tsemppasin häntä eteenpäin, että "tulet sitten tiellä ohitse". Ryläyksellä tuli yhtäkkiä sellainen terve näläntunne, jonka hoidin alta pois mustikkakeitolla. Keitto olikin mukavaa vaihtelua suklaalle ja geeleille ja täytti samalla tyhjää mahaa. Viime vuonna Ryläys tuntui kestävän loputtomiin, mutta nyt viimeinen lasku ja pitkospuut tulivatkin vastaan yllättävän nopeasti. Voimiakin oli vielä jäljellä lopun helpompia tieosuuksia varten.

Ryläyksen ja toisen juomapisteen väliä lähdin taittamaan pienessä porukassa, joka sitten hajosi matkan varrella niin, että kiristimme vauhtia toisen juoksijan kanssa muiden jäädessä. Meno tuntui oikein helpolta ja fiilis oli korkealla. Laskeskelin viiden tunnin alituksen olevan mahdollisen hyvällä, tasaisella juoksulla. Juomapisteelle tultaessa Jokiv tuli tielle samaan aikaan hotellin suunnasta. Mies oli käyttänyt ensimmäiseen kierrokseen karvan yli viisi tuntia, mutta toiselle kierrokselle lähdettäessä polvet olivat sanoneet yhteistyösopimuksensa irti. Juoksimme samaa matkaa tiellä ja keskustelimme vaihtoehdoista. Jokiv päätyi juoksemaan tien osuuden mukanani, jos ongelma menisikin ohitse. Polvien kuitenkin ”pettäessä alta” oli aika jättää leikki kesken viidenkympinkohdalla. Oli paljon viisaampaa keskeyttää tielle, kuin Ryläykselle ja polvien rikkominen kokonaan ei kiehtonut laskettelevaa kaveria.  Minä jatkoin omaa kulkuani maalia kohden ja juuri ennen rantatielle laskeutumista olin ohittaa Ursa Minorin huomaamatta. Energiat ilmeisesti alkoivat olla vähissä ja matkakin alkoi painaa jaloissa. Kävelin nyt Rantatielläkin ylämäkiä ja yritin juosta mahdollisimman paljon alamäkiä ja tasaista. SannaK tuli ennustukseni mukaisesti ohitse ennen laskettelurinteen nousuun lähtöä. Sain juoksemalla alamäkeen vielä pari edellä menevää kiinni ja loppunousuun lähdettäessä aika oli todella kortilla viiden tunnin alitusta ajatellen. Yritin pitää kävelyn hyvävauhtisena, mutta voimat oli jo kadotettu matkalle. Ne kohdat, joita yritin juosta, jäivät vain muutaman metrin pituisiksi yrityksiksi. Viimeinen nousu oli kaikesta kannustuksesta huolimatta aivan kauhea. Onnistuin kaikesta ottamaan muutaman huonon juoksuaskeleen maaliviivan ylittäessäni ja loppuajaksi muodostui  5.01.13. Pieni viiden tunnin ylitys ei edes harmittanut, kun voimia ei yksinkertaisesti ollut enempään. Maalissa Jokiv oli jo vastassa ja Katakin tuli vain reilun vartin myöhemmin maaliin. Onnistuin parantamaan aikaani viime vuodesta reilut 36 minuuttia, joten tyytyväinen on oltava. Loppunousukin tuli yli 40 sekuntia nopeammin, vaikka vauhti tuntuikin välillä pysähtyvän kokonaan. En usko kehitykseni edes olevan vielä lopussa, joten ensi vuotta varten lähdetään treenaamaan uusin eväin. Hieno ulkoilupäivä, hienossa seurassa!

 

Päivän varustus:

Salomon SpikeCross3 -kengät
Inov Gaiters -sukat
ZeroPoint -kompressiosäärystimet
Craft -boxerit
NoName Terminator -suunnistushousut
NoName Combat -suunnistuspaita
Salomon -irtohihat
Ohuet juoksuhanskat
Salomon XA20 -juoksureppu

Kuluneet eväät:

2 litraa High5 Zero Citrus -urheilujuomaa (3 tabl / 2l)
1 Marabou DubbelNougat -suklaapatukka
1 Marabou Starbar -suklaapatukka
1 Valio Mustikkakeitto 250g
2 kpl Squeezy -supergeeliä
2 suolatablettia

Tulokset

        

