Kaksi vuotta. Kaksi vuotta ihmiselämästä on pitkä aika. Tuo aika kului työuupumuksesta toipumiseen, sekä hyväksymiseen itseni sellaisena kuin olen. Miten tähän tilanteeseen päädyttiin ja ennen kaikkea, miten siitä selviydyttiin?
Olin jo pidempään tuntenut itseni kovin väsyneeksi, eikä palautuminen viikonloppuna tai vapailla enää onnistunut. Uni oli katkonaista ja aamuyöstä pienimmätkin murheet saavuttivat valtavat mittasuhteet. En kyennyt keskittymään oikein mihinkään, saatikka sitten viemään asioita loppuun saakka. Tunsin riittämättömyyden tunnetta niin työssä kuin kotonakin. Ilmeisesti alitajuisesti ymmärsin pahenevan tilanteeni, koska jo alkukesästä tviittasin näin:
Suomessa loppuisi masennuslääkkeiden myynti, jos lähiluonnon arvo ymmärrettäisiin #luonto #hiljaisuus #retki
Neljä kuukautta tuota tviittiä myöhemmin, istuin autossani lääkärikeskuksen parkkipaikalla ja luin yhä uudelleen ja uudelleen diagnoosia F32.2 ja Z73.0, työuupumus ja vaikea-asteinen masennus. Tunsin maailman romahtavan täysin. Miten selviäisin tästä kaikesta häpeästä? Entä mitä vaikutuksia sairastumisellani olisi perheelle tai toimeentulolle? Kaiken hyvän lisäksi lääkäri oli kirjoittanut minulle reseptin nukahtamislääkkeistä ja masennuslääkkeistä vuodeksi. Voin rehellisesti sanoa olleeni todella masentunut tuossa hetkessä. Kotona kävin keskusteluja vaimon kanssa, soittelin lähimmät yhteistyökumppanit ja kaverit lävitse. Viesti oli joka suunnasta sama: ”Et sinä Mika masentunut ole, mutta olemme ihmetelleet tahtia, jota olet jaksanut vetää viimeiset vuodet. Ole kerrankin itsekäs, ota itsellesi aikaa ja lepää kunnolla”. Ruotsalainen esimieheni yllätti tiedolla, ettei työnantaja tarvinnut sairauslomatodistusta, vaan he maksoivat täyttä palkkaa poissaoloni ajalta ja sain levätä tarpeelliseksi katsomani ajan. Esimieheni sanoi minun tehneen nuo tunnit moneen kertaan sisään, mutta välimatkasta johtuen, hän ei kyennyt hillitsemään tai johtamaan menoani paremmin. Jouduin myöntämään toimineeni hänen ohjeidensa vastaisesti ja laiminlyöneeni esimerkiksi perjantain konttoripäivät matkustamisen kustannuksella.
Päätimme vaimoni kanssa, etten aloittaisi masennuslääkitystä. Lääkehoito ja sen vaikutukset mietityttivät. Suunnittelimme tekeväni jaksamiseni mukaan asioita, joista sain voimia tai jotka tuottivat iloa. Aktiivisena liikkujana oli hirveää huomata, ettei keho pystynytkään lunastamaan niitä lupauksia, joita pää antoi. Jouduin opettelemaan uuden tavan liikkumaan ilman kelloa ja sykemittausta. Suorittaminen oli pakko unohtaa. Parissa viikossa sain käännettyä unirytmiä oikeaan suuntaan. Heräsin edelleen öisin, mutta nyt sain uudelleen unen päästä kiinni. Aamulla heräsin laittamaan pojat kouluun ja palasin sänkyyn joko nukkumaan tai lukemaan. Yksi rutiini oli pyykinpesukoneen täyttäminen ja käyntiin laittaminen. Pyykkien ripustaminen antoi hyvän fiiliksen: minähän osaan ja minusta on hyötyä. Värikkäät vaatekappaleet asettuivat niin kauniisti kuivaustelineelle, että välillä piti istahtaa alas niitä ihastelemaan. Kotona pojat, silloin 10 ja 8v., kyselivät milloin pöpivapaani loppuisi. Oli kuulemma mukavaa, kun isä oli aamulla kotona ja iltapäivällä vastassa koulun jälkeen. Myös poikien kanssa tuli touhuttua enemmän. Hyvä keskusteluyhteys ja yhdessäolo toivat varmuutta omaan olemukseen.
