Rengasrikko pelastavana enkelinä

Joopa joo...tällaista lenkkiä en sitten vielä ollutkaan tehnyt.

Tuoreena pyöräilyharrastajana (takana liki 200km) piti tietenkin rekisteröityä fillarifoorumille ja siellä eksyttyä saman tien yhteislenkit-topicin alle. Ihmetys oli suuri, kun kotiseutukin oli edustettuna ja vieläpä ehdotus yhteislenkiksi samalle päivälle. Lenkin speksit olivat vain näinkin kokeneelle turhan kovat: kesto 2-3 tuntia keskinopeudella 30-35km/h. Ilmaisin mielenkiintoni yhteislenkille, mutta tein samalla selväksi etten tuohon kyytiin pystyisi. Koska muita innokkaita ei siihen mennessä ollut ilmoittautunut, niin lenkin ehdottaja lupasi tinkiä keston kahteen tuntiin, jos keskinopeus olisi kuitenkin +27km/h. Eiköhän näillä pohjilla siihen pystyisi ja koska Pontuskin oli ehtinyt laittaa viestiä osallistumisesta, niin mikäpä siinä kuin mukaan vaan. Kävin päivällä hermostuksissani ostamassa uuden sisäkumin varalle ja pumppuunkin satsasin 12 euroa. Alkaa tämä harrastaminen käydä melkoisen kalliiksi.

Tapaaminen oli sovittu paikalliselle Neste-asemalle ja sinne polkaisin paria minuuttia ennen sovittua aikaa. En halunnut olla kovin aikaisessa, etten paljastaisi innokkuuttani. Pontus ja espoolaismies (mökkiläinen) olivat jo paikalla ja havaitsin heti pienen pienen nyanssin fillareissamme ja varusteissa: muiden pyörät hiilikuitua, Kapteenin terästä (siitähän rungot on aina tehty), muilla virtaviivaiset huippukypärät, Kapteenilla marketista ostettu rimpula, joka tekee Kapteenin päästä herkkutatin näköisen, muilla pyöräilypaidat&systeemit ja Kapteenilla paksu Rukan juoksupaita...listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin. Aluksi ihmeteltiin Kapteenin Nishikiä ja arvuuteltiin olisiko se -80 vaiko -90 luvun puolelta. "Noita runkovaihteisia pyöriä näkee tänä päivänä aika harvoin", mutta...tsadaa!...Kapteenin pyörässä sattui olemaan sellaisetkin. "Taidat joutua hiukan antamaan tasoitusta pyörän painossa ja noilla vaihteilla". Aha...ehkä joudun, mutta paikataan se kovalla työllä (näin vielä tässä vaiheessa ajattelin).

Koska enempää porukkaa ei ilmaantunut, niin päätimme lähteä reitille Jokioinen-Ypäjä-Humppila-Jokioinen. Lähtiessä puhuttiin vielä rauhallisesta vauhdista ja espoolaisvahvistus voisi olla koko ajan keulilla, jolloin minun olisi helpompi pyöräillä peesissä. Risteyksestä käännyttiin tielle ja onnekseni emme joutuneet pysähtymään (lukkopolkimien kanssa on vielä vähän treenailtavaa...). Alkuun loivaa ylämäkeä, jossa pääsi edellä ajaviin pieni rako ja sen jälkeen loivaan alamäkeen, jolloin ajattelin ottaa raon kiinni. Hyvinhän tämä menee, minähän osaan hienosti ajaa ryhmässä. Ei hätää, polkaisen vain muutaman kerran lujemmin ja pääsen muiden kantaan!

Polkaisu, polkaisu...oho, muutkin polkevat ja rako kasvaa.
Polkaisu, polkaisu...sanoivat lähtiessä, että "huuda, jos mennään liian kovaa"
Yritän huutaa, hengitys on muuttunut rahisevaksi ja kurkustani pääsee pienen parahduksen lisäksi vain jatkuva huohotus...pieni ylämäki...yritän huutaa uudelleen, mutta eroa on jo liki sata metriä ja muut eivät enää kuule. Reidet ovat aivan hapoilla! Joudunko palaamaan kotiin vain kahden kilometrin polkemisen jälkeen? Vilkaisen sykemittaria ja syke on reilusti yli 170...ei hyvä...tuntuu aika pahalta. Pyöräilynhän pitäisi olla hauskaa ja hiusten vain hulmuta tuulessa. Miten hitossa tässä on voinut käydä näin?

Muut ovat huomanneet minun jääneen kauaksi taakse ja pyöräilevät ympyrää, kun saavun lopulta paikalle. Sovitaan, että vauhdista otetaan vähän pois. Toiset huomaavat, miten poikki olen ja lähtevät polkemaan rinnakkain edellä, jolloin saan ajettua heidän välissään takana. Ajo muuttuu heti helpommaksi ja syke putoaa 170 pintaan, mutta läähätän edelleen kuin ajokoira, kieli ulkona. Meno tasaantuu ja pääsen hetkittäin jopa nauttimaankin ajosta. Ypäjälle tultaessa on pitkä alamäki ja sen aikana saan hörpättyä ensimmäisen kerran urkkajuomaa pullostani. Sykekin on ensimmäistä kertaa alle 160. Ei montaa iskua, mutta kuitenkin. Ypäjälle ajo kesti 7 minuuttia vähemmän kuin yksin ajaessani, matkaa kertyi noin 12,5km. Jos kääntyisin tästä anoppilaan, niin siellä saattaisi olla tuoretta pullaa ja lasillinen kylmää maitoa vävypojalle. Jospa muut eivät edes huomaisi poistumistani? Pysyn kuitenkin muiden mukana ja liikenneympyrästä jatkamme kohti Ypäjän asemaa. Alan saada hiukan polkemisesta kiinni, mutta koko ajan joudun puristamaan ihan maksimilla, jotta pysyisin mukana.