Valmistautumista Vaarojen Maratonille

Viime vuoden Nuuksio Classic sekä Vaarojen Maraton synnyttivät valtavan kipinän polkujuoksuun. Luonnossa liikkuminen, upeat maisemat, jalkavaivat kovalla alustalla ovat vain muutamia syitä poluille siirtymiseen. Yht´äkkiä aloin juosta enenevässä määrin joko ihan metsässä tai sitten poluilla. Talven lumikenkäilyt antoivat hyvän pohjan jalkojen vahvistumisena. Kaiken kruunasi vielä treenikaverin saaminen mukaan ja Jokiveen kanssa seikkailimmekin pitkin Hämeen Ilvesreittiä, Saaren kansanpuiston polkuja sekä Poronpolkua Lopella. Treeniajat eivät aina olleet ihan normaalien ihmisten rajoissa ja ison osan lenkeistä teimmekin otsalamppujen valossa. Yleiseksi lenkille lähtöajaksi muodostui iltakymmenen, kun lapset oli jo saatu nukuteltua. Vaihtoehtoisesti lähdimme viikonloppuisin liikkeelle hyvin aikaisin, jotta olisimme takaisin muun perheen herätessä. Näitä 1,5 - 4 tunnin lenkkejä onnistuimme tekemään säännöllisen epäsäännöllisesti ja kunto kasvoi ihan silmissä kauden aikana. On mahdotonta kuvailla niitä fiiliksiä, joita koimme auringon laskiessa tai noustessa, kun samalla saimme liikkua luonnonhelmassa, Etelä-Suomen upeimmilla poluilla.

Ennen Vaaroja kertyi tälle vuodelle 1100km juoksua, vajaa 300 km suunnistusta ja loppu tekeminen olikin sekalaista sillisalaattia. Kilometrejä on toki reilusti enemmän ja tekeminen on ollut laadukkaampaa kuin viime vuonna, mutta uskoisin pystyväni vielä paljon parempaankin. Runsas työautoilu aiheuttaa jäykkyyttä reisiin sekä pakaroihin ja lonkankoukistajan kireyden kanssa joutuu tekemään poikkeuksellisen paljon töitä. Jos onnistuisin saamaan ensi talvelle mukaan lihaskuntoa parantavaa harjoittelua, niin juoksukin muuttuisi varmasti helpommaksi. Painonkin kanssa pitäisi askaroida, ettei se nyt ainakaan yli 90 kilon menisi...Aika touhua! Syksyn kuluessa pitänee päättää, että lähteekö harjoittelemaan suunnitelmallisemmin vaiko tyytyykö nykyiseen "sillisalaatti" -treenailuun.

Tässä hiukan kuvasaalista kesän juoksuista:

Poronpolku, Loppi

Poronpolku, Loppi

Poronpolku, Loppi

Poronpolku, Loppi

Torronsuo, Tammela

Vetolossi, Ruostejärvi Tammela

Eerikkilä, Tammela

Poronpolku, Loppi

 

Torronsuo, Tammela

Torronsuo, Tammela

Ruostejärvi, Tammela

Ruostejärvi, Tammela

Nuuksio Classic Trail Marathon 2013

Viime vuoden Nuuksio-kokeilu osoittautui niin mukavaksi, että pakkohan tätä herkkua oli saada lisää. Lähtöpäätöstä helpotti kohtuullisen hyvä terveystilanne sekä tiimin saamineen mukaan joukkuekisaan. Kata, Jorma ja Pellervo lupautuivat mukaan Lounais-Hämeen Rastin joukkueeseen ja näin henkilökohtaisen kisailuun saatiin vielä hauska lisämauste mukaan. Olin onnistunut järjestämään itselleni enemmän kuin tarpeeksi ohjelmaa kisapäivälle, joten liikkeelle lähdimme kahdella autolla. Näin pääsisin karkaamaan paikalta heti maaliin tultuani. Viime vuotista aikaa olisi pakko parantaa, että ennättäisin käydä pesulla ennen Turkuun ja höyrylaivaristeilylle lähtöä.

Pellervo haki kisamateriaalit jo perjantai-iltana ja minä puolestani lupasin poimia hänet aamulla hotellilta Tapiolasta. Päivän ensimmäinen (ja onneksi ainoa) harhailu tulikin tehtyä hotellilta lähdettäessä, kun seurasin sokeasti navigaattorin neuvoja ja päädyimme työmaa-alueelle. Taisipa kaveri mainitakin, että yleensä kielletyn ajosuunnan merkki ja lisäkilpi "työmaa-alue" tarkoittavat sitä, ettei alueelle kannata ajaa. Kukapa näistä tietää? Siikarannassa olimme hiukan ennen yhdeksää, eikä ylimääräistä aikaa juuri ollut ennen lähtöä. Viimeisiä rasvauksia ja valmisteluja tehdessäni jätin mustikkakeiton autoon, kun ajattelin sen olevan turhaa painoa. Vielä en tiennyt, että kolmenkympin kohdalla tulisi hiukan sitä keittoa ikävä... Päätin juosta reissun ilman sykemittari tai gps-mokkulaa, enkä vaivautunut laittamaan edes ajanottoa päälle. Kokeillaan kerrankin, miltä tuollainen iloinen, kelloa tuijottelematon luomujuoksu tuntuisi.

Järjestäjien antaessa viimeisiä kisaohjeita, bongasimme Niiloksen, jorman ja Katan hotellin edestä. Ursa Minorkin ehti ottamaan pakollisen kisakuvan ennen kuin aloitimme siirtymisen lähtöpaikalle. Jo ennalta olimme sopineet juoksevamme omaa tahtiamme, mutta sijoittauduimme kuitenkin vierekkäin, pari metriä lähtölinjan taakse. Lähtömerkki tuli kuin varkain ja kiihdytimme juoksuun muun porukan mukana. Jo parin sadan metrin juoksun jälkeen humpan tahti oli selvä. Jorma kiisi selkeästi edellä, kadoten kärjen mukana horisonttiin. Pellervo ja minä löysimme letkasta oman paikkamme ja Kata seurasi muutaman askeleen taaempana jääden koko ajan enemmän. Letka haki muotoaan melkein Swinghilliin saakka ja eniten taisimmekin tehdä ohituksia jyrkimmissä alamäissä sekä portaissa. Suunnistusta harrastaneellehan nuo alamäet eivät ole mitään pahoja ja portaikkoon löytyi sopiva rytmi vauhdikkaaseen etenemiseen. Taisipa joku mainitakin kuolemaa halveksuvasta nopeudesta jyrkkiin portaisiin.

Metsästä Swinghillille tultaessa, osa letkasta oli lähteä väärään mäkeen sauvatreeniä tekevien suuntaan. Me osuimme heti oikealle uralle, kun reitti oli kuitenkin selkeästi merkitty. Muutamassa paikassa tulikin selväksi, että kannattaa mieluummin seurata reittimerkkejä kuin edellä juoksevan selkää. Laskettelurinteeseen löytyi hyvä rytmi ja rinteen yläosassa Elwood pääsi yllättämään huikkaamalla "Hyvä Kapteeni!". Kättä ei ehditty paiskaamaan, mutta ehkä sekin päivä vielä koittaa.

                                           Kuva: Tommi Lainema

Juomapisteellä otin lennosta mukillisen vettä ja painelin Pellervon perään. Swinghillin jälkeen aloimme laskeskella vauhtiamme ja tulimme siihen tulokseen, että olimme liian kovalla alkuvauhdilla liikkeellä. Aloimme kävellä ylämäkiä ja saimmekin hiukan vauhtia tasaantumaan. Liikaa emme jarrutelleet, jotta sellainen juoksemisen ilo saatiin säilytettyä. Välillä etenimme muiden mukana ja hetkittäin hölkkäilimme ihan kahdestaan. Nuuksio tarjosi hienot maisemat sekä vaihtelevia polkuja sekä tienpätkiä. Tunnelma oli korkealla emmekä murehtineet liiemmälti juoksun loppuosuutta. Olimme saaneet seuraksemme helsinkiläisjuoksijan, jonka kanssa etenimme ja jutustelimme  kilometrikaupalla. Noin 23 kilometrin kohdalla, heti ea-pisteen jälkeen, Pellervon kulku muuttui raskaammaksi samalla, kun saimme soratietä jalkojen alle. Kaivoin suolatabletin vielä sekä kavereille että itselleni, ennen kuin tiemme erosivat. Pellervo jäi venyttelemään jalkojaan minun jatkaessani matkaa helsinkiläisjuoksijan kanssa eteenpäin. 

Toiselle juottopisteelle tultaessa Päivi L. huuteli tsemppejä ja pakkohan sitä oli käydä tunnustamassa kirvelevä tappio Someron yörogainingista sekä antaa hikinen onnitteluhalaus. Tyydyin tälläkin juomapisteellä yhteen mukilliseen vettä, enkä täyttänyt juomapussia. Reppu tuntui vielä sen verran raskaalta, että nestettä oli pakko olla jäljellä. Kun lähdimme nousemaan seuraavaan ylämäkeen, niin jalat olivat jo selvästi parhaat askeleensa antaneet. Mitä lähemmäksi kolmenkympin kohtaa tultiin, niin sitä enemmän jouduin kävelemään ja tuskailemaan heikkoa kulkuani. Alkumatka oltiin tultu parin suklaapatukan ja geelinamujen turvin ja nyt piti saada nopeasti lisää energiaa. Perinteinen geeli tai suklaat eivät tuntuneet houkuttelevilta ja laitoinkin ensin suolan ja sitten muutamia geelinamuja suuhuni. Kolmannella juomapisteellä (33km) olin hiukan tokkuraisen oloinen ja välillä tuntui, että "värivalot loistivat tunturissa". Join kolme mukillista vettä sekä otin vielä yhden mukillisen matkaani. Siinä vettä hörppiessöni ja kävellessäni eteenpäin, kuului yht´äkkiä melkoinen surina ja samalla tunsin pistoa pohkeessani. Pari vihaista ampiaista teki selväksi, etten ollut toivottu vieras heidän reviirillään. Pistokset tuntuivat yllättävän ikäviltä, mutta hyvänä puolena ne veivät ajatukset pois vaikeasta liikkumisesta. Oikea nivunen antoi merkkejä orastavasta krampista ja samalla krampintunne alkoi hiipiä myöskin etureiteen. Manasin juuri tälle viikolle osunutta runsasta ajomäärää ja venytin hetkisen jalkaa, ottaen puusta tukea. Ohi juokseva venäläismies tarjosi energiapatukkaa, mutta totesin pärjääväni omilla eväillä. Otin vieläkin kourallisen lisää geelinamuja ja vähitellen olo alkoi korjaantua. Aloin saada taas juoksusta kiinni 36 kilometrin kohdalla ja onnistuinkin kiihdyttämään vauhtiani. Nyt pystyin hölkkäämään rauhallisesti ylämäkiäkin ja onnistuin pitämään ajatukset tiukasti juoksussa ja maaliinpääsyssä. Ohittelin vielä muutamia juoksijoita, jotka olivat aiemmin tulleet minusta ohitse. Viimeiset kilometrit menivät tunteiden vuoristoradassa, eikä mitään erityisiä muistikuvia jäänyt mieleen. Kun pääsin polulta pururadalle ja kohti maalia, niin fiilis oli poikkeuksellisen hieno. Sillisalaattitreenailulla olin pystynyt parantamaan aikaani viime vuodesta yli 47 minuuttia. Maalissa kello pysähtyi aikaan 4.34.30.

Jorma oli jo maalissa juostuaan hienon ajan 4.10! Tunnelmaa paransi vielä entisestään, että Pellervo ja Kata ilmestyivät maaliin reilut kymmenen minuuttia minun perääni. Koko joukkue oli onnistunut juoksemaan todella upeat ajat ja sijoituimme juokkuekisassa kuudensiksi. Kun Kata vielä sijoittui naisten sarjassa kuudenneksi, niin päivä oli meidän osaltamme vahvasti positiivinen. Ennen saunaa ja Turkuun lähtöäni, ehdimme vielä järjestäytyä yhteiskuvaan:

                                        Kuva: KapteeniSolisluun perhealbumi

Kotona huomasin, että juomapussista oli mennyt urheilujuomaa (mieto Gatorade & Ratiopharm Nesteytys) ainoastaan 1,2 litraa. Vettä join juomapisteillä 5-6 mukillista. Ainakin tämä on varmasti vaikuttanut vaikeisiin kilometreihin kolmenkympin nurkilla. Evästä kului ainoastaan 1kpl Maraboun Starbar-patukka, 1kpl Maraboun Dubbelnougat-patukka, 15kpl ProBarin geelinamuja (alle 2 pussia) sekä kaksi suolatabua. Lisäksi energian ottaminen unohtui alkuvaiheessa ja ensimmäiset energiat taisivat mennä vasta tunnin kohdalla. Täytynee olla näiden kanssa Kolilla aika paljon varovaisempi.

Nuuksio Classicin järjestäjät olivat tehneet taas aivan upeaa työtä, eikä parinkaan nukutun yön jälkeen löydy mitään moitittavaa tai korjattavaa järjestelyistä. Mielestäni tapahtumassa onkin aivan poikkeuksellinen hyväntuulinen henki sekä järjestäjien että osanottajien kesken. Kaikki huolehtivat toisistaan ja tsemppaavat eteenpäin. Hieno tapahtuma!

Tossu syönnillään - Retki-Rogaining 8h 2013

Ihan aluksi...aivan upea ulkoilupäivä kavereiden kanssa, paljon tuttuja, hienoa maastoa, haastavaa maastoa...yksinkertaisesti yksi kesän parhaista päivistä! Myös järjestelyt & kartta olivat erinomaiset, joten helppohan siinä oli muiden mukana kisailla.

Parin viikon takainen Someron yörogaining tulehdutti Kapteenin säären ja Minkiönkylän Mahti oli kärsinyt aristavista penikoista, mutta kisaan lähdettiin kovalla luotolla omiin etenemismahdollisuuksiin. Emme pitäneet mitään erityistä kiirettä pelipaikalle, koska kaikki varusteet olivat kuitenkin jo valmiina ja kahdeksan tunnin reitinsuunnitteluun ei tarvita koko kolmea tuntia. Poimimme Docin mukaan Tiiriön ABC:ltä ja ehdimmepä moikata Pumpin ja Katankin ennen kuin leidit jatkoivat matkaansa aamupalatarjoilun jäljiltä. Paikan päällä oli paljon tuttuja ja oli mukava vaihtaa kuulumisia ennen metsään lähtöä.

Reittisuunnitelma tehtiin hyväksi havaitun kaavan mukaan ja laskimme kuuden tunnin kohdalle tsekkauspisteen. Maastoksi oli lupailtu hyvin vaihtelevaa maastoa ja suunnittelimme etenemistä noin 7 kilometrin tuntinopeudella. Suunnitelmaan kuului Haltianselän kierto hyvien pisteiden ja helpon kuljettavuuden takia sekä reilu kierros hämäläistyyppisessä metsässä teihin ja ulkoilureitteihin tukeutuen. Reitinsuunnittelun ohessa keiteltiin pasta-ateria ja juotiin pari kuppia kahvia kanelipullien kera. Uskoimme, että suunnitelmallamme oltaisiin kilpailussa varsin korkealla, jos vain tuo kunnianhimoinen reitti saataisiin ongelmitta kuljettua.

Lähtökarsinassa huumori kukki ja 24h-sarjaan lähteneet Pumppi ja Kata ehdittiin halailla sekä toivotella onnea matkalle puolin ja toisin. Lähtömerkistä etenimme kärkijoukoissa kohti lähintä rastia (47), jolle päästiin lähes koko matka ulkoilureittiä myöten. Vältyimme rastilla pahimmalta ruuhkalta, koska olimme ehtineet pääjoukon edelle. Rastilta lähdettiin laskeutumaan jyrkännettä kuin karkuteillä oleva vasikkalauma. Hätäilyä, hallitsemattomia hyppyjä & liukuja kosteilla, sammalten ja jäkälän peittämillä kivillä. Onneksi kukaan ei loukannut itseään, vaan matka jatkui suon ylitse. Jo rastille 50 mennessä saimme hyvän käsityksen maastosta, jota päivän aikana olisi tarjolla. Osittain maasto oli todella haastavaan ja hitaasti edettävää, mutta teitä edetessä pystyttiin nostamaan keskinoputta huomattavasti. Rastille 41 (jyrkänteen alla) etenimme jo ihan yksikseen. Ilmeisesti olimme tässä vaiheessa saaneet hiukan kaulaa muihin ja juoksukin tuntui varsin kevyeltä. Jyrkänteelle osuimme ihan suoraan ja muovinauha, jolla rastipiste oli merkittynä, löytyi heti. Rastilippu olikin sitten muutaman minuutin kadoksissa ja löysimme sen lopulta hivenen liian pohjoisesta kartan piirrokseen nähden. Lähtiessämme rastilta, alkoi muitakin tulla paikalle. Otimme taas hyvän vauhdin päälle ja etenimme Haltianselän ympärillä olevat rastit järjestyksessä 86-59-91-83. Tällä siirtymällä näimme useita muitakin joukkueita ja ohittelimme porukkaa oikealta ja vasemmalta. Missäköhän kohtaa vauhti kostautuisi? Kestäisimmekö tällä kertaa loppuun saakka?

74-80-40-12-60-24-15. Rastille 74 mennessä ehdottelin lisärastin ottamista (65 mäen päällä), mutta pikapalaverin jälkeen totesimme olevan parempi jättää mahdolliset lisälenkit reitin loppuun. Matka taittui ja tunnelma oli korkealla. Rastilta 80 (jyrkänteen alla) nousimme mäen päälle ja kuljimme ulkoilureittiä eteenpäin. Rastilla 40 rastinnumero peitti osittain reittiämme ja erehdyin paikasta. Tie teki kahdessa paikassa samantyyppisen mutkan sähkölinjalla ja lähdimme etsimään rastia ihan liian aikaisin. Noin kymmenen minuutin turhan etsiskelyn jälkeen sain meidät kartalle ja siirryimme nelisen sataa metriä länteen oikealle paikalle. Sovittiin rastilta lähdettäessä, että virhe unohdettaisiin saman tien ja keskittyisimme tulevaan rastiin. Rajavillit tulivat tiellä vastaan ja pojat olivat tehneet kierron 80-60-12-40, kun meidän suunnitelmamme oli 80-40-12-60. Rastille 60 mennessä ymmärsimme, että Rajavillit olivat tehneet oikean ratkaisun. Meidän ajatuksemme käydä rastille pistona, aiheutti kahteen kertaan hankalan maaston kulkemisen. Rastiakin piti vielä hiukan hapuilla ja taidettiin elää reissun vaikeimpia hetkiä suunnistuksen ja itsetunnon kannalta. Juomareppu tyhjeni tässä kohtaa, mutta Hash House oli tuloillaan, enkä murehtinut nesteestä sen enempää. Rastille 24 mennessä Minkiönkylän Mahdin jalat alkoivat painaa ja jatkuva juokseminen oli kostautua penikoiden vaivatessa. Hash Housella teimme ihan kunnon pysähdyksen. Täytimme juomareput, nautimme järjestäjien eväitä sekä vaihdoimme muutaman sanasenkin muiden kanssa. Doc kaivoi repustaan tässä vaiheessa kuminauhan ja päätimme kokeilla hinaamista. Doc kävi veturiksi ja Minkiönkylän Mahti hinattavaksi. Tiellä vauhti oli hyvää ja jatkoimme kohti pohjoista suunnitelmalla 94-85-30-90. Rastille 94 olimme laskeskelleet tulevan matkaa 35 kilometriä ja leimaamaan ehdimme ajassa 5:14. Suunnistus oli kulkenut ongelmitta ja lähdimme tavoittamaan seuraavia rasteja, jotta säilyisimme aikataulussa. Seuraavaa rastia jouduimme koukkaamaan minun virheestäni idän kautta ja pari seuraavaa rastinväliä olivat paljon hitaampia edetä, kuin olimme kuvitelleet. Rastilla 90 (mäen päällä) piti olla kuudessa tunnissa, mutta leimasimme sen ajassa 6:26. Siitäkin huolimatta halusin, että otamme rastin 72, siitä saatavien 7 pisteen takia. Iso nousu mäen päälle ja maastossa eteneminen söivät sekä voimia että aikaa, leimaus ajassa 6:46 ja matkaa maaliin yli 10 kilometriä. Tämän rastin ottaminen oli tuhonnut koko loppumatkan suunnitellut rastit.

Loppukiristä oli siis tullut pakkotahtinen kilpajuoksu aikaa vastaan. Nyt otettaisiin taas miehistä mittaa ja epämukavuusaluetta venytettäisiin paljon totuttua pidemmälle. Suunnitellut rastit 44 ja 23 unohdettiin heti ja lähdimme etenemään kohti rastia 32. Tiellä Doc veti Minkiönkylän Mahtia kuin viimeistä päivää ja Mahti mutisi jotain olevansa nimensä irvikuva juuri sillä hetkellä. Siirtyessämme tieltä pienemmälle polulle, kadotimme polun muutaman sadan metrin jälkeen. Ajauduimme suolle ja vauhtimme hidastui entisestään. Kun taas pääsimme takaisin polulle vastaan tulleen tien jälkeen, niin totesimme että rasti 32 pitäisi jättää leimaamatta. 400 metrin pistokin olisi tällä hetkellä liikaa ja matkaa piti jatkaa parasta mahdollista vauhtia. Tavoitimme tielle, josta pääsisimme matkaamaan hyväpohjaisia teitä pitkin maaliin. Suunnitellut rastit 52 ja 20 jäivät siis nekin leimaamatta. Kello kävi ja porukka eteni täyden hiljaisuuden vallassa. Mittailin jäljellä olevaa matkaa ja vaihdoimme Docin kanssa muuutaman sanan tulevasta myöhästymisestä. Halusimme kaikesta huolimatta tehdä hyvän suorituksen ja luovuttaminen ei tullut mieleenkään. Laskettelurinteen alapäähän tullessa katsoin huonosti reitinvalinnan ja lähdimme nousemaan hissilinjaa myöten. Miesten hengitys muuttui raskaaksi ja askel lyheni. Oltiin täysin omien ajatusten kanssa. Väärä reitinvalinta aiheutti sen, että kiipesimme koko Sappeen korkeimmalle paikalle ja jouduimme vielä laskeutumaan sieltä alas kivikkoa pitkin parkkialueelle. Saimme hienosti kannustusta vastaantulijoilta, kun otimme viimeiset juoksuaskeleet kohti maalia. Maalileimaus tapahtui ajassa 8:12:25 ja äijät joutuivat ottamaan hetken tuntumaa maaäitiin ennen kuin selvisimme SI-tikkujen tyhjennykseen. Pikaisen evästyksen ja saunan jälkeen olo ihan kohtuullinen ja ruokailun jälkeen oltiin jo melkein valmiita seuraavaan reissuun.

Hyvä reittisuunnitelma onnistuttiin pilaamaan rastin 72 yltiöpäisellä ottamisella. Meillä ei ollut loppumatkalle tarkkaa minuuttiaikataulua ja jatkossa sellainen pitää ihan ehdottomasti tehdä. Minkiönkylän Mahdille ja Docille pitää nostaa hattua: hieno matkaseura ja ihan uskomattoman kovia miehiä pahoissa tilanteissa. Päivän uskomattomin tapaus on kuitenkin Minkiönkylän Mahdin psyyke: kaikista vaikeuksista ja tuollaisesta "väkisin" vetämisestä huolimatta mies kesti täysin valittamatta ja pysyi jaloillaan maaliviivalle asti. Sappeella oli enemmänkin tarjolla, mutta lauantaipäivän urakoinnista huolimatta Liekkitiimin sijoitus oli seitsemäs. Se vastasi täysin päivän tekemistä, eikä jättänyt varaa jossittelulle. Raskas, mutta hieno reissu!

Päivän kartta & reittisuunnitelma:

Triathlon kokeilua Ypäjällä

Sain mahdollisuuden kokeilla triathlonia "leikkimielisessä", kavereiden välisessä kisassa Ypäjällä. Järjestelyvastuu oli sisaren miehen veljellä ja Toni vetikin kilpailun hyvällä sykkeellä lävitse. Paikalle oli saapunut kutsuttuna 17 kisailijaa, joiden liikuntataustat olivat hyvin, hyvin erilaiset. Kilpailunkulku meni yksinkertaisuudessaan näin: Uinti 200m, Piilikankaan uimapaikalla. Kaksi mehukatti kannuilla merkittyä rataa, toinen miehille ja toinen naisille. Uinnin jälkeen pyöräily urheilukentälle (8,5km) ja lopuksi juoksu pururadalla (2 x 1km lenkki). Maaliin tultiin suuren maailman tyyliin urheilukenttä kiertäen.

Koska kyseessä oli leikkimielinen kisa, niin en kehdannut lähteä liikkeelle harjoituskilpapyörällä, vaan huolsin viikolla vanhan Tunturi VIP 7 retkipyörän kisakalustoksi. Takavanne kaipasi rihtausta, sillä pyörä on ollut veturina peräpyörälle ja pinnat olivat vuosien aikana päässeet todella löystymään. Muuten varusteiksi valikoitui uintiin Salomonin kompressiotrikoot ja kipeän jalan takia Zeropoint kompressiosäärystimet. Pyöräilyyn lisäsin pyöräilypaidan, taskuun pari saippuapullollista vettä, hikimyssyn kypärän alle ja lasit. Kengiksi olin varannut Salomonin Speedcross kolmoset ja kenkiin laitoin sukat. Varustus tuntui toimivan hienosti kisan ajan.

Uintipaikalle alkoi kokoontua porukkaa puolisen tuntia ennen lähtöä ja totesin pyöräilykaluston olevan vaihteettomasta miestenpyörästä täysjousto maastureihin. Osalla oli lasten turvaistuin, etukori tai molemmat kiinni pyörässä. Onneksi päädyin retkipyörään, sillä harkkakilpuri tuntui sillä hetkellä liioittelulta. Järjestäjä kävi kisan kulun läpi ja varoittelin vielä lopuksi, että "pitäkäähän muidenkin kilpailijoiden menoa silmällä, ettei kukaan huku tms." Vaimo antoi rannalta lähtömerkin ja huutelin vielä, että "lähetä sitten niin kuin sovittiin". Uimapaikka muuttui hetkessä painekattilaksi 17 kisailijan lähdettyä liikkeelle hyvin vaihtelevilla uintitekniikoilla. Keulille pääsi Lietolainen Ari, joka taisi kroolaili oikeinkin hyvää vauhtia. Perässä letka venyi eikä isompia kolareita päässyt sattumaan. Kääntöpaikallakin selvittiin vähäisillä kantapään tai käden iskuilla, joten aika leppoisaa tällainen leikkimielinen kisailu lopulta onkin. Toisen kierroksen kääntöpaikan jälkeen naisten radalta kuului parkaisu voimien ehtymisestä ja huomasin oman sisareni olevan uppoamassa. Lähempänä olevat ennättivät kuitenkin nopeammin ja H saatiin rantaveteen lepäilemään. Tapaus tasoitti hiukan pyöräilyyn lähtöä ja tiukka paita & sukat menivät sen verran rauhallisesti päälle, että matkan pääsin neljäntenä. 

Heti pyöräilyn alussa pääsin yhdestä naisesta ohitse. Leidit olivat lähteneet matkaan nopeiden vaihtojen taktiikalla ja kaikki tarvittava, kenkiä lukuunottamatta, oli päällä jo uinnin aikana. Toisen naisen ohitin pitkässä ylämäessä ja keulilla ajavan kaverin selkäkin oli näkyvissä. Lähdin tavoittamaan ensimmäisenä ajavaa  niin, että pääsisin vähintään peesissä juoksuun. Noin puolen minuutin ero kapenikin muutamiksi sekunneiksi ja juoksuun lähdin aivan johdossa olevan Tonin kannassa. Ensimmäiset juoksuaskeleet olivat melkoista töpöttelyä ja pururadan ainoa ylämäki osuu ihan kierroksen alkuun. Toni eteni kävellen ja minun oli helppoa mennä heittämällä ohitse ja repiä turvallisen tuntuinen ero. Vasta ensimmäisen kierroksen loppupuolella jalat alkoivat tottua juoksemiseen ja sain normalisoitua askeltani. Yörogainingissa loukkaantunut nilkka tuntui joka askeleella, mutta sain pidettyä vauhdin hyvänä. Urheilukentälle käännyttäessä sain Miron kannustajaksi. Poika ei ihan jaksanut vauhdissa vaan jäikin löntystelemään korkeushyppypaikan tuntumaan. Ajanotto pysähtyi aikaan 35,09 ja ensimmäinen kokeilu oli saatu onnellisesti ohitse. Eroa toiseksi tulleeseen muodostui reilut pari minuuttia ja kolmanteenkin kolmisen minuuttia.

Palkintojen jako hoidettiin arpomalla sponsorin kassista löytyneitä tavaroita. Tämän kokoisessa kisassa katsottiin asialliseksi palkita kaikki maaliin tulleet ja järjestäjän appivanhemmat kutsuivat kaikki kisailijat vielä lopuksi notkuvien kahvipöytien ääreen. Tällaista urheilun tulisikin olla, iloista ja mutkatonta. Kahvipöydässä kertailtiin kisan kulkua ja tehtiin tietenkin huimia suunnitelmia jatkoharrastamisesta. Hieno kisa ja upean aurinkoinen kesäpäivä!