12h ontuminen - III Salpaus-rogaining 12h

Taas on saatu paljon uutta oppia siitä, miten ei kannata valmistautua 12h-kisaan. Viime viikonlopun Kaukjärven kierros tuli juostua ihan liian kovalla teholla ja kipeytyneet jalat eivät ehtineet palautua viikossa. Kaukjärvihän meni ilman koroketta vasemmassa tossussa ja se aiheutti alaselän sekä jalkojen kipeytymistä. En tullut lääkinneeksi vaivaa kunnolla ja nyt päästiin sitten "nauttimaan" tuon hyvän työn hedelmistä...

Saimme tuttavalta käyttöömme asuntoauton, joka osoittautuikin varsin hyväksi ratkaisuksi rogaining-reissulle. Sisätiloja ei kisakeskuksessa ollut, joten reitinsuunnittelu, varusteiden vaihto yms. oli mukava tehdä pöydän ympärillä lämpimässä autossa. Reitinsuunnitteluun olimme ajatelleet panostaa aiempaa enemmän: alueen karttoihin tutustuin hyvissä ajoissa kansalaisen karttapaikassa ja olinpa askarrellut uuden langankin, johon olin solminut eri väriset, pienet helmet 5 ja 10 kilometrin välein. Kartta levylle, neulat rastipisteisiin ja lankaa kieputtamaan. Lähdimme suunnittelemaan reittiä etelän suuntaan ja tavoittena tyhjentää koko kartan alaosa rasteista. Kun suunnittelussa tultiin Hämeenlinna-Lahti tien pohjoispuolelle, niin lankaa oli jäljellä vielä vaikka kuinka paljon. Langalla sai kieputeltua kaikki rastit ja vielä jäi muutama sentti ylimääräistäkin...mitä helkkaria??? Missä vika??? Tulin siihen tulokseen, että tässä vaiheessa kirjattaisiin ylös rastijärjestys ja tarkistettaisiin langanpituus. Tarkistusmittaus varmisti sen, minkä jo tiesinkin: olin solminut helmet väärän mittakaavan mukaan! No miten sitä nyt myyntimies laskea osaisikaan...ja homma aloitettiin alusta. Kartan kaakkoisosasta päätettiin jättää pari rastia hakematta, muuten alaosa tyhjennettäisiin kokonaan. Kaikki yli 100 pisteen rastit haluttin ehdottomasti hakea ja sen mukaan reitti alkoi hahmottua. Kummallakin oli viikolla ollut jalkavaivoja, joten reitin pituudeksi suunniteltiin "noin 65km". Minkiönkylän Mahti oli lyönyt kirveellä polvensa yläpuolelle ja vammasta muistutti valtava mustelma. Onneksi reiteen oli livennyt hamarapuoli eikä terä. Itse olin ontunut viikolla tapaamisesta toiseen enkä saanut edes täyslevolla ja venyttelyllä vaivaa täysin pois. Näillä mentäisiin.

Siitäkin huolimatta, että piti edetä rauhallisesti, niin lähdöstä juostiin. Ilmeisesti tämä kuuluu kilpailun luonteeseen, juoksivathan muutkin. Ensimmäiset rastit löytyivät vaivattomasti, vaikka ihan ensimmäiselle pieni koukku tehtiinkin. Alussa tuntuu aina olevan vaikeuksia hahmottaa maastokartan mittakaavaa suunnistuskarttojen jälkeen. Ensimmäinen juomapiste tuli niin nopeasti, että se ohitettiin vauhtia hidastamatta. Kun reilu tunti oli edetty, niin olin valmis ottamaan särkylääkkeen, jos onnistuisin ottamaan sen kollegan huomaamatta. Koska tilaisuutta ei tullut, niin sitten vain kärsittiin. Varsinkin kovalla pohjalla juokseminen tuntui pahalta. Ihan hivenen pelotti, mitä päivä toisi tullessaan. Seurailin Minkiönkylän Mahdin menoa eikä hänkään tunnustanut, että jalka vaivaisi menoa liiaksi. Eihän heteromies voi toiselle vaivojaan valittaa... 10 kilometrin kohdalla oltiin aikatavoitettamme vartti edellä ja 20 kilometrin kohdallakin vielä hyvin aikataulussa. Pienet sadekuurot eivät juurikaan kulkijoita kastelleet, mutta kylmä tuuli viilensi varsinkin aukeilla paikoilla.

Noin neljän tunnin kohdalla olimme tulleet kartan länsireunaan ja onnuin jalkaani välillä vähemmän, välillä enemmän. Vuorottelimme poluilla ja teillä juoksua sekä kävelyä, jotta liike säilyisi koko ajan hyvänä. Energiaksi olimme varanneet matkaan normaalieväät: geelejä, patukoita, graham-lihiksiä, suolapähkinöitä sekä sipsejä. Pontuksen neuvosta otin reppuun vielä irtokarkkipussin fiilistä nostamaan. Rastia 72 (notko) jouduimme etsimään vartin verran. Skannailimme maastoa toisen parin kanssa, eikä minulle lopultakaan selvinnyt oliko rasti oikeassa paikassa ja miehet väärässä vaiko toisinpäin. Kolmenkympin kohdalla oltiin aikataulusta vartti myöhässä, mutta emme olleet siitä liiemmälti murheissaan, koska loppuosa oli suunniteltu löysemmällä etenemistahdilla. Kartan luoteisosassa jouduimme ylittämään leveän ojan reitinvalintamme takia. Jälkikäteen ajatellen olisin valinnut pienen lenkin tekevän tien suunnassakulkemisen sijaan. Tässä mallia ojanylitys tekniikasta:
 

Jälkiviisaus: Ei kannattaisi kastella jalkoja kuuden ja puolen tunnin kohdalla, ellei sitten halua hoitaa rakkoja seuraavalla viikolla. Ilme kertoo, ettei vesi ollut vielä Kapteenin hipiälle uintilämpöistä.

Matka jatkui kohti "Hälvälän suppahelvettiä" ja reitinsuunnittelupöydässä eniten pelättyä rastia 101 (koillisen supan lounaisreuna). Kuvittelimme supan olevan aika paljon pienempi kuin se valtava kanjoni, josta rasti lopulta löytyi. Aikaa etsiskelyyn hukattiin ehkä kymmenisen minuuttia. Hakutalkoiden jälkeen suunta oli kohti lähteellä sijainnutta juomarastia ja laskettelua alamäkeen pitkin metsäautotietä. Noin kahdeksan tuntia takana ja jalat ihan helvetillisen kipeät. Täytimme juomareput lähteestä, enkä tässä kohtaa lisännyt enää urheilujuomaa veteen. Ilmeisesti ajattelin, että homma on jo melkein paketissa??? Juomarastilta Hollolan kirkonseudulla sijainneelle näkötornille teimme ihan ihme reitinvalinnan: ilmeisesti väsymys teki jo työtään, kun koukimme reilusti idän kautta sen sijaan, että olisimme  edenneet oikeaa polkua, tekevälle sattuu...

Rasti 102 (näkötornin ylätasanteella) saavutettiin tunti suunnitelmasta myöhässä. Oli pakko tehdä ratkaisuja loppureitin suhteen. Hakisimme suunnitellusti rastit 64 ja 23, mutta loppu elettäisiin tilanteen mukaan. Jalkapohjani olivat erittäin arat ja niissä tuntui koko ajan enemmän rakkojen aiheuttama paine. Kiire ei mahdollistanut minkäänlaista lepohetkeä, emmekä uskaltaneet pysähtyä senkään takia, että juoksuunlähtö oli kerta toisensa jälkeen vaikeampaa ja vaikeampaa. Rastille 23 (suppa) mentäessä kaivoin lampun esille ja laitoin sen samantien palamaan. Valokeila vilkahteli oudosti ja sammui yht´äkkiä! Mi...mi...MITÄ! Olin tarkastanut lampun toiminnan kotona, mutta nyt yhteistyö ei toiminutkaan halutulla tavalla. Niko otti oman lamppunsa ja liikuimme sen valossa. Rasti ei tuntunut löytyvän ja kello tikitti. Lopulta päädyimme siihen, että rasti jätettäisiin löytämättä ja olisi pakko lähteä kohti maalia. Matkalla poimittaisiin ojan mutkasta vielä rasti 85. Edessä oli noin neljän kilometrin pituinen asfalttisiirtymä, joka oli edettävä pakkotahtisen ripeästi. Nyt henkinen kantti kasvoi ihan uusiin mittoihin: jalat tuntuivat todella raskailta ja jokaikinen askel aiheutti kipua. Noin kolmen kilometrin etenemisen jälkeen ilmoitin, että kenkään olisi pakko katsoa ja poistaa sinne menneet roskat. Olin ihmeissäni, kun kenkäni oli ihan puhdas sisältä. Piruko siellä painoi? En tässä vaiheessa tiennyt, miten isot rakot olin onnistunut hankkimaan. Kengän laittaminen takaisin jalkaan olikin sitten ihan toinen operaatio: jouduin käyttämään karttaa kenkälusikkana, että sain turvoksissa olevan jalan sujautettua takaisin tossuun. Silmissä kipunoi ja pelkäsin menettäväni tajuntani. Matkalla sain lamppuni toimimaan hetkittäin niin, että pystyin himmeässä valossa lukemaan karttaa. Valo tietenkin loppui taas ennenkuin pääsimme maastoon etsimään viimeistä rastia. Ilmeisesti vauhti oli kuitenkin hyvää, koska olimme juosseet hivenen liian pitkälle viimeiselle rastille tultaessa. Nyt kiire oli jo käsin kosketeltavissa ja rastin etsiminen oli sellaista väsynyttä huiskimista. Jouduimme kulkemaan lähes käsi kädessä, koska lamppuni ei puhunut enää tuossa tilanteessa mitään. Lopulta rasti päätettiin jättää hkematta, kun aikaa oli jäljellä noin viisitoista minuuttia. Matkaa maaliin oli hiukan vajaat kolme kilometriä, jalat aivan rakoilla ja energiat vähissä: nyt oli aika ottaa miehestä mittaa! En muista mitään juoksemaani matkaa niin pitkänä, kuin tämä siirtymä maaliin. Olin koko ajan puoliaskelta kollegan perässä ja näin ollen en myöskään nähnyt pimeässä lukea karttaa. Jalkojen siirtelyyn oli pakko keskittään kaikki tarmo ja kelloon vilkaisin puolen minuutin välein. Maaliin saavuimme ajassa 00:02:35 ja myöhästyimme määräajasta vain reilut kaksi ja puoli minuuttia! Olin kuvitellut, että koko päivän työ hukkuisi infernaaliseen myöhästymiseen. Maalileimauksen jälkeen oli pakko puhaltaa hetki ennen kuin siirryimme leimausten tarkistukseen. Autolle liikkuminen tuntui huteralta, mutta ennen kisaa sääressä ollut kipu oli poissa. Oliko se lähtenyt sillä samalla kuin se oli hankittukin vai olivatko jalkapohjat niin arat, ettei säären kipu tuntunut?

Suihkun ja sopan jälkeen olo tuntui jopa ihmeellisen hyvältä ja päätimme lähteä ajelemaan kotia kohti. Väsymyksestä huolimatta olisi mukavampi heräillä äitienpäiväaamuna kotona . Omaan sänkyyn ehdin noin kolmelta eikä unta tarvinnut kauaa odotella. Tajuttomuus armahti jo ennenkuin pää putosi tyynylle.

Äitienpäiväaamuna heräsin seitsemältä siihen, että pieni sormi oli työnnettynä nenääni. Esikoinen kuiskaili, että pitäisi mennä alakertaan valmistamaan äidille aamupalaa. Ei auttanut, vaikka yritin sanoa olevani väsynyt, eikä äitikään haluaisi herätä vielä. Mentävä oli. Portaikko alakertaan olikin oma urakkansa jäykin jaloin. Rouva ihmetteli kuinka ihanan romanttinen Kapteeni on, kun oikein vesissä silmin tarjoilee aamupalaa sänkyyn. En hennonut kertoa, että syy oli aroissa jalkapohjissa eikä tilanteessa...

PLUSSAT:

+ Sijoitus 7/30, eivätkä myöhästymisestä vähennetyt pisteet vaikuttaneet sijoitukseen.

+ Reitinsuunnittelu

+ Päivän kuntoon nähden törkeän hyvä suoritus

+ Alkumatkan suunnistus

+ Loppumatkan kulku suhteessa kipuun

+ <3 Minkiönkylän Mahti <3 ilman tällaista paria ei olisi mahdollista tehdä tällaista tulosta! Uskoisin, että meidän parhaat kisamme ovat vielä edessä päin. Muistinkin pariani laululla rastille mennessä äitienpäivän hengessä: "Hän suunnistaa ja rastit löytää, pareista parhaimman sain" (lauletaan epävireisesti, kovalla äänellä, Äideistä parhain-laulun säveltä tapaillen)

MIINUKSET: 

- Jalkavaivat

- Paska otsavalo (miksi en ottanut Pontuksen tarjoamaa huippuvaloa???)

- Muutamalla rastilla haparointia ja parihan jäi kokonaan löytämättä

Kaukjärven Kierros 2012

Huhhuijaa! Olipa melkoinen pinkaisu.

Ensimmäinen kierros luvattoman helposti, keskustellen koko ajan Lohjalaisen veteraaniurheilijan kanssa, ilman mitään isompia murheita. Kierroksen loppuun olevan ylämäen otin vähän turhan kovalla vauhdilla, mikä sitten kostautuikin toisen kierroksen aikana. Kahdenkympin kohdalla tuntui siltä, että eväät on syöty ja loppu olikin melkoisen tuskaista menoa. Vasen takajalka kipuili ja astuminen teki paikoitellen melkoisen kipeää. Kipu säteili pakaraan ja alaselkään sekä nyt jälkikäteen vasempaan sääreen.

Aikatavoite meni rikki, kun ajattelin juosta tasaisia 5 minuutin kilometrejä. Alkumatka alle vitosia ja loppumatkasta mentiin jotain 5:00-5:15 aikoja. Matka 28km, aika 2:16.59.

Tulokset    Kuvia

Nyt on pakko huilailla viikolla, että olisi edes jotain mahdollisuutta ottaa juoksuaskelia Salpaus-rogainingissa.

Ei mitään järkeä, mutta poikkeuksellisen mukavaa

Kuka lähtee viemään 4- ja 6-vuotiasta iltarasteille niin, että ajomatkaa kertyy edestakaisin 150km? Nyt sekin hullu on nähty... Aina samat miehet, että saa hävetä!

Koska rouva oli iltavuorossa ja lupasi mennä töiden jälkeen jumppaan, päätin lähteä jälkikasvun kanssa iltarasteille. Ainoa, vähänkin järjellisen matkan päässä oleva tapahtuma oli Auranmaan viikkorastit Yläneellä. Matkaksi valikoitui "pualtoist" eli 1,7km. Maastoa järjestäjät kehuivat haastavaksi ja markkinointi osui tällä kertaa liikuttavan oikeaan. Omissa jaloissani tuntui vielä eilinen lenkki ja pelkäsinkin reissusta tulevan melkoisen hankalan, koska pienempää tarvitsee yleensä jossakin vaiheessa kantaa reppuselässä.

Siirtymä parkkipaikalta lähtöön (noin 700m) sujui alkuinnostuksen vallassa: tutkailtiin pientareella heräileviä kukkia ja hylättyä tupakansytytintä. Se, etten antanut lupaa ottaa tuota "aarretta" mukaan, aiheutti pahaa mieltä ja jopa uhmakkuutta nuorissa suunnistajissa. Lisäksi mietittiin sitä, kumpi saa leimata ensimmäisellä rastilla. En ottanut kuin yhden Emitin, koska siinäkin olisi riittävästi vahdittavaa näiden puuhakkaiden pirulaisten kanssa. 

Pienempi sai suorittaa lähtöleimauksen, emit isoveljelle nyrkkiin ja hölkällä matkaan. Ensimmäiset kymmenet metrit edettiin tiellä ja kivellä ollut rasti näkyikin tielle saakka. Tässä vaiheessa intoa oli niin pojilla kuin isälläkin. Ensimmäiseltä rastilta jouduttiin heti suunnistushommiin: matkaa kakkosrastille olisi parisataa metriä suhteellisen helposti kuljettavassa kuusimetsässä. Pienempi sai taas vuorostaan leimata ojan mutkassa olevalla rastilla. Emit löytyi pienen paniikin ja hakutalkoiden jälkeen pojan hupparin taskusta. Seuraavalle rastille saatiin kulkea metsäkoneen jälkiä sekä polkua. Matkalla kummasteltiin useammankin muurahaispesän sielunelämää ja sinivuokkojen runsasta määrää. Samalla mietittiin, mitä tarkoittaa rauhoitettu ja miksi jokin laji pitää rauhoittaa. Kolmosrastin löydyttyä oli pahin innostus takanapäin, sillä oltiinhan tultu jo kolmasosa matkasta! Nelosrastille edettiin hakkuuaukkoa myöten, enkä oikein ymmärtänyt, että 107-senttisen neljävuotiaan on selkeästi hankalampaa liikkua ryteikössä kuin 182cm pitkän, nelikymppisen aktiiviliikkujan. Manu heittäytyi kerran pahemmin pitkälleen, tuloksena pieni haava kämmeneen sekä iso itku. Haaverista selvittiin sillä, että lohduttaessani poikaa lupasin kotimatkalla evästä Hesburgerista. vanhempi veljeksistä kauppamiehenä tinkasi pehmikset jälkiruoaksi. Onnistuin sentään neuvottelemaan pehmikset minipehmiksiksi. Asia olisi kuulemma ok, jos ne saisi kinuskikastikkeella. Äitiinsäkö nuo pojat ovat tulleet neuvottelutaidoissaan?

Rastinvälit 4-5 ja 5-6 olivat umpimetsää, mutta kuin ihmeenkaupalla onnistuimme hoitamaan molemmat sadan metrin rastinvälit ilman isompia hakuja. Tässä vaiheessa isompi ilmoitti tahtovansa oman kompassin, mutta isän vanhat levykompassit eivät kävisi:

"Samanlainen kompassi peukaloon kuin sinullakin isi!"

Juu, in your dreams buddy. Jos minä sain ensimmäisen peukalokompassin nelikymppisenä, niin en sellaista alle kouluikäiselle ostaisi. Asiaa ei niin vaan hyväksyttykään, vaan vastauksena tuli:

"Jos sinä et osta, niin mamma ostaa. Varmasti ostaa, jos me vaan pyydetään!"

-Huokaus- Niinhän se tekee. Sen verran pahasti pojat ovat mamman pikkusormensa ympäri kietoneet.

Rastilta kuusi rastille seitsemän kuljettaisiin avokalliota, hakkuuta, avosuota sekä mäntymetsää. Ajattelin etukäteen tämän olevan hankalin väli, mutta kerrottuani avokallion olevan kuin parkour-rata, Miro etenikin huomattavan vikkelästi. Manu oli jo tässä vaiheessa todennut haluavansa reppuselkään, eikä aikonut ottaa enää askeltakaan metsässä. Nostin pojan hartioilleni ja matka jatkui. Hakkuulla ihmeteltiin peurojen tekemää polkua sekä jätöksiä. Poikia kummastutti se, että nähtiin monessa paikassa peurankakkaa, mutta vessapaperia ei nähty missään. Taas tuli niin hankalia kysymyksiä, että sivuutin ne toteamalla äidin tietävän paremmin. Pojille tämä tuntui riittävän vastaukseksi tällä erää. Istuimme hetkeksi katsomaan kirkasvetisen puron virtausta. Kerroin Mirolle, että kirkasvetisestä ja virtaavasta purosta voi luonnossa juoda. No, sitä piti sitten päästä kokeilemaan ja veden maku todettiin erinomaiseksi! Nyt sitten odotellaan vatsataudin iskemistä...

Viimeiset rastinvälit menivät jo maalia odotellessa ja vääntäessä kättä siitä, kumpi saa leimata maalissa. Päädyttiin ratkaisuun, jossa Miro leimasi maalileimasimella ja Manu sai kantaa emitin järjestäjille purettavaksi.

Maalissa pojat saivat vielä munkit ja simaa järjestäjiltä! Erinomaista palvelua pienille harrastajille. Reissu oli toisaalta aivan älytön ja raskaskin, mutta toisaalta herrojen huomioita oli mukava seurata ja naureskella. Lapsi huomioi metsässä kulkiessaan ihan eri asioita kuin aikuinen. Itsellä on yleensä niin kiire suorittaa, ettei luonnon havainnoinnille jää aikaa. 

Kokonaismatka siirtymisineen 3,2km. Aikaa radalla kulutettiin 51.53.

Lämmintä ja aurinkoista.