Hiukan ennen Ypäjän asemaa oli pieni routamonttu, jonka edessäajava kyllä näytti, mutta Kapteeni kuitenkin päätti osua siihen. Olin niin keskittynyt kuopan ohittamiseen, että tuijotin sitä herkeämättä, kunnes osuin siihen aivan keskelle. Olisihan minun moottoripyöräilijänä pitänyt muistaa, että väistettävään kohteeseen osuu varmimmin tuijottamalla sitä. Kulku muuttui vähitellen raskaammaksi ja tuli tuttu tunne siitä, että takakumi on puhki. Varmistin asian vielä Pontukselta ennen kuin kurvasin tien sivuun. Matkaa on kertynyt noin 21,5 kilometriä ja aikaa kulunut noin 43 minuuttia. Olen aivan puhki, ihan kuin olisi 12-tunnin rogaining takana. Tärisevin käsin alan irroittaa takapyörää. Pontus ojentaa kumihanskat, jotta kädet eivät likaantuisi rengastöissä. Kaikkea nuo ammattimiehet osaavatkin ottaa huomioon. Onneksi ostin varakumin, ettei tarvinnut alkaa paikkailemaan sisäkumia. Aikaa tuhlaantuu 12 minuuttia vaihtotyössä ja ehdin imaista eväspullostanikin pari hörppyä. En muista ikinä olleeni näin hyvilläni renkaan puhkeamisesta. Syke on laskenut 120 nurkille ja ajatus matkan jatkamisesta ei tunnu enää aivan niin kamalalle. Ilman rengasrikkoa, noutaja olisi saattanut tulla melko äkkiä!

Matka jatkui kohti 9-tietä ja Metsänmaan risteystä. Käännös Tampereen suuntaan ja ysitietä päästiin ajamaan aivan uudella asfaltilla. Minähän elän! Vaikka reisiin sattuu, niin polkeminen ei tunnu enää hassummalta. Ehkä kroppa on jo niin turtunut, että olen menettänyt kivuntuntemukset.  Matkanopeudesta ei ole minkäänlaista tietoa, mutta lähellä Kapteenin maksimia mennään koko ajan. Käännös Humppilassa 2-tielle ja Lasitehtaan kohdalta keskustan suuntaan. Päätän kiskaista eväänä olleen geelin ja pakkauksen kanssa tuhertaessa eroa edellä ajaviin on hetkessä 30 metriä. Onneksi he huomaavat heti ja rauhoittavat vauhtia. Humppilan keskustasta lähdettiin Jokioisten suuntaan ja tieto kotiinpäin ajamisesta tuo uusia voimia (uudet voimat saattavat tosin johtua geelin nauttimisesta).

Minkiön risteyksessä erosimme uudesta espoolaistuttavasta. Vaihdoimme muutaman sanan, kiitin mahdollisuudesta osallistua ja totesin, että nyt pitää treenata hetki ihan vaan yksin. Lähdimme Pontuksen kanssa jatkamaan matkaa selvästi rauhallisemmin. Nyt pystyin jo paikotellen puhumaankin, eikä tarvinnut koko ajan pidätellä oksennusta. Jokioisilta Pontus suuntasi kotia kohti ja tiemme erosivat. Ottaisinko pienen loppukirin? Jalat tuntuvat kuitenkin tyhjiltä ja pelkään kaatuvani, jos joutuisin ponnistelemaan. Ajatus leppoisasta iltapäiväajelusta muuttuikin lopulta raastavaan lenkkiin, enkä muista ikinä jalkojeni olleen tämän tuntuiset. Juosten en tällaiseen kuntoon jalkoja saa. 

Kotiintullessani laitan pyörän saman tien vajaan, kaadun pihalla polvilleni ja kun selviän pystyyn niin horjun vapisevin jaloin sisään. Pyöräilykenkien tarrojen avaaminen tuntuu mahdottomalta ja suuntaan suoraan keittiöön juomaan kengät jalassa. Vettä menee lasi toisensa jälkeen ja muutaman minuutin jälkeen sykekin on jo pudonnut sadan pintaan. Vaimo tulee samaan aikaan kotiin poikien kanssa ja nämä pikku pirulaiset haluvat tietenkin pyöräilemään. Kieltäydyn kohteliaasti kunniasta, mutta joudun silti lähtemään kävelylle. Parin kilometrin kävely taisi lopulta tehdä ihan hyvää jaloille

Kokonaisajasta (2.09.52 / 57,8km) en ole vähentänyt renkaanpaikkaukseen kulunutta aikaa (12min), enkä espoolaisen lähtiessä omille teilleen, pidettyä lyhyttä juttutuokiota (4min) eli aktiivinen ajoaika oli noin 1.54. Sykemittari oli koko ajan päällä ja parista tauosta huolimatta keskisyke oli 153!

AIKA TOUHUA!

12h ontuminen - III Salpaus-rogaining 12h

Taas on saatu paljon uutta oppia siitä, miten ei kannata valmistautua 12h-kisaan. Viime viikonlopun Kaukjärven kierros tuli juostua ihan liian kovalla teholla ja kipeytyneet jalat eivät ehtineet palautua viikossa. Kaukjärvihän meni ilman koroketta vasemmassa tossussa ja se aiheutti alaselän sekä jalkojen kipeytymistä. En tullut lääkinneeksi vaivaa kunnolla ja nyt päästiin sitten "nauttimaan" tuon hyvän työn hedelmistä...

