Pitkäaikainen haave osallistua Vaarojen Maratonille on nyt takanapäin. Vielä keväällä haaveilin osallistumisesta 86km:n ultramatkalle, mutta sinnikäs rasitusvamma ja 8 viikon juoksemattomuus kesällä pakottivat "tyytymään" lyhyempään, 43km:n matkaan. Kesän aikana onnistuin vielä nostamaan painoanikin reilut viisi kiloa, joten haasteellinen reissu oli tiedossa.
Perjantaina oli vuorossa tuollainen normiautoilu eli vajaa 550 kilometriä Kolille. Onneksi sain kyliltä matkaseuraa ettei ihan yksikseen tarvinnut ajella. Alkuviikon selkäkivut olivat paremmalla puolella ja viikolla tuli venyteltyä varmaankin saman verran kuin alkuvuonna yhteensä. Venyttely tuli muutenkin tarpeeseen, koska työajoja kertyi viikolla liki 2000 kilometriä. Perillä pikainen ilmoittautuminen ja ruokailu hyvässä seurassa. Hotellilla ei pidempään aikaa vietetty, vaan lähdimme valmistautumaan seuraavan päivän koitokseen ja yösijaa etsimään. Mökki löytyi Purnuniemestä ja uni tuli alta aikayksikön.
Lauantaiaamuna heräilin naapurikämpän ääniin, kun siellä valmistauduttiin ultralle lähtöön. Nukahdin tosin vielä hetkeksi, ennen kuin oma kelloni soitti herätystään kuuden korvilla
. Pikaisen aamupalan jälkeen juoksuvehkeet päälle ja viimeinen tsekkaus varusteisiin ja reppuun. Tarkoituksena oli lähteä suhteellisen kevyellä kuormalla, joten otin mukaan vain pakolliset varusteet ja evääksi 4 geeliä, pari energiapatukkaa ja kaksi Maraboun Dubbelnougat-patukkaa. Juomapussiin sekoitin Herbalifen H3O urheilujuomaa 2 litraa. Arvelin meneväni sillä toiselle juomapisteelle asti, jos vetäisin Kiviniemessä pari mukillista vettä järjestäjiltä . Hissimatka parkkipaikalta Hotellille oli ikimuistoinen "lievähköä" korkeanpaikankammoa kärsivän kanssa. Samalla pääsi näkemään Kolin vaaramaisemaa ja myös polkua, jota tulisimme loppumatkasta kulkemaan. Tavarat jätimme säilytykseen ja laitoin saman tien suunnistuskengät jalkaan. Nyt alkoi hirmuinen levottomuus ja kylmään ulkoilmaan olisi pitänyt päästä jo hyvissä ajoin. Onneksi matkatoveri jarrutteli ulos siirtymistä. Kiristettyäni pari kertaa kengän nauhoja, tulin siihen tulokseen, että kaikki on valmista. Tänään mentäisiin varustuksella Salpaus-rogaining buffi päässä, pitkä aluspaita alla ja lyhythihainen juoksupaita päällä, Craftin boxerit ja päälle NoNamen 3/4 pituiset suunnistustrikoot, jalkaan VJ Irocit ja niiden päälle Icebugin gaitersit. En uskonut, että matkaan kannattaisi lähteä nastakengällä, koska tiellä liikkumista olisi kuitenkin useampia kilometrejä ja olen jo rogaining-kisoissa huomaanut Irocien toimivan hienosti pidemmilläkin matkoilla. Varmuuden vuoksi olin laittanut molempiin päkiöihin isot Compeed-rakkolaastarit jo ennalta, koska parilla edellisellä reissulla olin saanut sinne kohtuullisen isot rakot. "Jouduin" nopeimpaan (tavoiteaika alle 5 tuntia) ryhmään kaverin pakottamana, vaikka arvoinkin loppuun asti menisinkö 9.00 vai 9.10-lähtöryhmään. Lähdössä jättäydyin suosiolla porukan loppupuolikkaaseen ja lähdimme startista juoksemaan pitkässä letkassa polkua pitkin. Alun ruuhka katosi melko pian ja varsinkin tien pätkällä erot alkoivat kasvaa. Ensimmäisen vitosen kohdalla laskeskelin, että alku oli tultu 5.20 kilometrivauhdilla ja kuvittelin pystyväni jopa viiden tunnin alitukseen. Seikkailujuoksija Jukkakin oli tullut katsomaan ja kannustamaan juoksijoita reitin varrelle. Taisi maisemat olla tällä kertaa hiukan erityyppiset, verrattuna hänen alkuvuoden Saharan juoksuunsa. Maastoon siirryttäessä polku kapeni ja muuttui selkeästi haastavammaksi, mutta ei kuitenkaan mahdottomaksi. Vielä tässäkin vaiheessa oli ajatus, ettei tämä nyt niin hankalaa olekaan. Loppukesän juoksemattomuus arvelutti ja pelkäsinkin vaikeuksia tulevan ennemmin tai myöhemmin. Ensimmäinen kymppi meni ajassa 1.03, joten toisella vitosella matkanteko oli hidastunut paljon enemmän kuin olin kuvitellut. Jauholanvaaralta laskeuduttaessa odottelin vedenylitystä kuin kuuta nousevaa. Aina kun näkyi vähänkin lähempänä vettä, vilkuilin mahdollista vetolossia rannassa, mutta ylityspaikka antoi odotuttaa itseään yllättävänkin pitkään. Reitti ei ollut, ainakaan omasta mielestäni, tähän mennessä ollenkaan niin märkä tai hankala, mitä ennakkotiedot antoivat ymmärtää, mutta vielä ehti maisemat, maastot sekä tunnelmat muuttua moneen kertaan.
Vedenylityksen jälkeen tuli nopeasti Kiviniemi, jossa join suunnitelman mukaan pari mukillista vettä. En edes pysähtynyt kunnolla, vaan jatkoin matkaa saman tien. Tiellä jalat tuntuivat todella raskailta ja kävelin pidempää ylämäkeä sekä otin energiaa ennen metsän puolelle siirtymistä. Jo ensimmäinen Kolinvaaran ylämäki osoitti, että jaloista alkaa olla paras maku poissa ja ennen Heraniemeä pohje kramppasi ensimmäisen kerran. Lyhyt venytys ja geeli kitusiin, pahin kramppi selätetty ja matkaan. Reitti tuntui olevan koko ajan nousua tai laskua, polut todella kapeita, juurakoiden ja terävien kivien peittämiä. Koko ajan sai olla tarkkana, ettei teloisi nilkkojaan tai kaatuisi vauhdista. Tasaiset ja alamäet pyrin juoksemaan, mutta tässä vaiheessa kaikki ylämäet oli pakko kävellä. Ryläyksellä tuli ensin tuntemus orastavasti krampista nivuseen ja sitten pohkeeseen. Jouduin pysähtymään ja venyttelemään kunnolla, jolloin juuri ohittamani retkisarjalaiset (lähtivät 2 tuntia aiemmin aamulla) saivat minut kiinni ja kyselivät onko minulla suolaa matkassa. En ole aiemmin krampeista kärsinyt,joten miksi aikuinen mies vaivautuisi ottamaan mukaansa muutamaa kymmentä grammaa suolaa vain sen takia, jos sattuisi kramppaamaan. Rouvat etsivät suolaa omista repuistaan ja sillä aikaan ehdin vetäistä Squeezyn Supergeelin. Kauhistelin makua, joka vaikutti enemmän Gin Tonicilta kuin urheilukäyttöön tarkoitetulta valmisteelta. Kramppi kuitenkin alkoi helpottaa ja kun rouvat eivät löytäneet suolaa, niin kiitin avusta ja jatkoin matkaani. En ole ikinä tuntenut geelin auttavan niin nopeasti kuin tuo Squeezyn Supergeeli auttoi, ihme homma! Kun Ryläys lopulta loppui ja pääsi helpompaan maastoon, niin äijä oli aivan loppu ja energiat kuluneet. Hiukan ennen kolmeakymppiä iski epätoivontunne, etten pääse ikinä maalin ja alkoi itkettämään. Kauhistuin tuota äkillistä liikuttumista ja vilkaisin nopeasti taakseni ettei vain kukaan olisi tulossa ja näkisi alennustilaani. Sain koottua itseni sillä ajatuksella, että vesipiste olisi parin kilometrin päässä eikä leikkiä voisi jättää kesken, koska olin lupautunut Nuuksio Classicin joukkueeseen.
Vesipisteellä tankkasin juomarepun vedellä, mutta en lisännyt enää urheilujuomaa, koska arvelin puhtaan veden maistuvan paremmin väsyneenä. Vaikka eteneminen tapahtui pitkälti tietä pitkin, niin jouduin kävelemään entistä pidempiä ja myös loivempia pätkiä. Alamäissä sain sentään pakotettua itseni liikkeelle juoksuun. Onneksi 35 kilometrin kohdalla sain juoksuseuraksi helsinkiläisen kaverin, jonka kanssa olimme ohitelleet toisiamme vuoron perään kymmenestä kilometristä alkaen. Yhdessä kulkeminen tuntui helpommalta ja juoksimmekin enemmän kuin olisin yksin juossut. Ennen toiseksi viimeistä pidempää nousua saimme Lenkkivihon Ursa Minorin ja pakkohan siihä oli nopeat kuulumiset vaihtaa. Muutamat juoksuaskeleetkin piti ottaa ihan vain sen takia, ettei näyttäisi niin laiskalta.
Kuva: Ursa Minor
Laskettelurinteen nousu tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Onneksi mäen jälkeen sai lasketella alas pitkää alamäkeä, ennen kuin kännyimme paljon puhuttuun ja ennalta peloteltuun loppunousuun. Yritimme pitää etenemisen rytmikkäänä, mutta hiukan ennen loppua minun oli pakko päästää kaveri menemään, ei vain jaksanut. Seikkailujuoksija oli vielä loppunousussakin tsemppaamassa ja se antoi voimaan viimeiseen rypistykseen. Kello pysähtyi maalissa aikaan 5.37.59 ja sijoitukseksi tuli 97. Tulos vastaa varmasti päivän kuntoa eikä tuota kannata sen enempää lähteä selittelemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti