Kolme viikkoa, kolme kisaa, yksi antibioottikuuri ja neljä päivää noroviruksen kourissa. Onhan sitä joskus helpommallakin päässyt.
Alkuperäinen suunnitelma oli lähteä 24h-sarjaan tekemään hyvä harjoitus loppukesän WRC2015-kisaa ajatellen, mutta sairastelu ja työkiireet saivat järkiintymään ja vaihtamaan ilmoittautumisen 8h-sarjaan. Jälkikäteen on helppo sanoa, että voimat olisivat loppuneet täysin kesken 24h-kisassa. Palautumattomuus aikaisemmista koitoksista ja noroviruksen aiheuttama 5 kilon painonmenetys tuntuivat jaloissa voimattomuutena ja jouduinkin ottamaan pariin kertaan suolaa kramppien tehdessä tuloaan.
Valmistautuminen kisapaikalla ja reitinsuunnittelu noudatti hyväksi havaittuja rutiineja: kartta jaettiin lohkoihin, joista laskettiin saatavissa olevat pisteet, lähtöpaikasta piirrettiin 10 kilometrin säteellä oleva ympyrä ja suunnittelun ohessa keiteltiin trangialla pastaa. Kolmen tunnin suunnitteluaika on sen verran pitkä, ettei mitään kiirettä ollut ja teimmekin useampia reittisuunnitelmia. Voittajaksi selviytyi aluksi kaakkoon ja sieltä pohjoiseen suuntautuva lenkki. Mittailimme langalla merkit 10 kilometrin välein ja loppuun suunniteltiin muutama vaihtoehtoinen reitti, joista valittaisiin tilanteen mukaan paras vaihtoehto. Pisin vaihtoehto antaisi toteutuessaan noin 150 pistettä, mutta vaatisi myöskin kevyttä jalkaa ja tarkkaa suunnistusta yli 60 kilometrin matkallaan. Ylimääräistä jännitystä aiheutti myös älypuhelimella tehtävä QR-koodi leimaus. Leimaus osoittautui kuitenkin erittäin helpoksi ja nopeaksi. Ehdimme seurustella muidenkin kilpailijoiden kanssa, muun muassa Lantun ja Malan kanssa, jotka olivat lähdössä ensimmäiseen 24h-kisaansa ultaraveteraanit-sarjassa. Someron Yörogaining -tiimi lahjoi meitä hienoilla, tapahtumaansa mainostavilla buffeilla. Voin vilpittömästi suositella osallistumista Someron tapahtumaan. Hyvä fiilis, hienot järjestelyt, ystävällinen järjestely organisaatio ja aivan upea kesäyö on erityislaatuinen yhdistelmä.
Lähtökarsinassa ehdittiin vielä vaihtaa muiden kisailijoiden kanssa kuulumisia ja samalla hakeuduimme lähtöalueen reunalle, jotta voisimme spurttailla liikkeelle joutumatta ruuhkaan. Lähtömerkki tuli hiukan yllättäin ja alkumetrit otettiin aika rauhallisesti. Heti kun pyöräilijät olivat menneet, niin mekin nostimme vauhtia. Ensimmäinen rastipiste (69 avokallion länsilaita) oli helppo ottaa jo senkin takia, että pyöräilijöitä oli rastilta tulossa sekä rastilla leimaamassa. Homma oli saatu hyvin alkuun ja kakkosrastille mennessä päästäisiin jo vähän suunnistamaankin. Tienpätkä, jota meidän piti käyttää, meni suoraan maatalon pihaan ja teimme nopean ratkaisun lähteä kiertämään idän kautta maatilaa. Peltotiellä koettiin hauska tilanne, kun metsästä juoksi hyvässä lihassa oleva kettu, joka pysähtyi hetkeksi keskelle tietä, kallisti päätään ja katseli kahta keski-ikäistä, hikistä ja puuskuttavaa miestä. Taisi kettu ajatella, että ovatko nuo luontokappaleet nyt ihan oikeissa touhuissa ja paikassa. Ilmeisesti kettu kyllästyi katselemaan laiskanpulskeita etenijöitä, koska se poistui komean hännänheilautuksen saattelemana tietä eteenpäin. Onnistuimme tekemään hurjan pitkän kaarroksen metsässä, hukkaamaan suunnan sekä polun ja vieläpä ottamaan joka ikisen korkeuskäyrän kivutessamme takaisin suunnitellulle reitille. Onneksi järven eteläpäässä (86) sijainnut rasti sentään löytyi ilman ongelmia. Mittakaavan kanssa oltiin vähitelle pääsemässä sinuiksi ja seuraavalle rastille päästiin etenemään varmasti. Märästä metsästä huolimatta jalat säilyivät liki kuivina, kun etenimme ojien risteykseen (46) selvästi metsän puolella.
Alku oli lähtenyt mukavasti liikkeelle ja ilmassa oli positiivista tunnelmaa sekä tekemisen meininkiä. Tornille (75) mennessä hukkui polku alta, mutta selkeässä maastossa oli helppo edetä ilman ongelmia. Tornilla huomasimme, että ensimmäinen kymmenen kilometriä oli täyttymässä, vaikka olimme mittailleet kohdan olevan yhtä rastia myöhemmin. Ajateltiin virheen olleen mittaustarkkuudessa tai sitten olimme kulkeneen maastossa ennalta arvioitua pidemmän matkan. Teimme suolle mennessä pienen oikaisuun suunnitelmaan nähden ja suolla sijainnut rakennus (57), tai oikeastaan mitä siitä oli jäljellä, osui suoraan kohdalle. Tielle päästyämme oli tarkoitus korjata tilannetta jalalla, mutta kolmelle seuraavalle rastille saimme aikaan pientä suunnassa kulun epätarkkuutta sekä pummailua. Kumpareelle (76) jouduimme tekemään pienen koukun takana sijainneen hakkuuaukon kautta, koska "korjasimme" hiukan ennen rastia suuntaa liiaksi länteen. pieni kaarros päätettiin korjata maasto-oikaisulla, joka päätyikin hyvin tielle, mutta rastinotossa haparoitiin nyt perusteellisemmin. Noin viiden minuutin haravoinnin jälkeen pienen pieni suo (44) löytyi paikasta, jota olimme kiertäneet kuin kissa kuumaa puuroa. Louhuksen alue oli sen verran vesakkoinen, että rastille olisi pitänyt tulla varmemmasta suunnasta. Periaatteessa tieto sijainnista oli olemassa, mutta käytäntö oli ihan jotakin muuta. No...seuraavana rastipisteenä olisi lähde (93). Selkeä paikka ja tie liki perille. Piece of cake. Tää me osataan ja nyt saadaan menetettyä aikaa kiinni. Rastiympyrään päästyä olimmekin hämmästyneitä, että paikalla oli menossa palkintojen jako ja Liekkitiimiä muistettiin ihan pääpalkinnolla: 8 minuutin maastotyöt tällaisessa selkeässä paikassa! Peruspositiivisetkin miehet olivat lannistua tällaisen virheen osuttua kohdalle.
Aikaa oli kulunut 2:50 ja matkaa kertynyt 20 kilometriä. Onneksi vuorossa oli helppo väli, jossa riittäisi kun vain tossu nousisi. Olimme hieman aiemmin ottaneet ensimmäiset suolat, kun krampit tekivät tuloaan. Urheilujuoma ei oikein maistunut, eikä eväätkään tehneet kauppaansa. kaivoin repusta mustikkakeiton, koska sen saa alas vaikka muut eväät kuinka etoisivat. Aukon kulma (78) leimattiin vauhdista ja matka jatkui kohti rastia 90 (rakennus). Vaihdoimme suunnitelmaa metsäoikaisusta tiekiertoon. Mitään ylimääräistä hässäkkää ei nyt kaivattaisi ja tiekierto antaisi lepoa suunnistuksesta. Kiipeäminen mäen huipulle kertoili jalkojen olevan aivan tyhjät ja loppumatkasta saatettaisiin saada vielä ongelmia liikkeen loppumisen muodossa. Rastilla 88 (luola) tuli 30 kilometriä täyteen ja aikaa oli käytetty reilut neljä tuntia. Nyt eroa reitinsuunnittelussa tehtyyn matka-arvioon oli jo kaksi rastinväliä. Kävimme keskustelua mahdollisen oikaisun tekemisestä, mutta jätimme ratkaisun tekemisen myöhempään kohtaan. Rastille 58 (kumpareen kaakkoislaita) kiivetessä jaloissa alkoi taas tuntua krampin oireita. Kaivoin repusta Bis Bis-patukan ja toivoin salmiakkilakritsista olevan apua. Suunnistus tuntui taas sujuvan ja fiilis sen myötä parantua. Pari seuraavaa väliä olisivat selkeitä edettäviä ja riittäisi, kun olisi tossu syönnillään. Vaan tossustapa olikin paras maku poissa ja jouduimme kävelemään ylämäkiä tiellä. Huippasi ja oli etova olo. Vatsaa pingotti ja se teki juoksun vaivalloiseksi. Ojien risteystä (67) otettaessa yritettiin saada pyörillä etenevää naisjoukkuetta mukaan kisaan. Säännöt olisivat yksinkertaiset: rastin ensin löytänyt joukkue saisi jatkaa tyttöjen pyörillä. Eivät lähteneet kisaan mukaan. Uhkasivat vielä otta satulat mukaansa rastille jalkautuessaan. Ihme touhua. Hetki tästä eteenpäin saimme tekstiviestin Pumpilta: "Mitä ihmettä te teette? Naistiimin kans yhdes?" Kirottu liveseuranta :)
Rastilta lähdettäessä Doc huolestui voinnistani. Suu ei käynyt normaaliin tapaan, liikkuminen oli hankalaa ja olin pidempiä aikoja omissa ajatuksissani. Puoliväkisin Doc laittoi minut juomaan ja syömään eväitä. Matkalla rastille 82 (luoteinen torni) oli tien vieressä iso tukkipino ja kävin pikaisesti sen takana kyykkimässä. Ei ole ihan kaikkein helpointa olla kyykyssä kramppaavin jaloin, mutta olo helpottui huomattavasti. Söin vastentahtoisesti lisää evästä ja toivoin sen antavan lisäenergiaa loppumatkalle. Tornilta lähdettäessä oli selvää ettemme ehtisi tehdä suunniteltua pohjoista kierrosta. Sen sijaan, että olisimme kiertäneet 33-55-25-94-92-63, suuntasimmekin rastille 30 (rakennus). Matkalla ihailimme valtavia korvasieniä ja manailimme, että kartta oli säänkestävä, eikä tarvinnut karttamuovia. Karttamuoviin olisi ollut helppo kerätä melkoinen saalis tuota keväistä herkkua. Rastilta lähdettäessä Doc kaatui metsäkoneen urissa polvensa suoraan kiveen ja mulasi muutenkin kyynärpäitä myöten mustaan, saviseen veteen. Doc ei myöntänyt polveen sattuneen, mutta ilmeistä ja eleistä näki, että kipeää teki. Oloni oli hiljalleen kohenemassa ja tyhjentelin reppua eväistä. Otimme toiset suolat, kun pitkä juoksusiirtymä alkoi taas kiristellä reisiä ja pohkeita. Yksinäinen puu (91) oli helppo poimia tien ja polun risteyksestä. Rastille 32 (rakennus) edettiin ensin hälkkäille tietä pitkin ja loppumatka suunnalla. Suunnan kanssa kulkemista helpotti, että meillä oli näköyhteys vasemmalla kulkeneeseen ojaan liki koko ajan. Yritimme kulkea käyrälle, ettei olisi tarvinnut laskeutua ihan kostean ojan vierelle. Kartan taitoksesta oli kulunet sen verran pois, että ojan kääntyminen jäi huomaamatta. Osuimme hiukan liian aikaisin lammen rannalle, mutta pientä kalastajanpolkua oli helppo siirtyä rastille. Tutkailin suurennuslasin kanssa loppureittiä ja huomasin polun, jota en ollut suunnitteluvaiheessa nähnyt ilman laseja. Lähdimme hölkkäilemään kohti kilpailukeskusta ja tarkoituksena oli ottaa loput lähirastit ennen maalia. Tien risteykseen päästyämme, lähdimme kapuamaan mäkeä ylös kohti rastia 56 (jyrkänteen päällä). Rastille oli helppo löytää idästä, koska tässä vaiheessa kisaa sinne johti jo ura. Rastilta lähdettäessä tuli 7 tuntia ja hiukan vajaa 49 kilometriä täyteen. Alamäkeen askel ei ollut enää kaikkein rullaavimpia ja meitä naurattikin sellainen puujaloin tömistely. Olin yht´äkkiä saanut lisävirtaa tekemiseen ja suon ylittävä polku edettiin hölkällä. Samalla kun lähestyimme rastia 34 (kumpareen etelä osa), niin mittailimme matkaa rastille 95 (lähde). Pisto rastille veisi noin puoli tuntia ja arvioimme matkan liian pitkäksi. Tällä kertaa emme halunneet menettää myöhästymisen takia pisteitä, vaan olisimme mieluummin muutamaa minuuttia ennen määräaikaa maalissa. Ohitimme kilpailukeskuksen vielä kerran kaartaessamme hakemaan rastia 51 (polun itäpää). Matka Surkeejärven niemennokkaan tuntui hirvittävän pitkältä väsynein jaloin. Nopean leimauksen jälkeen lähdimme ottamaan loppukiriä lätäköistä huolimatta. Vesi tuntui kylmältä tossuissa, mutta samalla tunsimme helpotusta lähestyvästä maalista. Maalileimauksen teimme ajassa 7.44.33 ja matkaa oli taitettuna 54,8km. Melko rajusta oikaisusta huolimatta saimme kasaan 121 pistettä, joka oikeutti toiseen sijaan 8h-sarjassa.
Kisan aikana olleesta epämukavuudesta huolimatta vauriot jäivät vähäisiksi: tästäkin reissusta selvittiin ilman rakkoja ja hiertymiä. Ne vähät kynnet, joita on jäljellä, olivat tallella myös kisan jälkeen. Väsyttää ja kroppa on sekaisin, mutta tällaistahan se aina on.
Aika touhua!
Plussat:
+ Hyvä tekemisen meininki
+ Tasainen eteneminen pienistä vaikeuksista huolimatta
+ Doc suoriutui hienosti suunnistusvastuun ottamisesta
+ Viimeisen tunnin loppukiri
+ Kartta, järjestelyt, sana ja ruoka. Iso kiitos järjestäjille!
Miinukset:
- Sairastelu Salpaus-rogaining 12h jälkeen vei parhaan terän miehestä
- Puolivälin notkahdus
Kuluneet eväät:
- 2 litraa HartSport-urheilujuomaa
- 2 kpl Valio Mustikkakeitto 250g
- 1 kplPowerBar Energize Berry -patukka
- 1 kpl Marabou Dubbel Nougat -suklaapatukka
- 1 kpl Snickers -suklaapatukka
- 4 kpl BisBis -lakritsipatukka
Sateen ropina. Paleltaa. Takana reilut 60 kilometriä ja homma alkaa tylsistyttää. Onneksi päästään kulkemaan välillä maastossa, sillä siirtymä asfaltilla ei paljon virikkeitä tarjoile. Jalkoihin koskee, mutta pahempia merkkejä rakoista ei ole. Ehkäpä runsas vaseliinin käyttö on suojannut jalat märkyydeltä. Kaivan evässuklaata ja mietin, miksi tänne on tullut lähdetyksi. Palautuminen viikkoa aiemmin olleelta maratoniltakin on vielä kesken. Tietääkö aikuinen mies sittenkään rajojaan?
Liekkitiimi sai lisävahvistuksen IhanHukassa Karpaasista tähän tapahtumaan ja ennakkoon sovittiin tekevämme hyvä suunnitelma sekä tarkka suunnistus. Mitään maksimikilometrejä ei tavoteltaisi, mutta ei myöskään pelättäisi kulkea tilanteen vaatimalla ripeydellä. IhanHukassa Karpaasi toi samalla uutta näkemystä ja kokemusta tiimin tekemiseen. Kisapaikalla toimittiin tuttujen rutiinien mukaan: Trangialla keiteltiin pasta-ateria, jonka nautimme hyvällä ruokahalulla reitinsuunnittelun ohessa. Hyvin nopeasti selvisi, että lähtisimme kiertämään reittiä vastapäivään ja loppuun teimme muutamia vaihtoehtoisia ratkaisumalleja valmiiksi. Pariin kohtaan merkittiin tavoiteaikataulu ja Kalkkisten kanavan-kierrokselle laskettiin kuluvan 2 tuntia. Mitään kiirettä suunnittelussa tai valmistautumisesta ei ollut, joten jotain on vuosien saatossa opittukin. Päivän reitti: Lähtö-35-53-101-82-102-44-71-41-61-32-64-103-72-42-52-23-84-73-76-45-33-104-24-93-62-56-95-51-34-Maali.
Lähtöpaikalla oltiin hetki epätietoisia muun joukkueen sijainnista, kun tuttuja piti tervehtiä sinne ja tänne. Pakolliset lähtöpotretit saatiin otettua ja tsemppihalit annettua.
Kuva: Tomi Mäkelä
Vielä hetki ennen lähtöpaukkua vaihdoimme lähtöalueen toiselle reunalle, jotta meidän ei tarvitsisi juosta sumpussa, muun porukan mukana. Tyykikylän Blues lähti vetämään lähtömerkistä ja me seurasimme. Olisihan se pitänyt arvata, että Guru johdatti porukan saman tien kyntöpellon reunaan ja tossut olivat hetkessä yltä päältä savessa. Kengät puhdistuivat kuitenkin nopeasti päästyämme metsän puolelle, sillä luonto osoittautui varsin märäksi. Lähdön hetkellä ei satanut, vaikka ennuste lupailikin sadetta koko päivälle. Ensimmäiselle rastille osuttiin ihan tikkana (R35 kumpare), mutta toisena ollut ojan kulma (R53) osoittautui hiukan epämääräiseksi. Pummiksi tätäkään ei voi laskea, vaikka hetken ilmassa olikin epätietoisuutta. Polut ja metsäautotiet eivät olleet missään suhteessa kartan merkintöihin ja teimmekin matkalla R101:lle pienen koukun. Rastille päädyttiin kuitenkin vaivattomasti ja hyvillä fiiliksillä. Matka eteni suurimmaksi osaksi hölkkäillen ja puheen soristessa tuttuun tapaan. Jyrkänteeltä (R82) lähdettäessä kohtasimme aina iloiset Majan ja Kertun. Samalla kun evästelin energiapatukalla, niin ihastelin tyttöjen punaisia Salomon-tossuja. Päästyämme polulle eväs oli syöty ja oli aika jatkaa taas vauhdikkaammin. Isolta jyrkänteeltä (R102) lähdimme maastoreittiä, mutta pienestä haparoinnistakin huolimatta on paha mennä sanomaan, tuliko välillä muihin tiimeihin nähden tappiota. Tekemisen varmuudesta kertoo sekin, että rastilta 44 lähdettäessä kuljimme maastossa ihan nappisuunnalla tien päässä olevaan lenkkiin. Samalla, kun annoimme askeleen rullailla alamäkeen, niin edessä huomasimme kaksi selkää. Edellä menevien vauhti oli niin hyvää, että tavoitimme kaksikon vasta hiukan ennen juomarastia 71. Samalla kun vaihdoimme muutaman sanan Sakkeuksen ja MBonesin kanssa, niin muu tiimi oli jo jatkamassa matkaa. Kyselin metsään päästyämme, etteikö raikas vesi maistunut miehille? Sain vastaukseksi hymähtelyä, etteivät he olleet edes huomanneet juomakanistereita rastilla. Aika touhua!
Neljännes kisasta oli takana ja kiiruhdimme kohti ensimmäistä, aikataulun mukaista tsekkauspaikkaa. R41-R61-R32 ei murheita. Sade alkoi hiljalleen ja mietin, pitäisikö kaivaa takki repusta. Sateen pysyessä tihkuna, en vaivautunut lisäämään vaatetusta. Hanskatkin olin jo aiemmin siirtänyt repuntaskuun, kun kädet olivat lämpöiset. 4-tunnin kohdalla oltiin hyvin aikataulussa. Mitään oikaisuja, mutta toisaalta lisärastejakaan ei tosissaan harkittu. Pisteitä oltiin saatu kasaan tasaisesti 150 per tunti. Vauhti säilyi ihan alun veroisena, kun alle saatiin enemmän teitä kuin metsää. R64-R103-R72-R42-R52 olivat kaikki niin helppoja pisteitä, etteivät ne tarjonneet minkäänlaisia suunnistuksellisia elämyksiä. Peruskauraa. Juomapisteelle edettäessä teimme suunnitelmaa seuraavien rastien ottojärjestyksestä. Päädyimme etenemään R23-R84-R73, joka osoittautui parhaaksi vaihtoehdoksi uuden tien ansiosta. Otimme rastinvälillä 84-73 hiukan riskillä uuden metsäautotien alun ja iloksemme huomasimme tien kohtaavan vanhan tien kanssa, ilman mutkittelua. Aikaa säästyi minuuttikaupalla metsässä rymyämiseen nähden. Siirtymä Kalkkisten kanavan suuntaan sujui hölkkää ja kävelyä vuorotellen. Paikoitellen käveltiin enemmän, kun kova asfaltti ei tuntunut mukavalta likomärkien tossujen alla.
