Rajoja siirtämässä - Mammuttimarssi 2013

En olisi ikinä uskonut ajautuvani moiseen päättömyyteen, mutta jälkikäteen tätä vuotta tarkastellessa, Mammuttimarssihan on lähes luonnollinen jatke tähän pidentyvien lenkkien sarjaan. Niiloksen kysyessä kaveriksi, ei kauaa tarvinnut miettiä. Varmuuden vuoksi lähdettiin eri joukkueina liikkeelle, jotta saatiin turvattua toiselle tulos, jos toiselle tulisi ylivoimaisia vaikeuksia. Niilos tarvitsi matkalta kaksi puuttuvaa UTMB -pistettä, joten tällainen järjestely oli järkevä. Alustava viikko meni pitkälti töiden merkeissä ja valmistautumisesta ei ollut puhettakaan. Pitkät päivät seisoskelua esittelypäivillä eivät olleet paras mahdollinen alku tämäntyyppiselle matkalle. En ole jännittänyt mitään suoritusta pitkään aikaan näin paljon ja jännitys helpotti vasta kisapaikalle päästyä. Ilmeisesti kohtalotoverien ja karttojen näkeminen laukaisi stressaavan tilanteen. Mammuttimarssin filosofinen tausta.

Ennen lähtöä ehdittiin tehdä viimeiset säädöt sekä paiskata kättä mm. Ihan Hukassa Elwoodin ja PePon Pohjan Tähteä. Selkeästi itseään kovempaan seuraan olin siis ajautunut. Siirryimme raikkaaseen ulkoilmaan vain pari minuuttia ennen lähtöä, joka oli kello 21.00. Ihan riittävästi tässäkin ehti täristä ennen lähtölupaa.

Kuva: Jari Birling

 

Lähdöstä otsalamppujen muodostama valomato siirtyi ulkoilureittiä myöten metsään ja kaikista "rauhallisen startin" -puheista huolimatta olimme letkan etuosan tietämillä. Jono hajosi jonkin verran, kun selvisi ettei ihan varmaa tietoa sijainnista ollut. Ykkösrastille löydettiin kuitenkin melko vaivattomasti Niiloksen vahvan suunnistuksen ansiosta. Itse olin aivan keväällä niin sijainnista, kartasta kuin mittakaavastakin. Siirtymä kakkosrastille oli alun polun jälkeen selkeää tiellä juoksua. Muutaman miehen joukossa ehdimme vaihtaa kuulumisia ja kertailla kisan taktiikkaa. Osa oli reilun maratonin mittaisella matkalla ja loput meistä Marssilla. Hölkkäilimme tuollaista 7 minuutin kilometrivauhtia ja meno tuntui juuri niin helpolta kuin sen kuuluikin. Ainoastaan ylämäissä vaihdettiin välillä ripeäksi kävelyksi. Kolmosrastille jouduttiin kulkemaan pieni pätkä umpimetsää, mutta kun rastipisteenä oli "Pellon reunassa olevankopin katolla" niin eipä tuotakaan ollut vaikea ottaa. Rastille tullessa huomasin olevamme seitsemän hengen porukassa, vaikka luulin meitä olevan vain neljä. Kovin hiljaa takaatulevat olivat meidät yhyttäneet. Alkumatkalla juoma ei erityisesti maittanut ja evässuklaitakin olin napostellut poikkeuksellisen vähän. Neloselle mentäessä nautin irvistellen geelin ja join pieniä kulauksia urheilujuomaa. Samalla mietiskeltiin porukassa tulevaa uintia ja illan viileyttä. Nelosrasti oli sijoitettu piha-alueen ulkopuolella olevan ladon takanurkkaan ja pienen pihassa pyörähdyksen jälkeen rasti oli helposti otettavissa. Kun lähdimme rastilta, niin isompi joukko tuli tiellä vastaan. Porukka oli vielä tässä melko hyvin nipussa. Mitä lähemmäs uintipaikkaa tultiin, sitä enemmän kauhu valtasi mielen. Paikan päällä olikin melkoinen helpotus huomata uinnin olevan vain pieni kastautuminen kaulaa myöten kylmään veteen. Pukuhuoneen virkaa toimitti maahan levitetty kevytpeite ja sen päällä oli "mukava" laittautua uimakuntoon. Onnistuin valitsemaan ilman vetoketjua olevat, lastenkokoiset pelastusliivit, jotka saikin ennen uintia pujotettua päällensä, mutta uinnin jälkeen en ollut päästä liiveistä eroon. Kun kädet eivät kerta kaikkiaan nouse hartialinjan yläpuolelle, niin on liki mahdotonta selviytyä hommasta yksin. Niilos onneksi auttoi hädänalaista kaveriaan irtaantumaan jääkylmien pelastusliivien syleilystä. Olin varannut kuivat sukat sekä aluspaidan vaihtovaatteiksi ja käytinkin tämän mahdollisuuden ennen matkan jatkamista. Energiaa tankkailin samalla juomalla Teho -palautusjuoman sekä syömällä järjestäjien tarjoaman kuuman grillimakkaran. En mene ikinä uimaan alle +18-asteiseen veteen, joten olin oikein ylpeä selviytymisestäni kylmässä ilmassa sekä vedessä.

Uimarastilta lähdettäessä piti oikein pidätellä naurua: 

 

 Kuva: Jari Birling

 

 

Porukkamme pieneni nyt neljään mieheen ja lähdimme kutosrastin kautta lähestymään Tammisaaren keskustaa. Ratamestari, Karhusolan Tiukunen, kyseli uimarastilla suunnitelmaamme seuraavalle rastille. Valitsimme tietenkin lyhyemmän, mutta epämääräisen reitin. Tälläkin rastilla Niiloksen tarkkuus palkittiin lähes täydellisellä osumalla. Tammisaaren keskustaan hölkkäilimme tähtitaivasta ihaillen sekä niitä näitä jutustellen.

 

 Kuva: Jari Birling

 

Ensimmäinen pidempi asfalttisiirtymä aiheutti tylsistymistä hommaan ja olihan ensimmäinen maratonkin täyttymässä juuri Tammisaaren keskustan tietämillä. Tarkoituksena oli täyttää juomapussit Knipanin luona vierasvenesataman hanasta, mutta kaikki hanat olivat auki ja pääsulku kiinni. Ilmeisesti lokakuussa ei enää ole palveluja veneilijöille ja saattaahan pakkasöilläkin olla osuutensa asiaan. Molemmat hotellit tsekattiin matkalla ja respoissa ei näkynyt ketään yövahdissa. Seuraava tarkastuksen kohde oli taksitolppa, jonka ohitimme kuitenkin vettä kysymättä. Sairaalan ea-polikin päädyttiin jättämään rauhaan ja puhtaan veden saanti jätettiin "toivotaan toivotaan" -linjalle. Väsymys alkoi tehdä tehtäväänsä ja rento hölkkäily muuttui yhä pidentyviksi kävelytuokioiksi. Samalla nilkat alkoivat kipeytyä ja ne aiheuttivat vaivalloisuutta kävelyyn. Myös juoksuun lähtö oli kerta toisensa jälkeen vaikeampaa. Rastille kahdeksan tultaessa meidät ohitti kolmi- tai nelihenkinen ryhmä. Eiköhän tämäkin osoita vireystilan tasoa, jos ei kahta vuorokautta myöhemmin muista tuollaista asiaa. Näimme ryhmän vielä pariinkin otteeseen sijoitusten vaihdellessa puolin ja toisin. Meillä tuntui olevan suunta ja risteykset paremmin selvillä, kun taas toisen ryhmän jalat olivat selkeästi kevyemmät. Juomaveden puute huoletti koko ajan, eikä ysirastin lampikaan tuonut helpotusta ongelmaan. Ajatuksena oli löytää suoraan juomakelpoista vettä, emmekä halunneet tuhertaa vedenpuhdistustablettien kanssa. Raaseporin linna jäi harmillisesti pimeyden takia näkemättä. Linnasta ei erottanut kuin tumman silhuetin lipunmyyntikojun takana olleelta rastilta. Aamuyön tunneilla piti saada jotakin evästä ja kaivoin repusta kylmän graham-piirakan. Siitä eteenpäin kuljettaessa oli mukava kuvitella olevansa grillillä, kädessään reilunkokoinen jättilihapiirakka kaikilla höystöillä. Aina haaveet ja totuus eivät kulje käsi kädessä... Matkalla seuraavalle rastille, törmäsimme paikallisen Nooan arkkiin:

 

Kuva: Tomi Mäkelä

 

 

Tämän lähemmäs laivan omistamista KapteeniSolisluu ei taida päästä, vaikka mies sanailikin veneeseen nojatessaan, että "Tämä on minun!"

 

Snappertunan kylätaajamassa sitten onnisti: Niiloksen tarkat haukansilmät erottivat liki sadanmetrin etäisyydeltä vesihanan koulun seinässä ja vieläpä vesipostin avaimen siinä vieressä. Samalla kun tankkailimme juomareppuja, otin lisääenergiaa ja buranan. Nilkat olivat nyt koko ajan kuin tulessa. Välillä juoksu tuntui jopa helpommalta kuin kävely, mutta nilkat muistuttelivat kuitenkin joka askeleella itsestään. Matka Grabbackan raunioilla sijainneelle rastille tuntui kestävän ikuisuuden ja tässä taidettiinkin edetä reissun hiljaisimmat kilometrit. Väli oli selkeää tiellä etenemistä yhtä pientä peltotieoikoa lukuunottamatta. Raunioille tullessamme näille edellä menneen porukan otsavalot viimeistä kertaa. Rastilla Niilos teki työt laskeutuessaan raunioihin tarkistamaan rastikoodin. Koossa oli vajaat 70 edettyä kilometriä ja Karjaan ABC:n valot houkuttelivat seireenien lailla luokseen. Valitettavasti kiertoa olisi tullut sen verran paljon, että huoltoasemalla jätettiin käymättä. Hiukan piti kuitenkin jutustella kanelipullakahveista ja pyttipannusta, ettei totuus olisi kokonaan unohtunut. Seuraava rastinväli oli ennakkotiedoissa kaikkein pisin, mutta onnistuimme lyhentämään matkaa ylittämällä peltoaukean. Kynnetty ja savinen maa tarttui kenkien pohjiin tehden etenemisestä todella raskasta. Yli päästiin kuitenkin niin, että heilahti. Hiekkatiellä otimme taas kevyttä hölkkää, vaikka matkan rasitukset alkoivatkin jo tuntua kropassa. Ennen rastille tuloa teimme vielä toisen oikaisun, joka lyhensi matkaa useammalla sadalla metrillä. Rastilla piti kaivaa taas evästä sillä maha oli alkanut pitää omaa konserttiaan matkalla. Voi kuinka ihminen voikin olla iloinen tuollaisesta rehellisestä näläntunteesta ja repusta kaivetusta mustikkakeitosta. Matkaa maaliin oli enää noin kaksikymmentä kilometriä ja otsavaloa ei enää tarvinnut edes kartanlukuun. Yö oli siis lopultakin voitettu.    

 

Seuraaville rasteille kuljettaessa tapasimme useampiakin polkupyörillä olevia ryhmiä. Oli mukaa nähdä muitakin liikkeellä ja samalla ajatukset karkailivatkin jo maaliin. Buranan vaikutus oli loppunut, mutta en halunnut ottaa enää toista ennen maalia. Yritin tehdä nilkoilla laajempaa liikettä kävellessä, mutta toivottua apua liikeestä ei saanut. Oli vain kärsittävä kipu maaliin saakka. Muinaishaudalla sijainneen rastin jälkeen oli enää kymppi maaliin ja tunnelma alkoi nousta: selviäisinkö kuitenkin tästä koettelemuksesta hengissä ja tämän enempää vammautumatta? Viimeiselle rastille mennessä kyselin kavereilta, että rastinmääritteet loppuvat, mutta minulla on vielä yksi rasti piirrettynä. Sain lyhyen vastauksen, että kyseessä oli maali ja olimmeko mielestäni tulossa liian aikaisin maaliin? Pää taisi olla jo melkolailla jäässä, koska olin ihan pihalla sijainnistamme ja kartasta. Idon posliinitehtaan taka oleva rasti olisi minun taidoillani (ja henkisellä tilallani) jäänyt löytämättä, mutta onneksi kaverit olivat hereillä. Kun pääsimme asfalttitielle, niin onnistuimme jopa löytämään hölkkävaihteen päälle. Niilos ehdotteli vielä pientä oikomahdollisuuttakin savisen pellon ylitse ennen maalia, mutta ehdotukseen ei suhtauduttu sen ansaitsemalla vakavuudella. Maalileimaus kohdalla matkaa oli tehty 14 tuntia ja 11 minuuttia.

 

Saunaan mennessä huomasin nilkkojen turvonneen liki muodottomiksi kompressiosäärystimien alapuolelta. Jalkaterissä oli pari vaaleampaa paikkaa, mutta muuten vammat jäivät todella pieniksi. Puolitoista vuorokautta maaliintulon jälkeen voi jo todeta, että rakkoja ei sitten tullutkaan yhtään, solisluun kohdalle repunhihna oli tehnyt pienen mustelman (ilmeisesti levytyksen takia) ja nilkat ovat saaneet uuden, entistä tummemman värin. Henkiset vammat jäivät olemattomiksi. Uinti ei aiheuttanut traumoja ja ainoa vaiva oli hirmuinen väsymys. Saunan ja keiton jälkeen olin valmis kotimatkalle:

Kuva: Tomi Mäkelä

 

Ihan hivenen on äijä turvoksissa :)  En ehtinyt ajella kotiinpäin kuin parikymmentä kilometriä, niin penkka ropisi. Perniön ja Salon välillä tuli sitten jo sellainen torkahdus, että katsoin parhaaksi ottaa vartin päiväunet bussipysäkillä. Tuolla lyhyellä tauolla sitten jaksoin kotiin saakka.

 Ai, että innostuinko tällaisesta? Lainaan tähän loppuun Jatossun (yhden idolini) sanoja: "Kyllä sä olet nyt pelastettu ultrien pariin...."

Linkki Niilokselta lainattuun reittiin: -klik- , matkaa kertyi 94,4km ja aikaa paloi 14 tuntia 11 minuuttia. Aika touhua!



Varustus: Ohut WOL -pipo
               Led Lenser H7 -otsavalo
               NoName -buffi kaulassa
               Pitkä tekninen aluspaita, vaihdoin samanlaiseen kuivaan uinnin kohdalla
               Puma talvijuoksupaita
               Craft boxerit
               Adidas talvitrikoot (ne monet reissut nähneet ja monin rei´in ilmastoidut)
               ZeroPoint -kompressiosäärystimet
               Asics -juoksusukat, alkumatkan, uintiin saakka
               Bridgedale -sukat, uinnista maaliin
               Salomon XA20 -reppu
               Normisetti ea-tarpeita, wc-paperia, lääkkeitä, rahaa...

Eväät: 3x Maraboun Starbar -suklaapatukka
          1x Maraboun DubbelNougat -suklaapatukka
          1x Snickers -suklaapatukka
          1x Teho -palautusjuoma (uinnin päälle)
          1x grillimakkara järjestäjien grillistä uinnin päälle
          1x Maustikkakeitto 2,5dl
          1x Graham lihapiirakka
          1x pieni pussi suklaarusinoita
          2x geeli (maut: kamala & tosi kamala)
          pari pussillista ProBarin geelikarkkeja
          noin 3 litraa urheilujuomaa ryyditettynä Ratiopharm Nesteytys tabletein
          2x suolatabletti

Vaarojen Maraton 43km 2013

Koli 5.10.2013

Vaarojen Maraton, yksi kauden päätavoitteita ja kohokohtia on nyt takanapäin ja on ilo huomata, että veteraani-ikäinenkin kaveri voi vielä kehittyä harrastuksessaan. Viime kesälle soviteltiin tarkoituksella mahdollisimman paljon maastojuoksua ja vaihtelevia polkuja. Suunnistusta en ehtinyt harrastamaan läheskään niin usein kuin oli tarkoitus, koska perheelle ja työelämällekin on annettava oma huomionsa. Varsinkin loppukesän taistelin taas kerran kireän lonkankoukistajan kanssa, joka on seurausta runsaasta työautoilusta. Mutta nyt itse tapahtumaan…

Saavuimme perjantai-iltana Kolille juuri ennen kymmentä ja ennätimme sekä ilmoittautua että saamaan vielä ruokaakin ravintolasta. Majoitukseksi olin varannut mökin (sama kuin viime vuonnakin), jota tulivat kanssani jakamaan Kata ja Jokiv. Teimme illalla vielä ”pikaiset” viimeiset säädöt reppuihin ja pääsimme puolilta öin nukkumaan. Aamuherätys tapahtui ihan liian aikaisin, kun Jokiv oli päättänyt startata ultralle ja ultran lähtöhän oli jo seitsemältä. Olin tehdä kaverille ikävän yllätyksen, kun ajattelin valmistaa aamupuuron pikahiutaleista, jotka sisälsivät pähkinää. Onneksi Jokiv huomasi ennen syömistään tuon haitallisen ainesosan ja puuro keiteltiin tavallisista kaurahiutaleista. Kävin viemässä Jokiveen luontokeskukselle ja mies sai pudotettua tavaransa valmiiksi huoltoon. Jätin herran hytisemään vilusta lähtöalueelle ja itse kiirehdin takaisin mökin lämpöön nauttimaan aamupalaa ja valmistautumaan omaan lähtööni. Ennätimme Katan kanssa jättämään tavaramme säilytykseen hyvissä ajoin ja siirryimme kävellen lähtöön. Sain puhuttua Katan mukaan ensimmäiseen lähtöryhmään (tavoiteaika alle 5 tuntia), mutta yhtämatkaa emme lähteneet juoksemaan. Kumpikin halusi pitää alussa käsijarrua päällä ja Katan käsijarru piti paremmin kuin Kapteenin. Lähdön tapahduttua oma paikka letkassa löytyi ensimmäisten kilometrien aikana ja onnistuin keräämään sen verran lämpöä päälle, että luovuin irtohihoista ja hanskoista jo ennen viiden kilometrin kylttiä. Matka eteni mukavaa vauhtia ja jossakin vaiheessa huomasin vetäväni polulla pientä letkaa. Koska kukaan ei kärkeen halunnut, niin pidin nopeuteni itselleni sopivana ja mahdollisimman tasaisena. Jutustelimme niitä näitä ja ihastelimme Kolin upeaa, syksyistä maisemaa. Tottakai letkasta piti löytyä naapurikunnasta lähtöisin oleva kaverikin, mutta emme ikäeromme vuoksi toisiamme tunteneet. Olin päättänyt kävellä ylämäet alusta saakka ja sainkin hyvin pysyttyä suunnitelmassani. Ennen vedenylitystä kiihdytimme parin kaverin kanssa vauhtia, jotta emme olisi joutuneet odottelemaan ylitystä pitkään. Soutuvene irtosikin lähes heti rannasta, mutta toisella puolella jouduimme odottelemaan hetken toisen veneen ehtimistä pois alta. Tällä kertaa vetolossi olisikin ollut nopeampi vaihtoehto. Söin veneessä Maraboun Dubbelnougat -patukan ja ennen Kiviniemen juoma-asemaa otin vielä suolan. Join pikaisesti yhden mukin vettä ja lähdin samalla vauhdilla jatkamaan eteenpäin.

Kun reitti lähtee nousemaan Kiviniemestä, niin säästelin jalkoja kävelemällä jopa tielläkin jyrkimmät nousut. Viime vuonnahan tästä eteenpäin alkoivat vaikeudet. Olin saanut hiukan ennen vedenylitystä kaverikseni Vaarojen ensikertalaisen ja taitoimme samaa matkaa eteenpäin. Humpan tahti meni niin, että ylämäet käveltiin ja alamäet annoin rullata hyvää vauhtia. Jalkinevalinnassa olin päätynyt nastoitettuihin Salomonin SpikeCrosseihin ja ne toimivatkin erinomaisesti liukkailla pitkospuilla, juurakoissa sekä kallioilla. Pystyin pitämään kohtuullista vauhtia koko Ryläyksen eikä sellaista notkahdusta kuin viime vuonna, tullut lainkaan. Hetkittäin pohkeissa ja nivusissa tuntui merkkejä orastavasta krampista, mutta onnistuin sovittamaan askeleeni niin, etten joutunut missään kohdassa venyttelemään. Lisäksi otin tässä toisen suolan sekä ProBarin geelikarkkeja imeskeltäväksi. Sain teknisemmillä osuuksilla SannaK:n kiinni ja tsemppasin häntä eteenpäin, että "tulet sitten tiellä ohitse". Ryläyksellä tuli yhtäkkiä sellainen terve näläntunne, jonka hoidin alta pois mustikkakeitolla. Keitto olikin mukavaa vaihtelua suklaalle ja geeleille ja täytti samalla tyhjää mahaa. Viime vuonna Ryläys tuntui kestävän loputtomiin, mutta nyt viimeinen lasku ja pitkospuut tulivatkin vastaan yllättävän nopeasti. Voimiakin oli vielä jäljellä lopun helpompia tieosuuksia varten.

Ryläyksen ja toisen juomapisteen väliä lähdin taittamaan pienessä porukassa, joka sitten hajosi matkan varrella niin, että kiristimme vauhtia toisen juoksijan kanssa muiden jäädessä. Meno tuntui oikein helpolta ja fiilis oli korkealla. Laskeskelin viiden tunnin alituksen olevan mahdollisen hyvällä, tasaisella juoksulla. Juomapisteelle tultaessa Jokiv tuli tielle samaan aikaan hotellin suunnasta. Mies oli käyttänyt ensimmäiseen kierrokseen karvan yli viisi tuntia, mutta toiselle kierrokselle lähdettäessä polvet olivat sanoneet yhteistyösopimuksensa irti. Juoksimme samaa matkaa tiellä ja keskustelimme vaihtoehdoista. Jokiv päätyi juoksemaan tien osuuden mukanani, jos ongelma menisikin ohitse. Polvien kuitenkin ”pettäessä alta” oli aika jättää leikki kesken viidenkympinkohdalla. Oli paljon viisaampaa keskeyttää tielle, kuin Ryläykselle ja polvien rikkominen kokonaan ei kiehtonut laskettelevaa kaveria.  Minä jatkoin omaa kulkuani maalia kohden ja juuri ennen rantatielle laskeutumista olin ohittaa Ursa Minorin huomaamatta. Energiat ilmeisesti alkoivat olla vähissä ja matkakin alkoi painaa jaloissa. Kävelin nyt Rantatielläkin ylämäkiä ja yritin juosta mahdollisimman paljon alamäkiä ja tasaista. SannaK tuli ennustukseni mukaisesti ohitse ennen laskettelurinteen nousuun lähtöä. Sain juoksemalla alamäkeen vielä pari edellä menevää kiinni ja loppunousuun lähdettäessä aika oli todella kortilla viiden tunnin alitusta ajatellen. Yritin pitää kävelyn hyvävauhtisena, mutta voimat oli jo kadotettu matkalle. Ne kohdat, joita yritin juosta, jäivät vain muutaman metrin pituisiksi yrityksiksi. Viimeinen nousu oli kaikesta kannustuksesta huolimatta aivan kauhea. Onnistuin kaikesta ottamaan muutaman huonon juoksuaskeleen maaliviivan ylittäessäni ja loppuajaksi muodostui  5.01.13. Pieni viiden tunnin ylitys ei edes harmittanut, kun voimia ei yksinkertaisesti ollut enempään. Maalissa Jokiv oli jo vastassa ja Katakin tuli vain reilun vartin myöhemmin maaliin. Onnistuin parantamaan aikaani viime vuodesta reilut 36 minuuttia, joten tyytyväinen on oltava. Loppunousukin tuli yli 40 sekuntia nopeammin, vaikka vauhti tuntuikin välillä pysähtyvän kokonaan. En usko kehitykseni edes olevan vielä lopussa, joten ensi vuotta varten lähdetään treenaamaan uusin eväin. Hieno ulkoilupäivä, hienossa seurassa!

 

Päivän varustus:

Salomon SpikeCross3 -kengät
Inov Gaiters -sukat
ZeroPoint -kompressiosäärystimet
Craft -boxerit
NoName Terminator -suunnistushousut
NoName Combat -suunnistuspaita
Salomon -irtohihat
Ohuet juoksuhanskat
Salomon XA20 -juoksureppu

Kuluneet eväät:

2 litraa High5 Zero Citrus -urheilujuomaa (3 tabl / 2l)
1 Marabou DubbelNougat -suklaapatukka
1 Marabou Starbar -suklaapatukka
1 Valio Mustikkakeitto 250g
2 kpl Squeezy -supergeeliä
2 suolatablettia

Tulokset

        

Valmistautumista Vaarojen Maratonille

Viime vuoden Nuuksio Classic sekä Vaarojen Maraton synnyttivät valtavan kipinän polkujuoksuun. Luonnossa liikkuminen, upeat maisemat, jalkavaivat kovalla alustalla ovat vain muutamia syitä poluille siirtymiseen. Yht´äkkiä aloin juosta enenevässä määrin joko ihan metsässä tai sitten poluilla. Talven lumikenkäilyt antoivat hyvän pohjan jalkojen vahvistumisena. Kaiken kruunasi vielä treenikaverin saaminen mukaan ja Jokiveen kanssa seikkailimmekin pitkin Hämeen Ilvesreittiä, Saaren kansanpuiston polkuja sekä Poronpolkua Lopella. Treeniajat eivät aina olleet ihan normaalien ihmisten rajoissa ja ison osan lenkeistä teimmekin otsalamppujen valossa. Yleiseksi lenkille lähtöajaksi muodostui iltakymmenen, kun lapset oli jo saatu nukuteltua. Vaihtoehtoisesti lähdimme viikonloppuisin liikkeelle hyvin aikaisin, jotta olisimme takaisin muun perheen herätessä. Näitä 1,5 - 4 tunnin lenkkejä onnistuimme tekemään säännöllisen epäsäännöllisesti ja kunto kasvoi ihan silmissä kauden aikana. On mahdotonta kuvailla niitä fiiliksiä, joita koimme auringon laskiessa tai noustessa, kun samalla saimme liikkua luonnonhelmassa, Etelä-Suomen upeimmilla poluilla.

Ennen Vaaroja kertyi tälle vuodelle 1100km juoksua, vajaa 300 km suunnistusta ja loppu tekeminen olikin sekalaista sillisalaattia. Kilometrejä on toki reilusti enemmän ja tekeminen on ollut laadukkaampaa kuin viime vuonna, mutta uskoisin pystyväni vielä paljon parempaankin. Runsas työautoilu aiheuttaa jäykkyyttä reisiin sekä pakaroihin ja lonkankoukistajan kireyden kanssa joutuu tekemään poikkeuksellisen paljon töitä. Jos onnistuisin saamaan ensi talvelle mukaan lihaskuntoa parantavaa harjoittelua, niin juoksukin muuttuisi varmasti helpommaksi. Painonkin kanssa pitäisi askaroida, ettei se nyt ainakaan yli 90 kilon menisi...Aika touhua! Syksyn kuluessa pitänee päättää, että lähteekö harjoittelemaan suunnitelmallisemmin vaiko tyytyykö nykyiseen "sillisalaatti" -treenailuun.

Tässä hiukan kuvasaalista kesän juoksuista:

Poronpolku, Loppi

Poronpolku, Loppi

Poronpolku, Loppi

Poronpolku, Loppi

Torronsuo, Tammela

Vetolossi, Ruostejärvi Tammela

Eerikkilä, Tammela

Poronpolku, Loppi

 

Torronsuo, Tammela

Torronsuo, Tammela

Ruostejärvi, Tammela

Ruostejärvi, Tammela