Viime vuoden Nuuksio-kokeilu osoittautui niin mukavaksi, että pakkohan tätä herkkua oli saada lisää. Lähtöpäätöstä helpotti kohtuullisen hyvä terveystilanne sekä tiimin saamineen mukaan joukkuekisaan. Kata, Jorma ja Pellervo lupautuivat mukaan Lounais-Hämeen Rastin joukkueeseen ja näin henkilökohtaisen kisailuun saatiin vielä hauska lisämauste mukaan. Olin onnistunut järjestämään itselleni enemmän kuin tarpeeksi ohjelmaa kisapäivälle, joten liikkeelle lähdimme kahdella autolla. Näin pääsisin karkaamaan paikalta heti maaliin tultuani. Viime vuotista aikaa olisi pakko parantaa, että ennättäisin käydä pesulla ennen Turkuun ja höyrylaivaristeilylle lähtöä.
Pellervo haki kisamateriaalit jo perjantai-iltana ja minä puolestani lupasin poimia hänet aamulla hotellilta Tapiolasta. Päivän ensimmäinen (ja onneksi ainoa) harhailu tulikin tehtyä hotellilta lähdettäessä, kun seurasin sokeasti navigaattorin neuvoja ja päädyimme työmaa-alueelle. Taisipa kaveri mainitakin, että yleensä kielletyn ajosuunnan merkki ja lisäkilpi "työmaa-alue" tarkoittavat sitä, ettei alueelle kannata ajaa. Kukapa näistä tietää? Siikarannassa olimme hiukan ennen yhdeksää, eikä ylimääräistä aikaa juuri ollut ennen lähtöä. Viimeisiä rasvauksia ja valmisteluja tehdessäni jätin mustikkakeiton autoon, kun ajattelin sen olevan turhaa painoa. Vielä en tiennyt, että kolmenkympin kohdalla tulisi hiukan sitä keittoa ikävä... Päätin juosta reissun ilman sykemittari tai gps-mokkulaa, enkä vaivautunut laittamaan edes ajanottoa päälle. Kokeillaan kerrankin, miltä tuollainen iloinen, kelloa tuijottelematon luomujuoksu tuntuisi.
Järjestäjien antaessa viimeisiä kisaohjeita, bongasimme Niiloksen, jorman ja Katan hotellin edestä. Ursa Minorkin ehti ottamaan pakollisen kisakuvan ennen kuin aloitimme siirtymisen lähtöpaikalle. Jo ennalta olimme sopineet juoksevamme omaa tahtiamme, mutta sijoittauduimme kuitenkin vierekkäin, pari metriä lähtölinjan taakse. Lähtömerkki tuli kuin varkain ja kiihdytimme juoksuun muun porukan mukana. Jo parin sadan metrin juoksun jälkeen humpan tahti oli selvä. Jorma kiisi selkeästi edellä, kadoten kärjen mukana horisonttiin. Pellervo ja minä löysimme letkasta oman paikkamme ja Kata seurasi muutaman askeleen taaempana jääden koko ajan enemmän. Letka haki muotoaan melkein Swinghilliin saakka ja eniten taisimmekin tehdä ohituksia jyrkimmissä alamäissä sekä portaissa. Suunnistusta harrastaneellehan nuo alamäet eivät ole mitään pahoja ja portaikkoon löytyi sopiva rytmi vauhdikkaaseen etenemiseen. Taisipa joku mainitakin kuolemaa halveksuvasta nopeudesta jyrkkiin portaisiin.
Metsästä Swinghillille tultaessa, osa letkasta oli lähteä väärään mäkeen sauvatreeniä tekevien suuntaan. Me osuimme heti oikealle uralle, kun reitti oli kuitenkin selkeästi merkitty. Muutamassa paikassa tulikin selväksi, että kannattaa mieluummin seurata reittimerkkejä kuin edellä juoksevan selkää. Laskettelurinteeseen löytyi hyvä rytmi ja rinteen yläosassa Elwood pääsi yllättämään huikkaamalla "Hyvä Kapteeni!". Kättä ei ehditty paiskaamaan, mutta ehkä sekin päivä vielä koittaa.
Kuva: Tommi Lainema
Juomapisteellä otin lennosta mukillisen vettä ja painelin Pellervon perään. Swinghillin jälkeen aloimme laskeskella vauhtiamme ja tulimme siihen tulokseen, että olimme liian kovalla alkuvauhdilla liikkeellä. Aloimme kävellä ylämäkiä ja saimmekin hiukan vauhtia tasaantumaan. Liikaa emme jarrutelleet, jotta sellainen juoksemisen ilo saatiin säilytettyä. Välillä etenimme muiden mukana ja hetkittäin hölkkäilimme ihan kahdestaan. Nuuksio tarjosi hienot maisemat sekä vaihtelevia polkuja sekä tienpätkiä. Tunnelma oli korkealla emmekä murehtineet liiemmälti juoksun loppuosuutta. Olimme saaneet seuraksemme helsinkiläisjuoksijan, jonka kanssa etenimme ja jutustelimme kilometrikaupalla. Noin 23 kilometrin kohdalla, heti ea-pisteen jälkeen, Pellervon kulku muuttui raskaammaksi samalla, kun saimme soratietä jalkojen alle. Kaivoin suolatabletin vielä sekä kavereille että itselleni, ennen kuin tiemme erosivat. Pellervo jäi venyttelemään jalkojaan minun jatkaessani matkaa helsinkiläisjuoksijan kanssa eteenpäin.
Toiselle juottopisteelle tultaessa Päivi L. huuteli tsemppejä ja pakkohan sitä oli käydä tunnustamassa kirvelevä tappio Someron yörogainingista sekä antaa hikinen onnitteluhalaus. Tyydyin tälläkin juomapisteellä yhteen mukilliseen vettä, enkä täyttänyt juomapussia. Reppu tuntui vielä sen verran raskaalta, että nestettä oli pakko olla jäljellä. Kun lähdimme nousemaan seuraavaan ylämäkeen, niin jalat olivat jo selvästi parhaat askeleensa antaneet. Mitä lähemmäksi kolmenkympin kohtaa tultiin, niin sitä enemmän jouduin kävelemään ja tuskailemaan heikkoa kulkuani. Alkumatka oltiin tultu parin suklaapatukan ja geelinamujen turvin ja nyt piti saada nopeasti lisää energiaa. Perinteinen geeli tai suklaat eivät tuntuneet houkuttelevilta ja laitoinkin ensin suolan ja sitten muutamia geelinamuja suuhuni. Kolmannella juomapisteellä (33km) olin hiukan tokkuraisen oloinen ja välillä tuntui, että "värivalot loistivat tunturissa". Join kolme mukillista vettä sekä otin vielä yhden mukillisen matkaani. Siinä vettä hörppiessöni ja kävellessäni eteenpäin, kuului yht´äkkiä melkoinen surina ja samalla tunsin pistoa pohkeessani. Pari vihaista ampiaista teki selväksi, etten ollut toivottu vieras heidän reviirillään. Pistokset tuntuivat yllättävän ikäviltä, mutta hyvänä puolena ne veivät ajatukset pois vaikeasta liikkumisesta. Oikea nivunen antoi merkkejä orastavasta krampista ja samalla krampintunne alkoi hiipiä myöskin etureiteen. Manasin juuri tälle viikolle osunutta runsasta ajomäärää ja venytin hetkisen jalkaa, ottaen puusta tukea. Ohi juokseva venäläismies tarjosi energiapatukkaa, mutta totesin pärjääväni omilla eväillä. Otin vieläkin kourallisen lisää geelinamuja ja vähitellen olo alkoi korjaantua. Aloin saada taas juoksusta kiinni 36 kilometrin kohdalla ja onnistuinkin kiihdyttämään vauhtiani. Nyt pystyin hölkkäämään rauhallisesti ylämäkiäkin ja onnistuin pitämään ajatukset tiukasti juoksussa ja maaliinpääsyssä. Ohittelin vielä muutamia juoksijoita, jotka olivat aiemmin tulleet minusta ohitse. Viimeiset kilometrit menivät tunteiden vuoristoradassa, eikä mitään erityisiä muistikuvia jäänyt mieleen. Kun pääsin polulta pururadalle ja kohti maalia, niin fiilis oli poikkeuksellisen hieno. Sillisalaattitreenailulla olin pystynyt parantamaan aikaani viime vuodesta yli 47 minuuttia. Maalissa kello pysähtyi aikaan 4.34.30.
Jorma oli jo maalissa juostuaan hienon ajan 4.10! Tunnelmaa paransi vielä entisestään, että Pellervo ja Kata ilmestyivät maaliin reilut kymmenen minuuttia minun perääni. Koko joukkue oli onnistunut juoksemaan todella upeat ajat ja sijoituimme juokkuekisassa kuudensiksi. Kun Kata vielä sijoittui naisten sarjassa kuudenneksi, niin päivä oli meidän osaltamme vahvasti positiivinen. Ennen saunaa ja Turkuun lähtöäni, ehdimme vielä järjestäytyä yhteiskuvaan:
Kuva: KapteeniSolisluun perhealbumi
Kotona huomasin, että juomapussista oli mennyt urheilujuomaa (mieto Gatorade & Ratiopharm Nesteytys) ainoastaan 1,2 litraa. Vettä join juomapisteillä 5-6 mukillista. Ainakin tämä on varmasti vaikuttanut vaikeisiin kilometreihin kolmenkympin nurkilla. Evästä kului ainoastaan 1kpl Maraboun Starbar-patukka, 1kpl Maraboun Dubbelnougat-patukka, 15kpl ProBarin geelinamuja (alle 2 pussia) sekä kaksi suolatabua. Lisäksi energian ottaminen unohtui alkuvaiheessa ja ensimmäiset energiat taisivat mennä vasta tunnin kohdalla. Täytynee olla näiden kanssa Kolilla aika paljon varovaisempi.
Nuuksio Classicin järjestäjät olivat tehneet taas aivan upeaa työtä, eikä parinkaan nukutun yön jälkeen löydy mitään moitittavaa tai korjattavaa järjestelyistä. Mielestäni tapahtumassa onkin aivan poikkeuksellinen hyväntuulinen henki sekä järjestäjien että osanottajien kesken. Kaikki huolehtivat toisistaan ja tsemppaavat eteenpäin. Hieno tapahtuma!
Ihan aluksi...aivan upea ulkoilupäivä kavereiden kanssa, paljon tuttuja, hienoa maastoa, haastavaa maastoa...yksinkertaisesti yksi kesän parhaista päivistä! Myös järjestelyt & kartta olivat erinomaiset, joten helppohan siinä oli muiden mukana kisailla.
Parin viikon takainen Someron yörogaining tulehdutti Kapteenin säären ja Minkiönkylän Mahti oli kärsinyt aristavista penikoista, mutta kisaan lähdettiin kovalla luotolla omiin etenemismahdollisuuksiin. Emme pitäneet mitään erityistä kiirettä pelipaikalle, koska kaikki varusteet olivat kuitenkin jo valmiina ja kahdeksan tunnin reitinsuunnitteluun ei tarvita koko kolmea tuntia. Poimimme Docin mukaan Tiiriön ABC:ltä ja ehdimmepä moikata Pumpin ja Katankin ennen kuin leidit jatkoivat matkaansa aamupalatarjoilun jäljiltä. Paikan päällä oli paljon tuttuja ja oli mukava vaihtaa kuulumisia ennen metsään lähtöä.
Reittisuunnitelma tehtiin hyväksi havaitun kaavan mukaan ja laskimme kuuden tunnin kohdalle tsekkauspisteen. Maastoksi oli lupailtu hyvin vaihtelevaa maastoa ja suunnittelimme etenemistä noin 7 kilometrin tuntinopeudella. Suunnitelmaan kuului Haltianselän kierto hyvien pisteiden ja helpon kuljettavuuden takia sekä reilu kierros hämäläistyyppisessä metsässä teihin ja ulkoilureitteihin tukeutuen. Reitinsuunnittelun ohessa keiteltiin pasta-ateria ja juotiin pari kuppia kahvia kanelipullien kera. Uskoimme, että suunnitelmallamme oltaisiin kilpailussa varsin korkealla, jos vain tuo kunnianhimoinen reitti saataisiin ongelmitta kuljettua.
Lähtökarsinassa huumori kukki ja 24h-sarjaan lähteneet Pumppi ja Kata ehdittiin halailla sekä toivotella onnea matkalle puolin ja toisin. Lähtömerkistä etenimme kärkijoukoissa kohti lähintä rastia (47), jolle päästiin lähes koko matka ulkoilureittiä myöten. Vältyimme rastilla pahimmalta ruuhkalta, koska olimme ehtineet pääjoukon edelle. Rastilta lähdettiin laskeutumaan jyrkännettä kuin karkuteillä oleva vasikkalauma. Hätäilyä, hallitsemattomia hyppyjä & liukuja kosteilla, sammalten ja jäkälän peittämillä kivillä. Onneksi kukaan ei loukannut itseään, vaan matka jatkui suon ylitse. Jo rastille 50 mennessä saimme hyvän käsityksen maastosta, jota päivän aikana olisi tarjolla. Osittain maasto oli todella haastavaan ja hitaasti edettävää, mutta teitä edetessä pystyttiin nostamaan keskinoputta huomattavasti. Rastille 41 (jyrkänteen alla) etenimme jo ihan yksikseen. Ilmeisesti olimme tässä vaiheessa saaneet hiukan kaulaa muihin ja juoksukin tuntui varsin kevyeltä. Jyrkänteelle osuimme ihan suoraan ja muovinauha, jolla rastipiste oli merkittynä, löytyi heti. Rastilippu olikin sitten muutaman minuutin kadoksissa ja löysimme sen lopulta hivenen liian pohjoisesta kartan piirrokseen nähden. Lähtiessämme rastilta, alkoi muitakin tulla paikalle. Otimme taas hyvän vauhdin päälle ja etenimme Haltianselän ympärillä olevat rastit järjestyksessä 86-59-91-83. Tällä siirtymällä näimme useita muitakin joukkueita ja ohittelimme porukkaa oikealta ja vasemmalta. Missäköhän kohtaa vauhti kostautuisi? Kestäisimmekö tällä kertaa loppuun saakka?
74-80-40-12-60-24-15. Rastille 74 mennessä ehdottelin lisärastin ottamista (65 mäen päällä), mutta pikapalaverin jälkeen totesimme olevan parempi jättää mahdolliset lisälenkit reitin loppuun. Matka taittui ja tunnelma oli korkealla. Rastilta 80 (jyrkänteen alla) nousimme mäen päälle ja kuljimme ulkoilureittiä eteenpäin. Rastilla 40 rastinnumero peitti osittain reittiämme ja erehdyin paikasta. Tie teki kahdessa paikassa samantyyppisen mutkan sähkölinjalla ja lähdimme etsimään rastia ihan liian aikaisin. Noin kymmenen minuutin turhan etsiskelyn jälkeen sain meidät kartalle ja siirryimme nelisen sataa metriä länteen oikealle paikalle. Sovittiin rastilta lähdettäessä, että virhe unohdettaisiin saman tien ja keskittyisimme tulevaan rastiin. Rajavillit tulivat tiellä vastaan ja pojat olivat tehneet kierron 80-60-12-40, kun meidän suunnitelmamme oli 80-40-12-60. Rastille 60 mennessä ymmärsimme, että Rajavillit olivat tehneet oikean ratkaisun. Meidän ajatuksemme käydä rastille pistona, aiheutti kahteen kertaan hankalan maaston kulkemisen. Rastiakin piti vielä hiukan hapuilla ja taidettiin elää reissun vaikeimpia hetkiä suunnistuksen ja itsetunnon kannalta. Juomareppu tyhjeni tässä kohtaa, mutta Hash House oli tuloillaan, enkä murehtinut nesteestä sen enempää. Rastille 24 mennessä Minkiönkylän Mahdin jalat alkoivat painaa ja jatkuva juokseminen oli kostautua penikoiden vaivatessa. Hash Housella teimme ihan kunnon pysähdyksen. Täytimme juomareput, nautimme järjestäjien eväitä sekä vaihdoimme muutaman sanasenkin muiden kanssa. Doc kaivoi repustaan tässä vaiheessa kuminauhan ja päätimme kokeilla hinaamista. Doc kävi veturiksi ja Minkiönkylän Mahti hinattavaksi. Tiellä vauhti oli hyvää ja jatkoimme kohti pohjoista suunnitelmalla 94-85-30-90. Rastille 94 olimme laskeskelleet tulevan matkaa 35 kilometriä ja leimaamaan ehdimme ajassa 5:14. Suunnistus oli kulkenut ongelmitta ja lähdimme tavoittamaan seuraavia rasteja, jotta säilyisimme aikataulussa. Seuraavaa rastia jouduimme koukkaamaan minun virheestäni idän kautta ja pari seuraavaa rastinväliä olivat paljon hitaampia edetä, kuin olimme kuvitelleet. Rastilla 90 (mäen päällä) piti olla kuudessa tunnissa, mutta leimasimme sen ajassa 6:26. Siitäkin huolimatta halusin, että otamme rastin 72, siitä saatavien 7 pisteen takia. Iso nousu mäen päälle ja maastossa eteneminen söivät sekä voimia että aikaa, leimaus ajassa 6:46 ja matkaa maaliin yli 10 kilometriä. Tämän rastin ottaminen oli tuhonnut koko loppumatkan suunnitellut rastit.
Loppukiristä oli siis tullut pakkotahtinen kilpajuoksu aikaa vastaan. Nyt otettaisiin taas miehistä mittaa ja epämukavuusaluetta venytettäisiin paljon totuttua pidemmälle. Suunnitellut rastit 44 ja 23 unohdettiin heti ja lähdimme etenemään kohti rastia 32. Tiellä Doc veti Minkiönkylän Mahtia kuin viimeistä päivää ja Mahti mutisi jotain olevansa nimensä irvikuva juuri sillä hetkellä. Siirtyessämme tieltä pienemmälle polulle, kadotimme polun muutaman sadan metrin jälkeen. Ajauduimme suolle ja vauhtimme hidastui entisestään. Kun taas pääsimme takaisin polulle vastaan tulleen tien jälkeen, niin totesimme että rasti 32 pitäisi jättää leimaamatta. 400 metrin pistokin olisi tällä hetkellä liikaa ja matkaa piti jatkaa parasta mahdollista vauhtia. Tavoitimme tielle, josta pääsisimme matkaamaan hyväpohjaisia teitä pitkin maaliin. Suunnitellut rastit 52 ja 20 jäivät siis nekin leimaamatta. Kello kävi ja porukka eteni täyden hiljaisuuden vallassa. Mittailin jäljellä olevaa matkaa ja vaihdoimme Docin kanssa muuutaman sanan tulevasta myöhästymisestä. Halusimme kaikesta huolimatta tehdä hyvän suorituksen ja luovuttaminen ei tullut mieleenkään. Laskettelurinteen alapäähän tullessa katsoin huonosti reitinvalinnan ja lähdimme nousemaan hissilinjaa myöten. Miesten hengitys muuttui raskaaksi ja askel lyheni. Oltiin täysin omien ajatusten kanssa. Väärä reitinvalinta aiheutti sen, että kiipesimme koko Sappeen korkeimmalle paikalle ja jouduimme vielä laskeutumaan sieltä alas kivikkoa pitkin parkkialueelle. Saimme hienosti kannustusta vastaantulijoilta, kun otimme viimeiset juoksuaskeleet kohti maalia. Maalileimaus tapahtui ajassa 8:12:25 ja äijät joutuivat ottamaan hetken tuntumaa maaäitiin ennen kuin selvisimme SI-tikkujen tyhjennykseen. Pikaisen evästyksen ja saunan jälkeen olo ihan kohtuullinen ja ruokailun jälkeen oltiin jo melkein valmiita seuraavaan reissuun.
Hyvä reittisuunnitelma onnistuttiin pilaamaan rastin 72 yltiöpäisellä ottamisella. Meillä ei ollut loppumatkalle tarkkaa minuuttiaikataulua ja jatkossa sellainen pitää ihan ehdottomasti tehdä. Minkiönkylän Mahdille ja Docille pitää nostaa hattua: hieno matkaseura ja ihan uskomattoman kovia miehiä pahoissa tilanteissa. Päivän uskomattomin tapaus on kuitenkin Minkiönkylän Mahdin psyyke: kaikista vaikeuksista ja tuollaisesta "väkisin" vetämisestä huolimatta mies kesti täysin valittamatta ja pysyi jaloillaan maaliviivalle asti. Sappeella oli enemmänkin tarjolla, mutta lauantaipäivän urakoinnista huolimatta Liekkitiimin sijoitus oli seitsemäs. Se vastasi täysin päivän tekemistä, eikä jättänyt varaa jossittelulle. Raskas, mutta hieno reissu!
Päivän kartta & reittisuunnitelma:
Sain mahdollisuuden kokeilla triathlonia "leikkimielisessä", kavereiden välisessä kisassa Ypäjällä. Järjestelyvastuu oli sisaren miehen veljellä ja Toni vetikin kilpailun hyvällä sykkeellä lävitse. Paikalle oli saapunut kutsuttuna 17 kisailijaa, joiden liikuntataustat olivat hyvin, hyvin erilaiset. Kilpailunkulku meni yksinkertaisuudessaan näin: Uinti 200m, Piilikankaan uimapaikalla. Kaksi mehukatti kannuilla merkittyä rataa, toinen miehille ja toinen naisille. Uinnin jälkeen pyöräily urheilukentälle (8,5km) ja lopuksi juoksu pururadalla (2 x 1km lenkki). Maaliin tultiin suuren maailman tyyliin urheilukenttä kiertäen.
Koska kyseessä oli leikkimielinen kisa, niin en kehdannut lähteä liikkeelle harjoituskilpapyörällä, vaan huolsin viikolla vanhan Tunturi VIP 7 retkipyörän kisakalustoksi. Takavanne kaipasi rihtausta, sillä pyörä on ollut veturina peräpyörälle ja pinnat olivat vuosien aikana päässeet todella löystymään. Muuten varusteiksi valikoitui uintiin Salomonin kompressiotrikoot ja kipeän jalan takia Zeropoint kompressiosäärystimet. Pyöräilyyn lisäsin pyöräilypaidan, taskuun pari saippuapullollista vettä, hikimyssyn kypärän alle ja lasit. Kengiksi olin varannut Salomonin Speedcross kolmoset ja kenkiin laitoin sukat. Varustus tuntui toimivan hienosti kisan ajan.
Uintipaikalle alkoi kokoontua porukkaa puolisen tuntia ennen lähtöä ja totesin pyöräilykaluston olevan vaihteettomasta miestenpyörästä täysjousto maastureihin. Osalla oli lasten turvaistuin, etukori tai molemmat kiinni pyörässä. Onneksi päädyin retkipyörään, sillä harkkakilpuri tuntui sillä hetkellä liioittelulta. Järjestäjä kävi kisan kulun läpi ja varoittelin vielä lopuksi, että "pitäkäähän muidenkin kilpailijoiden menoa silmällä, ettei kukaan huku tms." Vaimo antoi rannalta lähtömerkin ja huutelin vielä, että "lähetä sitten niin kuin sovittiin". Uimapaikka muuttui hetkessä painekattilaksi 17 kisailijan lähdettyä liikkeelle hyvin vaihtelevilla uintitekniikoilla. Keulille pääsi Lietolainen Ari, joka taisi kroolaili oikeinkin hyvää vauhtia. Perässä letka venyi eikä isompia kolareita päässyt sattumaan. Kääntöpaikallakin selvittiin vähäisillä kantapään tai käden iskuilla, joten aika leppoisaa tällainen leikkimielinen kisailu lopulta onkin. Toisen kierroksen kääntöpaikan jälkeen naisten radalta kuului parkaisu voimien ehtymisestä ja huomasin oman sisareni olevan uppoamassa. Lähempänä olevat ennättivät kuitenkin nopeammin ja H saatiin rantaveteen lepäilemään. Tapaus tasoitti hiukan pyöräilyyn lähtöä ja tiukka paita & sukat menivät sen verran rauhallisesti päälle, että matkan pääsin neljäntenä.
Heti pyöräilyn alussa pääsin yhdestä naisesta ohitse. Leidit olivat lähteneet matkaan nopeiden vaihtojen taktiikalla ja kaikki tarvittava, kenkiä lukuunottamatta, oli päällä jo uinnin aikana. Toisen naisen ohitin pitkässä ylämäessä ja keulilla ajavan kaverin selkäkin oli näkyvissä. Lähdin tavoittamaan ensimmäisenä ajavaa niin, että pääsisin vähintään peesissä juoksuun. Noin puolen minuutin ero kapenikin muutamiksi sekunneiksi ja juoksuun lähdin aivan johdossa olevan Tonin kannassa. Ensimmäiset juoksuaskeleet olivat melkoista töpöttelyä ja pururadan ainoa ylämäki osuu ihan kierroksen alkuun. Toni eteni kävellen ja minun oli helppoa mennä heittämällä ohitse ja repiä turvallisen tuntuinen ero. Vasta ensimmäisen kierroksen loppupuolella jalat alkoivat tottua juoksemiseen ja sain normalisoitua askeltani. Yörogainingissa loukkaantunut nilkka tuntui joka askeleella, mutta sain pidettyä vauhdin hyvänä. Urheilukentälle käännyttäessä sain Miron kannustajaksi. Poika ei ihan jaksanut vauhdissa vaan jäikin löntystelemään korkeushyppypaikan tuntumaan. Ajanotto pysähtyi aikaan 35,09 ja ensimmäinen kokeilu oli saatu onnellisesti ohitse. Eroa toiseksi tulleeseen muodostui reilut pari minuuttia ja kolmanteenkin kolmisen minuuttia.
Palkintojen jako hoidettiin arpomalla sponsorin kassista löytyneitä tavaroita. Tämän kokoisessa kisassa katsottiin asialliseksi palkita kaikki maaliin tulleet ja järjestäjän appivanhemmat kutsuivat kaikki kisailijat vielä lopuksi notkuvien kahvipöytien ääreen. Tällaista urheilun tulisikin olla, iloista ja mutkatonta. Kahvipöydässä kertailtiin kisan kulkua ja tehtiin tietenkin huimia suunnitelmia jatkoharrastamisesta. Hieno kisa ja upean aurinkoinen kesäpäivä!
