Tuoreena pyöräilyharrastajana (takana liki 200km) piti tietenkin rekisteröityä fillarifoorumille ja siellä eksyttyä saman tien yhteislenkit-topicin alle. Ihmetys oli suuri, kun kotiseutukin oli edustettuna ja vieläpä ehdotus yhteislenkiksi samalle päivälle. Lenkin speksit olivat vain näinkin kokeneelle turhan kovat: kesto 2-3 tuntia keskinopeudella 30-35km/h. Ilmaisin mielenkiintoni yhteislenkille, mutta tein samalla selväksi etten tuohon kyytiin pystyisi. Koska muita innokkaita ei siihen mennessä ollut ilmoittautunut, niin lenkin ehdottaja lupasi tinkiä keston kahteen tuntiin, jos keskinopeus olisi kuitenkin +27km/h. Eiköhän näillä pohjilla siihen pystyisi ja koska Pontuskin oli ehtinyt laittaa viestiä osallistumisesta, niin mikäpä siinä kuin mukaan vaan. Kävin päivällä hermostuksissani ostamassa uuden sisäkumin varalle ja pumppuunkin satsasin 12 euroa. Alkaa tämä harrastaminen käydä melkoisen kalliiksi
. Tapaaminen oli sovittu paikalliselle Neste-asemalle ja sinne polkaisin paria minuuttia ennen sovittua aikaa. En halunnut olla kovin aikaisessa, etten paljastaisi innokkuuttani. Pontus ja espoolaismies (mökkiläinen) olivat jo paikalla ja havaitsin heti pienen pienen nyanssin fillareissamme ja varusteissa: muiden pyörät hiilikuitua, Kapteenin terästä (siitähän rungot on aina tehty), muilla virtaviivaiset huippukypärät, Kapteenilla marketista ostettu rimpula, joka tekee Kapteenin päästä herkkutatin näköisen, muilla pyöräilypaidat&systeemit ja Kapteenilla paksu Rukan juoksupaita...listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin. Aluksi ihmeteltiin Kapteenin Nishikiä ja arvuuteltiin olisiko se -80 vaiko -90 luvun puolelta. "Noita runkovaihteisia pyöriä näkee tänä päivänä aika harvoin", mutta...tsadaa!...Kapteenin pyörässä sattui olemaan sellaisetkin. "Taidat joutua hiukan antamaan tasoitusta pyörän painossa ja noilla vaihteilla". Aha...ehkä joudun, mutta paikataan se kovalla työllä (näin vielä tässä vaiheessa ajattelin).
Koska enempää porukkaa ei ilmaantunut, niin päätimme lähteä reitille Jokioinen-Ypäjä-Humppila-Jokioinen. Lähtiessä puhuttiin vielä rauhallisesta vauhdista ja espoolaisvahvistus voisi olla koko ajan keulilla, jolloin minun olisi helpompi pyöräillä peesissä. Risteyksestä käännyttiin tielle ja onnekseni emme joutuneet pysähtymään (lukkopolkimien kanssa on vielä vähän treenailtavaa...). Alkuun loivaa ylämäkeä, jossa pääsi edellä ajaviin pieni rako ja sen jälkeen loivaan alamäkeen, jolloin ajattelin ottaa raon kiinni. Hyvinhän tämä menee, minähän osaan hienosti ajaa ryhmässä. Ei hätää, polkaisen vain muutaman kerran lujemmin ja pääsen muiden kantaan!
Polkaisu, polkaisu...oho, muutkin polkevat ja rako kasvaa.
Polkaisu, polkaisu...sanoivat lähtiessä, että "huuda, jos mennään liian kovaa"
Yritän huutaa, hengitys on muuttunut rahisevaksi ja kurkustani pääsee pienen parahduksen lisäksi vain jatkuva huohotus...pieni ylämäki...yritän huutaa uudelleen, mutta eroa on jo liki sata metriä ja muut eivät enää kuule. Reidet ovat aivan hapoilla! Joudunko palaamaan kotiin vain kahden kilometrin polkemisen jälkeen? Vilkaisen sykemittaria ja syke on reilusti yli 170...ei hyvä...tuntuu aika pahalta. Pyöräilynhän pitäisi olla hauskaa ja hiusten vain hulmuta tuulessa. Miten hitossa tässä on voinut käydä näin?
Muut ovat huomanneet minun jääneen kauaksi taakse ja pyöräilevät ympyrää, kun saavun lopulta paikalle. Sovitaan, että vauhdista otetaan vähän pois. Toiset huomaavat, miten poikki olen ja lähtevät polkemaan rinnakkain edellä, jolloin saan ajettua heidän välissään takana. Ajo muuttuu heti helpommaksi ja syke putoaa 170 pintaan, mutta läähätän edelleen kuin ajokoira, kieli ulkona. Meno tasaantuu ja pääsen hetkittäin jopa nauttimaankin ajosta. Ypäjälle tultaessa on pitkä alamäki ja sen aikana saan hörpättyä ensimmäisen kerran urkkajuomaa pullostani. Sykekin on ensimmäistä kertaa alle 160. Ei montaa iskua, mutta kuitenkin. Ypäjälle ajo kesti 7 minuuttia vähemmän kuin yksin ajaessani, matkaa kertyi noin 12,5km. Jos kääntyisin tästä anoppilaan, niin siellä saattaisi olla tuoretta pullaa ja lasillinen kylmää maitoa vävypojalle. Jospa muut eivät edes huomaisi poistumistani? Pysyn kuitenkin muiden mukana ja liikenneympyrästä jatkamme kohti Ypäjän asemaa. Alan saada hiukan polkemisesta kiinni, mutta koko ajan joudun puristamaan ihan maksimilla, jotta pysyisin mukana.
Hiukan ennen Ypäjän asemaa oli pieni routamonttu, jonka edessäajava kyllä näytti, mutta Kapteeni kuitenkin päätti osua siihen. Olin niin keskittynyt kuopan ohittamiseen, että tuijotin sitä herkeämättä, kunnes osuin siihen aivan keskelle. Olisihan minun moottoripyöräilijänä pitänyt muistaa, että väistettävään kohteeseen osuu varmimmin tuijottamalla sitä. Kulku muuttui vähitellen raskaammaksi ja tuli tuttu tunne siitä, että takakumi on puhki. Varmistin asian vielä Pontukselta ennen kuin kurvasin tien sivuun. Matkaa on kertynyt noin 21,5 kilometriä ja aikaa kulunut noin 43 minuuttia. Olen aivan puhki, ihan kuin olisi 12-tunnin rogaining takana. Tärisevin käsin alan irroittaa takapyörää. Pontus ojentaa kumihanskat, jotta kädet eivät likaantuisi rengastöissä. Kaikkea nuo ammattimiehet osaavatkin ottaa huomioon. Onneksi ostin varakumin, ettei tarvinnut alkaa paikkailemaan sisäkumia. Aikaa tuhlaantuu 12 minuuttia vaihtotyössä ja ehdin imaista eväspullostanikin pari hörppyä. En muista ikinä olleeni näin hyvilläni renkaan puhkeamisesta. Syke on laskenut 120 nurkille ja ajatus matkan jatkamisesta ei tunnu enää aivan niin kamalalle. Ilman rengasrikkoa, noutaja olisi saattanut tulla melko äkkiä!
Matka jatkui kohti 9-tietä ja Metsänmaan risteystä. Käännös Tampereen suuntaan ja ysitietä päästiin ajamaan aivan uudella asfaltilla. Minähän elän! Vaikka reisiin sattuu, niin polkeminen ei tunnu enää hassummalta. Ehkä kroppa on jo niin turtunut, että olen menettänyt kivuntuntemukset. Matkanopeudesta ei ole minkäänlaista tietoa, mutta lähellä Kapteenin maksimia mennään koko ajan. Käännös Humppilassa 2-tielle ja Lasitehtaan kohdalta keskustan suuntaan. Päätän kiskaista eväänä olleen geelin ja pakkauksen kanssa tuhertaessa eroa edellä ajaviin on hetkessä 30 metriä. Onneksi he huomaavat heti ja rauhoittavat vauhtia. Humppilan keskustasta lähdettiin Jokioisten suuntaan ja tieto kotiinpäin ajamisesta tuo uusia voimia (uudet voimat saattavat tosin johtua geelin nauttimisesta).
Minkiön risteyksessä erosimme uudesta espoolaistuttavasta. Vaihdoimme muutaman sanan, kiitin mahdollisuudesta osallistua ja totesin, että nyt pitää treenata hetki ihan vaan yksin. Lähdimme Pontuksen kanssa jatkamaan matkaa selvästi rauhallisemmin. Nyt pystyin jo paikotellen puhumaankin, eikä tarvinnut koko ajan pidätellä oksennusta. Jokioisilta Pontus suuntasi kotia kohti ja tiemme erosivat. Ottaisinko pienen loppukirin? Jalat tuntuvat kuitenkin tyhjiltä ja pelkään kaatuvani, jos joutuisin ponnistelemaan. Ajatus leppoisasta iltapäiväajelusta muuttuikin lopulta raastavaan lenkkiin, enkä muista ikinä jalkojeni olleen tämän tuntuiset. Juosten en tällaiseen kuntoon jalkoja saa.
Kotiintullessani laitan pyörän saman tien vajaan, kaadun pihalla polvilleni ja kun selviän pystyyn niin horjun vapisevin jaloin sisään. Pyöräilykenkien tarrojen avaaminen tuntuu mahdottomalta ja suuntaan suoraan keittiöön juomaan kengät jalassa. Vettä menee lasi toisensa jälkeen ja muutaman minuutin jälkeen sykekin on jo pudonnut sadan pintaan. Vaimo tulee samaan aikaan kotiin poikien kanssa ja nämä pikku pirulaiset haluvat tietenkin pyöräilemään. Kieltäydyn kohteliaasti kunniasta, mutta joudun silti lähtemään kävelylle. Parin kilometrin kävely taisi lopulta tehdä ihan hyvää jaloille
Kokonaisajasta (2.09.52 / 57,8km) en ole vähentänyt renkaanpaikkaukseen kulunutta aikaa (12min), enkä espoolaisen lähtiessä omille teilleen, pidettyä lyhyttä juttutuokiota (4min) eli aktiivinen ajoaika oli noin 1.54. Sykemittari oli koko ajan päällä ja parista tauosta huolimatta keskisyke oli 153!
AIKA TOUHUA!