Miksi? Mikä tässä kiehtoo? Eikö voisi vain olla kotona lämpimässä? Miten mä en voinut muistaa, miten raskasta tää on? Kylmä. Nälkä. Unohdin lihapiirakat kotiin, mutta onneksi tuli mustikkakeitto mukaan. Tetra on kulunut kulmasta rikki ja keitto tahrii karttamuovia ja vaatteita. En tahdo saada kohmeisilla sormilla purkkia auki. Avausliuskasta ei saa kunnon otetta. Lopulta saan hampaillani purkin auki ja marjaisen herkun kohti ääntäni. Keitto tuntuu antavan heti lisävirtaa. Melko komeat maisemat, vaikka onkin hiukan viileää. Kavereiden kanssa tulee lenkkeiltyä ihan liian harvoin. Aika hieno lenkki tulossa. Mukava, että tuli lähdettyä. Tämä se vasta on elämää!
Saaren kierto onnistui samalla rutiinilla kuin alkulenkkikin. Ainoastaan kivellä (R45) jouduttiin pyörähtämään muutama kymmenen metriä allekirjoittaneen "korjausliikkeen" takia. Kanava ylitettiin hölkällä mennen tullen ja Kalkkisten koskea ihailtiin lennosta. Järjestäjien varoitukset kosken virtaamasta ja sen ylittämisestä uiden, olivat aiheellisia. Ei olisi tullut missään tapauksessa mieleen mennä hyiseen veteen. Ei edes meillä. Rastilla 93 päästiin taas pidemmäksi ajaksi matsään. Suunnassa kulku toimi ja jouduimme tekemään vain pienen tarkentavan käännöksen rastiympyrässä. Matkalla rastilta, vastaan tulivat Rantalaisen siskokset, jotka jälkeen päin kertoivat ettei R93 ollut löytynyt. Tässäkin tapauksessa taitaa tulla esille rastille kulkusuunnan ja rastinoton merkitys. Tietenkin hämäryys teki heille vielä enemmän haittaa kuin meille, jotka ehdimme ottaa rastin liki valoisalla. Pellon ulkokulmassa (R62) puimme takit päällemme ja kaivoimme otsalamput käyttöön. Jäljellä olisi viimeiset kierrokset metsän puolelle ja tiukka loppukiri. R56 teiden risteys ei tarjonnut haasteita rastinotossa eikä matkalla rastille. Rastille 95 kuljimme tiheääkin tiheämpää kuusikkoa. Pimeässä ei nähnyt eteensä juuri yhtä kuusta pidemmälle ja suunnassakulku oli erittäin haastavaa. Lähdimme etsimään rastia hiukan liian aikaisin, mutta rastilta tulevien lamput ilmaisivat oikean paikan, ennen kuin ehdimme edes aloittaa hakutalkoita. Ei siis pummia tälläkään rastilla. Palasimme samoja jälkiä tielle ja aloitimme kierron kohti rastia 51. Karttaan oli merkitty yksi oja ennen rastipistettä, mutta ylitimme ainakin kolme vuolaasti virtaavaa ojanuomaa. Kävi jo hetken mielessä, että ympyrääkö tässä ravataan. Rastilta oli aluksi suunniteltu tiekiertoa maaliin, mutta vaihdoimme lennosta suorempaan reittiin ja saimme vielä hetken nautiskella Asikkalan kosteista metsämaastoista. Matkalla emme edes pitäneet vaihtoehtona, että lisärasti 34 (kivi) jätettäisiin ottamatta. Käännyimme siis liki maalin kohdalta vielä yhdelle pienelle lisälenkille. Tässä vaiheessa kisaa rastille meni niin vahva ura, että sen olisi voinut käydä leimaamassa vaikka silmät kiinni. Loppukiriäkin tavoiteltiin ja peltotietä paineltiin enemmän juoksua kuin hölkkää muistuttavalla askeleella. Maalileimaus ajassa 11.20.21, takana noin 72 kilometriä ja leimausten tarkistuksessa tuli kommentti huippupisteistä (1720). Noin paljon ennen määräaikaa maaliinsaavuttaessa pitääkin mennä johtoon, jos aikoo olla lopputuloksissa hiukankaan kärjen tuntumassa. Väsytti ja nälätti. Oltiin juuri yllätetty sekä ylitetty itsemme huippuhyvällä suorituksella.
Päivän plussat:
+ hyvä suunnittelu
+ reitin toteutus ja suunnitelmassa pysyminen
+ IhanHukassa Karpaasi toi kokemusta ja samalla hiukan erilaista virtaa tekemiseen
+ Minkiönkylän Mahti on julmassa juoksukunnossa jalkavammasta huolimatta
+ tekeminen joukkueena, kun yksi söi, niin toiset hoitivat suunnistamisen
+ tasainen eteneminen
...ja miinukset Tekniikan Maailma-tyyliin:
- moitimme itseämme, kun emme löytäneet moitittavaa
JK. Tätä kirjoittaessa kuume on taas nousussa. Viikko maratonista taitaa olla liian lyhyt palautumisaika tällä kunnolla. Lääkäri puisteli päätään kuunnellessaan parin viime viikonlopun ohjelmaa. Määräsi sentään antibioottikuurin ja kehoitti miettimään, milloin lähtee seuraavaksi kovempaan rasitukseen. Viimeisestä puuskahduksesta sain sellaisen käsityksen, etteivät ne urheilijat kuitenkaan kuuntele eivätkä malta...
Juoksupäivänä on hieno herätä nenä tukossa ja kurkku karheana. Olin saanut merkkejä orastavasta lenssusta jo loppuviikosta, mutta uskoin selviäväni siitä kunnon yöunilla. Aamurutiinit menivät nopeasti ja suurin päänvaiva muodostui tulevien maailmanmestareiden mukaan haluamasta kalustosta. Välillä tuntuu, että käytössä pitäisi olla perheauton asemesta vähintään pakettiauto. Potkulaudat, skeitit, potkupyörät ja bmx saatiin kuitenkin soviteltua kyytiin. Tähtäsimme pelipaikalla noin tuntia ennen lähtöä ja se tuntui riittävältä ajalta, kun alkulämmöt tuli otettua autossa, kekkeruusien takapenkin tappeluita selvitellessä.
Doc oli ottanut aamulla lämmöt töissä farmilla, emmekä tulleet verrytelleeksi lainkaan. Sosiaalisina nuorina miehinä sen sijaan seurustelimme Pintakaasuttelijoiden kanssa tovin ja tutuiksi tulivatkin muun muassa Von Ronn ja Jenska. Etukäteen Doc ehdotteli, että juoksisimme samaa matkaa ja voisin määrätä vauhdin ottamalla piikkipaikan. Lähtöpaukku kuitenkin muutti suunnitelmaa niin, että Doc vei ja minä vikisin. Varovainen alku osoittautui 4.26 -kilometriksi ja sen jälkeen vauhti tasaantui ylä- tai alamäki osuudesta riippuen 4.40 - 4.54 väliin. Jalat lähettivät juoksemattomuudesta aiheutuvia merkkejä ja juoksu oli paikoin aika kankeaa. Nenä tuntui tukkoiselta ja hengitys ei kulkenut normaalisti. Ensimmäinen kymppi taittui ajassa 47.36 ja jalat alkoivat vähitellen herätä juoksemiseen. Huutelin edellä menevälle Docille, että pitää oman vauhtinsa ja minä voin jäädä pitämään perää. Doc kuitenkin eteni käsijarru päällä kahteenkymppiin ja vasta sen jälkeen lähti tavoittamaan kahta edellä menevää M40-sarjan kaveria. Minulle tuli 20 kilometriä täyteen ajassa 1.36.36, näin ollen toiseen kymppiin kului tasan 49 minuuttia. Nautiskelin hienosta kevätsäästä hölkkäillessäni eteenpäin. Näin kolmannella kerralla osasin jo odotella edessä tulevia maisemia ja juomapisteitä. Vauhti oli laskenut selvästi ja söin koko ajan alussa saavuttamaani aikareserviä pois. 3.30-loppuaika tulisi jäämään haaveeksi tällä raskaalla reitillä. Ennätykseeni 3.35 olisi mahdollisuuksia, jos vain jalat olisivat yhteistyöhaluiset maaliin saakka. Tylsyyden välttämiseksi, tein laskutoimituksia etenemisvauhdista ja kävin synkkää yksinpuhelua siitä, oliko alkuvuoden treenaamattomuus todellakin ajan puutetta vaiko ainoastaan laiskuutta. Juttukaverini oli sen verran kohteliaalla tuulella, että totesi molempien vaikuttaneen asiaan.
Vaimo oli koonnut omat ja Docin lapset autoon ja lähtenyt ajelemaan reittiä pitkin. Noin kolmenkympin kohdilla he tavoittivat minut ja ikkunasta tarjottiinkin mustikkakeittotetraa. Huutelin piakkoin tulevan huoltopisteen ja voisin ottaa keiton siellä. Kolmekymmentä kilometriä tuli täyteen ajassa 2.30.02 ja oli selvää, että loppumatka ei ainakaan vauhdikkaammin sujuisi. Kolmannen kympin oli änkyttänyt 53.26. Huoltopaikalla pikaisesti nautittu keitto ja raikas vesi siivittivät alamäkeen ja kohti maalia. Aiemmista vuosista tiesin tämän viimeisen pätkän olevan itselleni raskaan ja yritin pitää alamäissä askeleen rullaavana ja ylämäissä vauhdin hölkällä. Tähän asti en ollut joutunut ottamaan kävelyaskeleita kuin juomapaikkojen kohdalla. 35 kilometrissä annoin itselleni luvan kävellä ylämäen. Päätös harmitti saman tien ja koin sen olevan ihan turhaa. Jalat olisivat kyllä kantaneet, jos vain pää olisi kestänyt. Yritin hakea ympäröivästä luonnosta virikkeitä, mutta katse ja ajatus tuntuivat kiinnittyneen muutaman metrin eteenpäin asfalttiin. Missään vaiheessa juoksu ei antanut mitään isompia fiiliksiä, ei positiivia eikä negatiivisia. Tuntui kuin eteneminen olisi ollut tasaisen raskasta. Viimeisellä juomapisteellä oli huono olo. Taisin ottaa vielä suolatabun ja pari siripiri-tablettia veden kanssa. Liikkeelle lähtö oli horjahtelevaa ja aloin valmistautua viimeiseen isompaan ylämäkeen. Yksi saman sarjan mies mies tuli takaa kuin nuorten keihäs. Ei mitään mahdollisuutta vastata vauhtiin eikä peesata edes muutamaa askelta. Neljänteen kymppiin kului aikaa 57,37. Jalat olivat väsyneet, mutta eivät juoksukelvottomat. Tänä vuonna en onnistunut saamaan edes kramppeja viimeisillä kilometreillä. Ilmeisesti otetulla suolatabulla oli vaikutuksensa. Viimeisen alamäen jouduin tulemaan vielä sen mitä jaloista lähti (ei kovin paljon), koska naisten sarjan voittaja lähestyi takaa. Maaliviiva ylittyi ajassa 3.41.56 ja järjestyksessään 15. juostu maraton oli takana.
Päivän ehdottomiin kohokohtiin kuului kanelipullakahvit (€1,50) järjestäjien kahviosta, Docin lämmittämä ulkosauna & terassilla nautittu olut sekä uusiin ihmisiin tutustuminen. Juoksu oli alusta loppuun tasaista jynkkyä ilman suurempia fiiliksiä. Alkuvuoden 200 kilometrin pohjilla, pitänee olla tyytyväinen tähänkin.
En muista mistä koko ajatus sai alkunsa, mutta viime vuoden 4-hengen joukkuehiihdon jälkeen astetta kovempi haaste alkoi kiinnostamaan. Pitkin vuotta houkuttelin vuorotellen Docia ja MiMaa lähtemään Duo-sarjaan ja lopulta Minkiönkylän Mahti lupautuikin kaveriksi, Vierumäen kisan toimiessa hyvänä treeninä Rajalta rajalle-hiihtoon. Ilmoittautumisvaiheessa koettiinkin sitten melkoinen yllätys ja pettymys, Duo-sarjan oltua loppuunmyyty. Nopean puhelinneuvottelun jälkeen päädyimme ilmoittautumaan kumpikin soolosarjaan "laturetkiasenteella". Muistelisin puhelinkeskustelussa tulleen mainituksi sellaisia asioita kuin "Hiihdellään ihan rauhallisesti, evästetään ja nukutaan kunnolla. Ei turhaan kiusata tuttuja miehiä". Kun selvisi Taskun ja Pumpin mukana olo, niin retkikunta olikin jo täynnä.
Valmistautuminen hiihtoon vaatii äärimmäisiä toimenpiteitä: ostin itselleni elämäni ensimmäiset luistelusukset, sauvat ja monot joululahjaksi. Hiihtoputkeen kävin hakemassa käyntikortin, mutta vaivauduin lopulta Paippiin vain kahdesti. Onneksi luonnonlumille pääsi muutaman kerran kokeilemaan uusia pelivälineitä. Ennätin sentään hiihtää hiukan yli 200 kilometriä ennen kisaa, tosin osa oli perinteistä hiihtoa. Ennakkoon ajattelin etten pysty luistelemaan koko matkaa, vaan vuorottelisin pertsaa ja luistelua. Kävin paniikkiostoksena hakemassa vielä hiihtopuvun viikkoa ennen tapahtumaa. Tuossa vaiheessa reissu jännitti kovasti ja mietin koko osallistumisen mielekkyyttä. Sääennuste vaihteli päivästä toiseen, aiheuttaen päänvaivaa varustuksen sekä voitelun suhteen. Vaimon serkku voiteli ennakkoon perinteisen sukset ja luistelusuksien kelivoitelun päätin jättää tapahtuman voitelupalvelun tehtäväksi.
Vierumäelle lähdettäessä keräilin porukat kyytiin ja saimme kuin saimmekin viisi suksipussia sopimaan pieneen suksiboksiini. Tunnelma tiivistyi ja matkan puheenaiheeksi nousi selibaatin merkitys kestävyysurheilussa. Todettiin kotoa olevan tuolle ajatukselle vankkumaton tuki ja jännitettiin millainen tulos periaatteella saataisiin aikaan. Autosta otettiin puhelu naistensarjan voittajalle vuosimallia 2013 ja kyseltiin Geolta viime hetken vinkit. Iloisen jutustelun ja melko roisin huumorin sävyttämän automatkan jälkeen päästiin rakentamaan leiriä Vierumäen urheiluhalliin. Saimme hyvät paikat pääsuoralta ja pian saimme myös Lounaishämeen Lykkijöiden 4-h joukkueen seuraksemme. Aika kului nopeasti hoitaessa sekä miestä että kalustoa kisakuntoon ja tehdessä viimeisiä tankkauksia. Kun oli aika siirtyä urheiluhallista ulos sukset kainalossa oltiin tuntemattoman äärellä: viimeksi olen hiihtänyt pidemmän matkan vuonna -86, jolloin laturetken tulos oli hiukan yli 80 kilometriä. Fiilis oli kuitenkin aika rauhallinen ja suunnitelmana oli hiihtää kaksi 4,74 kilometrin kierrosta tunnissa. Automatkalla päätettiin porukalla asettaa tavoite rikkoa Geon voittotulos (186km) ja toiseksi muotoutui märkä päiväuni 200 kilometrin rajapyykin saavuttamisesta.
