Sauvakävelykokeilua

Eilisen XTrail Parmaharjun jäljiltä jalat (varsinkin pohkeet) ovat pirun kipeät, eivätkä ne parantuneet yhtään päivän seisoskelusta motocross-katsomossa. Kisojen päätteksi kävimme Docilla ip-kahvilla, Namibiassa kun oltiin. Samalla saimme mahdollisuuden väyrystellä rogaining-juttuja sekä kuntoilua yleensäkin. Docin mielestä kipeät jalat kaipasivat liikuntaa ja hän suositteli kävelylenkkiä tai sauvakävely olisi hänen mielestään vieläkin parempaa. Lupasin harkita asiaa, olinhan ostanut kävelysauvat alennusmyynnistä jo viime keväänä...

Kotona onnistuin venyttämään lenkille lähtöä yli iltakymmeneen, koska ihan päivänvalolla en moisten keppien kanssa ihmistenilmoilla heiluisi. Varustauduin pitkillä housuilla sekä paidalla siksi, että olisi mukavampaa maastoutua piiloon, jos joku tuttu sattuisi tulemaan vastaan. Vajaan kilometrin matkan pururadalle kävelin sauvat toisessa kädessä, valmiina paiskaamaan kepit ojaan tarpeen niin vaatiessa. En kuitenkaan joutunut tuollaiseen tilanteeseen, koska ilmeisesti kaikki olivat seuraamassa kymppiuutisia, enkä nähnyt ainuttakaan ihmistä matkalla. Harmittelin kävellessäni sitä, etten omistanut salibandymailakassia, koska siinä olisi voinut salakuljettaa kävelysauvat pururadalle olemalla samalla cool.

Purtsille menevälle tielle päästyäni pujottelin käteni kävelysauvojen lenkkeihin ja aloittelin lenkkiä. Mitä ihmettä? Kuulinko rapinaa? Yksinäinen lenkkeilijä tuli toisesta suunnasta yllättäin, enkä saanut heitetyksi kepakoita käsistäni hihnojen takia. Hätäännyin ja otin muutamia juoksuaskeleita. Kun huomasin lenkkeilijän kääntyneen pois pururadalta, laskin vauhtini taas kävelyksi. Perhana, että oli tosi nolo paikka lähellä: Aikuinen heteromies, selvin päin kävelysauvojen kanssa lenkillä! Hengitys tasaantui lopulta, enkä pelännyt enää niin paljon paljastumistani. Iltakin alkoi sopivasti hämärtää. En ole kovinkaan aktiivinen kävelijä, joten iloisena yllätyksenä tuli sauvakävelyn rytmikkyys ja ripeä etenemisvauhti. Ylämäetkin menivät mukavasti, eikä sykekään noussut pahasti, sillä maksimisyke koko lenkillä oli vain 138.

Hetkittäin olin jopa innostua uudesta lajikokeilustani, mutta lopulta onnistuin aina karkoittamaan positiiviset ajatukset tämän "epämiehekkään" etenemismuodon ympäriltä. Pururadalta lähtiessäni otin hyvissä ajoin sauvat taas toiseen käteeni. Olin valmistellut tarinan siitä, että olin löytänyt jonkun kävelysauvat, enkä raatsinut niitä metsäänkään jättää. Kotimatka oli kuitenkin yhtä hiljainen kuin menokin, joten en joutunut käyttämään kauppamiehen "joustavaa omatuntoa" tarinankerronnassani.

Jalat tuntuvat nyt ihan hyviltä, joten lenkki taisi ajaa asiansa. Saattaahan olla, että jalat olisivat muutenkin jo paremmassa kunnossa eli en vielä allekirjoita sauvakävelyn hienoutta.

Matka 8km, aika 1:04.

XTrail Parmaharju 2012

Kehtaavat mainostaa tapahtumaa seuraavasti: "Vähän haastavampi juoksukilpailu, jossa vastakkain olet sinä ja maasto. Eikä ihan mikä tahansa maasto..."
Mielestäni markkinointi kuvaa erittäin hyvin kisaa.

Tapahtuma oli viime vuonna niin mukava, että halusin ehdottomasti osallistua tänäkin vuonna, vaikka kunto ei ihan yhtä hyvä olekaan. Ennen lähtöä alkoi hiljalleen ripsiä vettä ja maasto oli muutenkin paikoitellen kostea. Hieman kauhistutti osan porukan trendiväristen lenkkareiden soveltuvuus mutaan, mutta eiköhän sieltä kaikki pois selvinneet. Lähdin heti lähdösti hieman liian vauhdikkaasti ja syke nousikin tuonne 180:n tietämille heti ensimmäisen pitkän nousun lopussa.Ensimmäisen kierroksen pystyin sinnittelemään tuossa vauhdissa ja kierroksen lopussa olleet hyppyrimäen portaatkin menivät vielä kaksi askelmaa kerrallaan, rytmikkäästi polvista painellen. Portaiden yläpäässä juoksuun lähtö tuntui poikkeuksellisen pahalta, mutta pitkä alamäki pudotti sykkeenkin alle 170:n.

Toisen kierroksen alkupuolella jouduin kävelemään ensimmäisen kerran ja harhauduinpa reitiltäkin kertaalleen, tehden muutaman kymmenen metrin koukun maastossa. Toisen kierroksen aikana jouduin päästämään vielä yhden kilpailijan ohitsekin ja vieläpä karkaamaankin yli minuutin päähän, sen verran vaikeaa juoksu tänään oli. Reitti oli uudistunut viime vuodesta ja MyLogger antoi selkeästi lyhyemmän matkan kuin järjestäjien ilmoittama 13km. Juoksun rankkuutta kuvaa keskisyke 174 ja maksimi 184.

Enempää ei tästä raakista irtoa...valitettavasti.

Nyt pitää ottaa viikko rauhallisesti, että Retki-rogainingissa ei eväät olisi syötynä heti ensimmäisten tuntien jälkeen. 

Juostu matka 12km, aikaa kului 1:05.32.

Tulokset    Kuvia

Somero yö rogaining 8h - Nukkumattia pakoilemassa

Liekkitiimi pitkästä aikaa liikenteessä kolmimiehisellä joukkueella ja suunnitelmana tehdä hyvä yhteisharjoitus tulevaa Retki-rogainingia ajatellen. Ennen tätä tapahtumaa viimeisin pitkä lenkki oli tehtynä toukokuun puolivälissä ja rasitusvamman takia liikkuminen oli tosi vähissä. Onneksi (???) kaveritkin valittelivat kiireitä ym. tekosyitä treenin vähyyteen, joten suunnilleen samalta viivalta lähdettäisiin matkaan.

Poimin Minkiönkylän Mahdin matkaani ja Doc olikin tulossa omia reittejään Karkkilan suunnasta. Iloinen jälleennäkeminen kilpailukeskuksessa Ämyrillä ja nopsasti leiri pystyyn. Ihan aluksi päädyttiin juomaan retkihuovan päällä piirakkakahvit ja samalla muisteltiin haikeina Docin ikivanhojen Olway-suunnistuskenkien hajoamista viime vuoden Retki-rogainingissa. Minkiönkylän Mahti ja Kapteeni muistivat kilpakumppaninsa vanhenemista taitettavalla retkikupilla kahvittelun lomassa.  

Kartat saatuamme alkoi vimmattu reitinsuunnittelu. Lähes heti selvisi, että reitinsuunnittelu rajoittuisi lähinnä siihen, lähtisimmekö myötä- vaiko vastapäivään reittiä kiertämään. Päädyimme lähtemään vastapäivään ja aluksi ottaisimme lähimmän lammen ympärillä sijaitsevat rastit pois. Kilpailuaika, kello 22.00-06.00, toisi mukanaan lisäjännitystä pimeyden muodossa. Reitinsuunnittelu venyi hiukan ylipitkäksi, kun saimme poikkeuksellisen paljon vierailijoita leiriimme. Kylmäkorven Kaino & muu seurakunta vieraili jutustelemassa ja sosiaalisina nuorina miehinä osallistuimme mieluummin keskusteluun kuin radan suunnitteluun. Onnistuimme jopa hankkimaan pienen kiireen ennen starttia. Kahviakin jäi termospullon pohjalle aamua varten...

Startin jälkeen kirmasimme suurehkon joukon mukana kohti ensimmäistä rastia, joka oli 133 polun pää, lammen rannassa. Helppo juttu. Vauhdilla vain rastille. Rastia ei sitten vaan löytynytkään. Meitä oli varmaankin toistakymmentä henkeä skannailemassa rantaa ja lopulta oli pakko lähteä eteenpäin. Matkalla kuulimme, että rastilippua ei oltu vietykään rastille, joten etsiminen oli lopulta aika turhaa. Seuraavaksi rinnettä ylös ja rastille 135, jonka rastin määrite oli polku. Polku löytyi, mutta lippua ei. Mitä sukuelintä! Jo toinen haku peräkkäin ja rastia ei tahtonut löytyä. Lopulta rasti löytyi polun varresta, mutta huomattavasti edempää kuin mitä kartta antoi ymmärtää. No, seuraava rastipiste olisi selkeä: 134 niemen kärki. Tämä rasti osattiin ottaa hakematta, hyvä me! Rasti 137, määrite hyppyrimäki, oli jäänyt kartalla Somerniemi-tekstin alle. Hyppyrimäki-teksti taas löytyi kartalta ihan kilpailukeskuksesta kiinni. Tätäkin rastia sitten etsittiin, mutta nyt työtä tehtiin jo suunnitelmallisemmin. Lopulta rasti löytyi hyppyrimäen alastulon vastarinteestä. Mitään hyppyrimäen rakenteita ei ollut enää olemassa ja vauhdinottorinteestäkin löytyi vain ruohottunut ja umpeenkasvanut polku. Epätoivo alkoi nostaa päätään. Tätäkö se olisi koko kahdeksan tuntia? Yhtä etsimistä ja etsimistä...olimme tehneet myöskin huomion, ettei rastilipuissa ollut heijastimia! Yöstä saattaisi tulla poikkeuksellisen pitkä.

Kun kilpailukeskuksen tuntumasta pääsimme selvemmille vesille, niin suunnistaminen alkoi helpottua. Ennen pidempää tiesiirtymää poimittiin vielä rasti Somerniemen kesätorilla sijainneelta "Sepon kioskilta" (120)! Kahden ja puolen kilometrin tiesiirtymän aikana tehtiin laskelmia kilometrivauhdista ja aikataulusta, missä pitäisi tasatunnein olla. Suunnitelman olimme tehneet vajaan kuuden kilometrin tuntinopeudella ja uskoimme sen pitävän varsin hyvin paikkansa. Rastille 60 (polkujen risteys) mennessä ohitimme miesparin ja melkein heti rastilta lähtiessämme tavoitimme Kakkuvuoren Kompassin & Kylmäkorven Kainon. Heidän kanssaan teimmekin sitten pari rastinväliä yhdessä matkaa. Rastille 114 (neulansilmä vasempaan) mennessä onnistuimme koukkimaan vasemmalle melko runsaasti ja olimmepa muutaman hetken hivenen ymmällämmekin olinpaikastamme. Tie ja rasti löytyi kuitenkin ilman suurempaa draamaa. Jyrkänteelle (129) pääsi lähes koko matkan tietä pitkin ja tässä yritimme karistaa kilpakumppaneita kannoiltamme. Kompassi & Kaino eivät niin vain antaneetkaan periksi, vaan jyrkänteellä oltiin samaan aikaan. Rastilta lähtiessä taivallettiin samaa matkaa ja otsalamppuja sytytellessämme kaivoimme myös purtavaa repusta. Jouduimme polulta pois, ettemme olisi menneet suoraan pihan lävitse ja vattupuskien jälkeen, kalliolta hypätessämme, onnistuimme karistamaan Kompassin & Kainon. Samalla onnistuimme myös hukkaamaan polun ja jouduimme metsän puolelle. Ilmeisesti juoksuvauhtimme metsässä on sen verran vauhdikasta, että kilpakumppaneitamme emme enää matkan päällä nähneet. Kellon lähestyessä puolta yötä, leimasimme rastilla 37 (tien mutka) ja jatkoimme kohti etelää. Tässä vaiheessa Kapteenin Silva-otsalamppu alkoi temppuilla ja oli välillä täysin pimeänä, välillä himmeästi loistaen. Kaivoin kartanlukulampuksi varatun "kaupantekijäis"-otsalampun repusta ja matka jatkui kavereiden lamppujen varassa. 128 (neljäs käyrä ylhäältä) näkyi tielle ja oli helppo poimia. Juoksu jatkui samaa tietä pitkin ja 56 (polkujen risteys) sekä 50 (suppa) leimattiin juoksuvauhdilla. Ensimmäinen viisitoista kilometriä oli edetty ja tunnelma oli korkealla. Lyhyt rastinväli linkkimastolle (40) ja taas saatiin edetä juosten kohti Kalattoman notkoa (119). Tällä rastilla olisi ollut hienoa käydä valoisaan aikaan, mutta upealta hillasuo näytti otsalamppujenkin valokeilassa. Seuraaville rasteille mennessä naureskeltiin Somerolaisten nimityksiä lammikoilleen: 49 (Pikkumulkun pää) ja 47 (Mulkun pää) aiheuttivat tirskuntaa muuten niin vakavissa nuorukaisissa. Taisipa joku pimeydessä mainita, että Pikkumulkun pää on lähempänä kuin arvaattekaan...aina samat miehet, että saa hävetä!

Kartan eteläosan rastit löytyivät aivan suoraan, siitäkin huolimatta, että heijastimia ei ollut rasteilla. Liput olivat selkeästi esillä ja kartta piti kiitettävän hyvin paikkansa. Rastit 55-48-43 ja 45 leimattiin vauhdilla edeten ja yön pimeimpinä hetkinä. Samalla oltiin saavuttamassa reissun puoliväli, niin ajassa kuin matkassakin. Rastilta 45 (jyrkänne) lähtiessämme emme löytäneet suunniteltua polkua, vaan päädyimme vararatkaisuun. Edes liikennemerkki päättyvästä tiestä ja yksityistiestä ei soittanut hälytyskelloja. Oltiin edetty muutama rastinväli hyvällä vauhdilla ja tossu oli syönnillään. Jälkikäteen ajatellen: olihan jo aikakin tehdä isompi virhe. Väsyneenä sijoittaa itsensä niin mielellään kartalle, vaikka kaikki palaset eivät olisikaan kohdallaan. Nyt herättiin virheeseen vasta kun tie päättyi mökin pihaan ja karttaa kompanssin kanssa suunnatessa pitikin kääntää 180 astetta kädessä. Koska emme saaneet varmuutta olinpaikastamme, niin päädyimme kipaisemaan takaisin edelliselle rastille. Ylimääräistä matkaa kertyy noin kolme kilometriä. Tässä vaiheessa oli pakko jättää rasti 59 (suppa) käymättä ja suunnitelman mukaan myös 34 (mänty) ja 113 (silmukka) jätettiin väliin. Ainakaan täysiä pisteitä emme siis tulisi saamaan. Juomarasti 58 (niemenkärki) tavoitettiin päivän alkaessa sarastaa. Maltettiin jopa täyttää juomapussit ja kaivella vähän evästä. Sen verran ylimääräinen lenkki aiheutti harmistusta, että nyt juostiin myös maastossa. Iso-Valkee järven rannalla oli yhteensä neljä rastia, 38 (niemen kärki), 110 (niemi), 116 (niemi/saari) sekä tietenkin jo mainittu juomarasti. Nyt oltiin jo hyvää vauhtia menossa kohti pohjoista ja maalia. Matkaa takana tuollainen 33 kilometriä ja aikaa kulutettuna viisi ja puoli tuntia.

Kun 125 (lammen pää) oli löydetty ja päästy pois metsästä, niin alkoi olla jo sen verran valoisaa ettei lamppua tiellä tarvittu. Vaikka eteneminen ei ollutkaan enää niin vauhdikasta kuin alussa, niin juosten mentiin mäelle (35). Mäeltä ei sitten enää lähdettykään juosten, vaan alamäkeä tultiin varsin varoen. Jyrkässä rinteessä tuli mieleen, että olisiko sittenkin pitänyt kiertää tietä pitkin? Pitkästä aikaa oli kuitenkin ihan mukavaa olla metsän puolella ja jaloillekin taisi tehdä ihan hyvää pehmeä metsäpohja. Rastia 32 (lammen eteläpää) jouduttiin etsimään muutama minuutti, vaikka periaatteessa käsitteet "lampi" ja "eteläpää" olivatkin tuttuja. 42 (oja) ja 46 (polkujen risteys) haettiin lähes täyden hiljaisuuden vallassa. Kaikki olisivat varmaankin olleet mieluummin kotona peiton alla vaimon vieressä, kuin väsyneinä tuollaiset 38km matkaa taittaneina Someron metsissä. Jaloissakin alkoi jo painaa ja juoksua oli pakko vaihdella kävelyn kanssa rytmikkäästi, jotta liike olisi säilynyt reippaana. Seuraavat rastit 52 (Kataja(Janne?)), 54 (kivi), 122 (säiliö) ja 138 (suppa) olivat peruskauraa, eli ei ongelmia. Matkalla ollut 39 (nenä) jätettiin väliin, koska aikaa ei ollut voimiin nähden yhtään liikaa jäljellä.

Rasti 36 (polkujen risteys) aiheutti vuorostaan ongelmia. Maastossa oli enemmän polkuja kuin kartalla ja risteykset menivät mielestämme erilailla kartan kanssa. Lopulta rasti löydettiin, mutta oliko paikka oikea, jäi arvoitukseksi. 126 (suppa) löytyi hiekkakuopasta ja tätäkin etsittiin muutama minuutti. rastit 53 (suppa) ja 44 (polkujen risteys) jätettiin väliin ajan loppumisen takia. Matkalla maaliin otettiin rasti 117 (kumpare), joka piti hakea jo alussa, mutta alun sekoilun takia unohtui ottaa. 127 (polun mutka) ja 136 (polkujen väli) olivat helpot ja fiiliskin oli taas korkealla maalin läheisyyden takia. Ennen maaliin juoksua mietittiin vielä rastin 44 hakua, mutta emme uskoneet kykenevämme etenemään viiden minuutin kilometrivauhtia enää siinä vaiheessa. Rasti 133, joka alussa jäi löytämättä lipun puuttuessa, päätettiin käydä leimaamassa. Nyt rasti olikin paikoillaan ja saimme vielä ennen maalia rajun rypistyksen ala- sekä ylämäkeä lammen rannassa käydessämme. Aikaa jäi maalissa hivenen alle viisi minuuttia, joten aikataulutus ja muutokset matkalla menivät hyvin nappiin.

Maalissa väsyneitä, mutta onnellisia matkalaisia odotti iloinen yllätys: lupauksista huolimatta järjestäjät olivat tehneet aamupuuroa mansikkahillolla ja löytyipä pöydältä suolakurkut & banaanitkin. Tuloksissa edelle pääsivät livahtamaan Nopsakoipi, Lupus Extreme sekä Pihkaniskat, mutta tänään ei meille ollut enempää tarjolla. On turhaa jossitella tuosta isommasta pummista ja sen viemästä ajasta, koska eipä näitä vielä toistaiseksi virheettömästi ole kyetty suorittamaan. Tärkeintä oli tietenkin se, että selvisimme ilman vammoja ja olemme valmiita parin viikon päästä käytävään Retki-Rogainingiin. Jospa tässä pääsisi vielä juoksemaan muutamia iltarastejakin ennen Viitapohjan kisaa.

Reissun plussat ja miinukset:

+ koko jengi taas koossa

+ suurimman osan matkaa virheetöntä suorittamista

+ vähäisestä harjoittelusta huolimatta liike säilyi loppuun saakka

+ Hieno tapahtuma, upeasti järjestettynä (kuka niitä muutamia vääriä rastinpaikkoja tai puuttunutta lippua edes ensi viikolla muistaa?)

+ Edetty matka

+ Reitinsuunnittelu

+++ Uudet, ensimmäistä kertaa jalassa olleet VJ Iroc -suunnistuskengät. Näillä tullaan juoksemaan Nuuksio Classic & Vaarojen Maraton. Kevyet, erinomainen pito, huippumukavat...Sehr Gut!

- Väärään suuntaan rastilta 45 lähteminen (mutta olihan sekin oikeastaan aika hieno kokemus)

- Paska lamppu jätti toisen kerran pulaan, seuraavasta heitän sen vesilinnuille!

Kuljettu matka 47,2km ja aika 7:55.

 

Rengasrikko pelastavana enkelinä

Joopa joo...tällaista lenkkiä en sitten vielä ollutkaan tehnyt.

Tuoreena pyöräilyharrastajana (takana liki 200km) piti tietenkin rekisteröityä fillarifoorumille ja siellä eksyttyä saman tien yhteislenkit-topicin alle. Ihmetys oli suuri, kun kotiseutukin oli edustettuna ja vieläpä ehdotus yhteislenkiksi samalle päivälle. Lenkin speksit olivat vain näinkin kokeneelle turhan kovat: kesto 2-3 tuntia keskinopeudella 30-35km/h. Ilmaisin mielenkiintoni yhteislenkille, mutta tein samalla selväksi etten tuohon kyytiin pystyisi. Koska muita innokkaita ei siihen mennessä ollut ilmoittautunut, niin lenkin ehdottaja lupasi tinkiä keston kahteen tuntiin, jos keskinopeus olisi kuitenkin +27km/h. Eiköhän näillä pohjilla siihen pystyisi ja koska Pontuskin oli ehtinyt laittaa viestiä osallistumisesta, niin mikäpä siinä kuin mukaan vaan. Kävin päivällä hermostuksissani ostamassa uuden sisäkumin varalle ja pumppuunkin satsasin 12 euroa. Alkaa tämä harrastaminen käydä melkoisen kalliiksi.

Tapaaminen oli sovittu paikalliselle Neste-asemalle ja sinne polkaisin paria minuuttia ennen sovittua aikaa. En halunnut olla kovin aikaisessa, etten paljastaisi innokkuuttani. Pontus ja espoolaismies (mökkiläinen) olivat jo paikalla ja havaitsin heti pienen pienen nyanssin fillareissamme ja varusteissa: muiden pyörät hiilikuitua, Kapteenin terästä (siitähän rungot on aina tehty), muilla virtaviivaiset huippukypärät, Kapteenilla marketista ostettu rimpula, joka tekee Kapteenin päästä herkkutatin näköisen, muilla pyöräilypaidat&systeemit ja Kapteenilla paksu Rukan juoksupaita...listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin. Aluksi ihmeteltiin Kapteenin Nishikiä ja arvuuteltiin olisiko se -80 vaiko -90 luvun puolelta. "Noita runkovaihteisia pyöriä näkee tänä päivänä aika harvoin", mutta...tsadaa!...Kapteenin pyörässä sattui olemaan sellaisetkin. "Taidat joutua hiukan antamaan tasoitusta pyörän painossa ja noilla vaihteilla". Aha...ehkä joudun, mutta paikataan se kovalla työllä (näin vielä tässä vaiheessa ajattelin).

Koska enempää porukkaa ei ilmaantunut, niin päätimme lähteä reitille Jokioinen-Ypäjä-Humppila-Jokioinen. Lähtiessä puhuttiin vielä rauhallisesta vauhdista ja espoolaisvahvistus voisi olla koko ajan keulilla, jolloin minun olisi helpompi pyöräillä peesissä. Risteyksestä käännyttiin tielle ja onnekseni emme joutuneet pysähtymään (lukkopolkimien kanssa on vielä vähän treenailtavaa...). Alkuun loivaa ylämäkeä, jossa pääsi edellä ajaviin pieni rako ja sen jälkeen loivaan alamäkeen, jolloin ajattelin ottaa raon kiinni. Hyvinhän tämä menee, minähän osaan hienosti ajaa ryhmässä. Ei hätää, polkaisen vain muutaman kerran lujemmin ja pääsen muiden kantaan!

Polkaisu, polkaisu...oho, muutkin polkevat ja rako kasvaa.
Polkaisu, polkaisu...sanoivat lähtiessä, että "huuda, jos mennään liian kovaa"
Yritän huutaa, hengitys on muuttunut rahisevaksi ja kurkustani pääsee pienen parahduksen lisäksi vain jatkuva huohotus...pieni ylämäki...yritän huutaa uudelleen, mutta eroa on jo liki sata metriä ja muut eivät enää kuule. Reidet ovat aivan hapoilla! Joudunko palaamaan kotiin vain kahden kilometrin polkemisen jälkeen? Vilkaisen sykemittaria ja syke on reilusti yli 170...ei hyvä...tuntuu aika pahalta. Pyöräilynhän pitäisi olla hauskaa ja hiusten vain hulmuta tuulessa. Miten hitossa tässä on voinut käydä näin?

Muut ovat huomanneet minun jääneen kauaksi taakse ja pyöräilevät ympyrää, kun saavun lopulta paikalle. Sovitaan, että vauhdista otetaan vähän pois. Toiset huomaavat, miten poikki olen ja lähtevät polkemaan rinnakkain edellä, jolloin saan ajettua heidän välissään takana. Ajo muuttuu heti helpommaksi ja syke putoaa 170 pintaan, mutta läähätän edelleen kuin ajokoira, kieli ulkona. Meno tasaantuu ja pääsen hetkittäin jopa nauttimaankin ajosta. Ypäjälle tultaessa on pitkä alamäki ja sen aikana saan hörpättyä ensimmäisen kerran urkkajuomaa pullostani. Sykekin on ensimmäistä kertaa alle 160. Ei montaa iskua, mutta kuitenkin. Ypäjälle ajo kesti 7 minuuttia vähemmän kuin yksin ajaessani, matkaa kertyi noin 12,5km. Jos kääntyisin tästä anoppilaan, niin siellä saattaisi olla tuoretta pullaa ja lasillinen kylmää maitoa vävypojalle. Jospa muut eivät edes huomaisi poistumistani? Pysyn kuitenkin muiden mukana ja liikenneympyrästä jatkamme kohti Ypäjän asemaa. Alan saada hiukan polkemisesta kiinni, mutta koko ajan joudun puristamaan ihan maksimilla, jotta pysyisin mukana.

Hiukan ennen Ypäjän asemaa oli pieni routamonttu, jonka edessäajava kyllä näytti, mutta Kapteeni kuitenkin päätti osua siihen. Olin niin keskittynyt kuopan ohittamiseen, että tuijotin sitä herkeämättä, kunnes osuin siihen aivan keskelle. Olisihan minun moottoripyöräilijänä pitänyt muistaa, että väistettävään kohteeseen osuu varmimmin tuijottamalla sitä. Kulku muuttui vähitellen raskaammaksi ja tuli tuttu tunne siitä, että takakumi on puhki. Varmistin asian vielä Pontukselta ennen kuin kurvasin tien sivuun. Matkaa on kertynyt noin 21,5 kilometriä ja aikaa kulunut noin 43 minuuttia. Olen aivan puhki, ihan kuin olisi 12-tunnin rogaining takana. Tärisevin käsin alan irroittaa takapyörää. Pontus ojentaa kumihanskat, jotta kädet eivät likaantuisi rengastöissä. Kaikkea nuo ammattimiehet osaavatkin ottaa huomioon. Onneksi ostin varakumin, ettei tarvinnut alkaa paikkailemaan sisäkumia. Aikaa tuhlaantuu 12 minuuttia vaihtotyössä ja ehdin imaista eväspullostanikin pari hörppyä. En muista ikinä olleeni näin hyvilläni renkaan puhkeamisesta. Syke on laskenut 120 nurkille ja ajatus matkan jatkamisesta ei tunnu enää aivan niin kamalalle. Ilman rengasrikkoa, noutaja olisi saattanut tulla melko äkkiä!

Matka jatkui kohti 9-tietä ja Metsänmaan risteystä. Käännös Tampereen suuntaan ja ysitietä päästiin ajamaan aivan uudella asfaltilla. Minähän elän! Vaikka reisiin sattuu, niin polkeminen ei tunnu enää hassummalta. Ehkä kroppa on jo niin turtunut, että olen menettänyt kivuntuntemukset.  Matkanopeudesta ei ole minkäänlaista tietoa, mutta lähellä Kapteenin maksimia mennään koko ajan. Käännös Humppilassa 2-tielle ja Lasitehtaan kohdalta keskustan suuntaan. Päätän kiskaista eväänä olleen geelin ja pakkauksen kanssa tuhertaessa eroa edellä ajaviin on hetkessä 30 metriä. Onneksi he huomaavat heti ja rauhoittavat vauhtia. Humppilan keskustasta lähdettiin Jokioisten suuntaan ja tieto kotiinpäin ajamisesta tuo uusia voimia (uudet voimat saattavat tosin johtua geelin nauttimisesta).

Minkiön risteyksessä erosimme uudesta espoolaistuttavasta. Vaihdoimme muutaman sanan, kiitin mahdollisuudesta osallistua ja totesin, että nyt pitää treenata hetki ihan vaan yksin. Lähdimme Pontuksen kanssa jatkamaan matkaa selvästi rauhallisemmin. Nyt pystyin jo paikotellen puhumaankin, eikä tarvinnut koko ajan pidätellä oksennusta. Jokioisilta Pontus suuntasi kotia kohti ja tiemme erosivat. Ottaisinko pienen loppukirin? Jalat tuntuvat kuitenkin tyhjiltä ja pelkään kaatuvani, jos joutuisin ponnistelemaan. Ajatus leppoisasta iltapäiväajelusta muuttuikin lopulta raastavaan lenkkiin, enkä muista ikinä jalkojeni olleen tämän tuntuiset. Juosten en tällaiseen kuntoon jalkoja saa. 

Kotiintullessani laitan pyörän saman tien vajaan, kaadun pihalla polvilleni ja kun selviän pystyyn niin horjun vapisevin jaloin sisään. Pyöräilykenkien tarrojen avaaminen tuntuu mahdottomalta ja suuntaan suoraan keittiöön juomaan kengät jalassa. Vettä menee lasi toisensa jälkeen ja muutaman minuutin jälkeen sykekin on jo pudonnut sadan pintaan. Vaimo tulee samaan aikaan kotiin poikien kanssa ja nämä pikku pirulaiset haluvat tietenkin pyöräilemään. Kieltäydyn kohteliaasti kunniasta, mutta joudun silti lähtemään kävelylle. Parin kilometrin kävely taisi lopulta tehdä ihan hyvää jaloille

Kokonaisajasta (2.09.52 / 57,8km) en ole vähentänyt renkaanpaikkaukseen kulunutta aikaa (12min), enkä espoolaisen lähtiessä omille teilleen, pidettyä lyhyttä juttutuokiota (4min) eli aktiivinen ajoaika oli noin 1.54. Sykemittari oli koko ajan päällä ja parista tauosta huolimatta keskisyke oli 153!

AIKA TOUHUA!

12h ontuminen - III Salpaus-rogaining 12h

Taas on saatu paljon uutta oppia siitä, miten ei kannata valmistautua 12h-kisaan. Viime viikonlopun Kaukjärven kierros tuli juostua ihan liian kovalla teholla ja kipeytyneet jalat eivät ehtineet palautua viikossa. Kaukjärvihän meni ilman koroketta vasemmassa tossussa ja se aiheutti alaselän sekä jalkojen kipeytymistä. En tullut lääkinneeksi vaivaa kunnolla ja nyt päästiin sitten "nauttimaan" tuon hyvän työn hedelmistä...

Saimme tuttavalta käyttöömme asuntoauton, joka osoittautuikin varsin hyväksi ratkaisuksi rogaining-reissulle. Sisätiloja ei kisakeskuksessa ollut, joten reitinsuunnittelu, varusteiden vaihto yms. oli mukava tehdä pöydän ympärillä lämpimässä autossa. Reitinsuunnitteluun olimme ajatelleet panostaa aiempaa enemmän: alueen karttoihin tutustuin hyvissä ajoissa kansalaisen karttapaikassa ja olinpa askarrellut uuden langankin, johon olin solminut eri väriset, pienet helmet 5 ja 10 kilometrin välein. Kartta levylle, neulat rastipisteisiin ja lankaa kieputtamaan. Lähdimme suunnittelemaan reittiä etelän suuntaan ja tavoittena tyhjentää koko kartan alaosa rasteista. Kun suunnittelussa tultiin Hämeenlinna-Lahti tien pohjoispuolelle, niin lankaa oli jäljellä vielä vaikka kuinka paljon. Langalla sai kieputeltua kaikki rastit ja vielä jäi muutama sentti ylimääräistäkin...mitä helkkaria??? Missä vika??? Tulin siihen tulokseen, että tässä vaiheessa kirjattaisiin ylös rastijärjestys ja tarkistettaisiin langanpituus. Tarkistusmittaus varmisti sen, minkä jo tiesinkin: olin solminut helmet väärän mittakaavan mukaan! No miten sitä nyt myyntimies laskea osaisikaan...ja homma aloitettiin alusta. Kartan kaakkoisosasta päätettiin jättää pari rastia hakematta, muuten alaosa tyhjennettäisiin kokonaan. Kaikki yli 100 pisteen rastit haluttin ehdottomasti hakea ja sen mukaan reitti alkoi hahmottua. Kummallakin oli viikolla ollut jalkavaivoja, joten reitin pituudeksi suunniteltiin "noin 65km". Minkiönkylän Mahti oli lyönyt kirveellä polvensa yläpuolelle ja vammasta muistutti valtava mustelma. Onneksi reiteen oli livennyt hamarapuoli eikä terä. Itse olin ontunut viikolla tapaamisesta toiseen enkä saanut edes täyslevolla ja venyttelyllä vaivaa täysin pois. Näillä mentäisiin.

Siitäkin huolimatta, että piti edetä rauhallisesti, niin lähdöstä juostiin. Ilmeisesti tämä kuuluu kilpailun luonteeseen, juoksivathan muutkin. Ensimmäiset rastit löytyivät vaivattomasti, vaikka ihan ensimmäiselle pieni koukku tehtiinkin. Alussa tuntuu aina olevan vaikeuksia hahmottaa maastokartan mittakaavaa suunnistuskarttojen jälkeen. Ensimmäinen juomapiste tuli niin nopeasti, että se ohitettiin vauhtia hidastamatta. Kun reilu tunti oli edetty, niin olin valmis ottamaan särkylääkkeen, jos onnistuisin ottamaan sen kollegan huomaamatta. Koska tilaisuutta ei tullut, niin sitten vain kärsittiin. Varsinkin kovalla pohjalla juokseminen tuntui pahalta. Ihan hivenen pelotti, mitä päivä toisi tullessaan. Seurailin Minkiönkylän Mahdin menoa eikä hänkään tunnustanut, että jalka vaivaisi menoa liiaksi. Eihän heteromies voi toiselle vaivojaan valittaa... 10 kilometrin kohdalla oltiin aikatavoitettamme vartti edellä ja 20 kilometrin kohdallakin vielä hyvin aikataulussa. Pienet sadekuurot eivät juurikaan kulkijoita kastelleet, mutta kylmä tuuli viilensi varsinkin aukeilla paikoilla.

Noin neljän tunnin kohdalla olimme tulleet kartan länsireunaan ja onnuin jalkaani välillä vähemmän, välillä enemmän. Vuorottelimme poluilla ja teillä juoksua sekä kävelyä, jotta liike säilyisi koko ajan hyvänä. Energiaksi olimme varanneet matkaan normaalieväät: geelejä, patukoita, graham-lihiksiä, suolapähkinöitä sekä sipsejä. Pontuksen neuvosta otin reppuun vielä irtokarkkipussin fiilistä nostamaan. Rastia 72 (notko) jouduimme etsimään vartin verran. Skannailimme maastoa toisen parin kanssa, eikä minulle lopultakaan selvinnyt oliko rasti oikeassa paikassa ja miehet väärässä vaiko toisinpäin. Kolmenkympin kohdalla oltiin aikataulusta vartti myöhässä, mutta emme olleet siitä liiemmälti murheissaan, koska loppuosa oli suunniteltu löysemmällä etenemistahdilla. Kartan luoteisosassa jouduimme ylittämään leveän ojan reitinvalintamme takia. Jälkikäteen ajatellen olisin valinnut pienen lenkin tekevän tien suunnassakulkemisen sijaan. Tässä mallia ojanylitys tekniikasta:
 

Jälkiviisaus: Ei kannattaisi kastella jalkoja kuuden ja puolen tunnin kohdalla, ellei sitten halua hoitaa rakkoja seuraavalla viikolla. Ilme kertoo, ettei vesi ollut vielä Kapteenin hipiälle uintilämpöistä.

Matka jatkui kohti "Hälvälän suppahelvettiä" ja reitinsuunnittelupöydässä eniten pelättyä rastia 101 (koillisen supan lounaisreuna). Kuvittelimme supan olevan aika paljon pienempi kuin se valtava kanjoni, josta rasti lopulta löytyi. Aikaa etsiskelyyn hukattiin ehkä kymmenisen minuuttia. Hakutalkoiden jälkeen suunta oli kohti lähteellä sijainnutta juomarastia ja laskettelua alamäkeen pitkin metsäautotietä. Noin kahdeksan tuntia takana ja jalat ihan helvetillisen kipeät. Täytimme juomareput lähteestä, enkä tässä kohtaa lisännyt enää urheilujuomaa veteen. Ilmeisesti ajattelin, että homma on jo melkein paketissa??? Juomarastilta Hollolan kirkonseudulla sijainneelle näkötornille teimme ihan ihme reitinvalinnan: ilmeisesti väsymys teki jo työtään, kun koukimme reilusti idän kautta sen sijaan, että olisimme  edenneet oikeaa polkua, tekevälle sattuu...

Rasti 102 (näkötornin ylätasanteella) saavutettiin tunti suunnitelmasta myöhässä. Oli pakko tehdä ratkaisuja loppureitin suhteen. Hakisimme suunnitellusti rastit 64 ja 23, mutta loppu elettäisiin tilanteen mukaan. Jalkapohjani olivat erittäin arat ja niissä tuntui koko ajan enemmän rakkojen aiheuttama paine. Kiire ei mahdollistanut minkäänlaista lepohetkeä, emmekä uskaltaneet pysähtyä senkään takia, että juoksuunlähtö oli kerta toisensa jälkeen vaikeampaa ja vaikeampaa. Rastille 23 (suppa) mentäessä kaivoin lampun esille ja laitoin sen samantien palamaan. Valokeila vilkahteli oudosti ja sammui yht´äkkiä! Mi...mi...MITÄ! Olin tarkastanut lampun toiminnan kotona, mutta nyt yhteistyö ei toiminutkaan halutulla tavalla. Niko otti oman lamppunsa ja liikuimme sen valossa. Rasti ei tuntunut löytyvän ja kello tikitti. Lopulta päädyimme siihen, että rasti jätettäisiin löytämättä ja olisi pakko lähteä kohti maalia. Matkalla poimittaisiin ojan mutkasta vielä rasti 85. Edessä oli noin neljän kilometrin pituinen asfalttisiirtymä, joka oli edettävä pakkotahtisen ripeästi. Nyt henkinen kantti kasvoi ihan uusiin mittoihin: jalat tuntuivat todella raskailta ja jokaikinen askel aiheutti kipua. Noin kolmen kilometrin etenemisen jälkeen ilmoitin, että kenkään olisi pakko katsoa ja poistaa sinne menneet roskat. Olin ihmeissäni, kun kenkäni oli ihan puhdas sisältä. Piruko siellä painoi? En tässä vaiheessa tiennyt, miten isot rakot olin onnistunut hankkimaan. Kengän laittaminen takaisin jalkaan olikin sitten ihan toinen operaatio: jouduin käyttämään karttaa kenkälusikkana, että sain turvoksissa olevan jalan sujautettua takaisin tossuun. Silmissä kipunoi ja pelkäsin menettäväni tajuntani. Matkalla sain lamppuni toimimaan hetkittäin niin, että pystyin himmeässä valossa lukemaan karttaa. Valo tietenkin loppui taas ennenkuin pääsimme maastoon etsimään viimeistä rastia. Ilmeisesti vauhti oli kuitenkin hyvää, koska olimme juosseet hivenen liian pitkälle viimeiselle rastille tultaessa. Nyt kiire oli jo käsin kosketeltavissa ja rastin etsiminen oli sellaista väsynyttä huiskimista. Jouduimme kulkemaan lähes käsi kädessä, koska lamppuni ei puhunut enää tuossa tilanteessa mitään. Lopulta rasti päätettiin jättää hkematta, kun aikaa oli jäljellä noin viisitoista minuuttia. Matkaa maaliin oli hiukan vajaat kolme kilometriä, jalat aivan rakoilla ja energiat vähissä: nyt oli aika ottaa miehestä mittaa! En muista mitään juoksemaani matkaa niin pitkänä, kuin tämä siirtymä maaliin. Olin koko ajan puoliaskelta kollegan perässä ja näin ollen en myöskään nähnyt pimeässä lukea karttaa. Jalkojen siirtelyyn oli pakko keskittään kaikki tarmo ja kelloon vilkaisin puolen minuutin välein. Maaliin saavuimme ajassa 00:02:35 ja myöhästyimme määräajasta vain reilut kaksi ja puoli minuuttia! Olin kuvitellut, että koko päivän työ hukkuisi infernaaliseen myöhästymiseen. Maalileimauksen jälkeen oli pakko puhaltaa hetki ennen kuin siirryimme leimausten tarkistukseen. Autolle liikkuminen tuntui huteralta, mutta ennen kisaa sääressä ollut kipu oli poissa. Oliko se lähtenyt sillä samalla kuin se oli hankittukin vai olivatko jalkapohjat niin arat, ettei säären kipu tuntunut?

Suihkun ja sopan jälkeen olo tuntui jopa ihmeellisen hyvältä ja päätimme lähteä ajelemaan kotia kohti. Väsymyksestä huolimatta olisi mukavampi heräillä äitienpäiväaamuna kotona . Omaan sänkyyn ehdin noin kolmelta eikä unta tarvinnut kauaa odotella. Tajuttomuus armahti jo ennenkuin pää putosi tyynylle.

Äitienpäiväaamuna heräsin seitsemältä siihen, että pieni sormi oli työnnettynä nenääni. Esikoinen kuiskaili, että pitäisi mennä alakertaan valmistamaan äidille aamupalaa. Ei auttanut, vaikka yritin sanoa olevani väsynyt, eikä äitikään haluaisi herätä vielä. Mentävä oli. Portaikko alakertaan olikin oma urakkansa jäykin jaloin. Rouva ihmetteli kuinka ihanan romanttinen Kapteeni on, kun oikein vesissä silmin tarjoilee aamupalaa sänkyyn. En hennonut kertoa, että syy oli aroissa jalkapohjissa eikä tilanteessa...

PLUSSAT:

+ Sijoitus 7/30, eivätkä myöhästymisestä vähennetyt pisteet vaikuttaneet sijoitukseen.

+ Reitinsuunnittelu

+ Päivän kuntoon nähden törkeän hyvä suoritus

+ Alkumatkan suunnistus

+ Loppumatkan kulku suhteessa kipuun

+ <3 Minkiönkylän Mahti <3 ilman tällaista paria ei olisi mahdollista tehdä tällaista tulosta! Uskoisin, että meidän parhaat kisamme ovat vielä edessä päin. Muistinkin pariani laululla rastille mennessä äitienpäivän hengessä: "Hän suunnistaa ja rastit löytää, pareista parhaimman sain" (lauletaan epävireisesti, kovalla äänellä, Äideistä parhain-laulun säveltä tapaillen)

MIINUKSET: 

- Jalkavaivat

- Paska otsavalo (miksi en ottanut Pontuksen tarjoamaa huippuvaloa???)

- Muutamalla rastilla haparointia ja parihan jäi kokonaan löytämättä

Kaukjärven Kierros 2012

Huhhuijaa! Olipa melkoinen pinkaisu.

Ensimmäinen kierros luvattoman helposti, keskustellen koko ajan Lohjalaisen veteraaniurheilijan kanssa, ilman mitään isompia murheita. Kierroksen loppuun olevan ylämäen otin vähän turhan kovalla vauhdilla, mikä sitten kostautuikin toisen kierroksen aikana. Kahdenkympin kohdalla tuntui siltä, että eväät on syöty ja loppu olikin melkoisen tuskaista menoa. Vasen takajalka kipuili ja astuminen teki paikoitellen melkoisen kipeää. Kipu säteili pakaraan ja alaselkään sekä nyt jälkikäteen vasempaan sääreen.

Aikatavoite meni rikki, kun ajattelin juosta tasaisia 5 minuutin kilometrejä. Alkumatka alle vitosia ja loppumatkasta mentiin jotain 5:00-5:15 aikoja. Matka 28km, aika 2:16.59.

Tulokset    Kuvia

Nyt on pakko huilailla viikolla, että olisi edes jotain mahdollisuutta ottaa juoksuaskelia Salpaus-rogainingissa.

Ei mitään järkeä, mutta poikkeuksellisen mukavaa

Kuka lähtee viemään 4- ja 6-vuotiasta iltarasteille niin, että ajomatkaa kertyy edestakaisin 150km? Nyt sekin hullu on nähty... Aina samat miehet, että saa hävetä!

Koska rouva oli iltavuorossa ja lupasi mennä töiden jälkeen jumppaan, päätin lähteä jälkikasvun kanssa iltarasteille. Ainoa, vähänkin järjellisen matkan päässä oleva tapahtuma oli Auranmaan viikkorastit Yläneellä. Matkaksi valikoitui "pualtoist" eli 1,7km. Maastoa järjestäjät kehuivat haastavaksi ja markkinointi osui tällä kertaa liikuttavan oikeaan. Omissa jaloissani tuntui vielä eilinen lenkki ja pelkäsinkin reissusta tulevan melkoisen hankalan, koska pienempää tarvitsee yleensä jossakin vaiheessa kantaa reppuselässä.

Siirtymä parkkipaikalta lähtöön (noin 700m) sujui alkuinnostuksen vallassa: tutkailtiin pientareella heräileviä kukkia ja hylättyä tupakansytytintä. Se, etten antanut lupaa ottaa tuota "aarretta" mukaan, aiheutti pahaa mieltä ja jopa uhmakkuutta nuorissa suunnistajissa. Lisäksi mietittiin sitä, kumpi saa leimata ensimmäisellä rastilla. En ottanut kuin yhden Emitin, koska siinäkin olisi riittävästi vahdittavaa näiden puuhakkaiden pirulaisten kanssa. 

Pienempi sai suorittaa lähtöleimauksen, emit isoveljelle nyrkkiin ja hölkällä matkaan. Ensimmäiset kymmenet metrit edettiin tiellä ja kivellä ollut rasti näkyikin tielle saakka. Tässä vaiheessa intoa oli niin pojilla kuin isälläkin. Ensimmäiseltä rastilta jouduttiin heti suunnistushommiin: matkaa kakkosrastille olisi parisataa metriä suhteellisen helposti kuljettavassa kuusimetsässä. Pienempi sai taas vuorostaan leimata ojan mutkassa olevalla rastilla. Emit löytyi pienen paniikin ja hakutalkoiden jälkeen pojan hupparin taskusta. Seuraavalle rastille saatiin kulkea metsäkoneen jälkiä sekä polkua. Matkalla kummasteltiin useammankin muurahaispesän sielunelämää ja sinivuokkojen runsasta määrää. Samalla mietittiin, mitä tarkoittaa rauhoitettu ja miksi jokin laji pitää rauhoittaa. Kolmosrastin löydyttyä oli pahin innostus takanapäin, sillä oltiinhan tultu jo kolmasosa matkasta! Nelosrastille edettiin hakkuuaukkoa myöten, enkä oikein ymmärtänyt, että 107-senttisen neljävuotiaan on selkeästi hankalampaa liikkua ryteikössä kuin 182cm pitkän, nelikymppisen aktiiviliikkujan. Manu heittäytyi kerran pahemmin pitkälleen, tuloksena pieni haava kämmeneen sekä iso itku. Haaverista selvittiin sillä, että lohduttaessani poikaa lupasin kotimatkalla evästä Hesburgerista. vanhempi veljeksistä kauppamiehenä tinkasi pehmikset jälkiruoaksi. Onnistuin sentään neuvottelemaan pehmikset minipehmiksiksi. Asia olisi kuulemma ok, jos ne saisi kinuskikastikkeella. Äitiinsäkö nuo pojat ovat tulleet neuvottelutaidoissaan?

Rastinvälit 4-5 ja 5-6 olivat umpimetsää, mutta kuin ihmeenkaupalla onnistuimme hoitamaan molemmat sadan metrin rastinvälit ilman isompia hakuja. Tässä vaiheessa isompi ilmoitti tahtovansa oman kompassin, mutta isän vanhat levykompassit eivät kävisi:

"Samanlainen kompassi peukaloon kuin sinullakin isi!"

Juu, in your dreams buddy. Jos minä sain ensimmäisen peukalokompassin nelikymppisenä, niin en sellaista alle kouluikäiselle ostaisi. Asiaa ei niin vaan hyväksyttykään, vaan vastauksena tuli:

"Jos sinä et osta, niin mamma ostaa. Varmasti ostaa, jos me vaan pyydetään!"

-Huokaus- Niinhän se tekee. Sen verran pahasti pojat ovat mamman pikkusormensa ympäri kietoneet.

Rastilta kuusi rastille seitsemän kuljettaisiin avokalliota, hakkuuta, avosuota sekä mäntymetsää. Ajattelin etukäteen tämän olevan hankalin väli, mutta kerrottuani avokallion olevan kuin parkour-rata, Miro etenikin huomattavan vikkelästi. Manu oli jo tässä vaiheessa todennut haluavansa reppuselkään, eikä aikonut ottaa enää askeltakaan metsässä. Nostin pojan hartioilleni ja matka jatkui. Hakkuulla ihmeteltiin peurojen tekemää polkua sekä jätöksiä. Poikia kummastutti se, että nähtiin monessa paikassa peurankakkaa, mutta vessapaperia ei nähty missään. Taas tuli niin hankalia kysymyksiä, että sivuutin ne toteamalla äidin tietävän paremmin. Pojille tämä tuntui riittävän vastaukseksi tällä erää. Istuimme hetkeksi katsomaan kirkasvetisen puron virtausta. Kerroin Mirolle, että kirkasvetisestä ja virtaavasta purosta voi luonnossa juoda. No, sitä piti sitten päästä kokeilemaan ja veden maku todettiin erinomaiseksi! Nyt sitten odotellaan vatsataudin iskemistä...

Viimeiset rastinvälit menivät jo maalia odotellessa ja vääntäessä kättä siitä, kumpi saa leimata maalissa. Päädyttiin ratkaisuun, jossa Miro leimasi maalileimasimella ja Manu sai kantaa emitin järjestäjille purettavaksi.

Maalissa pojat saivat vielä munkit ja simaa järjestäjiltä! Erinomaista palvelua pienille harrastajille. Reissu oli toisaalta aivan älytön ja raskaskin, mutta toisaalta herrojen huomioita oli mukava seurata ja naureskella. Lapsi huomioi metsässä kulkiessaan ihan eri asioita kuin aikuinen. Itsellä on yleensä niin kiire suorittaa, ettei luonnon havainnoinnille jää aikaa. 

Kokonaismatka siirtymisineen 3,2km. Aikaa radalla kulutettiin 51.53.

Lämmintä ja aurinkoista.