Saimme tuttavalta käyttöömme asuntoauton, joka osoittautuikin varsin hyväksi ratkaisuksi rogaining-reissulle. Sisätiloja ei kisakeskuksessa ollut, joten reitinsuunnittelu, varusteiden vaihto yms. oli mukava tehdä pöydän ympärillä lämpimässä autossa. Reitinsuunnitteluun olimme ajatelleet panostaa aiempaa enemmän: alueen karttoihin tutustuin hyvissä ajoissa kansalaisen karttapaikassa ja olinpa askarrellut uuden langankin, johon olin solminut eri väriset, pienet helmet 5 ja 10 kilometrin välein. Kartta levylle, neulat rastipisteisiin ja lankaa kieputtamaan. Lähdimme suunnittelemaan reittiä etelän suuntaan ja tavoittena tyhjentää koko kartan alaosa rasteista. Kun suunnittelussa tultiin Hämeenlinna-Lahti tien pohjoispuolelle, niin lankaa oli jäljellä vielä vaikka kuinka paljon. Langalla sai kieputeltua kaikki rastit ja vielä jäi muutama sentti ylimääräistäkin...mitä helkkaria??? Missä vika??? Tulin siihen tulokseen, että tässä vaiheessa kirjattaisiin ylös rastijärjestys ja tarkistettaisiin langanpituus. Tarkistusmittaus varmisti sen, minkä jo tiesinkin: olin solminut helmet väärän mittakaavan mukaan! No miten sitä nyt myyntimies laskea osaisikaan...ja homma aloitettiin alusta. Kartan kaakkoisosasta päätettiin jättää pari rastia hakematta, muuten alaosa tyhjennettäisiin kokonaan. Kaikki yli 100 pisteen rastit haluttin ehdottomasti hakea ja sen mukaan reitti alkoi hahmottua. Kummallakin oli viikolla ollut jalkavaivoja, joten reitin pituudeksi suunniteltiin "noin 65km". Minkiönkylän Mahti oli lyönyt kirveellä polvensa yläpuolelle ja vammasta muistutti valtava mustelma. Onneksi reiteen oli livennyt hamarapuoli eikä terä. Itse olin ontunut viikolla tapaamisesta toiseen enkä saanut edes täyslevolla ja venyttelyllä vaivaa täysin pois. Näillä mentäisiin.

Siitäkin huolimatta, että piti edetä rauhallisesti, niin lähdöstä juostiin. Ilmeisesti tämä kuuluu kilpailun luonteeseen, juoksivathan muutkin. Ensimmäiset rastit löytyivät vaivattomasti, vaikka ihan ensimmäiselle pieni koukku tehtiinkin. Alussa tuntuu aina olevan vaikeuksia hahmottaa maastokartan mittakaavaa suunnistuskarttojen jälkeen. Ensimmäinen juomapiste tuli niin nopeasti, että se ohitettiin vauhtia hidastamatta. Kun reilu tunti oli edetty, niin olin valmis ottamaan särkylääkkeen, jos onnistuisin ottamaan sen kollegan huomaamatta. Koska tilaisuutta ei tullut, niin sitten vain kärsittiin. Varsinkin kovalla pohjalla juokseminen tuntui pahalta. Ihan hivenen pelotti, mitä päivä toisi tullessaan. Seurailin Minkiönkylän Mahdin menoa eikä hänkään tunnustanut, että jalka vaivaisi menoa liiaksi. Eihän heteromies voi toiselle vaivojaan valittaa... 10 kilometrin kohdalla oltiin aikatavoitettamme vartti edellä ja 20 kilometrin kohdallakin vielä hyvin aikataulussa. Pienet sadekuurot eivät juurikaan kulkijoita kastelleet, mutta kylmä tuuli viilensi varsinkin aukeilla paikoilla.

Noin neljän tunnin kohdalla olimme tulleet kartan länsireunaan ja onnuin jalkaani välillä vähemmän, välillä enemmän. Vuorottelimme poluilla ja teillä juoksua sekä kävelyä, jotta liike säilyisi koko ajan hyvänä. Energiaksi olimme varanneet matkaan normaalieväät: geelejä, patukoita, graham-lihiksiä, suolapähkinöitä sekä sipsejä. Pontuksen neuvosta otin reppuun vielä irtokarkkipussin fiilistä nostamaan. Rastia 72 (notko) jouduimme etsimään vartin verran. Skannailimme maastoa toisen parin kanssa, eikä minulle lopultakaan selvinnyt oliko rasti oikeassa paikassa ja miehet väärässä vaiko toisinpäin. Kolmenkympin kohdalla oltiin aikataulusta vartti myöhässä, mutta emme olleet siitä liiemmälti murheissaan, koska loppuosa oli suunniteltu löysemmällä etenemistahdilla. Kartan luoteisosassa jouduimme ylittämään leveän ojan reitinvalintamme takia. Jälkikäteen ajatellen olisin valinnut pienen lenkin tekevän tien suunnassakulkemisen sijaan. Tässä mallia ojanylitys tekniikasta:
 

Jälkiviisaus: Ei kannattaisi kastella jalkoja kuuden ja puolen tunnin kohdalla, ellei sitten halua hoitaa rakkoja seuraavalla viikolla. Ilme kertoo, ettei vesi ollut vielä Kapteenin hipiälle uintilämpöistä.

Matka jatkui kohti "Hälvälän suppahelvettiä" ja reitinsuunnittelupöydässä eniten pelättyä rastia 101 (koillisen supan lounaisreuna). Kuvittelimme supan olevan aika paljon pienempi kuin se valtava kanjoni, josta rasti lopulta löytyi. Aikaa etsiskelyyn hukattiin ehkä kymmenisen minuuttia. Hakutalkoiden jälkeen suunta oli kohti lähteellä sijainnutta juomarastia ja laskettelua alamäkeen pitkin metsäautotietä. Noin kahdeksan tuntia takana ja jalat ihan helvetillisen kipeät. Täytimme juomareput lähteestä, enkä tässä kohtaa lisännyt enää urheilujuomaa veteen. Ilmeisesti ajattelin, että homma on jo melkein paketissa??? Juomarastilta Hollolan kirkonseudulla sijainneelle näkötornille teimme ihan ihme reitinvalinnan: ilmeisesti väsymys teki jo työtään, kun koukimme reilusti idän kautta sen sijaan, että olisimme  edenneet oikeaa polkua, tekevälle sattuu...

Rasti 102 (näkötornin ylätasanteella) saavutettiin tunti suunnitelmasta myöhässä. Oli pakko tehdä ratkaisuja loppureitin suhteen. Hakisimme suunnitellusti rastit 64 ja 23, mutta loppu elettäisiin tilanteen mukaan. Jalkapohjani olivat erittäin arat ja niissä tuntui koko ajan enemmän rakkojen aiheuttama paine. Kiire ei mahdollistanut minkäänlaista lepohetkeä, emmekä uskaltaneet pysähtyä senkään takia, että juoksuunlähtö oli kerta toisensa jälkeen vaikeampaa ja vaikeampaa. Rastille 23 (suppa) mentäessä kaivoin lampun esille ja laitoin sen samantien palamaan. Valokeila vilkahteli oudosti ja sammui yht´äkkiä! Mi...mi...MITÄ! Olin tarkastanut lampun toiminnan kotona, mutta nyt yhteistyö ei toiminutkaan halutulla tavalla. Niko otti oman lamppunsa ja liikuimme sen valossa. Rasti ei tuntunut löytyvän ja kello tikitti. Lopulta päädyimme siihen, että rasti jätettäisiin löytämättä ja olisi pakko lähteä kohti maalia. Matkalla poimittaisiin ojan mutkasta vielä rasti 85. Edessä oli noin neljän kilometrin pituinen asfalttisiirtymä, joka oli edettävä pakkotahtisen ripeästi. Nyt henkinen kantti kasvoi ihan uusiin mittoihin: jalat tuntuivat todella raskailta ja jokaikinen askel aiheutti kipua. Noin kolmen kilometrin etenemisen jälkeen ilmoitin, että kenkään olisi pakko katsoa ja poistaa sinne menneet roskat. Olin ihmeissäni, kun kenkäni oli ihan puhdas sisältä. Piruko siellä painoi? En tässä vaiheessa tiennyt, miten isot rakot olin onnistunut hankkimaan. Kengän laittaminen takaisin jalkaan olikin sitten ihan toinen operaatio: jouduin käyttämään karttaa kenkälusikkana, että sain turvoksissa olevan jalan sujautettua takaisin tossuun. Silmissä kipunoi ja pelkäsin menettäväni tajuntani. Matkalla sain lamppuni toimimaan hetkittäin niin, että pystyin himmeässä valossa lukemaan karttaa. Valo tietenkin loppui taas ennenkuin pääsimme maastoon etsimään viimeistä rastia. Ilmeisesti vauhti oli kuitenkin hyvää, koska olimme juosseet hivenen liian pitkälle viimeiselle rastille tultaessa. Nyt kiire oli jo käsin kosketeltavissa ja rastin etsiminen oli sellaista väsynyttä huiskimista. Jouduimme kulkemaan lähes käsi kädessä, koska lamppuni ei puhunut enää tuossa tilanteessa mitään. Lopulta rasti päätettiin jättää hkematta, kun aikaa oli jäljellä noin viisitoista minuuttia. Matkaa maaliin oli hiukan vajaat kolme kilometriä, jalat aivan rakoilla ja energiat vähissä: nyt oli aika ottaa miehestä mittaa! En muista mitään juoksemaani matkaa niin pitkänä, kuin tämä siirtymä maaliin. Olin koko ajan puoliaskelta kollegan perässä ja näin ollen en myöskään nähnyt pimeässä lukea karttaa. Jalkojen siirtelyyn oli pakko keskittään kaikki tarmo ja kelloon vilkaisin puolen minuutin välein. Maaliin saavuimme ajassa 00:02:35 ja myöhästyimme määräajasta vain reilut kaksi ja puoli minuuttia! Olin kuvitellut, että koko päivän työ hukkuisi infernaaliseen myöhästymiseen. Maalileimauksen jälkeen oli pakko puhaltaa hetki ennen kuin siirryimme leimausten tarkistukseen. Autolle liikkuminen tuntui huteralta, mutta ennen kisaa sääressä ollut kipu oli poissa. Oliko se lähtenyt sillä samalla kuin se oli hankittukin vai olivatko jalkapohjat niin arat, ettei säären kipu tuntunut?

Suihkun ja sopan jälkeen olo tuntui jopa ihmeellisen hyvältä ja päätimme lähteä ajelemaan kotia kohti. Väsymyksestä huolimatta olisi mukavampi heräillä äitienpäiväaamuna kotona . Omaan sänkyyn ehdin noin kolmelta eikä unta tarvinnut kauaa odotella. Tajuttomuus armahti jo ennenkuin pää putosi tyynylle.

Äitienpäiväaamuna heräsin seitsemältä siihen, että pieni sormi oli työnnettynä nenääni. Esikoinen kuiskaili, että pitäisi mennä alakertaan valmistamaan äidille aamupalaa. Ei auttanut, vaikka yritin sanoa olevani väsynyt, eikä äitikään haluaisi herätä vielä. Mentävä oli. Portaikko alakertaan olikin oma urakkansa jäykin jaloin. Rouva ihmetteli kuinka ihanan romanttinen Kapteeni on, kun oikein vesissä silmin tarjoilee aamupalaa sänkyyn. En hennonut kertoa, että syy oli aroissa jalkapohjissa eikä tilanteessa...

PLUSSAT:

+ Sijoitus 7/30, eivätkä myöhästymisestä vähennetyt pisteet vaikuttaneet sijoitukseen.

+ Reitinsuunnittelu

+ Päivän kuntoon nähden törkeän hyvä suoritus

+ Alkumatkan suunnistus

+ Loppumatkan kulku suhteessa kipuun

+ <3 Minkiönkylän Mahti <3 ilman tällaista paria ei olisi mahdollista tehdä tällaista tulosta! Uskoisin, että meidän parhaat kisamme ovat vielä edessä päin. Muistinkin pariani laululla rastille mennessä äitienpäivän hengessä: "Hän suunnistaa ja rastit löytää, pareista parhaimman sain" (lauletaan epävireisesti, kovalla äänellä, Äideistä parhain-laulun säveltä tapaillen)

MIINUKSET: 

- Jalkavaivat

- Paska otsavalo (miksi en ottanut Pontuksen tarjoamaa huippuvaloa???)

- Muutamalla rastilla haparointia ja parihan jäi kokonaan löytämättä

Kaukjärven Kierros 2012

Huhhuijaa! Olipa melkoinen pinkaisu.

Ensimmäinen kierros luvattoman helposti, keskustellen koko ajan Lohjalaisen veteraaniurheilijan kanssa, ilman mitään isompia murheita. Kierroksen loppuun olevan ylämäen otin vähän turhan kovalla vauhdilla, mikä sitten kostautuikin toisen kierroksen aikana. Kahdenkympin kohdalla tuntui siltä, että eväät on syöty ja loppu olikin melkoisen tuskaista menoa. Vasen takajalka kipuili ja astuminen teki paikoitellen melkoisen kipeää. Kipu säteili pakaraan ja alaselkään sekä nyt jälkikäteen vasempaan sääreen.

Aikatavoite meni rikki, kun ajattelin juosta tasaisia 5 minuutin kilometrejä. Alkumatka alle vitosia ja loppumatkasta mentiin jotain 5:00-5:15 aikoja. Matka 28km, aika 2:16.59.

Tulokset    Kuvia

Nyt on pakko huilailla viikolla, että olisi edes jotain mahdollisuutta ottaa juoksuaskelia Salpaus-rogainingissa.

Ei mitään järkeä, mutta poikkeuksellisen mukavaa

Kuka lähtee viemään 4- ja 6-vuotiasta iltarasteille niin, että ajomatkaa kertyy edestakaisin 150km? Nyt sekin hullu on nähty... Aina samat miehet, että saa hävetä!

Koska rouva oli iltavuorossa ja lupasi mennä töiden jälkeen jumppaan, päätin lähteä jälkikasvun kanssa iltarasteille. Ainoa, vähänkin järjellisen matkan päässä oleva tapahtuma oli Auranmaan viikkorastit Yläneellä. Matkaksi valikoitui "pualtoist" eli 1,7km. Maastoa järjestäjät kehuivat haastavaksi ja markkinointi osui tällä kertaa liikuttavan oikeaan. Omissa jaloissani tuntui vielä eilinen lenkki ja pelkäsinkin reissusta tulevan melkoisen hankalan, koska pienempää tarvitsee yleensä jossakin vaiheessa kantaa reppuselässä.

Siirtymä parkkipaikalta lähtöön (noin 700m) sujui alkuinnostuksen vallassa: tutkailtiin pientareella heräileviä kukkia ja hylättyä tupakansytytintä. Se, etten antanut lupaa ottaa tuota "aarretta" mukaan, aiheutti pahaa mieltä ja jopa uhmakkuutta nuorissa suunnistajissa. Lisäksi mietittiin sitä, kumpi saa leimata ensimmäisellä rastilla. En ottanut kuin yhden Emitin, koska siinäkin olisi riittävästi vahdittavaa näiden puuhakkaiden pirulaisten kanssa. 

Pienempi sai suorittaa lähtöleimauksen, emit isoveljelle nyrkkiin ja hölkällä matkaan. Ensimmäiset kymmenet metrit edettiin tiellä ja kivellä ollut rasti näkyikin tielle saakka. Tässä vaiheessa intoa oli niin pojilla kuin isälläkin. Ensimmäiseltä rastilta jouduttiin heti suunnistushommiin: matkaa kakkosrastille olisi parisataa metriä suhteellisen helposti kuljettavassa kuusimetsässä. Pienempi sai taas vuorostaan leimata ojan mutkassa olevalla rastilla. Emit löytyi pienen paniikin ja hakutalkoiden jälkeen pojan hupparin taskusta. Seuraavalle rastille saatiin kulkea metsäkoneen jälkiä sekä polkua. Matkalla kummasteltiin useammankin muurahaispesän sielunelämää ja sinivuokkojen runsasta määrää. Samalla mietittiin, mitä tarkoittaa rauhoitettu ja miksi jokin laji pitää rauhoittaa. Kolmosrastin löydyttyä oli pahin innostus takanapäin, sillä oltiinhan tultu jo kolmasosa matkasta! Nelosrastille edettiin hakkuuaukkoa myöten, enkä oikein ymmärtänyt, että 107-senttisen neljävuotiaan on selkeästi hankalampaa liikkua ryteikössä kuin 182cm pitkän, nelikymppisen aktiiviliikkujan. Manu heittäytyi kerran pahemmin pitkälleen, tuloksena pieni haava kämmeneen sekä iso itku. Haaverista selvittiin sillä, että lohduttaessani poikaa lupasin kotimatkalla evästä Hesburgerista. vanhempi veljeksistä kauppamiehenä tinkasi pehmikset jälkiruoaksi. Onnistuin sentään neuvottelemaan pehmikset minipehmiksiksi. Asia olisi kuulemma ok, jos ne saisi kinuskikastikkeella. Äitiinsäkö nuo pojat ovat tulleet neuvottelutaidoissaan?

Rastinvälit 4-5 ja 5-6 olivat umpimetsää, mutta kuin ihmeenkaupalla onnistuimme hoitamaan molemmat sadan metrin rastinvälit ilman isompia hakuja. Tässä vaiheessa isompi ilmoitti tahtovansa oman kompassin, mutta isän vanhat levykompassit eivät kävisi:

"Samanlainen kompassi peukaloon kuin sinullakin isi!"

Juu, in your dreams buddy. Jos minä sain ensimmäisen peukalokompassin nelikymppisenä, niin en sellaista alle kouluikäiselle ostaisi. Asiaa ei niin vaan hyväksyttykään, vaan vastauksena tuli:

"Jos sinä et osta, niin mamma ostaa. Varmasti ostaa, jos me vaan pyydetään!"

-Huokaus- Niinhän se tekee. Sen verran pahasti pojat ovat mamman pikkusormensa ympäri kietoneet.

Rastilta kuusi rastille seitsemän kuljettaisiin avokalliota, hakkuuta, avosuota sekä mäntymetsää. Ajattelin etukäteen tämän olevan hankalin väli, mutta kerrottuani avokallion olevan kuin parkour-rata, Miro etenikin huomattavan vikkelästi. Manu oli jo tässä vaiheessa todennut haluavansa reppuselkään, eikä aikonut ottaa enää askeltakaan metsässä. Nostin pojan hartioilleni ja matka jatkui. Hakkuulla ihmeteltiin peurojen tekemää polkua sekä jätöksiä. Poikia kummastutti se, että nähtiin monessa paikassa peurankakkaa, mutta vessapaperia ei nähty missään. Taas tuli niin hankalia kysymyksiä, että sivuutin ne toteamalla äidin tietävän paremmin. Pojille tämä tuntui riittävän vastaukseksi tällä erää. Istuimme hetkeksi katsomaan kirkasvetisen puron virtausta. Kerroin Mirolle, että kirkasvetisestä ja virtaavasta purosta voi luonnossa juoda. No, sitä piti sitten päästä kokeilemaan ja veden maku todettiin erinomaiseksi! Nyt sitten odotellaan vatsataudin iskemistä...

Viimeiset rastinvälit menivät jo maalia odotellessa ja vääntäessä kättä siitä, kumpi saa leimata maalissa. Päädyttiin ratkaisuun, jossa Miro leimasi maalileimasimella ja Manu sai kantaa emitin järjestäjille purettavaksi.

Maalissa pojat saivat vielä munkit ja simaa järjestäjiltä! Erinomaista palvelua pienille harrastajille. Reissu oli toisaalta aivan älytön ja raskaskin, mutta toisaalta herrojen huomioita oli mukava seurata ja naureskella. Lapsi huomioi metsässä kulkiessaan ihan eri asioita kuin aikuinen. Itsellä on yleensä niin kiire suorittaa, ettei luonnon havainnoinnille jää aikaa. 

Kokonaismatka siirtymisineen 3,2km. Aikaa radalla kulutettiin 51.53.

Lämmintä ja aurinkoista.

Analyysi Circuit-harjoittelusta

Voihan kerpele! Miten voi hyväkuntoinen urheilijanuorukainen olla näin rapakuntoinen? Vähän kun pitää keskivartaloa nostaa matosta irti niin jo sattuu ja oksettaa :(

Omat työkuviot, vaimon työt ja lastenhoito sattuivat olemaan suotuisten tähtimerkkien alla ja minulla oli mahdollisuus käydä pitkästä, pitkästä aikaa circuitissa. Edellisestä kerrasta ehti kulua pari vuotta, mutta ajattelin homman sujuvan vanhasta muistista... virhe numero yksi!

Jo alkulämmittely aiheutti suunnattomia vaikeuksia: Käsillä ja jaloilla piti tehdä liikkeitä musiikin tahdissa ja tämä kaikki yhtä aikaa! Tietenkin jouduin porukan eteen..."Tule Kapteeni tähän eturiviin. Et ole hetkeen ollut jumpassa, niin näet paremmin". Juu, näin on! Kaikki muut jumppaajat saivat katsella aitiopaikalta pienviljelijäperheen esikoispojan koikkelehtimista epätahtiin, kalju hiestä kiiltäen. En myönnä olevani kovimpia hikoilijoita, mutta nyt paita oli aivan litimärkä jo ennen ensimmäisen kappaleen loppua.

Ajattelin lämmittelyn päätyttyä, että nyt alkaa helpottaa...virhe numero kaksi!

Se mikä näytti muiden tekemänä helpolta, olikin itselle täyttä tuskaa! Väite: Eihän mies voi mitään pienimmillä painoilla tehdä. Vastaus: Kyllä voi! Ainakin toisella kierroksella, kun 3 kilon käsipainot tuntuivat painavan tonnin. Ei hyvä! Kun piti nousta steppilaudalle, niin aluksi oli aina väärä käsi ja väärä jalka...että hävetti! Onneksi en tuntenut ryhmästä juuri ketään, koska ryhmä oli vaimon työpaikan porukkaa. Toivottavasti eivät hekään tunteneet minua! Seuraavaksi piti heittää raskasta jumppapalloa seinään. Helppo juttu, paitsi Kapteenille.... Juuri kun sain hyvän vauhdin päälle ja sellaisia nättejä pikku heittoja alakautta raskaalla pallolla, niin ohjaaja huutaa toiselta puolelta salia, että "Heitä Kapteeni yläkautta ja molemmilla käsillä!" Että hävetti... Sitten oli vuorossa paikka, jossa sai vapaasti tehdä mitä halusi. Jes! Juoksin paikallani polvia nostellen, mutta sekin oli väärin. "Ei siinä pelkästään paikallaan tarvitse juosta. Ota Kapteeni nurkasta pallo ja voit potkia tai heitellä sitä".

Voi elämän käsi! Ei pysty...ei vaan pysty!

Kolmen, ikuisuudelta tuntuneen kierroksen jälkeen oli vuorossa loppuvenyttely.
Ok, tämä hallitaan kyllä! Virhe numero kolme...

Venyttelyssä piti mennä asentoihin, joihin olisi vaadittu käärmenaisen notkeutta. Nelikymppinen, vähintään 75% työajastaan istuva kulkukauppias ei sitten olekaan ruodoltaan kaikkein liikkuvimpia yksilöitä. En edes kehtaa kirjoittaa mihin vertasivat... kyllä hävetti! Kun muut venyttelivät tottuneen näköisesti, niin minulla meni suurin osa ajasta keskittyessä siihen, ettei pääsisi pieru karkaamaan...ei kiva!

Menenkö sitten uudelleen? Jos unohtaa alkuverryttelyn vaikeudet, kolme kierrosta raastavaa tuskaa ja loppuvenyttelyn häpeän, niin sauna oli kuitenkin lämmin ja urheilujuoma maistui poikkeuksellisen hyvälle. Eli saatan mennäkin uudelleen, mutta harkitsen sitä, menisinkö tunnin myöhässä, jolloin voisi livahtaa suoraan saunaan :D

Loppiaisrogaining 2012 8h, Espoo

Loppiaisrogaining 8h:n pariksi sain tällä kertaa Nikon.
Niko alkaa muodostua jo vakiopariksi ja hyvä niin.

Aamulla olimme paikalla hyvissä ajoin ja ehdimme vaihtaa varusteet ennen karttojen saantia ja reitinsuunnittelua. Reitti muotoutui kulkemaan myötäpäivään ja suunniteltu reitti tulisi olemaan noin 40 kilometriä ja pisteitä kertyisi 82. Raaseporista viisastuneina piirtelimme reitin lisäksi muutaman etelä-pohjoisviivan kartalle ettei isoja, 90 asteen  suunnanmuutoksia tulisi vahingossa. Jostakin syystä onnistuimme vielä kehittämään kiireenkin ennen lähtöä ja lähtömerkki annettiin muutamia sekunteja ennen kuin ehdimme lähtöalueelle. Ilmeisesti viimeiset "hienosäädöt" mukaanotettavissa tavaroissa aiheuttivat kiireen. Evääksi valittiin tälläkin kertaa urheilujuomaa reppuun, graham-lihapiirakoita, Pringles-purkki, energiageelejä ja -patukoita sekä Sirpiri-pötkö. Otin kokeeksi Maxim Drink Gel -geelejä ja ne tuntuivat menevän paremmin alas, kuin perinteiset geelit.

Aluksi suuntasimme kartan eteläosaan ottamaan rastit 23 ja 21. Hieman yllätyksenä tuli, että lunta oli maastossa enemmän kuin kotipaikkakunnalla (100km pohjoiseen). Samalla huomasimme muutamien ojien olevan todella täynnä vettä eli niiden ylityksestä saattaisi aiheutua päivänaikana murheita. Etenimme rasteja järjestyksessä 46-41-51-32-37-26-57-53-55-38-48-36-29-49-56-35. Alku meni varsin helposti, vaikka 1:25000 peruskartta ei ihan kaikkia kohteita kuvaakaan. Pyrimme kulkemaan mahdollisimman paljon polkuja, mutta maastossa liikkumistakaan ei voinut täysin välttää. Metsässä oli jonkin verran Tapani-myrkyn jäljiltä kaatuneita puita ja isot rungot hankaloittivat etenemistä. Paikoin puita näkyi myöskin sähkölankoja vasten. Pitkällä rastinvälillä 57-53 onnistuimme ennen rastille tuloa kääntämään suuntaa 45 astetta ja hakutalkoot olivat välittömästi käynnissä. GPS:n piirtämää reittiä oli suorastaan kamala katsoa. Lopulta päätimme jatkaa matkaa seuraavalle rastille, mutta sitten rastilta tuli pari kaveria, joilta saimme neuvoa oikeasta suunnasta. Heidän jälkiään pitkin oli helppo mennä rastille. Vielä jälkeenkin päin on vaikeaa sanoa, mitä oikein oli suunnan kanssa tapahtunut.

Seuraavat rastit olivat hyvin selkeitä kohteita ja helposti löydettävissä. Rastille 36 rastilta 48 valitsimme melko paljon kiertävän polku/tie-reitin. Valinta tuntui kuitenkin hyvältä, koska askel oli alkanut painaa jalkojen lumessa nostelun takia. Lumen pinnassa oli sentin vahvuinen kova kuori ja siinä oli raskasta kulkea. Pimeä alkoi vähitellen laskeutua ja rastille 49 mennessä jouduimme ottamaan lamput käyttöön. Aikaa olimme tällöin kuluttaneet viisi tuntia eli kello alkoi olla 16.00. Rastilta 35 lähtiessämme päätimme jättää rastin 45 väliin, osittain hankalan alkuasukkaan takia (muut tiimit kertoivat uhkailleen jopa haulikon kanssa???). Kuljimme  teitä pitkin suoraan rastille 24 ja sieltä rastille 33. Matkalla Niko sai oksasta osuman silmäänsä ja hetken oli epäselvää, voisimmeko jatkaa loppuun asti vai pitäisikö lähteä maalin kautta lääkäriin. Niko kuitenkin sanoi toisen silmän toimivan ja niinpä matka jatkui. Väsymys alkoi jo painaa matkamiehiä ja teimmekin hölmön reitinvalinnan rastille 22. Kiersimme varmasti tuplamatkan optimireittiin nähden. Rastilta 22 jatkoimme sähkölinjaa myöten rastille 44, mutta tälläkin rastinvälillä väsymys aiheutti tulkintavirheen, joka aiheutti ylimääräistä juoksua mökkiteillä. Rastin 30 jätimme väliin, koska sieltä tullut kaveri sanoi rastilipun ja leimasimen olevan kadoksissa. Maalissa kuulimme, että rasti oli maastossa, mutta 200 metriä väärässä paikassa. Kuka näistä tietää, miten näitä kuuluu tehdä??? Koska aikaa ei ollut enää hukattavaksi, lähdimme kohti maalia. Kuljimme samaa sähkölinjaa pitkin, jota tulimmekin rastille. Maaliin tullessa huomasimme aikaa olevan vielä 15 minuuttia jäljellä, joten poikkesimme nopeasti pellonkulmassa ottamassa rastin 20. Maaliin tultaessa aikaa jäi vielä jäljellekin yli kolme minuuttia.

Kotimatkalla poikkesimme Karkkilassa vielä syömässä ja tapasimme Tyykikylän Bluesin hyväkuntoiset urheilijat. Koska hävisimme heille kisassa oikein urakalla, niin loppumatkan autoiluun lähdimme ajatuksella, että nyt korjataan potti kotiin. KapteeniSolisluun erinomaisen reaktioajan turvin saimme heti lähdössä sen verran etumatkaa, että voitto oli selvä :D

Loppiaisrogaining toimi hyvänä treenilenkkinä ja Nikon kanssa olemmekin osallistumassa keväällä ja kesällä useampaankin rogaining-kisaan.   

Kuljettu matka 38,4km, aikaa kului 7:56.

Venlan III Vempautus pitkän matkan yörastit Mellilässä. Matka 11,2km, mutta nautiskelin luonnosta koko rahan edestä, joten henkilökohtaisesti matkaa kertyi 15,6km.

Lähdin matkaan Pumpin houkuttelemana, enkä ollut ihan varma millaisesta tapahtumasta olisi kysymys. Olin paikalla jo 16:15 eli hyvissä ajoin, kun yhteislähtö tapahtuisi kello 17. Matkaan varustauduin suht´ kevyesti, vaikka lämpöä ei ollutkaan kuin +3 astetta. Alimmaiseksi puin Craftin boxerit ja pitkän urheilukerraston, housuiksi valikoituivat NoNamen 3/4-pituiset suunnistustrikoot, jalkaan pitkät suunnistussukat ja VJ:n suunnistusnastarit. Paidaksi valitsin Puman talvijuoksupaidan, joka on osoittanut toimivuutensa myös pitkillä matkoilla ja metsässä. Pitkät luonnonkiharani peitin ohuella trikoo-pipolla, sillä herrasmies ei esiinny ilman päähinettä julkisella paikalla. Otsavalona Silvan L1 erillisellä paristokotelolla, jonka sijoitin omavalmisteiseen akkuliiviin. Sykevyö ei diy-akkuliivistä hyvää tykännyt ja sykkeet jäivät tältä reissulta saamatta. Ennen lähtöä ehdin vaihtaa muutaman sanan Pontuksen ja Pumpin kanssa. Heillä oli taktiiikkana kulkea yhdessä ja pääsääntöisesti kävellen.

Lähtöön oli muutaman sadan metrin matka ja sinne siirtyessä sai mukavasti pientä lämpöä päälle. Koko päivän särkenyt pääkin tuntui helpottavan. Lähdöstä joukko kirmasi kuin sonnilauma laitumelle ensimmäisenä kevätpäivänä. Ensimmäisen pari rastia meni letkassa juostessa, mutta sitten pääsin tekemään omaa suoritustani hieman poikkeavalla reitinvalinnalla. Matka kakkoselta kolmoselle oli liki 1,6 kilometriä ja päätin kiertää polkua pitkin, vaikka matkaa kertyisikin 2,3 kilometriä. Ilmeisesti reitin valinta oli onnistunut, koska olin rastinvälin nopeimpien joukossa.

Tässä kartan itäosa:

Onnistuin kulkemaan tarkasti suunnassa ja pahin pummi tuli rastilla 8, kun vetäisin rastista ohitse noin sadalla metrillä. Onneksi rastin takana ollut tie pysäytti ja aikaa ei kulunut kuin pari minuuttia ylimääräistä.

 Tässä kartan länsiosa:
 

Erittäin upea reissu ja hienosti järjestetty tapahtuma. Kaiken lisäksi tapahtuman osallistumismaksut lahjoitetaan TYKS:in lastenosastolle tavaralahjoituksina!