Olimme siis sopineet Minkiönkylän Mahdin kanssa hiihtävämme yhdessä rauhallista vauhtia. Tuo ajatus koki takaiskun alle sadan metrin, kun MiMa hiihti pertsaa ja minun luistelusuksillani oli meno päällä. Lykin kuokkaa sellaista helpon tuntuista vauhtia porukan mukana ja kolmen kierroksen jälkeen huomasin, ettei suunnitelma pitänyt tänään paikaansa. Koossa oli reilun 50 minuutin hiihdon jälkeen kolme kierrosta ja tunnin kohdalla vaihdoin muutaman sanan yleisen sarjan voittajan kanssa, joka totesi meidän olevan 400 kilometrin vauhdissa. Kauhistelin vauhtia, mutta keli oli kohdillaan ja suksi luisti. Pelkäsin hauraan hiihtotekniikan särkyvän hitaammassa vauhdissa, joten annoin vain mennä. Juotavaa otin järjestäjien latubuffetista parin kierroksen välein ja noin kolmenkympin kohdilla join omista eväistäni mustikkakeiton. Samoihin aikoihin huomasin olevani janoinen ja aloin juomaan kaksi mukillista joka kierroksella. Olimme varanneet porukalla kylmälaukun ladunvarteen omia eväitä varten. Ensimmäistä kertaa sisälle halliin menin yhdentoista aikoihin nakkisopalle ja vaihtamaan kuivaa paitaa päälle. Takana oli salama-aloituksen ansiosta 16 kierrosta ja yli 75 kilometriä. Soppa maistui tosi hyvältä ja pikaisen tulostauluun vilkaisun jälkeen huomasin olevani miesten sarjassa kuudentena. Siis KUUDENTENA...mitä ihmettä? Eikö täällä ollutkaan oikeita hiihtäjiä paikalla? No, tuloshan tulisi muuttumaan vielä moneen kertaan ja tuskinpa kovin moni oli aloittanut "all out"-mentaliteetilla. Ruokatauon päätteeksi veskikäynnillä virtsan väri kertoi sen, mitä pelkäsinkin: nyt olisi saatava nopeasti nestetasapaino kuntoon. Seuraavilla kierroksilla otin joka välissä sekä mehun että vettä.
Pahin innostus oli mennyt ohitse, mutta suksi kulki siitäkin huolimatta. Väsymys ja ensimmäiset pienet kolotukset alkoivat tuntua. Suurimmaksi osaksi hiihtelin kuokkaa, mutta omaksi ihmeekseni huomasin vaihtavani vassuun ylämäissä. Docin ja Jokiveen tekniikkaneuvot tulivat mieleen ja taisinpa naurahtaakin mielessäni. Huomasin olevani yhä pidempiä aikoja henkisesti jossakin ihan muualla ja ajattelevani jotain muuta kuin hiihtoa. Huomion herpaantuminen palkittiin kaatumisella alamäessä. Keräilin itseni ylös ja totesin kaiken olevan ehjää, vain lonkkaan ja käteen sattui kovalle pohjalle kaatuminen. Jälkikäteen en edes osaa sanoa, missä kaaduin eli syvissä vesissä uitiin juuri sillä hetkellä. Ajatus pienistä unista alkoi kiinnostamaan kierros kierrokselta ja sateen alettua noin puoli kahdelta(?), olin valmis hetkeksi pahnoille. Olo oli sekava ja vaihdoin kuivaa päälle ennen makuupussiin sujahtamista. Laiton puhelimen ajastimen hälyttämään 25 minuutin jälkeen ja puhelimen piipatessa sammutin sen ja jatkoin hikisena makuupussissa kieriskelyä. Omasta mielestäni en nukkunut hetkeäkään, mutta Pumpin ja Katan mukaan olin sen verran kuorsannut ja korissut, että sähköt olivat olleet poikki äijästä. Heräilin puoli viiden aikaan kolotukseen. Silmät olivat turvoksissa ja kurkku karhea. En selviäisi missään tapauksessa takaisin ladulle. Harmitti, että olin ollut noin pitkään poissa pelistä. Vessassa oli iloinen yllätys, kun virtsa oli väritöntä ja ennen ladulle menoa söin voileipää järjestäjien snack barista. Ladulla palelsi aluksi, mutta parin kierroksen jälkeen fiilis kasvoi ja meno maistui liki samaan tahtiin kuin ennen stoppia. Minkiönkylän Mahti oli urakoinut koko sateen ajan ja mennyt kierroksella ohi.
Kierrokset tuntuivat kertyvän paljon hitaammin kuin alkuillasta, mutta päivän valkeneminen toi hommaan uutta uskoa. Aamupalan ajasta minulla ei ole mitään käsitystä, mutta samalla kun söin valtavan lautasellisen puuroa, sämpylän ja kahvia, niin harjailin sukset ja vetäisin kaikista ohjeista huolimatta korkeafluorista pikaluistoa pohjiin. Ladulle palatessa sukset suorastaan lensivät ja jäykällä kropalla varustettu hiihtäjä oli vaikeuksissa pysyä mukana. Fiilistä nosti myös viestit kotoa ja lyhyt puhelu vaimon kanssa. Valoisuus lisääntyi todella nopeasti ja latu näytti ihan erilaiselta kuin pimeässä. Liippaantunut latu oli nopeassa kunnossa, mutta samalla aika kulunut. Latukone kävi huoltamassa ladun jossakin vaiheessa aamua. Tänä vuonna en kuitenkaan joutunut jonottelemaan sen takana. Kahdensadan kilometrin raja lähestyi ja aikaa oli reilusti jäljellä. Mihinkään ei sattunut erityisen paljon, vain oikeankäden rystynen tuntui ihmeelliseltä. Tauolla huomasin keskisormen rystysen olevan turvoksissa ja mustelmalla. Ilmeisesti toistuva iskutus oli saanut sen kipeytymään ja tummumaan. Menoa vamma ei kuitenkaan haitannut.
Noin yhdeltätoista, ennen lounasta täyttyi 180 kilometriä. Kävin syömässä makaronilaatikkoa ja vaihdoin taas kuivaa päälle. Harjailin sukset ja vedin pikaluistoa, kun se tuntui tuossa kelissä toimivan. Kaksi sataa kilometriä täyttyi ja tunnelma oli yhtä aikaa hämmästynyt ja onnellinen: en ollut itsekään etukäteen uskonut pystyväni hiihtämään tuota matkaa liki mitättömällä lajiharjoittelulla. Kävin keskustelua itseni kanssa seuraavasta tavoitteesta ja laskin tarvittavaa kierrosmäärää 250 kilometriin. Aikaa ei olisi liikaa, mutta kuitenkin riittävästi. Vauhti saisi jopa tipahtaa hieman ja kaikki mahdollisuudet tavoitteen saavuttamiseen olisi. Jaoin kierrokset kahteen osaan ja väliin tein pienen varikkopysähdyksen urheiluhalliin. Tarjolla oli vielä makaronilaatikkoa ja söin sitä pienen lautasellisen. Ladunvarressa evästys oli pääsääntöisesti vettä, mustikkakeittoa ja suklaata. Mikään muu ei oikein tuntunut uppoavan. Taskulla tai Pumpilla oli salmiakkipussi kylmälaukussa ja taisinpa ottaa sieltä muutaman makeisen. Vaikka hiihto kulkikin kohtuullisesti, niin eräänlainen kyllästyminen hommaan alkoi hiipiä mieleen. Kierroksen alku meni vauhdilla, mutta kierroksen puolivälistä loppuun, latu tuntui tuskaisen pitkältä. Väsytti. Paikkoja kolotti, mutta vähemmän kuin olin etukäteen pelännyt. Kuokka kulki vielä ihan hyvin, mutta vassuun en enää ylämäissä kyennyt vaihtamaan. Meno oli horjuvaa ja on suorastaan ihme, etten kaatunut enää päivällä. Alikulkutunneliin joutui kierros kierrokselta tähtäämään tarkemmin ja epäilinkin, että tunneli olisi vaihdettu päivän aikana pienempään. Yhdessä kohtaa oli joukko lapsia kannustamassa ja "Jaksaa, jaksaa!" huudot saivat silmät kostumaan. Aikuisella miehellä, aika touhua!
Uusi tavoite, 53 kierrosta ja 251,22 kilometriä, täyttyi ajassa 23 tuntia 25 minuuttia ja 9 sekuntia. Yhdelle kierrokselle oli vielä aikaa, ehkä voimiakin, mutta olin tuossa vaiheessa aivan valmis lopettamaan. Suksia irroittaessa oli tyhjä olo, enkä oikein tiennyt mitä ajatella. Olin yllättänyt itseni täydellisesti. Hyvät välineet ja keli auttoivat päämäärään ja sen yli, mutta loppujen lopuksi olin itse moottorina kulkuvälineille. Urheiluhalliin tullessani muut olivat jo saaneet oman urakkansa täyteen ja käyneet suihkussakin. Leirin purkaminen väsyneenä ei ollutkaan kaikkein mieleisimpiä hommia ja taisimme olla aikalailla viimeisten joukossa hallista poistuessamme. Pumpin saama hopea oli porukan paras sijoitus ja minun sijoitukseni oli lopulta kahdeksas miesten sarjassa. Ensi vuonna kisaillaankin sitten jo sarjaa korkeammalla. Ensi vuonna.... onko päätös osallistumisesta jo tehty? Aika touhua!
ps. Iso kiitos kaikille tsemppiviesteistä ennen kisaa ja kisan aikana. Pumppi, MiMa ja Tasku: Ilman teitä tuo tulos ei olisi ollut mahdollista. Kiitos matkaseurasta ja kaikesta tsemppauksesta!
Oi ja voi... Kyllä oli kylmä ja meno lopussa tahmeaa, mutta kyllä oli hienoakin. Tykkäsin kovasti!
MiMan potiessa selkäänsä, lähdimme DocS:n kanssa kahdestaan etsimään Liekkitiimin kadotettua mainetta Espoon maastoista. Reittisuunnitelma hahmottui liki ennätysvauhdilla. Aluksi oli tarkoitus kiertää ulkolenkki myötäpäivään ja lopuksi sisempi lenkura vastapäivään jäljellä olevan ajan mukaan. Pystyimme toteuttamaan suunnitelmamme ulkoringin mukaan, mutta aika meni sen verran kortille, ettemme lähteneet enää toista lenkkiä kiertämään. Toki kylmällä ja juomattomuudellakin oli oma sanansa sanottavana.
Siitäkin huolimatta, että saimme suunnitelman vauhdikkaasti tehtyä, onnistuimme siirtymään lähtöön hiukan liian kireällä aikataululla. Nollailin emitiä vielä siinä vaiheessa, kun muu joukko jo rynnisti matkan päälle. Hukkaamani Doc löytyi kylmissään koulun sisäpihalta johtavalta käytävältä. Salama aloitus...taas kerran... Alkumatka taitettiin hyvällä vauhdilla ja Doc vähensikin vaatetustaan jo toisella rastilla (26) yksien housujen ja kahden paidan verran. Minä päätin jatkaa täydellä varustuksella, kun liikaa hikoilua ei tuntunut. Pitkät rastinvälit edettiin juoksemalla ja helpot rastipisteet eivät aiheuttaneet suunnistuksellisia ongelmia. Vasta rastilla 56 oli käydä kylmät, kun olimme menossa rastista ohitse. Onneksi sain jäisten eväiden mutustelun loppuun ja ajatukset taas karttaan & maastoon. Näin selvisimme tästäkin ihan pienellä kaarroksella. Matka taittui hyvällä fiiliksellä ja suurimmaksi osaksi painelimme omaa vauhtiamme, vaikka hetkittäin saimmekin seuraa muista tiimeistä. Alkumatkasta pisteitä kertui aika tarkkaan 15p/tunti, joten hyvällä sykkeellä oltiin matkassa.
Rastinvälillä 29-47 Doc huomasi juomarakkonsa letkun menneen jäähän ja virittelimme kädenlämmittimen ja letkun repun sisälle, jotta letku sulaisi. Loppumatkasta ei kuitenkaan haluttua tulosta saatu aikaiseksi ja olimme minun juomieni varassa. Rastilta 47 lähdettäessä sanan mukaisesti törmäsimme Pumppiin ja lämmittelelimme hetken halailemalla häntä ja pariaan. Ilmeisesti halailu ei tuottanut riittävästi lämpöä, sillä minunkin eristetty juomaletkuni meni jäähän paria rastia myöhemmin. Onnistuimme ohittamaan Viikin Villikon ja Tapanilan Tuhmurin joenrannan oikaisullamme. Oikaisussa oli riski, että joutuisimme palaamaan takaisin, jos tonttien välissä ei olisi tyhjää kaistaletta, mutta kyllähän tännekin kaavoittaja sellaisen oli jättänyt. Peesaillessamme nopeampaa kaksikkoa, otin evästä vauhdissa ja saimme hörpyt vettä pullostani. Vesi oli mennyt jäähileeksi, mutta ajattelin sen pysyvän nesteenä, koska pullot hölskyivät repun hihnoissa. Rastilla 58 saimme pullon enää hädin tuskin auki, kun korkki oli jäätynyt kiinni. Ystävälliset pyöräilijät antoivat omasta pullostaan lämmintä vettä ja sain tuolla parilla desillä hölskyteltyä pahimmat jäät pois. Pari rastia eteenpäin pullotkin olivat jo niin jäässä, että juominen piti unohtaa.
Samalla kun juominen jäi, niin alkoivat jalatkin tuntua raskailta. Onnistuin hankkimaan itselleni oikein kunnon janonkin, mutta hörpimme puoliksi mustikkakeiton, joka vei pahimman janon mennessään. Otsalamppuja kaivaessa tuli kylmä, eikä lämpöjä tahtonut saada millään päälle. Onneksi rastipisteet olivat edelleen joko helppoja tai tosi helppoja. Rastinvälillä 44-48 piti kävellä useampaankin otteeseen ja Doc ehdotteli kuminauhan käyttöönottoa. Pystyin kuitenkin pitämään jonkinlaista vauhtia ja kuminauha sai pysyä repussa. Rastille 50 mennessä törmäsimme taas Viikin Villikkoon ja Tapanilan Tuhmuriin. Häpeilemättä peesailimme heitä seuraavalle rastille, mutta emme kyenneet vastaamaan heidän etenemisnopeuteensa siitäkään huolimatta, että Doc työnsi minua selästä pyörätietä juostessamme. Koska eväät eivät enää maistuneet eikä juomaa ollut, niin suunnistukseen sekä huomiokykyyn alkoi tulla epätarkkuuksia. Rasti 35 löytyi vielä ok, mutta matka rastille 25 oli kovin mutkainen. Ojien risteys (30) olikin sitten aiheuttaa jo grande katastrofin: epäröintiä sijainnista, haparointia rastille tullessa ja rasti kadoksissa. Jouduimme etenemään ryteikössä pitkältä tuntuvan matkan, ennen kuin näimme heijastimen loisteen rastilipussa. Muillakin joukkueilla oli ollut ongelmia tämän rastin kanssa ja osa oli jopa luopunut toivosta ennen löytämistä ja kääntyneet pois. Rastille 23 päädyttiin etenemään tietä pitkin ja jo matkalla tehtiin päätös jättää tuo rasti viimeiseksi. Ojien risteystä etsiessä kylmä oli päässyt hiipimään iholle ja palelu hankaloitti etenemistä. Pienen koukun jälkeen kivirastikin löydettiin ja matkalla maaliin yritettiin vielä hölkkäillä parhaamme mukaan. Maalissa oli aika hieno fiilis pakkasen voittamisesta ja hienosta ulkoilupäivästä.
Ihan nappisuoritusta ei tällä(kään) kertaa saatu aikaiseksi, mutta pitää olla tyytyväinen tulokseen. Liike säilyi lähes koko ajan hyvänä, eikä isoja suunnistuksellisia ongelmia ollut. Juomattomuus aiheutti noin kolmen kilon painonpudotuksen, mutta sehän ei ole tässä vartalossa olleenkaan hassumpi asia. Joululoman konvehdit taisi nyt tulla sulateltua oikein kunnolla. Tästä on hyvä jatkaa kohti kevään ja kesän rientoja.
Satuin huomaamaan, että Loimaalla järjestetään vielä yksi keräilymaraton ja voisihan sitä kotikonttoripäivän huonomminkin viettää. Tankkauksen hoidin rasiallisella Julia-suklaakohvehteja ja taisipa joulunpyhistä olla vielä muutama kilo vyötäröllä eväänä, kun aamupaino huiteli lukemissa 86,5kg. Lähtö meni taas hiukan viimetippaan ja Suunnolla oli vaikeuksia löytää satelliitteja ennen lähtölupaa, vaikka jouduin sentään hiippailemaan autolta 30 metrin matkan lähtöviivalle.
Lähdöstä Mikko Y-J meni keulille ja arvelin miehen olleen puolikkaalla (olikin varttimatkalla). Kun muut eivät halunneet vauhtia pitää, niin siirryin Mikon peesissä pyörätielle. Saman tien selvisi, ettei Loimaan kaupunki ollut vaivautunut tekemään aurahommia, vaan saimme juosta pöperöisessä lumikerroksessa, johon sateli koko ajan lisää märkää lunta. Maraton juostiin kahtenatoista kierroksena ja puoleenväliin homma kulki kivuttomasti. Puolikkaan väliaika 1:52 antoi uskoa jopa reilusti alle neljän tunnin loppuaikaan. Lumi oli monin paikoin paakkuuntunut "perunapelloksi" ja juoksu oli sellaista haparoivaa poukkoilua. Samalla vasen lonkka/reisi kiristeli uhkaavasti tekemättä kuitenkaan enempää kiusaa. Laskin jäljellä olevia kierroksia ja loppuajan karkaamista. Juoksun aikana evästelin lähinnä mukin urheilujuomaa per kierros huoltopöydästä. Lisäksi minulla oli geelinamuja 8kpl, jotka otin kaksi kerrallaan, tarpeen vaatiessa. Yhden suolankin napostelin kaksi kierrosta ennen maalia ja mustikkakeitto meni puolivälissä. Loppupuolella pääjärjestäjä Antti otti lumikolan ja lähti kiertämään kierrosta juoksijoita vastaan. Lumikolan leveys riittikin hyvin juoksuun ja homma helpottui huomattavasti. Meikäläisellä tuli harmillisesti maali vastaan, samalla kun Antti sai koko kierroksen kolattua. Viimeisellä kierroksella jouduin nopeasti tyhjentämään rakkoani kuusenjuurelle, etten olisi joutunut kastelemaan housujani. Kun kuulin askeleita tulosuunnasta, tuli kiire jatkaa. Eroa toiseksi tulleeseen olikin maalissa vain 10 sekuntia eli tiukaksi meni. Yhtään enempää en olisi tänään saanut koneesta irti, vaan juoksemattomuus näkyy kunnon sekä jalkojen loppumisena. 15 kilometriä puuttuisi vielä, että saisi tälle vuodelle tuhat juostua kilometriä.
Maalissa odotteli sauna lämpimänä sekä ruoka & kahvi pöydässä. Hienoa palvelua pieneltä organisaatiolta, joka on tehnyt uskomattoman työn tänä vuonna suomalaisen maraton-juoksun eteen.
Tänä vuonna en enää maratonia juokse: en tarkoituksella, enkä yllättäin :)
ROGAINING -RADAN SUUNNITTELUSSA HUOMIOITAVAA
Suunnittelussa ja reitin piirtämisessä on suureksi avuksi seuraavat välineet:
- Viivain, esim. 300mm
- Punainen kynä (kuulakärkikynä, ohutkärkinen tussi tms. PERMANENT)
- Lyijykynä
- Korostustussi (huomioi väri joka erottuu kartasta)
- nuppineuloja
- lankaa
- rullamitta
- leveä teippi karttamuovin sulkemiseksi tiiviisti (kontaktimuovi)
1. Kiinnitä kartta piirtoalustalle (esim. paksu pahvilevy)
2. Piirrä etelä-pohjoisviivat, jos kartassa ei ole niitä (helpottaa kartan suuntaamista maastossa)
3. Laske pisteet kartan eri nurkista. Huomioi luonnolliset kartan jakajat (tiet, joet, järvet yms.)
4. Pistä rastipisteisiin nuppineulat
5. Arvioi kulkunopeus kartan maastossa (esim 6 km/h)
6. Jos suunnittelet rastipisteiden välit suorina, niin todenmukaisemman etenemisnopeuden saat käyttämällä kerrointa 1,3 (esim. 6 km/h : 1,3 = 4,6 km/h). Aloittelijan kannattaa käyttää kerrointa 1,5 (esim. 6 km/h : 1,5 = 4 km/h).
7. Lähde suunnittelemaan reittiä kuljettamalla lankaa rastipisteiden kautta
8. Piirrä joko suorat viivat rastien välille tai tee korostuskynällä valmis reittisuunnitelma
9. Merkitse karttaan tarkistuspisteet, tavoiteaika / tavoitematka
10. Tee vielä kerran yleinen silmäily / tarkistus
11. Laita kartta karttamuoviin sekä teippaa muovi kiinni. Vaihtoehtoisesti voit päällystää kartan kontaktimuovilla molemmin puolin.
12. Olet nyt valmiina lähtöön. Onnea matkaan!