Päivisin kävelin kiireettömiä lenkkejä yksin. Liesjärven kansallispuiston ja Torronsuon polut tulivat tutuiksi. Saatoin pitkiä aikoja vain istua järven rannassa tai suon reunassa kuuntelemassa hiljaisuutta. Välillä itketti, enkä edes tiennyt sille erityistä syytä. Usein pakkasin reppuun retkikeittimen ja kahvipannun. Kiireetön kokkaileminen luonnossa rauhoitti. Toisinaan erämaalammen rantakivellä istuessani mieleen hiipi ajatus, että muutama askel veteen ja kaikki tuska jäisi taakse. Reaktio ajatukseen oli aina naurahdus ja pään pudistus: ette te minusta noin vain pääse. Vedenpinnan tuijottelun lisäksi nuotio rauhoitti. Voisinkin kirjoittaa oppaan rouheasti otsikoituna: ”Työuupumuksen hoito avotulella”. Tein kotipihallekin nuotiopaikan ja käytin kesäaikaan tulisijaa ruoanlaitossa. Kiehisten veistely ja tulenteko tuluksilla voimaannutti. Sain hyvänolon tunteita näistä pienistä onnistumisista.
Vähitellen unen määrän kasvaessa maailmakin muuttui valoisammaksi ja ajatukset positiivisemmiksi. Alakuloisuus oli enää vain satunnainen vieras. Pystyin puhumaan tilanteestani vaimolleni sekä kahdelle hyvälle miespuoliselle ystävälleni. Kaverit antoivat tarvittaessa tilaa, mutta myös houkuttelivat lenkille tai kävelylle mukaansa. Saatoimme puhua paljonkin tai toisinaan emme puhuneet juuri lainkaan. Jo tieto siitä, että oli mahdollisuus puhua, helpotti oloa.
Työhön palailin hiljalleen kolmen kuukauden päästä diagnoosista. Aluksi tein töitä vain kotikonttorista ja paria päivää kerrallaan. Puhelin oli päällä vain työaikana. Sähköposteihin en vastaillut enää illalla. Esimieheni kanssa sovittiin keskittymisestä pienempään alueeseen. Samalla saatiin hyviä asioita tehtyä tehokkaammin ja ajantuhlareita vähennettyä. Työhön paluu ja toipuminen ei mennyt aina samaa tahtia, vaan välillä jouduin ottamaan aikalisää töiden kanssa. Pienin askelin asiat alkoivat järjestyä.
Ennalleen en mielestäni ole tullut, vaan olen kokemusta rikkaampi ja paljon viisaampi. Nyt osaan asettaa rajani paremmin ja tiukoissa paikoissa mieluummin jarruttelen kuin painan lisää kaasua. En salaillut uupumustani missään vaiheessa. Sain paljon palautetta ja tukea ystäväpiiriltä. Yllättävän moni on ollut samassa tilanteessa. Lääkkeetön sairastaminen ja toipuminen kuntoon, tuntuu olevan hyvin harvinaista. Muutama asia nousi elintärkeäksi toipumisprosessissa: 1. Terve itsekkyys sekä negatiivisten asioiden poissulkeminen elämästä. Aina ei ole pakko, jos ei halua tai jaksa. 2. Luonto. Hiljaisuus ja rauha. Avotuli. 3. Perheen ja ystävien tuki. Sain tarvittaessa niin tukea kuin omaa tilaakin.
Minä olen tällainen ja tällaisena hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti